Juttusarja: Suomen hyvinvointivaltiokehityksen avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle

Alustus: Historiantutkija ja yliopiston kolmas tehtävä

Keväällä 2015 syntyi suomenruotsalaisessa piirissä pienimuotoinen kalabaliikki, kun Hufvudstadsbladet julkaisi kirjailija-toimittaja Philip Teirin kirjoittaman jutun, jossa ”Hbl kahlasi 1900-luvun alun rotuhygieenisen keskustelun läpi ja löysi palan suomenruotsalaista kulttuuriperintöä, josta on pitkään vaiettu”. Hbl:n juttu kirvoitti tutkijoilta kriittisiä kommentteja, joissa tuotiin esille rotubiologiaa ja ‑hygieniaa käsittelevää, hyvinkin olemassa olevaa tutkimusta ja jopa syytettiin Teiriä sensaatiohakuisuudesta (esim. Bo Lönnqvist, Alexandra Ramsay, Henry Nygård). Teir kielsi sensaationhakuisuuden toteamalla, että häntä ajoi vilpitön halu ymmärtää rotuhygienian roolia suomalaisessa identiteetinrakennuksessa 1920–30-luvulla. Hän vetosi myös siihen, että tuorein Lönnqvistin viittaama teos oli vuodelta 1985, minkä hän katsoi osoittavan, että nuorempien sukupolvien ei voine odottaa tuntevan niin vanhaa tutkimusta. [Todettakoon kylläkin, että rotuhygieniaa käsitteleviä tutkimuksia on tuoreempiakin, peräti 2000-luvulta.]

Vähän vastaava keskustelu käytiin äskettäin Turun palosta 1827. Ylen Kulttuuricocktail-jutussa kirjailija Mike Pohjolan haastattelun, jossa todettiin ”[v]armaa tietoa [olevan] niin vähän, että kirjailija arvelee tutkijoiden karttelevan aihetta”. Juttu sai Turun paloon perehtyneet tutkijat, Topi Artukan, Hannu Salmen, Panu Savolaisen ja Kirsi Vainio-Korhosen, takajaloilleen. Blogivastineessaan he kyseenalaistavat Pohjolan kartteluväitteen toteamalla, että palosta on ”kirjoitettu historiantutkimusta toistatuhatta sivua” ja ”asiaa koskevat arkistolähteet ovat kaikille avoimia”. Lisäksi he ilmaisevat kritiikkinsä siitä, että Kulttuuricocktail-artikkeli antaa Turun palosta ja sen syistä virheellisen kuvan. Pohjola julkaisi oman metavastineensa. En osaa arvioida keskustelun asiasisältöä puolin tai toisin, koska tietämykseni Turun palosta on erittäin ohutta. Sen sijaan silmiini osuivat Pohjolan toteamukset ”Hei pliis. Toistatuhatta sivua? Pitäisi olla toistatuhatta kirjaa” sekä kehun muotoon puettu vaatimus siitä, että Artukan, Salmen, Savolaisen ja Vainio-Korhosen tulisi itse kirjoittaa peräänkuuluttamansa suurelle yleisölle suunnattu tietokirja Turun palosta. Historioitsijan korvaan nämä tokaisut kääntyvät lähinnä ”väärin tutkittu” ja ”tee itte parempi”.

***

Historiakuvat ovat julkisessa keskustelussa helposti melko mustavalkoisia, suuntaan tai toiseen. Tämä johtunee osaltaan siitä, että menneet toimijat ovat etäisiä ajallisesti ja kulttuurisesti, eli he ovat eläneet hyvin erilaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa kuin me. Etäisyyden myötä niin tuomitseminen kuin jalustalle nostaminenkin on helppoa – puhumattakaan siitä, että mustavalkoisia historiakuvia on helppo käyttää esimerkiksi poliittisiin tarkoitusperiin.

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Teir toi vastineessaan esille pari tärkeää seikkaa: yhtäältä toimittajien ja tutkijoiden välisen railon, toisaalta sen, että tutkijat välillä pitävät oman alansa tietoa niin itsestäänselvyytenä, etteivät he havaitse asian tuntemattomuutta suuren yleisön joukossa.

Myös historioitsijoiden totta tosiaan tulisi toteuttaa yliopistojen kolmatta tehtävää. Näen historioitsijan yhtenä tehtävänä harmaan sävyjen esille tuomisen ja mustavalkoisuuden haastamisen. Hänellä on toisin sanoen rooli menneen tulkitsemisessa ja välittämisessä. Tämä ei tarkoita, että historiantutkija lausuisi menneistä tapahtumista ”viimeisen sanan” langettavana tuomarina tai vastuusta vapauttajana. Tärkeää on tuoda esille historian ja menneiden toimijoiden inhimillisyys kaikessa sekavuudessaan, rumuudessaan ja kauneudessaan.

Oman pyrkimykseni ja lähestymistapani ilmaisen helpoiten lainaamalla käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckia. Pyrin hahmottamaan historiaa menneinä nykyhetkinä: menneet toimijat ovat eläneet ihan yhtä epämääräisessä ja monisyisessä todellisuudessa ja nykyhetkessä kuin mekin. Heillä on ollut edessään yhtä tuntematon tulevaisuus kuin meilläkin, vaan ei mahdollisuuksiltaan rajaton – kokemukset menneistä tapahtumista rajaavat, mitä tulevaisuudelta odottaa, toivoo ja pelkää. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää silloin, kun käsitellään poliittisesti arkoja aiheita, joista saisi helposti sensaatiomaisia otsikoita.

Tässä kohdin minun täytyy kylläkin tunnustaa, että sen kerran, kun minua haastateltiin rotuhygieniasta Vasabladetiin, pelkäsin vaikuttavani rotuhygienian puolustajalta tai vähättelijältä, kun tarkoituksenani oli tuoda esille historiallista kontekstia ja nyansseja. Lopputulos, Kerstin Nordmanin Då vi mätte skallar (Vasabladet 29.5.2016, verkkoversiota ei valitettavasti ole), oli kuitenkin vastoin hienoista hermoiluani vallan asiallinen.

***

Tämän alustuksen pohjalta aloitan eräänlaisena #suomi100- ja yliopiston kolmannen tehtävän panostuksena yleistajuisen historia-aiheisen juttusarjan blogissani. Sarja pohjautuu omaan tutkimukseeni mm. väestöpolitiikasta, perhepolitiikasta, terveyspolitiikasta ja lääketieteen historiasta sekä asuntopolitiikasta ja yhdyskuntasuunnittelusta.

Avainkäsitteet-sarjassa nostan esille käsitteitä, jotka ovat omasta mielestäni olleet tärkeitä Suomen hyvinvointivaltiokehityksessä. Ne ovat käsitteitä, joiden merkitystä nykypäivänä pidämme itsestäänselvyytenä ja/tai neutraalina, vaikka lähempi tarkastelu paljastaa ne hyvinkin poliittisiksi ja historiallisiksi käsitteiksi. Toiset puolestaan ovat erittäin latautuneita, mutta ne ovat tosiasiassa monisyisempiä kuin mitä mielikuvia ne yleensä herättävät. Valitsemieni käsitteiden kautta voi valottaa suomalaista yhteiskuntaa eri aikoina: erilaisia vallinneita ideologioita, ihanteita ja tavoitteita, normeja ja riskikäsityksiä, jotka osaltaan johtivat Suomen hyvinvointivaltiokehitykseen.

Huomattakoon myös, että puhun nimenomaan hyvinvointivaltiokehityksestä enkä -projektista. Monet kehityskulut ovat vasta myöhemmin osoittautuneet hyvinvointivaltion esivaiheiksi – mistään järjestelmällisestä ja määrätietoisesta ”hyvinvointivaltioprojektista” ei siis voida puhua.

Ensimmäinen osa käsittelee rotuhygieniaa ja kansanterveyttä*. Muita käsitteitä ovat ainakin kansa (johon liittyy runsaasti muita avainkäsitteitä, kuten rotukansakunta ja kansalaisuus), yhteiskunta, terveys, ympäristö sekä tulevaisuus. Nämä käsitteet kumpuavat viimeviikkoisesta esityksestäni ”Constructing Knowledge, Expertise and the Finnish Welfare State” kansainvälisessä käsitehistoriakonferenssissa, mutta saatan hyvinkin täydentää listaa.

Julkaisen ensimmäisen osan tällä viikolla, joten pysykää kuulolla!

*) Mainitsin viime kirjoituksessani, että kertoisin lisää blogihiljaisuuteni syistä. Palaan tähän sittenkin vasta ensi kirjoituksessa pidemmin. Päästän kuitenkin teidät lukijat varmastikin hirvittävästä epätietoisuuden piinasta kertomalla, että kyse on kansanterveyttä käsitehistoriallisesta näkökulmasta käsittelevästä kirjastamme Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts, joka ilmestyy helmikuussa 2018. Mutta tästä tosiaan lisää juttusarjan ensimmäisessä osassa, joka pohjautuu ennen muuta ko. teokseen ja lukuuni siinä.

Critical thinking requires… critical thought

During the past month or so, the anti-vaccination movement has (re)surfaced as a topic of discussion in Finland. I had hoped that this line of thought wouldn’t gain much foothold in Finland, but, alas, I was wrong. According to Helsingin Sanomat, there are now parts of Finland in which vaccination coverage has dropped to a critical low, seriously damaging herd immunity and increasing the risk for dangerous epidemics.

I am alarmed and saddened by this development – even more so when I think of it being linked to a broader anti-intellectual attitude. This attitude manifests itself as reluctance towards expertise and expert knowledge, and as an emphasis on how individuals are the best experts of their own lives and should therefore have significant individual autonomy. This is labelled ‘critical thinking’: one should not take so-called official truths as a given, but question dominant paradigms (authoritative and normative information and knowledge) and educate oneself on marginal or alternative knowledge.

Formulated like that, I don’t disagree with the idea of critical thinking. On the contrary – it is of utmost importance that our hegemonic knowledge production and policy apparatus is under critical scrutiny and adequately contested. Information and knowledge certainly should not be taken as a given, but they should be constantly be challenged and updated.

But here’s the problem: in order to be able to critically evaluate and challenge something, you need to have a profound understanding of that said something. Mere reluctance or hostility towards prevailing scientific and expert conceptions or policies does not count as critical questioning. Scepticism or doubtfulness, sure (and that’s not necessarily a bad thing), but critical questioning implies that you actually have valid criticism to offer. For this, your knowledge base needs to be on par with what you are criticising.

In various conversations, I have encountered the disgruntled claim that experts undermine the layperson’s ability to understand scientific knowledge (e.g., non-popularised scientific articles). It is perceived as elitist and patronising, and I get that. Scientists and other experts are not always masters of communication and rhetoric – especially if they don’t bother to properly argument and explain their cause but refer to their expert authority, it comes across as an arrogant ‘Because I say so, end of discussion’ attitude.

Nevertheless, in all their obnoxiousness, these experts are right – really understanding scientific knowledge is difficult. Sure, you might understand what the abstract and conclusions state, i.e., the sentences make somewhat sense to you and you get a grasp of what the researcher is trying to say. This, however, is not to really-really understand the text.

While academic education by default trains the skill of critical thought, holding a degree does not come with a magic ability to critically scrutinise and contribute to any and all kind of knowledge. I, for example, can with intellectual dignity say something meaningful about a ridiculously small portion of scientific knowledge. Heck, I can’t even evaluate most of the knowledge produced in historical research, my own discipline! So how on earth could masses of laypeople be equipped with the skills for digesting papers in, say, medicine or nutrition? Well, they can’t. Introducing level 1 of critical thought: understanding the limits of one’s own knowledge. Overlooking this is intellectually insincere arrogance.

To illustrate what I mean, here are some central issues on which I can’t say much anything for the majority of the research out there. Firstly: who are the authors? Are they specialised in this topic, what have they done previously? What are their past and present affiliations, and who have they collaborated with? In short, who are they as scholars? Secondly: what is the study actually about, what is its context? What academic discussion and discourse does it contribute to? Why has this particular problem or phenomenon been taken into focus? Has this already been researched? If yes, how is this study related to that research? Does the study position itself in regard to key studies in the field or theme? What kind of reputation does the journal or publisher have? Thirdly: execution of the research – does the study make sense? Are the research questions (and possible hypotheses) clearly and sensibly formulated? Are the data or research material and the research questions compatible? Can the research questions actually be answered on the basis of the data/material? Is the data/material appropriate for this study, or are there critical redundancies or, worse, omissions? How, exactly, is the data gathered? What can the data actually reveal and what not? Are the selected methods and theories appropriate, or would some other theory or method be better suited? Are the methods and theories well applied? Are the findings and interpretations (conclusions) transparently and credibly represented and argued? Are the authors open about possible shortcomings? Are there any ethical considerations to take into account?

And so on, and so on; the list is far from exhaustive. It serves to show how critically contesting scientific knowledge requires an understanding of not only the subject matter, but also of the entire academic context, culture and discourse in which knowledge is produced – at least if criticism is to be given with intellectual dignity (and academic self-respect, if the contributor is a scientist). This is level 2 of critical thinking, and as fun and informative as Wikipedia surfing is, it generally does not provide these skills. There is, however, absolutely no shame in not reaching level 2 or being just a sporadic visitor. Then, in accordance with level 1, you just have to humbly accept that the most you can say is ¯\_(ツ)_/¯ and you just have to trust what experts are saying. Or at least admit that your scepticism isn’t necessarily justified and you could be wrong, but you just can’t shake the feeling of reluctance. Level 1 definitely provides enough challenge!

Scientific knowledge production has many built-in problems, which I won’t discuss in detail in this post but nevertheless want to briefly acknowledge. For starters, research funding guides research trends and isn’t evenly distributed. While it is highly unethical and unprofessional to deliberately try to conform to the interests of the sponsor, even non-shady funding skews the academic operating environment. Sadly, scientific knowledge is subject to politics: some research topics and disciplines are favoured over others, and not necessarily or only on academic grounds. Many important issues go unstudied because they do not get funded; they are not science, media or policy sexy (for instance, don’t fit in the latest scientific ‘it’ themes, or can’t be commercialised = turned into money). Secondly, not all science is good science. Some studies are just unintentionally poorly executed. Some studies deliberately apply questionable methods in order to get ‘better’ results (i.e., easily publishable): selective samples; ambiguous, misleading and non-transparent representation of results and arguments; tinkering with results, e.g., selecting an ill-suited method, omitting relevant information, p hacking… Not to mention ingrained big problems, such as the overall issue with p values; the replication crisis; the reluctance to fund, conduct and publish null studies; or predatory journals, and how they are monitored (Beall’s list).

As you can see, the field that by definition should be ethically and professionally committed to producing, critically evaluating and correcting knowledge is far from objective or unproblematic. Yet, it is the most rigorous system we have in terms of knowledge production. All other forms have it easier. Especially nowadays, anyone can publish and spread anything online with whatever criteria (or lack thereof) they want. They are free to call it ‘critical’, ‘true’, and ‘real’, and nevertheless rely merely on persuasive rhetoric or deliberately flawed data. To an alarming extent, they are even free to cash in on such activities.

In the era of ‘Google expertise’ and ‘experts of their own life’, there is a call for treating all opinions equal. But all opinions aren’t equal – some opinions are better educated, argued and justified than others. And this certainly holds true for information and knowledge as well. The internet is ridden with dangerous and harmful misinformation, and it is produced and spread through uncritical enthusiasm and gullibility as well as ruthless maliciousness. The detrimental effect of misinformation can only be prevented and mitigated through… critical thought. Both level 1 and level 2 are utterly important – and trust me, you can never have too much XP on either level.

(For more on this topic, I recommend the blog post The Death of Expertise by Tom Nichols. A slightly longer read, but worth it.)

Minne menet, lamalapsi ja tutkija?

Olen tähän saakka pidättäytynyt kirjoittamasta tähän blogiin henkilökohtaisia asioita. Olen toki kirjoittanut itsenäni ja ilmaissut – välillä provokatiivisestikin – henkilökohtaisia mielipiteitäni, mutta olen kirjoituksissa kuitenkin käsitellyt jotain ulkoista aihetta. Tämä kirjoitus olkoon poikkeus, toivottavasti harvinainen sellainen.

Opetin alkusyksystä yhteiskuntahistorian fuksien praktikumia, jossa käsittelimme erilaisia (yhteiskunta)historian ja yhteiskuntatieteiden tietoteoreettisia teemoja. Jonkin opetuskerran aikana, olisikohan ehkä ollut muistin politiikkaa ja menneisyyden käsittämistä käsittelevällä kerralla, totesin yksilön kokemusmaailman olevan väistämättä kapea ja usein vääristynytkin, kun sitä vertaa laajaan historialliseen kontekstiin. Käytin esimerkkinä itseäni: olen syntynyt 1980-luvulla, joten olen lamalapsi. Olen kokenut elämäni aikana kaksi suurta lamaa, ja aina välillä saan itseni kiinni varsin deterministisistä ja fatalistisista ajatuksista ja ajatusmalleista, että elämä on ja tulee aina olemaan pelkkää lamaa toisensa perään. Historioitsijana kuitenkin tiedän, että tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Mikään, ei edes lama, ei kestä ikuisesti, eikä mikään ole pelkkää X toisensa perään. Maailma muuttuu koko ajan, ja tämä on sitä selvempää mitä pidemmän aikaperspektiivin ottaa käyttöön. Vaikeina aikoina tämä on todella lohdullinen ajatus.

Viime aikoina tästä ajatuksesta on ollut koko ajan vaikeampi saada sitä lohdullista otetta. Se on tuntunut teoreettiselta ja keinotekoiselta. Tiedän (tai ainakin uskon hyvin vahvasti) sen pitävän paikkansa, mutta se vaikuttaa silti pakotetulta.

Sovellan tässä omaan ajatteluuni hivenen väkivaltaisesti koselleckilaisia käsitteitä kokemustila (Erfahrungsraum) ja odotushorisontti (Erwartungshorizont). Kokemustila koostuu menneisyydestä, historiasta. Kokemustila muodostuu sekä tiedostetusta että tiedostamattomasta menneisyydestä. Odotushorisontti puolestaan on ikään kuin tiirailua tulevaan. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole mahdollisuuksien osalta rajaton, vaan kokemustila muokkaa sitä, mitä tulevaisuudelta tosiasiallisesti odottaa ja toivoo; sitä, mikä tuntuu mahdolliselta.

Oma kokemustilani on siis hyvin lamapainotteinen. Kutsuin itseäni lamalapseksi, ja käytän tätä sanaa syvemmässä merkityksessä kuin ”1990-luvun aikana lapsuuttaan elänyt”. Kun olin pieni lapsi, perheemme oli ihan hyvin toimeentuleva, sanoisin ehkä ylempää keskiluokkaa tai vähintäänkin turvallisesti keskiluokkaa. Laman aikana se laulu kuitenkin loppui, sillä meillä meni ihan kaikki. Tarinamme on aika klassinen lamastoori: molemmat vanhemmat työttömänä ja kahden asunnon loukku. Samassa tilanteessa olevia perheitä oli paljon, ja vaikeissa mutta ei niin katastrofaalisissa tilanteissa vieläkin enemmän. Vanhempieni koko omaisuus pakkohuutokaupattiin, ja perheemme oli suurissa talousvaikeuksissa, jotka eivät hellittäneet vuosiin, eivät oikeastaan varsinaisesti koskaan. Juu, velka kyllä vanhenee 15 vuodessa, mutta harva priorisoi laskupinoa sen mukaan, missä on viimeisin eräpäivä. Kun raha ei riitä kaikkiin laskuihin, maksuun ei mene uusin lasku vaan se, joka on jo mennyt perintään. Ulosottoon menee siis pahimmillaan koko ajan uutta laskua, joten ”vapaudu velkavankilasta” -kortti siirtyy koko ajan kauemmas tulevaisuuteen.

Lapsuuteni mantra oli ”ei ole rahaa” – olimme välillä sanalla sanoen köyhiä. Minulla oli jatkuvasti huono omatunto kaikista minusta johtuvista kuluista (joulu oli katkeransuloista aikaa; olin samalla iloinen lahjoista, mutta toisaalta olin kauhuissani siitä, mitä rahanmenoa se vanhemmilleni tiesi) ja olin helpottunut, kun pääsin 15-vuotiaana töihin ja saatoin tienata itse omat rahani. Lama vaikuttaa perheeseeni ja minuun yhä tänä päivänä. Minä en tule perimään mitään, sillä ei ole mitään omaisuutta, jota periä. En ole koskaan voinut tiukan paikan tullen kääntyä vanhempieni puoleen ja vipata rahaa siihen saakka, että saan asiani kuntoon, koska vanhemmillani ei ole yhtään ylimääräistä, ei välttämättä edes kymppejä. En siitä huolimatta pidä itseäni varsinaisesti huono-osaisena, sikäli kuin se ymmärretään matalana sosioekonomisena asemana. Meidän perheemme romahdus oli taloudellinen, mutta sosiokulttuurisesti olen varttunut keskiluokkaisessa ympäristössä, joten siinä mielessä pidän itseäni etuoikeutettuna. Ja vaikka en olekaan voinut laskea vanhempien taloudellisen tuen varaan, vanhempien rakkauteen ja henkiseen tukeen olen aina voinut luottaa. (Tämä ei luonnollisestikaan – onneksi! – katso yhteiskuntaluokkaa, sen paremmin sosiaalista kuin taloudellista.)

1990-luvun lama varjosti siis omaa elämääni hyvin konkreettisesti 2000-luvun alkuun saakka. Muutama vuosi meni ihan mukavasti, sitten alkoi opiskelijan laiha leipä, ja sitten alkoi tämä nykyinen lama. Tämä nykyinen lama onkin sitten kestänyt seitsemän vuotta, ja jatkuu yhä. En siis liioittele väittäessäni, että lama ja niukka toimeentulo ovat muodossa tai toisessa olleet elämässäni läsnä suurimman osan elossaolostani.

Olen nyt kolmekymppinen, enkä nykyisyydessä, ts. kokemustilani pohjalta, osaa sanoa, kuuluuko odotushorisonttiini missään vaiheessa ekonomiseen keskiluokkaan kuuluminen vai jäikö se vain varhaislapsuuden lyhyeksi kokemukseksi. Kolmosella alkava palkka kuulostaa lähes utopistiselta (ellei se ole kolminumeroinen), vaikka järjellä ajateltuna tiedänkin sen olevan normaali mediaani- tai keskipalkka. Palkan suuruutta olennaisempana olen kuitenkin huomannut pitäväni alitajuisesti, ja jopa tietoisesti, vakaata työllistymistä ja toimeentuloa utopistisena. Oletan ja pelkään, että koko loppuelämäni on pelkkää pienituloista pätkätyötä ja apurahakautta, vielä pienituloisempaa työttömyyttä sekä tietysti ankaraa kilpailua työpaikoista ja rahoituksesta.

Tätä vartenko olen kouluttautunut vuosikausia – velkaantunut henkilökohtaisesti ja käyttänyt sekä omia että yhteiskunnan resursseja? Mitä järkeä tässä oikein on? Missä kohtaa minun pitää viheltää peli poikki ja todeta, että tästä ei tule mitään, vaikka kuinka olisi unelma-ammattini, jossa uskon voivani kehittyä hyväksi, antaa yhteiskunnalle jotain takaisin? Mitä ihmettä minä sitten siinä vaiheessa keksin tilalle ja miten? Mitä tapahtuu sellaiselle yhteiskunnalle, jossa yhteiskuntatieteet ajetaan pala palalta alas? Täytyykö minun muuttaa ulkomaille töiden ja/tai vähemmän vihamielisen ilmapiirin perässä? (Siis elintasopakolaiseksi, ai kamala!)

Tiesin toki jo tutkijan uran valitessani, ettei se ole helppo tie, mutta se tuntui siitä huolimatta oikealta – joltain, jonka eteen kyllä jaksaisin tehdä töitä ja joka kyllä ennemmin tai myöhemmin palkitsisi. Suomessa vallitsevat, hallituksen sanelemat (talous)poliittiset näkymät sekä anti-intellektuaalinen ilmapiiri ja tiedevihamielisyys kuitenkin nakertavat perusoptimistista suhtautumistani maailmaan ja tulevaisuuteen. Tuntuu, että poliittinen johto kuin uhmallaan ei halua ottaa opiksi viime lamasta, hyvässä tai pahassa. Vielä kuitenkin olen enemmän optimistinen kuin pessimistinen, koska ainakin toistaiseksi pahatkin tilanteet ja olosuhteet ovat loppujen lopuksi aina kääntyneet hyväksi. Optimismini kuitenkin laantuu koko ajan, ja tuntuu jatkuvasti realistisemmalta ottaa vakavasti huomioon sekin vaihtoehto, että asiat menevät päin metsää vaikka kuinka yrittäisi itse muuta.

Toivon todella, että oma odotushorisonttini vielä tästä kirkastuu.

PS. En ole nyt tässä ottanut kantaa pääministeri Sipilän ja opetusministeri Grahn-Laasosen suorastaan irvokkaisiin väitteisiin ja vaatimuksiin siitä, miten ”niukkuus luo luovuutta” ja Suomen tieteen tulisi tavoitella maailman huippuluokkaa samalla kun siitä leikataan hyvin rankalla kädellä. Siihen ovat ottaneet kantaa monet muut minua paljon paremmin. Alla muutamia linkkejä:

Tieteentekijöiden liitto: Opetusministerin patistamiskirje tuntuu yliopistoväestä loukkaavalta
Juhana Aunesluoman Facebook-päivitys
Petri Koikkalainen: Tiede ei ole johdon projekti
Heikki Patomäki: Avoin kirje opetusministerille ja pääministerille
Päivi Salmesvuori: Tarvitsemme aikaa tehdä hommat hyvin
Timo Kilpiäinen: Ministeri Grahn-Laasosen paimenkirje on tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä
Kimmo Svinhufvud: Opetusministerin avoin kirje kirjallisena tuotoksena

Minne menet, suomalainen tiede?

Talouselämässä julkaistiin Harri Laihosen ja Petri Virtasen teksti Tutkimisesta tuli rahan perässä hutkimista, jossa he nostavat esille suomalaisen tieteen ongelmia. Suomen Akatemian Tieteen tila ‑raportin mukaan Suomi on tällä vuosituhannella jäänyt monista OECD-maista jälkeen. Laihonen ja Virtanen kirjoittavat: ”Oman arviomme mukaan tieteen ’tuotantoprosessi’ sakkaa: rahaa kuluu, mutta laadukkaita tuotoksia ei synny, tutkimus on muuttunut kaoottiseksi sätkimiseksi.” Kuten tekstin otsikosta voi päätellä, kirjoittajat näkevät tieteen rahoitusjärjestelmän ongelmallisena.

Niin – onko ihmekään että tutkimuksen taso laskee kuin lehmän häntä, kun tohtorikoulutuksesta alkaen rahoitus tapahtuu pahimmillaan puolen vuoden–vuoden pätkissä. Tutkijoiden työajasta ei-mitenkään-pieni osa kuluu sopivan rahoituksen etsimiseen ja ennen kaikkea hakemusten kirjoittamiseen. Tämän lisäksi tietysti professoreilla ja väitöskirjatyön ohjaajilla menee oma aikansa suositusten kirjoittamiseen ohjattavilleen. Yksittäin ei ehkä mitenkään mahdottomia nakkeja, mutta yhteensä näistä kasautuu melkoinen työpanos, joka ei edes välttämättä johda mihinkään tulokseen = rahaan = tutkimukseen. Puhumattakaan siitä, mitä tällainen katkonaisuus ja tehoton ajankäyttö tekevät työteholle (siis tutkimuksenteolle) ja -motivaatiolle.

Lisäksi toivoisin enemmän keskustelua siitä, mitä ”laadukas tutkimus” tai ”tuloksellisuus” tarkoittaa. Mitkä niiden mittarit ovat? Julkaisujen määrä? Kaupallinen hyödynnettävyys (= voiko tutkimuksen avulla tehdä rahaa)? Voin hyvinkin olla yhteiskuntatieteilijänä ja historioitsijana puolueellinen tai kateellinen, mitä sanaa ikinä haluaakaan käyttää, mutta kumpikaan noista mittareista ei nähdäkseni sovellu yleisiksi mittareiksi.

Kaikella tutkimuksella ei tehdä rahaa, vaan ne tuottavat uutta tietoa, jonka arvo ei ole euromääräinen, vaan esim. kulttuurinen, viestinnällinen tai sosiaalipoliittinen. Media- tai edes tiedeseksikkyys ei ole hyvän tutkimuksen ainoa mittari. Tieteellisesti laadukkaasta tutkimuksesta ei välttämättä saa sorvattua houkuttelevaa hakemusta, varsinkaan nykyisessä ankarassa rahoituskilpailussa.

Hyvin kyseenalaista mielestäni on myös se, miten on kirjoittamaton sääntö, että hakemuksissa pitäisi antaa ymmärtää tutkimuksen tulosten olevan enemmän tai vähemmän tiedossa jo etukäteen. Tällainen hypoteesin testaaminen -ajattelu ei useinkaan sovellu ihmistieteisiin (mahtaako aina sopia luonnontieteisiinkään), vaan ”hypoteesit” ovat käytännössä alustavia tuloksia – uskottavan hakemuksen pitäisi toisin sanoen perustua jo aloitettuun tutkimukseen. ”En vielä tiedä, mitä aineisto sisältää tai mitä voin siitä analysoida, ja tutkimuskysymykset muovautuvat aineiston mukaan” pitänee monien tutkimusten kohdalla kutinsa (ellei kyse ole jatkotutkimuksesta), mutta tätä ei kuitenkaan voi kirjoittaa auki.

Tämä PhD Comics -strippi on hauska, koska se pitää paikkansa.

Julkaisujen määrä sinänsä toki kertoo jotain, ja se olisikin helppo mittari – mitä enemmän julkaisuja hyvissä lehdissä, sen parempi, eikö niin? Julkaisemisen ei kuitenkaan pitäisi olla itsetarkoituksellista, kuten se nykyään aika usein tuntuu olevan, vaan tutkimuksen itsensä tulisi olla päämäärä. Kaikkea tutkimusta ei voida tiivistää vuoden mittaiseen projektiin ja artikkeliin tai pariin, vaan tarvitaan myös pitkäjänteistä, useita vuosia kestäviä tutkimuksia, joista ei vain synny mitään julkaistavaa tulosta puolessa vuodessa tai edes kahdessa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tällaiset tutkimukset olisivat väistämättä tuloksettomia tai laaduttomia, vaan ne ovat yksinkertaisesti suuria tutkimusprojekteja. Ne tuottavat valmistuessaan kerralla paljon tietoa, ja nimenomaan uuden tiedon tuottaminen on tärkeää, ei julkaisujen lukumäärä.

Julkaisupaineet ovat myös ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet hyvin epäterveen ilmiön syntyyn: huijarilehtiin. Muka-tieteellisiä lehtiä, jotka houkuttelevat julkaisuluettelon kasvattamisen perässä juoksevia tutkijoita julkaisemaan artikkeleitaan maksua vastaan. Lehdet eivät kuitenkaan täytä tieteellisen julkaisemisen kriteereitä, vaan esimerkiksi vertaisarviointi laiminlyödään. Asiasta on kirjoittanut enemmän Tuukka Ylä-Anttila blogikirjoituksessaan Älä lankea tiedehuijaukseen.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? En tiedä. Yksinkertainen ratkaisu olisi: lisää rahaa ja järkevissä sykleissä, vuosi ei riitä. Tiedettä myös pitäisi arvioida tieteen ja tiedon tuottamisen mittareilla – ei kaupallistettavuuden tai julkaisujen määrän pohjalta. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että ainakaan tällä hallituskaudella olisi tulossa tilanteeseen muutosta.