Tag: väitöskirja

Hyvinvointivaltion politiikasta, tiedosta ja ideologiasta

Tämä blogipostaus on kevyesti muokattu versio loppusanoista väitöskirjassani ”Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla: Järjestöt, yhteiskuntapolitiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla”. Teksti sisältää muutamia viittauksia väitöstutkimukseni johtopäätöksiin; tutkimuksen tiivistelmä (ja pian myös itse työ) on luettavissa E-thesis-palvelussa.

Vierastan yleisesti ottaen historiantutkimuksen perustelemista sen merkityksellä nykypäivälle. Sillä on merkitystä, totta kai – menneisyys ja sen selittäminen ja analysointi syventävät osaltaan myös ymmärrystä nykyisyydestä. Historiantutkimuksen ensisijaisen tehtävän ja arvon määräytyminen nykyisyyden näkökulman perusteella sisältää kuitenkin myös historiatieteellisiä riskejä. Tämänkaltainen lähestymiskulma pahimmillaan välineellistää historiaa ja sen analysointia presentistiseksi työkaluksi, joka ennen muuta palvelee nykyisyyden tarpeita. Suoraviivaisten selitysmallien lisäksi se kannustaa essentialistiseen transhistoriallisuuteen, jossa samankaltaisia historiallisia ilmiöitä tunnistetaan ja liitetään osaksi ajasta ja paikasta riippumatonta ihmisyyden totaalista historiakertomusta. Nämä ovat ongelmallisia tulkintakulmia ja tavoitteita, joita en itse halua historioitsija-yhteiskuntatieteilijänä edustaa tai edistää.

Tällä kriittisellä pohjustuksella haluan kuitenkin reflektoida joitakin väitöstutkimuksessani esille nousseita teemoja ja johtopäätöksiä myös nyky-Suomen kontekstissa. En osoittaakseni kaikenkattavia jatkumoita tai presentistisesti todistellakseni historiallisen tutkimukseni relevanssia, vaan pohtiakseni foucault’laisittain nykyisen historiaa. Nykyisen historia pyrkii kyseenalaistamaan nykyisiä luonnollisilta tuntuvia selviöitä ja vakiintuneita käsityksiä; sen myötä tavoitteena on myös tuoda esille ja tutkia menneen monimuotoisuutta ja kontingenssia. Tai, kuten Pauli Kettunen (2008, 48) on muotoillut, nykyisen historia pyrkii tarttumaan ”oman maailmamme itsestäänselvyyksiin, sellaisiin joihin voi tarttua, koska niihin on tullut jonkinlainen särö, johon tarttua.”

Kenen yhteiskunta?

Aloitan pohdinnan alleviivaamalla, miten tärkeää on reflektoida yhteiskunnallisten ongelmien ja poliittisen agendan määrittelemisen vaikutuksia ja seurauksia. Kun politiikassa kehystetään ongelmia, ratkaisuja ja tavoitteita, samanaikaisesti määritellään ja vahvistetaan myös normeja ja ihanteita. Niiden kautta määritellään myös juridisen ja sosiaalisen kansalaisuuden ja yhteiskunnan jäsenyyden kriteerejä – jyrkimmillään jopa ihmisyyttä ja olemassaolon oikeutta.

Vaikka nyky-yhteiskunnan sosiaaliset normit ovat merkittävästi väljemmät kuin viime vuosisadan puolivälissä, varsinkin heikoimmassa asemassa oleviin yksilöihin ja ryhmiin sovelletaan normaaliuden kriteeristöä, jossa on paljon tuttuja elementtejä 1930–60-lukulaisesta keskiluokkaisuuden normista. Keskeisenä ihanteena on sosiaalinen ja taloudellinen omatoimisuus, itsenäisyys ja itseohjautuvuus eli riippumattomuus yhteiskunnan (etenkin valtion) sosiaalisesta ja taloudellisesta tuesta. Normaaliuteen kuuluvat myös terveet elämäntavat ja nautintoaineiden minimaalinen käyttö. Heteroseksuaalinen parisuhde ja ydinperhe sukupuolitettuine vanhemmuuden rooleineen ovat yhä perusoletus. Yleinen oletuskieli on suomi, minkä lisäksi myös muut kielellis-etniset tekijät määrittävät yhä korostuneemmin normaalia suomalaisuutta (ja vastaavasti ei-normaalia ei-suomalaisuutta) sekä yleisessä diskurssissa eli keskustelukulttuurissa että julkishallinnossa. Paradoksaalista kyllä, näitä normaaliuden kriteerejä sovelletaan merkittävästi löysemmin keskiluokkaan itseensä. Juristin tai HR-päällikön epäterveellinen ruokavalio tai alkoholismi eivät herätä yleisessä keskustelussa lainkaan niin paljon huolta ja pahennusta kuin työttömän yksinhuoltajaäidin. Suomea huonosti puhuva ei-valkoinen maahanmuuttaja hyväksytään suomalaiseen yhteiskuntaan huomattavasti helpommin, jos hän on menestyvän yrityksen johtaja eikä turvapaikanhakija – valkoista yritysjohtajaa ei mielletä maahanmuuttajaksi ensinkään.

Suomen nykypäivän hyvinvointiyhteiskuntaa ja ‑politiikkaa tulkitessa onkin mielekästä esittää sama kysymys kuin 1930–60-luvun yhteiskuntapolitiikkaa analysoidessa: kuka on sen kohteena ja mikä on sen tavoitteena? Vastauksen ytimessä ovat yhä kontrolli ja auttaminen. Kuten aiemminkaan, ne eivät ole toisiaan poissulkevia piirteitä tai tavoitteita, vaan sosiaali- ja terveyspolitiikka ja ‑huolto ovat sekä kontrolloivia että apua tarjoavia instituutioita ja apparaatteja. Kontrolli ja auttaminen ovat kuitenkin myös ristiriitaisia ja kilpailevia piirteitä ja tavoitteita. Ne eivät asetu itsestään jonkinlaiseen luonnolliseen tasapainoon ja harmoniaan, vaan hyvinvointipolitiikassa ja ‑huollossa on kyse kontrollin ja avun tärkeysjärjestyksen määrittelemisestä ja yhteensovittamisesta. Kyse on toisin sanoen ideologisesta linjavedosta.

Politiikan ideologisuus ja normatiivisuus

Mikäli jokin poliittinen puolue nykypäivänä haluaisi vahingoittaa julkista imagoaan, varsin varma keino olisi julistautua julki-ideologiseksi. Puolueet ja puolueiden edustajat kautta koko poliittisen kartan – pienpuolueista valtapuolueisiin, oikeistosta vasemmistoon – yrittävät erilaisissa konteksteissa profiloitua ”järjen äänenä” ja maltillisina pragmaatikkoina. Vastustettavaa toimintaa vastaavasti leimataan ideologiseksi, intohimoiseksi ja irrationaaliseksi (ääri)ajatteluksi ja identiteettipolitiikaksi. Yksi viimeisimmistä avauksista ideologiattomuutta ja pragmaattisuutta korostavassa diskurssissa on joulukuussa 2019 perustettu Avoin puolue, jonka puheenjohtajana toimii piraattipuolueen entinen puheenjohtaja Petrus Pennanen. Avoin puolue irtisanoutuu perinteisestä poliittisesta kartasta torjumalla niin oikeistolaisen kuin vasemmistolaisenkin profiilin. Sen sijaan se omien sanojensa mukaan kehittää yhteiskuntaa ”järjen pohjalta rakentavilla ehdotuksilla”. Kesällä 2019 käydyssä Twitter-keskustelussa puolueen tulevaksi nimeksi jopa ehdotettiin ”Järjen ääntä”. Mutta korostan vielä, ettei Avoin puolue suinkaan ole ainoa tätä retoriikkaa käyttävä. ”Järkevän” ja ”tolkullisen” politiikan peräänkuuluttaminen on uusvanha musta, ja sen määritelmä mukautuu kulloisenkin peräänkuuluttajan agendan mukaiseksi.

Poliittisten tavoitteiden ja poliittisen toiminnan kehystäminen rationaalisena ja pragmaattisena ei ole uusi ilmiö, kuten väitöstutkimuksessanikin käy ilmi – tutkimani 1930–60-lukulaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt henkilötoimijoineen ovat soveltaneet samoja retorisia strategioita. Yhtä lailla siis käy ilmi, että kyse on nimenomaan retoriikasta. Politiikka ei koskaan ole lähtökohtaisesti rationaalista, vaan ideologista ja normatiivista: se perustuu tiettyihin arvoihin, joiden pohjalta yhteiskunnallisia ilmiöitä määritellään hyväksi ja huonoksi, tärkeäksi ja vähäpätöiseksi, toivottavaksi ja ei-toivotuksi. Vaikka poliittisia tavoitteita ja toimenpiteitä perusteltaisiinkin uskottavasti ja loogisesti tieteellisesti korkeatasoisella ja relevantilla tutkimustiedolla, tavoitteet ja keinot perustuvat pohjimmiltaan aina yhteiskunnallisten ilmiöiden arvottamiseen ja sen mukaiseen tärkeysjärjestykseen.

Poliittisen toiminnan premissien kuvaaminen järkiperäisinä, pragmaattisina ja objektiivisina on oppikirjaesimerkki epäpolitisoinnista. Lähtökohdat ja toiminta irrotetaan mielipiteestä, joka on aina subjektiivinen ja näin ollen kyseenalaistettavissa. Sen sijaan niitä oikeutetaan neutraalilla ja objektiivisella tiedolla, joka automaattisesti ja omatoimisesti synnyttää tavoitteet ja keinot. Tieto tai järki esitetään toisin sanoen autonomisena entiteettinä, johon toimijat mielipiteineen eivät vaikuta. Tämä riippumattomuus luo ideologisen suojan poliittista kritiikkiä ja vastuuta vastaan: koska kyse ei ole toimijoiden mielipiteistä vaan heidän vaikutusvaltansa ulkopuolella olevasta tiedosta, tästä loogisesti seuraa, ettei toimijoiden tietopohjaista toimintaakaan voi hyväksyttävillä perusteilla kritisoida. Poliittinen toimijuus ulkoistetaan siis tiedolle tai järjelle itselleen, ja sen määritelmällinen vastaansanomattomuus kaventaa poliittista keskustelua ja toimintatilaa.

Epäpolitisoinnin strategiaan kuuluu myös tavoitteiden ja keinojen esittäminen ainoina (järkevinä ja oikeina) vaihtoehtoina, joilla voidaan vaikuttaa muuten vääjäämättömään ei-toivottuun kehitykseen. Kilpailevat näkemykset eivät näyttäydy vain tehottomina ja turhina, vaan myös oikeaa ratkaisua estävinä ja näin ollen aktiivisesti haitallisina. Näennäinen vaihtoehdottomuus ei kuitenkaan irrota politiikkaa sen lähtökohtaisesta ideologisuudesta. Politiikassa tehdään pohjimmiltaan aina valintoja. Silloinkin, kun ei tehdä mitään tai reaalipolitiikka nostaa yhden vaihtoehdon käytännössä ylivoimaisesti toteuttamiskelpoisimmaksi, kyse on valinnasta ja sen toimeenpanemisesta.

Poliittisilla toimijoilla on toisin sanoen toimijuutta ja vaikutusvaltaa, vaikka sitä epäpolitisoinnilla häivytettäisiinkin. Tästä huolimatta poliittiset päätökset ja toimenpiteet eivät koskaan vastaa minkään osapuolen tavoitteita ja suunnitelmia. Valtasuhteet, neuvottelut ja kompromissit sekä varsinaiseen aiheeseen suoraan liittymättömät sattumanvaraiset tekijät muovaavat lopputuloksen, johon kukaan ei ole täysin tyytyväinen eikä kukaan olisi osannut ennustaa täysin.

Tiedon kulttuurinen luonne ja rooli

Myös odottamattomasti ja epätyydyttävästi toteutuneet reformit muodostuvat historialliseksi faktaksi. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen pienempään rooliin jää lopputulokseen johtanut kehitys toimijoineen, kamppailuineen ja vaihtoehtoineen. Toteutuneesta uudistuksesta muodostuu yleisissä historiakertomuksissa luonteva päätepiste tai välietappi ennen seuraavaa uudistusta.

Kaikissa kulttuureissa on omia luonnollisiksi miellettyjä ja itsestään selvänä pidettyjä oletuksia, normeja, tietoja ja totuuksia. Laadullisen ja konstruktivistisen analyysin tärkeä tehtävä humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on tehdä näkyväksi näitä ”luonnollisuuksia” ja niiden rakentumista. Ne voivat olla esimerkiksi jokapäiväisiä sosiaalisia käytäntöjä, perustavanlaatuisia arvo-oletuksia, yleisesti hyväksyttyä tietoa tai yhteiskunnallisia rakenteita. Hyvinvointivaltiokin on tällainen luonnollistettu normi. Suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa diskurssissa ei kiistellä siitä, pitäisikö hyvinvointivaltion olla olemassa vai ei – se on itsestään selvä lähtökohta, ja poliittista kamppailua käydään ainoastaan sen rajoista. 1930-luvun poliittista diskurssia sen sijaan olisi mieletöntä analysoida kamppailuna hyvinvointivaltion reunaehdoista, sillä aikalaistoimijoilla ei ollut käsitystä hyvinvointivaltion konseptista ensinkään.

Vaikka konstruktivistinen analyysi kyseenalaistaakin kulttuuristen totuuksien luonnollisuuden, se ei ole normatiivinen vaan deskriptiivinen työkalu. Sen avulla voi kuvailla, millä tavalla sosiaaliset ilmiöt syntyvät ja kehittyvät, mutta konstruktivistiset menetelmät eivät sovellu esimerkiksi tutkittavien toimijoiden tuottaman tiedon oikeellisuuden vahvistamiseen tai toteutetun politiikan onnistumisen arviointiin. Konstruktivistinen analyysi ei sisällä lähtökohtaisia määritelmiä tai kriteerejä oikealle tai hyvälle, eikä se näin ollen voi ottaa kantaa normatiivisiin kysymyksiin. Jonkin ilmiön tulkitseminen sosiaalisena konstruktiona ei siis myöskään ole arvottava väite tai päätelmä, joka todistaisi ilmiön olevan epäaito, valheellinen tai epätodellinen, vaan se on lähtökohta analyysille. Kaikki sosiaalinen ja kulttuurinen on keinotekoista siinä merkityksessä, että se on ihmisten luomaa. Sosiokulttuurinen todellisuus on silti osa inhimillistä olemassaolon kokemusta ja käsitystä maailmasta, ja se on myös erottamattomasti kytköksissä materiaaliseen todellisuuteen. Se on siis yksilöille aitoa ja totta.

Sosiokulttuurisen todellisuuden keinotekoisuus tarkoittaa toisaalta myös sitä, että käsitykset ja kokemukset maailmasta ja toisista ihmisistä ovat ohjailtavissa ja muokattavissa erilaisten kehystysten kautta. Esimerkiksi tilastojen, kyselytutkimusten tai tekoälyjen perusoletukset ja parametrit, aineiston tai otoksen rajautumisen kriteerit sekä arviointi- tai validointikriteerit luovat väistämättä vinoumia. Ne tuottavat näin ollen rajallista tietoa ja osittaista kertomusta sosiokulttuurisesta todellisuudesta (mikä tietysti pätee myös minun tutkimukseeni). Tämä ei automaattisesti ole ongelmallista – kunhan tiedon ja sen tuottamisprosessin rajat tiedostetaan, eli mistä aineisto kertoo ja minkälaisiin kysymyksiin se voi vastata. Tietoteoreettisesti kyseenalaista sen sijaan olisi ajatella prosessin lopputuloksen olevan tyhjentävää dataa tai neutraalia ”vain tietoa”.

Tiedon ja sen tuottamisprosessien analysoiminen kulttuurisesti konstruoituneina ilmiöinä on tärkeää, sillä niillä on kauaskantoisiakin sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia. Tieto ohjailee osaltaan päätöksentekoa, lainsäädäntöä, instituutioiden kehittymistä ja ihmisten käytöstä. Tiedon olemus ja rooli eivät kuitenkaan ole muuttumattomia, vaan kulttuurisena ilmiönä tietokin on altis odottamattomille kehityksille ja tarkoittamattomille seurauksille. Kun sosiaalisen ilmiön luonnetta ja kehitystä kuvailevat mittarit vakiintuvat käyttöön, ne muuttuvat hiljalleen normatiivisiksi kriteereiksi, jotka kuvailemisen sijaan ohjaavat ja rajaavat. Deskriptiivisyyden ja normatiivisuuden hämärtyminen sekä ajan saatossa muotoutuvat normatiiviset rakenteet luovat osaltaan kasvualustaa normeille ja myyteille: rakenteiden tuottamia ja ylläpitämiä ilmiöitä aletaan mieltää yksilöiden, ihmisryhmien tai instituutioiden ominaispiirteiksi ja luonnolliseksi kehitykseksi. Ellei tiedon kulttuurista olemusta ja kehitystä tunnisteta, sen yhteiskunnallisia vaikutuksiakaan ei voi analysoida tai hallita.

Viitteet

Avoin puolue. <https://avoinpuolue.fi/> (5.12.2019).

Foucault, Michel (2005): Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Garland, David (2014): ”What is a ‘history of the present’? On Foucault’s genealogies and their critical preconditions”. Punishment & Society 16 (4), 365–384.

Kettunen, Pauli (2008): Globalisaatio ja kansallinen me: Kansallisen katseen historiallinen kritiikki. Tampere: Vastapaino.

Mikko Sabelin twiitti 31.7.2019. <https://twitter.com/sabelmh/status/1156314687677616130> (5.12.2019).

Juttusarja: Suomen hyvinvointivaltiokehityksen avainkäsitteitä 1920-luvulta 1960-luvulle

Alustus: Historiantutkija ja yliopiston kolmas tehtävä

Keväällä 2015 syntyi suomenruotsalaisessa piirissä pienimuotoinen kalabaliikki, kun Hufvudstadsbladet julkaisi kirjailija-toimittaja Philip Teirin kirjoittaman jutun, jossa ”Hbl kahlasi 1900-luvun alun rotuhygieenisen keskustelun läpi ja löysi palan suomenruotsalaista kulttuuriperintöä, josta on pitkään vaiettu”. Hbl:n juttu kirvoitti tutkijoilta kriittisiä kommentteja, joissa tuotiin esille rotubiologiaa ja ‑hygieniaa käsittelevää, hyvinkin olemassa olevaa tutkimusta ja jopa syytettiin Teiriä sensaatiohakuisuudesta (esim. Bo Lönnqvist, Alexandra Ramsay, Henry Nygård). Teir kielsi sensaationhakuisuuden toteamalla, että häntä ajoi vilpitön halu ymmärtää rotuhygienian roolia suomalaisessa identiteetinrakennuksessa 1920–30-luvulla. Hän vetosi myös siihen, että tuorein Lönnqvistin viittaama teos oli vuodelta 1985, minkä hän katsoi osoittavan, että nuorempien sukupolvien ei voine odottaa tuntevan niin vanhaa tutkimusta. [Todettakoon kylläkin, että rotuhygieniaa käsitteleviä tutkimuksia on tuoreempiakin, peräti 2000-luvulta.]

Vähän vastaava keskustelu käytiin äskettäin Turun palosta 1827. Ylen Kulttuuricocktail-jutussa kirjailija Mike Pohjolan haastattelun, jossa todettiin ”[v]armaa tietoa [olevan] niin vähän, että kirjailija arvelee tutkijoiden karttelevan aihetta”. Juttu sai Turun paloon perehtyneet tutkijat, Topi Artukan, Hannu Salmen, Panu Savolaisen ja Kirsi Vainio-Korhosen, takajaloilleen. Blogivastineessaan he kyseenalaistavat Pohjolan kartteluväitteen toteamalla, että palosta on ”kirjoitettu historiantutkimusta toistatuhatta sivua” ja ”asiaa koskevat arkistolähteet ovat kaikille avoimia”. Lisäksi he ilmaisevat kritiikkinsä siitä, että Kulttuuricocktail-artikkeli antaa Turun palosta ja sen syistä virheellisen kuvan. Pohjola julkaisi oman metavastineensa. En osaa arvioida keskustelun asiasisältöä puolin tai toisin, koska tietämykseni Turun palosta on erittäin ohutta. Sen sijaan silmiini osuivat Pohjolan toteamukset ”Hei pliis. Toistatuhatta sivua? Pitäisi olla toistatuhatta kirjaa” sekä kehun muotoon puettu vaatimus siitä, että Artukan, Salmen, Savolaisen ja Vainio-Korhosen tulisi itse kirjoittaa peräänkuuluttamansa suurelle yleisölle suunnattu tietokirja Turun palosta. Historioitsijan korvaan nämä tokaisut kääntyvät lähinnä ”väärin tutkittu” ja ”tee itte parempi”.

***

Historiakuvat ovat julkisessa keskustelussa helposti melko mustavalkoisia, suuntaan tai toiseen. Tämä johtunee osaltaan siitä, että menneet toimijat ovat etäisiä ajallisesti ja kulttuurisesti, eli he ovat eläneet hyvin erilaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa kuin me. Etäisyyden myötä niin tuomitseminen kuin jalustalle nostaminenkin on helppoa – puhumattakaan siitä, että mustavalkoisia historiakuvia on helppo käyttää esimerkiksi poliittisiin tarkoitusperiin.

Yliopistolain mukaan yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Teir toi vastineessaan esille pari tärkeää seikkaa: yhtäältä toimittajien ja tutkijoiden välisen railon, toisaalta sen, että tutkijat välillä pitävät oman alansa tietoa niin itsestäänselvyytenä, etteivät he havaitse asian tuntemattomuutta suuren yleisön joukossa.

Myös historioitsijoiden totta tosiaan tulisi toteuttaa yliopistojen kolmatta tehtävää. Näen historioitsijan yhtenä tehtävänä harmaan sävyjen esille tuomisen ja mustavalkoisuuden haastamisen. Hänellä on toisin sanoen rooli menneen tulkitsemisessa ja välittämisessä. Tämä ei tarkoita, että historiantutkija lausuisi menneistä tapahtumista ”viimeisen sanan” langettavana tuomarina tai vastuusta vapauttajana. Tärkeää on tuoda esille historian ja menneiden toimijoiden inhimillisyys kaikessa sekavuudessaan, rumuudessaan ja kauneudessaan.

Oman pyrkimykseni ja lähestymistapani ilmaisen helpoiten lainaamalla käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckia. Pyrin hahmottamaan historiaa menneinä nykyhetkinä: menneet toimijat ovat eläneet ihan yhtä epämääräisessä ja monisyisessä todellisuudessa ja nykyhetkessä kuin mekin. Heillä on ollut edessään yhtä tuntematon tulevaisuus kuin meilläkin, vaan ei mahdollisuuksiltaan rajaton – kokemukset menneistä tapahtumista rajaavat, mitä tulevaisuudelta odottaa, toivoo ja pelkää. Tämä on mielestäni erityisen tärkeää silloin, kun käsitellään poliittisesti arkoja aiheita, joista saisi helposti sensaatiomaisia otsikoita.

Tässä kohdin minun täytyy kylläkin tunnustaa, että sen kerran, kun minua haastateltiin rotuhygieniasta Vasabladetiin, pelkäsin vaikuttavani rotuhygienian puolustajalta tai vähättelijältä, kun tarkoituksenani oli tuoda esille historiallista kontekstia ja nyansseja. Lopputulos, Kerstin Nordmanin Då vi mätte skallar (Vasabladet 29.5.2016, verkkoversiota ei valitettavasti ole), oli kuitenkin vastoin hienoista hermoiluani vallan asiallinen.

***

Tämän alustuksen pohjalta aloitan eräänlaisena #suomi100- ja yliopiston kolmannen tehtävän panostuksena yleistajuisen historia-aiheisen juttusarjan blogissani. Sarja pohjautuu omaan tutkimukseeni mm. väestöpolitiikasta, perhepolitiikasta, terveyspolitiikasta ja lääketieteen historiasta sekä asuntopolitiikasta ja yhdyskuntasuunnittelusta.

Avainkäsitteet-sarjassa nostan esille käsitteitä, jotka ovat omasta mielestäni olleet tärkeitä Suomen hyvinvointivaltiokehityksessä. Ne ovat käsitteitä, joiden merkitystä nykypäivänä pidämme itsestäänselvyytenä ja/tai neutraalina, vaikka lähempi tarkastelu paljastaa ne hyvinkin poliittisiksi ja historiallisiksi käsitteiksi. Toiset puolestaan ovat erittäin latautuneita, mutta ne ovat tosiasiassa monisyisempiä kuin mitä mielikuvia ne yleensä herättävät. Valitsemieni käsitteiden kautta voi valottaa suomalaista yhteiskuntaa eri aikoina: erilaisia vallinneita ideologioita, ihanteita ja tavoitteita, normeja ja riskikäsityksiä, jotka osaltaan johtivat Suomen hyvinvointivaltiokehitykseen.

Huomattakoon myös, että puhun nimenomaan hyvinvointivaltiokehityksestä enkä -projektista. Monet kehityskulut ovat vasta myöhemmin osoittautuneet hyvinvointivaltion esivaiheiksi – mistään järjestelmällisestä ja määrätietoisesta ”hyvinvointivaltioprojektista” ei siis voida puhua.

Ensimmäinen osa käsittelee rotuhygieniaa ja kansanterveyttä*. Muita käsitteitä ovat ainakin kansa (johon liittyy runsaasti muita avainkäsitteitä, kuten rotu, kansakunta ja kansalaisuus), yhteiskunta, terveys, ympäristö sekä tulevaisuus. Nämä käsitteet kumpuavat viimeviikkoisesta esityksestäni ”Constructing Knowledge, Expertise and the Finnish Welfare State” kansainvälisessä käsitehistoriakonferenssissa, mutta saatan hyvinkin täydentää listaa.

Julkaisen ensimmäisen osan tällä viikolla, joten pysykää kuulolla!

*) Mainitsin viime kirjoituksessani, että kertoisin lisää blogihiljaisuuteni syistä. Palaan tähän sittenkin vasta ensi kirjoituksessa pidemmin. Päästän kuitenkin teidät lukijat varmastikin hirvittävästä epätietoisuuden piinasta kertomalla, että kyse on kansanterveyttä käsitehistoriallisesta näkökulmasta käsittelevästä kirjastamme Conceptualising Public Health. Historical and Contemporary Struggles Over Key Concepts, joka ilmestyy helmikuussa 2018. Mutta tästä tosiaan lisää juttusarjan ensimmäisessä osassa, joka pohjautuu ennen muuta ko. teokseen ja lukuuni siinä.

Välttämätön pakko – epäpolitisoinnin lyhyt oppimäärä

Omassa tutkimuksessani analysoin, millä tavalla sosiaalialan järjestöt (ts. järjestöjen edustajat, ihmiset) ovat konstruoineet yhteiskunnallisista ilmiöistä sosiaalisia ongelmia. Konstruoiminen on yksi inhokkisanoistani – sille ei ole olemassa kovin hyvää suomenkielistä vastinetta, joka sisältäisi samat vivahteet kuin englannin kielen sana construct, mutta se siis tarkoittaa tässä tapauksessa ilmiön tunnistamista ja määrittelemistä ongelmaksi ja esittämistä ongelmana. Perusajatuksena on, että ongelmat ”syntyvät” vasta siinä vaiheessa, kun joku toimija määrittelee ilmiön XYZ ongelmaksi. Ongelmaluonne ei toisin sanoen ole mikään myötäsyntyinen, objektiivinen ja väistämätön ominaisuus, vaan aina tavalla tai toisella keinotekoinen ja ulkoapäin luotu.

Lukiessani aineistoani olen keskittynyt tunnistamaan niitä kielellisiä keinoja, joilla toimijat ovat rakentaneet ja vahvistaneet jonkin ilmiön ongelmaluonnetta. He ovat käyttäneet käsitteitä ja retoriikkaa hyväkseen vahvistaakseen aiheeseen liittyvää diskurssia, eli tiettyä ajattelu- ja puhetapaa, joka rajaa muita ajattelutapoja pois. Muutamia esimerkkejä poimiakseni: ”tuo vavahduttava tosiasia”, ”on jokaiselle ajattelevalle ihmiselle selviö”, ”kysymys kansamme olemassaolosta”, ”oikea suunta”, ”epäterve yhteiskuntakehitys”, ”sosiaalinen sairaus”, ”välttämättömyys”, ”aito ratkaisu”. Myös kysymys-muotoisia käsitteitä, kuten ”väestökysymys” tai ”asuntokysymys”, on käytetty diskurssin vahvistamiseen. (Lainaukset Väestöliiton 1940–50-luvun pöytäkirjoista, toimintakertomuksista ja ‑suunnitelmista). Yhteistä näille kaikille käsitteille ja ilmauksille on niiden välittämä kuva siitä, että niiden edustama näkemys on ainoa oikea, välttämätön, vastaansanomaton; poikkeavat näkökulmat ovat vastaavasti virheellisiä, epäaitoja, vääriä, vastuuttomia, ja ne halutaan sulkea keskustelusta ulos.

Tutkin toisin sanoen sitä, millä tavalla toimijat ovat epäpolitisoineet tiettyjä aiheita ja ilmiöitä. Poliittisen historian professori Pauli Kettunen on määritellyt politisoinnin ja epäpolitisoinnin seuraavasti (lähde):

Se, mitä pidetään poliittisena, on poliittisesti merkityksellistä. Siten politisoidaan ja epäpolitisoidaan tilanteita ja toimintoja. [P]olitisointi on toimintatilan avaamista, vaihtoehtojen olemassaolon osoittamista, asioiden kiistanalaistamista. Epäpolitisointi on kysymysten esittämistä välttämättöminä ja vastausten vaihtoehdottomina. Kummassakin tapauksessa kyse on vallasta. Tämä valta ei ole vain sitä, mitä toimijat käyttävät resursseinaan, vaan se muovaa toimijuutta itseään. Se on niiden kysymysten asettamisen valtaa, jotka kulloinkin tunnustetaan asianmukaisiksi – agendan asettamisen ja rajaamisen valtaa.

Epäpolitisoinnin keskeisintä ja helpointa retoriikkaa ovat ilmaisut kuten välttämätön, pakko, ei ole vaihtoehtoja, täytyy/emme voi, todellinen, oikea/väärä. Klassinen esimerkki epäpolitisoinnista on Suomen suomettuminen Kekkosen vallan aikaan – Suomen geopoliittisesta asemasta Neuvostoliiton naapurina luotiin raamit, joiden puitteissa oli pakko toimia, ja näkemystä kritisoivat tahot oli helppo leimata epärealistisiksi haihattelijoiksi ja suorastaan epäisänmaallisiksi.

Pikainen katsaus viimeisen kuukauden uutisointiin osoittaa, että epäpolitisointi elää ja voi hyvin vielä vuoden 2015 Suomessa.

Keskisuomalainen kansanedustaja ja kokoomuksen eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo pitää hallituksen tekemiä leikkauksia kovina mutta välttämättöminä.

Keskisuomalainen 9.9.2015

Presidentti Niinistön mukaan leikkaukset ovat välttämättömiä, vaikka herättäisivät vastustusta.

Yle 17.8.2015

Kristilliset pitävät leikkauksia ehdottoman välttämättöminä.

Yle 8.9.2015

Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies kiittelee, että hallitus tekee sen, mitä sen on pakko tehdä.

“Tilanne on niin vakava ja vaikea, että hallituksen toimet ovat täysin välttämättömiä.”

[…]

Rkp:n puheenjohtaja, kansanedustaja Carl Haglund kommentoi, että hallitus tekee oikeita asioita.

HS 9.9.2015

Jalonen: Leikkaukset pakollisia – emme voi elää enää velaksi

Hallituksen leikkauspaketti on kova ja se syö palomiestä, mutta Suomen taloudellinen tilanne ei anna vaihtoehtoja.

Suomen uutiset 10.9.2015

– Hallitus ei voi jatkaa velaksi elämistä. Samalla on ollut pakko leikata myös muualta kuin etuuksista, Sipilä totesi maanantaina Helsingin yliopiston lukuvuoden avajaisissa.

Suomenmaa 31.8.2015

Uutisointi tekee tämän blogitekstin kirjoittamisesta melkein liiankin helppoa, sillä epäpolitisoiva retoriikka on kaikkea muuta kuin hienovaraista. Ongelmallista ja huolestuttavaa kuitenkin on toiston voima: tarpeeksi samaa asiaa jankkaamalla ihmiset voi hyvinkin saada uskomaan siihen.

Demokraattisessa politiikassa ja päätöksenteossa ei kuitenkaan koskaan ole kyse välttämättömyydestä tai pakosta muuten kuin retoriikan tasolla. Vaihtoehtojen todellinen puute viittaa diktatuuriin. Demokraattisessa päätöksenteossa kyse on sananmukaisesti valinnoista ja päätöksistä, ja valintojen ja päätösten naamioiminen ikään kuin poliitikot joutuisivat alistumaan jollekin suurelle ja mahtavalle luonnonvoimalle on selkärangatonta. Poliitikot, sanoisitte suoraan, että olette päättäneet tehdä leikkauksia, ja esittäkää päätöksillenne rehelliset perustelut. Välttämättömyys ei käy perusteluksi, sillä välttämättömyyttä ei ole Suomen toimintaympäristössä olemassakaan.

Jotenkin kuitenkin epäilen, ettei Sipilä tämäniltaisessa puheessaan – jonka Saku Timonen on osuvasti nimennyt Pikku Kekkosen postiksi – toteuta toivettani.

Valtioneuvoston mukaan Sipilän puhe käsittelee “talouden tilaa ja välttämättömiä uudistuksia”.

[…] Sipilän puhe lähetetään nauhoitettuna. Siinä Sipilä kertoo kansalle, kuinka huonossa taloudellisessa tilanteessa Suomi on, kuinka suuria alijäämät ovat ja kuinka lähes kaikkia suomalaisia tulee sattumaan, kun rakenteelliset muutokset on pakko aloittaa.

HS 16.9.2015

Tohtoriopiskelija vuoden verran

Pari viikkoa on jo kulunut vuoden 2015 puolella, joten tuli mieleen tehdä katsaus ensimmäiseen vuoteeni jatko-opiskelijana. Semminkin, kun en ole tainnut kovinkaan tarkkaan eritellä täällä blogissa, mitä oikeastaan tutkin.

Mutta ihan ensimmäiseksi tuuletan, että sain vielä puolen vuoden apurahan Svenska Litteratursällskapetilta \o/ Turvallisilla vesillä siis seilataan kesäkuun loppuun.

Ja sitten vuosikatsaukseen: ensimmäiset kuukaudet menivät aika pitkälti ihmetellessä, että mitäs nyt oikeastaan olen tekemässä, eli valmistelevaan vaiheeseen. Käytännössä siis luin tutkimuskirjallisuutta sekä teoria- ja menetelmäkirjallisuutta ja viilasin tutkimuskysymyksiä sekä teorioita ja menetelmiä omaa tutkimusta varten. Aika paljon ”eiku ehkä sittenkin” – ”hmm tai no” – ”ei, edellinen versio oli parempi” – ”eikun kumminkin” -vatvomista. Lopulta kuitenkin pääsin aika hyvin selvyyteen siitä, mihin tutkimuksellani vastaan ja miten.

Tynkäversio tutkimusasetelmastani: tutkin suomalaisia sosiaalialan järjestöjä asiantuntijoina ja tiedontuottajina. Tutkittaviksi järjestöiksi olen valinnut Väestöliiton, Folkhälsanin, Sosiaalihuollon Keskusliiton (josta sittemmin tuli Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ja sittemmin osa nykyistä SOSTEa) ja Sosiaalipoliittisen yhdistyksen, ja tutkimusjakso on n. 1940–60-luvut. Teoria- ja menetelmäotteeni on konstruktivistinen (konstruktivistinen tiedon sosiologia, episteemisten yhteisöjen l. asiantuntijayhteisöjen tutkimus), eli keskityn paljolti miten-kysymykseen, kattokysymyksinä ”miten järjestöt rakensivat ja kehittivät asiantuntijuuttaan?” ja ”miten järjestöt tuottivat tietoa?”

Koska sosiaalialan asiantuntijajärjestöt lähtökohtaisesti pyrkivät vaikuttamaan johonkin epäkohtana ja olennaisena pitämäänsä yhteiskunnalliseen seikkaan, valitsin menetelmiksi sosiaalisten ongelmien konstruktivistisen analyysin sekä kehysanalyysin (Benford & Snow). Kumpikaan näistä menetelmistä ei analysoi sosiaalisia ongelmia itsessään, vaan keskittyvät analysoimaan, miten toimijat ovat tunnistaneet ja määritelleet jonkin asian ongelmaksi. Tähän analyysiin liittyy myös diskursiivinen piirre, eli analyysissa kiinnitetään huomiota retoriseen ja diskursiiviseen puoleen: millä tavalla toimijat perustelevat näkemyksiään? Ja koska tutkittavat järjestöt ovat asiantuntijajärjestöjä, näihin prosesseihin liittyy tiedontuottamista muodossa tai toisessa, ja samalla järjestöt myös rakentavat, kehittävät ja vakiinnuttavat omaa asiantuntemustaan.

Tässä kohtaa on jo huomattava ero, kun vertaan työskentelyyni gradun kanssa. Oli minulla tietysti gradussakin menetelmä jne., mutta oli se paljon päälleliimatumpi, vaikka välillä pääsikin esiintymään edukseen. Nyt teoriat ja menetelmät ovat kuitenkin paljon elimellisempi osa koko työtä.

Jes. Selvillä vesillä siis sen suhteen, mitä olen tekemässä, vihdoinkin. Loppukeväästä oli sitten vuorossa materiaalinkeruuvaihe, osa 1 (Väestöliitto). Tässä iski aika karusti vasten kasvoja, miten periaatteellinen valmistelutyö ei takaa mutkatonta käytännön työtä. Se tiedon määrä! Olin todella häkeltynyt eteeni avautuneesta informaatiomassasta, enkä oikein osannut erottaa, mikä on olennaista ja mikä ei, eikä rajausten tekeminen onnistunut alkuunkaan. Tein hysteerisesti muistiinpanoja ja kävin läpi materiaaleja, ennen kuin Väestöliitto pisti ovet säppiin heinäkuun lomien ajaksi. Jätin asian hautumaan ja toivoin, että saan ajatuksiani järjestykseen.

Niin onneksi kävikin. Kun palasin tauon jälkeen materiaalin pariin, minulla oli paljon selkeämpi visio siitä, mitä aion tehdä. Sainkin tehtyä rajauksen kolmeen kiintopisteeseen, joiden kautta tutkin VL:n asiantuntijuutta: 1) Väestöliiton perustamisvaihe. Miksi VL perustettiin – mihin sosiaaliseen ongelmaan perustajat halusivat vaikuttaa ja miksi? Ennen kaikkea: miten tämä ongelma, sen syyt ja sen ratkaisukeinot tunnistettiin ja määriteltiin? 2) Väestöpoliittinen tutkimuslaitos. Miksi se perustettiin? Minkälaista tietoa tuotettiin ja miten? 3) Väestöliiton asuntopolitiikan ja valtakunnansuunnittelun alkuvaiheet. Edelleen kiinnostaa sosiaalisen ongelman tunnistus- ja määrittelyprosessit sekä siihen liittyvä tiedontuotanto prosesseineen.

Tässä välissä on paikallaan lausua kiitokset Väestöliiton väelle avusta ja tuesta! On ollut ilo uppoutua Liiton arkistomateriaaliin, viettänemme vielä monta mielenkiintoista hetkeä yhdessä.

Marraskuussa osallistuin ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiini, nimittäin Social Science History Associationin vuosikonferenssiin Torontossa. Pidin siellä esitelmän Väestöliiton perustamisvaiheesta, eli siihen mennessä olin jo saanut kirjoitettua ensimmäisen version Väestöliitto-luvun ensimmäisestä alaluvusta, olkoonkin että englanniksi. Esitelmä meni osaltani hyvin! Hieman erikoista oli kommentaattorin oharit ilman erillistä ilmoitusta, mutta ei voi mitään. Kommenttien osalta homma jäi siis hieman laimeaksi, mutta keskustelu ja esitelmäsession toinen esitelmä olivat oikein mielenkiintoisia, ja kokonaisuutena kokemus oli hyvinkin positiivinen. Ylipäätään konferenssi oli jännittävä ja mielenkiintoinen elämys! Palasin kotiin uusia kokemuksia ja tuttavuuksia rikkaampana. Ja kiitos Kanslianeuvos Kaarlo Koskimiehen ja Irma Koskimiehen stipendirahastolle sekä Historiatieteiden valtakunnalliselle tohtoriohjelmalle matka-apurahoista!

Lokakuussa olin myös ensimmäisessä suomalaisessa konferenssissani, nimittäin Sosiaalipolitiikan päivillä. Sielläkin pidin esitelmän, kylläkin graduni pohjalta. Esitelmäni aiheena oli vuoden 1956 kansaneläkelaki; tarkalleen ottaen miten sattumanvarainen ja poliittinen sen syntyprosessi loppujen lopuksi oli, mutta sangen eri tavalla kuin tutkimuskirjallisuudessa usein esitetään. Tämäkin konferenssi oli oikein antoisa kokemus, ja sieltäkin niitin mukaani uusia tuttavuuksia. Kiitos järjestäjille, ensi syksynä sitten nähdään Helsingissä!

Syksy oli muutoinkin kokemusrikasta aikaa. Edellä mainittujen lisäksi tein debyyttini opettajana, kun vedin fukseille yhteiskuntahistorian praktikumia. Keskustelimme lukumateriaalin avulla henkeviä tiedon, totuuden ja historiantutkimuksen syvästä ja mutkikkaasta olemuksesta. Minulla oli oikein hauskaa, toivottavasti opiskelijoillakin oli :)

Missä sitten menen nyt?

Olen kirjoittanut Väestöliitto-luvun ensimmäisen alaluvun (ts. perustamisvaihetta käsittelevän osion) suomeksi ja muokannut sitä jonkin verran jatko-opintoseminaarissa saamieni kommenttieni perusteella. Valmis se ei varmasti ole vielä, mutta aika kirkastanee, mitä muutoksia se vielä kaipaa. Pian siirryn vaiheisiin kaksi ja kolme.

Juuri nyt kuitenkin kerään materiaalia erästä artikkelia varten. Olen tästä sangen innoissani! Totta puhuen lähetin abstraktin hieman sokkona, sillä huomasin CfP:n todella myöhään, enkä ehtinyt tarkistaa, onko Väestöliitolla aiheeseen sopivaa materiaalia. Aihe on kuitenkin sellainen, että olisin ollut todella yllättynyt, jos ei olisi. Ja nyt tosiaan näyttääkin siltä, että aihe on aivan toteutuskelpoinen.

Se huono puoli tässä materiaalien kahlaamisessa on, että keksin koko ajan uusia ja uusia tutkimusaiheita! Mutta paras nyt vain pidättäytyä jo tekemässäni rajauksessa, koska siinä ei ole mitään vikaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos tarjoutuisi jotain uusia tutkimus/julkaisuväyliä artikkeleiden tms. muodossa…

Kaiken kaikkiaan kuluneen vuoden jälkeen on todella vahvasti olo, että olen oikealla alalla. Motivaatio on katossa, ja oma tutkimusaihe tuntuu hyvin mielekkäältä. HISTORIANTUTKIMUS ON PARASTA. Terveisin toisen vuoden innokas jatko-opiskelija.

 

Ps. Jos otsikko meni ohi, se oli viittaus John Irvingin romaaniin A Widow for One Year (suom. Leski vuoden verran). Mainio opus, suosittelen.

Vielä tutkimussuunnitelmasta

Tutkimussuunnitelman kanssa tuskaileva kirjoitukseni on selvästikin pienen tarkennuksen tarpeessa. Kaverini nimittäin ihmetteli, miten minulla voi mennä kaksi viikkoa suunnitelman kirjoittamiseen. Tarkennettakoon siis, että apurahahakemukset olivat muiden hommien lisäksi – en tokikaan istunut kahta viikkoa koneen äärellä vain väännellen käsiäni tutkimussuunnitelmien kanssa :)

Jäin kuitenkin miettimään, miksi sen perhanan suunnitelman rustaaminen on aina niin tuskaista. Ilmeisen, eli tiivistämisen kamaluuden, lisäksi (minulle) ongelmallista taitaa olla historiantutkimuksen jossain määrin poikkeava luonne muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna. No, kaikki tietysti pitävät omaa tieteenalaansa erikoisena ja erityisenä ja ihan perustellustikin, mutta koska tämä on minun diktaattoriblogini, tarkastelen aihepiiriä yhteiskuntahistorian erityisyyden kautta.

Aloitetaan vaikka menetelmistä. Monet, ellei jopa suurin osa, poliittisen historian opiskelijoista ja jatko-opiskelijoista ähkäisevät tässä kohden. Onkin kuvaavaa, että jatko-opintoseminaarissa professorimme on todennut menetelmien olevan ”sellainen asia, joka seuraa poliittisen historian opiskelijoita synkkänä pilvenä perusopinnoista aina jatko-opintoihin saakka” ja ”kiirastuli, joka jokaisen täytyy käydä läpi”. Rakas proffamme kuitenkin lohdutti, ettei meidän polholaisten pitäisi kokea mitään alemmuudentunnetta muihin yhteiskuntatieteisiin verrattuna – ”menetelmähän on yksinkertaisesti se, miten tutkimus on tehty!” No, niin…

Ongelmana kuitenkin on se, ettei yhteiskuntahistorian tutkimuksella oikein ole mitään ns. omia menetelmiä. Tätä ei pidä ymmärtää niin, ettei historiantutkimuksella olisi mitään omaa teoria- ja menetelmäpuolella. Päinvastoin – tärkein asia, jonka sain poliittisen historian opiskelusta mukaani, on historiantutkijan ajattelutapa. Siihen sisältyy hyvin monisyinen lähdekriittisyys, tiukkaa itsereflektiota, allergisuutta teleologisuudelle ja herkkyyttä kontingenssille, tasapainoilua yli- ja alitulkinnan välillä sekä rajanvetoa sen välillä, missä määrin kunnioittaa tutkimuskohteitaan ja missä määrin varoo ottamasta annettuna tutkimuskohteisiin liittyviä asioita.

Menetelmäksi ei kuitenkaan voi rustata ”ajattelen kuin historioitsija”, vaan siihen tarvitaan jotain vähän tieteellisempää ja, noh, metodologisempaa. Koska yhteiskuntahistorian tutkimukseen voi sinänsä soveltaa oikeastaan mitä hyvänsä yhteiskuntatieteellistä menetelmää, ei ongelmana ole menetelmien vähyys vaan päinvastoin pelottavan laaja kirjo. Näitä kaikkia ei tietenkään voida menetelmäopetuksessa käydä läpi, joten graduntekijä tai aloitteleva tutkija on varsin tuntemattoman maailman äärellä ja lähtee usein lähes nollasta. Tietomäärä on valtava ja tuntuu aluksi loputtomalta suolta, sillä ennen oikeiden menetelmien löytymistä joutuu käymään läpi monta hutia. Ja ennen kuin jonkun menetelmän voi todeta hutiosumaksi, siihen täytyy perehtyä. Tämä onkin todella työläs vaihe.

Menetelmän haarukoimista ei ainakaan helpota, että tutkimuskysymykset, joita varten menetelmät valitaan, ovat usein täysin alustavia. Tämä sen vuoksi, ettei aineistoon perehtymättä ole mahdollista vielä tietää, mitä kysymyksiä aineistolle tarkalleen ottaen voi esittää. Ja primääriaineistoa taas ei useinkaan ole mahdollista tai kannattavaa käydä heti projektin alussa läpi. Yksi syy on se, ettei siihen ole taloudellisia resursseja (kuten väikkärin tapauksessa). Toisekseen on suotavaa tai oikeastaan välttämätöntä ensin perehtyä taustamateriaaliin JA teoriaan ja menetelmiin, jotta tietää mitä ja miten aineistosta hakee. Tämän vuoksi sana ”hypoteesi” saa ainakin minut kiemurtelemaan epätoivoisesti. Kun kysymykseni ovat vasta alustavia ja nekin muodossa ”miksi? miten?” enkä ole vielä päässyt vilkaisemaankaan varsinaista aineistoa, ei minulla kerta kaikkiaan ole vielä mitään hypoteeseja. Ainakaan mitään sellaisia, joita historioitsijan ajatusmaailmassa voisi hyväksyä.

Tutkimussuunnitelma onkin eräänlainen catch-22: tutkimuskysymykset pitäisi muotoilla aineiston pohjalta ja menetelmät valita tutkimuskysymysten mukaan, mutta ennen kuin aineistoon on suotavaa perehtyä, tutkimuskysymysten ja menetelmien pitäisi olla selvillä.

Minulle tuo asetelma on erityisen pulmallinen juuri historiantutkijan ajatusmaailman ja oman kokemattomuuden takia (kokeneemmalla tutkijalla on jo hyvä käsitys olemassa olevasta aineistosta, mutta itse olen ihan uuden aluevaltauksen äärellä). Jos ja kun arvioin kriittisesti omia suunnitelmiani, en voi kuin todeta, ettei minulla ihan aidosti ole mitään pohjaa väitteilleni – koko suunnitelma on kuin pieni kokoelma historioitsijan helmasyntejä. (Tätä minun ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa julkiseen blogiin ihan uskottavuussyistä, mutta olen ottanut periaatteeksi, että kirjoitan väitöskirjaprojektista kaunistelematta.)

No, tämä kaikki tietysti kuuluu asiaan, ja jokaisella tieteenalalla on varmasti omat vastaavat ja hyvin samankaltaisetkin ongelmansa. Täytyy vain yrittää hyväksyä se, että täydellisen tutkimussuunnitelman voi kirjoittaa vasta, kun tutkimus on valmis. Ja siinä vaiheessa suunnitelma ei ole enää ajankohtainen.

Ilmeeni kun…

… kahteen viikkoon survoutuu kuusi tärkeää kalmanlinjaa. Niistä neljä oli erilaisia apuraha-hakemuksia, joista kahteen sentään pystyin käyttämään samaa tiivistelmää JA tutkimussuunnitelmaa, joten laskettakoon määrän olevan noin 5,5. Mutta noin yleisesti tutkimussuunnitelman pituus vaihteli kolmen ja kymmenen sivun välillä, ja tiivistelmä 1 000–3 000 merkin välillä.

Kuvittelisi, ettei maksimissaan kymmensivuisten tutkimussuunnitelmien tekemiseen menisi ihan hirveästi aikaa, vaikka niitä olisikin useampia erimittaisina. Samaa asiaahan siinä jauhaa, vain vähän eripituisena, eiks? Ja hei, jos on jo lähettänyt apurahahakemuksia niin siinähän on jo tutkimussuunnitelmat yms. valmiina, eiks?

VÄÄRIN. (Ainakin allekirjoittaneen tapauksessa.) Viimesyksyiset tutkimussuunnitelmani muistuttavat ennemminkin yläastelaisen yhteiskuntaopin esseitä kuin vakavastiotettavia tutkimussuunnitelmia, suomenkieliset ainakin. Niillä en siis tee oikeastaan yhtään mitään (korkeintaan voin häpeänsekaisin tuntein todeta, että olen hyvin marginaalisesti vähemmän pihalla), eivätkä myöhemmät englanninkielisetkään versiot järin ajantasaisia ole. Ja nyt tietysti vaadittiin suomenkielistä tekstiä, joten eipä niillä enkunkielisillä sitten tee senkään vertaa. Pitää siis aloittaa melkein alusta koko suunnitelman kirjoittaminen.

Ajattelisi, että vähemmän tekstiä = vähemmän vaivaa, mutta itselleni ne 3–5-sivuiset suunnitelmat ovat kaikkein pahimpia. Vihaan tiivistämistä ja olen siinä ihan hirvittävän huono. On varmaan sanomattakin selvää, että suurimman ahdistuksen aiheuttavat tiivistelmät.

Jos minä olisin maailman diktaattori, määräisin tutkimussuunnitelmille ja tiivistelmille vakiopituudet. Mutta kun en vielä ole, niin nytpähän on taas kolme eripituista versiota, joita voin käyttää seuraavissa apurahahauissa. Olettaen, että ne eivät ole siihen mennessä vanhentuneet, mikä on valitettavan optimistinen oletus.

Mutta juuh, on ollut aika intensiiviset pari viikkoa. Olen samalla kirjoittanut teoria- ja menetelmäosuutta, ja vapaa-aikani on lähinnä koostunut tanskalaisen Borgen-sarjan katsomisesta. On muuten aivan kipeän hyvä sarja, suosittelen lämpimästi!

Pari päivää sitten katsoin jaksoa, jossa vastaperustetussa puolueessa pohdittiin puolueen periaatteita, tavoitteita, arvoja ja niin edelleen. Kuulin pääni sisällä nenä-äänistä tuumailua, miten miiiielenkiiiiintoista tätä jaksoa onkaan seurata sosiaalisten ongelmien määrittelyn analyysin kautta. Siinä vaiheessa totesin, että jahka saan viimeisenkin dediksen hoidettua alta pois, en aio avata Wordia tai lukea sanaakaan tieteellistä tekstiä pariin päivään. Rajansa virkaintoisuudellakin.