Viime vuosisadan levoton alkupuolisko sai ihmisiä liikehtimään Euroopassa. Valtioita hajosi, uusia syntyi. Kaikki eivät vainojen tai muutoin muuttuneiden olosuhteiden takia voineet jäädä paikoilleen. Yksi tällaisista oli Magnus Lindebergin perhe, joka Neuvosto-Venäjän Donin Rostovista päätyi toistakymmentä vuotta kestäneelle evakkotaipaleelle.

Hämeenlinnassa vuonna 1867 Nils ja Carolina Wilhelmina Lindebergin perheeseen syntynyt Magnus valmistui lääkäriksi Pietarin sotilaslääketieteellisestä akatemiasta 1894, minkä jälkeen hän palveli mm. Puolassa. Ura vei hänet aikanaan Donin Rostoviin, jossa hän löysi puolisokseen venäläisen Valentina Kuzminitšna Parhomovan. Aikanaan perheeseen syntyivät pojat Leonid (1914) ja Aleksander (1917). Bolševikkien valtaannousu ja toiminta aiheuttivat Lindebergien lähdön maasta. Perhe poistui maasta saatuaan Suomen viranomaisilta arkistossakin olevan todistuksen Suomen kansalaisuudestaan 1921. Junamatka Rostovista Pietariin kesti kolme viikkoa ja Pietarista Suomeen saapumisen jälkeen perhe oli kolme viikkoa karanteenissa Kellomäellä. Myös karanteenitodistus on arkistossa.


1920-luvun kaaos

Magnus Lindebergin pojantytär Ekaterina Nikkilä on koonnut tietoja 1920-luvun alkupuolen kaoottisia tilanteita kuvaavien rouva Kuznetsovan ja myöhemmin myös hänen tyttärensä Ženjan kirjeistä:

Mies ja tyttären mies (ilmeisesti valkoisten puolella taistelleet) olivat jo lähteneet ekakuoitavan lasaretin (mies oli lääkärinä siellä) mukana. Vaimo ja raskaana oleva tytär, jotka aikailivat lähtöä, päättivät kuitenkin lähteä perässä hevosilla Botaiskiin, missä heidät lastataan härkävaunuihin ja he suuntaavat Novotšerkaskiin ja sieltä Krimille. Pakomatkan aikana Kuznetsovan lääkärimies kuolee pilkkukuumeeseen, tytär synnyttää pojan, joka kuolee myös muutaman kuukauden kuluttua ja tytär saa lavantaudin. Kuznetsovat pakenevat englantilaisella taistelulaivalla Krimiltä Konstantinopoliin ennen pahinta joukkopakoa eli ennen kaaosta Krimin rannoilla ja ennen pitkää odotusta Konstantinopolin redillä, koska Turkki ei ota pakolaisia vastaan. Koko ajan joku on kuumeessa – missä missäkin – tai teillä tietymättömillä. Konstantinopolissa pakolaiset pääsevät luostariin, josta he jatkavat pakoaan Jugoslaviaan, missä tytär rupeaa kasvattamaan kanoja, ankkoja ja sikoja.

Suomeen tulonsa jälkeen Lindebergien perhe jatkoi evakkotaivaltaan Ruotsiin, jossa oli jo ennestään Lindebergien sukulaisia.

Kirjeet ystäviltä antavat lohduttoman kuvan venäläisemigranttien elämästä: on toimeentulo-, asunto- ja terveysongelmia – rahat eivät riitä mihinkään. Sodan ja vallankumouksen jälkeen ihmiset olivat huolissaan omaisistaan ja ystävistään, joihin ei saatu yhteyttä. Hajaannuksen tilassa kadoksissa olleita sukulaisia ja tuttavia etsittiin mm. sanomalehti-ilmoituksilla ympäri Eurooppaa. Muutamia lainauksia arkistossa olevista kirjeistä:

”…вот почему не могла прочест Ваше возвание к родным и знакомым. …На случай, что прочла объявление Маг. Ник., смотрю как на чудо.” Кузнецова, 1923.
”…Благодаря газете ”Руль” я уэнал, многоуваж. Доктор, что Вы наверно с Вашей благополучно добрались въ Европу…” Stanislav Fux 23.3.1923.
”…Спешу отозваться на Ваше объявление въ газете ”Новое Врема” от 13/IV н.г…” Insinööri Gontšarov Bulgariasta 20.4.1923.

Kirjeissä podettiin koti-ikävää ja vaikeuksia oli niin Berliinissä, Konstantinopolissa kuin Perekopissakin. Kirjeistä saa käsityksen, että hyvin ei mennyt Lindebergeilläkään. Tuttavapiiriin kuuluneeet Soprounoffit sen sijaan olivat optimisteja. Baskineilla puolestaan meni tosi huonosti Petrogradissa. Riipaisevimpia kirjeitä ovat Kuznetsovan lisäksi joltain Olga Mihailovalta sekä Žorž-nimiseltä nuorelta mieheltä saapuneet kirjeet.

Rahasta – ja sen puutteesta – kirjoittiin paljon: kiitettiin rahasta, pyydettiin välittämään rahaa, vaadittiin velkojen maksamista erilaisilla toimenpiteillä uhaten. Ongelmia aiheutti myös se, että ei ollut tietoa, kuinka rahaa olisi voinut välittää Rostoviin ja mikä oli ruplan kurssi. Muuan Pariisissa asuva Soprounoff tarjoutui lähettämään dollareita Narvaan, jos vain saisi ruplia, mutta mikään pankki ei ottanut vastaan ruplia!

Tukholmassa Magnus Lindeberg julkaisi salanimellä Viktor Malmberg Neuvosto-Venäjän ajastaan vuonna 1923 P. A. Norstedt & Söner Förlagin painattaman teoksen Några år i Lenins paradis. En svensk läkares upplevelser i Sovjet-Ryssland.

Lyhyen Ruotsin ajan jälkeen perheen matka suuntasi kohti Saksaa, Berliiniä. Arkistosta löytyy Berliinin viranomaisen oleskelulupa kalustettua asuntoa varten. Kirjeissä kirjoitetaan hintatasoista ja emigranttipiirien keskinäisistä kahnauksista, omista kulkemisista maasta toiseen ja kerrotaan työn saannin mahdollisuuksista. Näitä kirjeitä ovat kirjoittaneet entiset kollegat Rostovista tai ehkä Berliinistä, ehkä myös opiskelutoverit. Kiihkeintä kirjeenvaihto oli vuonna 1923, jolloin nähtävästi kävi selväksi, että Berliiniin ei voinut jäädä, eikä siellä voinut perhettä elättää. Silloin Berliinistä lähtivät myös tuttavaperheet Soprounoffit ja Allegretit.

Lindebergien emigranttiperheen matka jatkui Viroon – Narvaan. Vaikuttaa siltä, että muutto Viroon ei ollut suinkaan ainoa vaihtoehto, sillä Virossakin oli omat vaikeutensa: ”virolaiset ovat russofobeja, eivätkä tykkää kauheasti ruotsalaisistakaan, joten siellä oli paras puhua suomea” (“…говори по-фински, а не по-русски, т. к. он руссофоб и наври, что учился в германии… из русских врачей могут работать только, кто не были в войсках юденича…” Вася, Narva 6.8.1923). Kovin tapetilla näyttää olleen myös Serbia. Sieltä tulleessa kirjeessä kerrotaan tosin Serbiassa olevan tosi tylsää. Soprounoffit houkuttelivat kovasti tulemaan Pariisiin, vaikka sielläkin oli vaikeata.


1930-luvulta talvisotaan

Maailman tilanne ei muuttunut paremmaksi 1930-luvulle tultaessa, eikä varsinkaan emigranteille. Niinpä Lindebergit muuttivat Virosta Suomeen 1932, aluksi Viipuriin. He asuivat vähän aikaa myös Kotkassa. Arkisto sisältää tietoja sekä Viipurin että Kotkan aikaisista kontakteista.

Narvassa pojat olivat käyneet ensin saksalaista koulua ja sitten venäläistä. Suomessa Aleksander ja Leonid Lindeberg kävivät ensin ruotsalaista koulua ja myöhemmin Viipurin venäläistä reaalilyseota. Kouluaikaiset kesälomansa Aleksander Lindeberg vietti suurelta osin Virossa: Narvassa ja Hungerburgissa (Narva-Jõensuu).

Suoritettuaan koulunsa loppuun Viipurissa Leonidista tuli skribentti erikoisalueenaan venäläinen kirjallisuus ja Aleksander puolestaan suuntautui kuvataiteen puolelle opiskelen Tallinnassa Riigi Kunsttõõstuskoolissa, professori Anatoli Kaigorodovin (Kaigorodoff, Kaigorodow) opissa sekä Helsingissä Ateneumissa. Helsinkiin pojat muuttivat 1930-luvun puolivälin tienoilla vanhempiensa seuratessa myöhemmin perässä.

Magnus Lindeberg harjoitti Helsingissä lääkärintointaan aina 1940-luvulle, sairastumiseensa saakka. Aleksander ja Leonid puolestaan kutsuttiin talvisodan aikana asepalvelukseen. Aleksander sai koulutusta ensin Hämeenlinnassa ja myöhemmin Vaasassa, mutta komennusta rintamalle hän ei ehtinyt saada ennen kuin talvisota loppui. Vanhemmat olivat Helsingin pommituksia paossa Leppävaarassa.
 

Jatkosota

Aleksander Lindeberg oli mennyt kesällä 1940 naimisiin Tatjana Proninin kanssa. Esikoinen Irina heille syntyi jo seuraavana välirauhan keväänä, toukokuussa 1941. Jatkosodan ajalta arkisto sisältää miltei päivittäin – parhaimmillaan jopa kaksikin kertaa päivässä – tuoreen avioparin toisilleen kirjoittamia kirjeitä, lukuunottamatta Aleksanderin kotilomia. Aleksander Lindeberg oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi rintamapiirtäjäksi. Piirtäjänä TK-komppanissa hän kulki Kannakselta Aunukseen ja Vienaan sekä Suursaarelle. Hänet tunnetaan yhtenä tiedotuskomppanian tuotteliaimmista piirtäjistä ja mm. vuonna 1942 järjestetyssä saksalaisten ja suomalaisten rintamataiteilijoiden yhteisnäyttelyssä Ateneumissa oli esillä myös Aleksander Lindebergin piirroksia. Vainolaista vastaan -niminen kuvasalkku kirjailija Martti Santavuoren tekstein julkaistiin 1943. Arkistossa on Aleksanderin komennustodistuksia siirroista rintamalle, mm. Kollaalle.

Aleksander ja Tatjana Lindebergeille syntyi toinen tytär, Ekaterina, 1944.

Perheen sisäinen kirjeenvaihto on kirjoitettu pääasiassa venäjäksi, vaikka joidenkin kirjeiden liitteenä on lappu: ”Venäjää saa käyttää vain kenttäpostissa”. Sallittuja kieliä olivat suomi, ruotsi, norja, tanska, englanti, italia ja ranska. Siitä syystä Aleksanderin, Leonidin ja Magnuksen kirjeenvaihto on osittain ruotsinkielistä. Valentina Lindeberg ei osannut ruotsia, mutta useassa Magnuksen kirjeessä on kuitenkin lisäys Valentinan käsialalla: Mamma kyssar.


Sota loppuu, leipä irtoaa Tukholmassa

Magnus Lindeberg kuoli 1946. Aleksander Lindberg puolestaan työskenteli viikkolehden kuvittajana 1946-1947 Tukholmassa ja siirryttyään takaisin Suomeen kuvittajaksi ja mainospiirtäjäksi hän jatkoi samanaikaisesti työskentelyään myös ruotsalaisille lehdille. Yhteydestä Expressen-lehteen Tukholmaan on esimerkkinä tästä arkistossa kirjeenvaihtoa.

Suomi kituutti sotakorvauksien ja alkavan jälleenrakennuksen kourissa pulasta kärsien. Arkiston kirjeenvaihto sisältää erilaisia apupyyntöjä sodalta säästyneestä ja ”yltäkylläisestä” Ruotsista kuin myös työhön liittyvistä asioista.


Viro-kontaktit

Viron yhteydet Aleksander Lindebergin elämässä sotien jälkeen jakautuvat arkistoasiakirjojen perusteella selkeästi kahteen vaiheeseen: 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun puoliväliin ja uudestaan 1980-luvun puolivälistä 2010-luvulle asti.

Sotien jälkeen erilaisten sattumusten seurauksena Aleksander Lindeberg saa yhteyden koulu- ja opiskelutovereihinsa. Hän myös etsi määrätietoisesti vanhoja tuttujaan. Arkiston 1950-luvun asiakirjat nostavat esiin mm. sen, että Viron kaveriinsa Igor ”Stjopa” Stepanoviin kontaktit löytyivät, kun Leonid Lindeberg törmäsi häneen Moskovassa. Kontaktien syntymistä ja ylläpitämistä auttoi 1960-luvun alussa Helsingin ja Tallinnan välisen laivayhteyden avaaminen.

Vuonna 1985 Aleksander käy narvalaisen koulunsa luokkakokouksessa, joka pidetään Tallinnassa. Hän on tuolloin vanhan luokkansa ainoa hengissä oleva miespuolinen henkilö.

1980-luvun puolivälissä alkaa uusi aktiivinen Viro-kontaktien vaihe. Helsingin yliopiston Venäjän ja slaavilaisten kielten laitokselle tulee vierailevaksi kirjallisuuden opettajaksi professori Sergei Isakov Tarton yliopistosta. Sattumalta käy ilmi, että hänen tätinsä (isän veljen vaimo) ja tämän perhe ovat narvalaisia ja kaiken kukkuraksi täti osoittautuu Aleksander Lindebergin koulukaveriksi. Tädillä on tyttärenpoika, joka opiskelee historiaa ja on Narva-aktivisti, kuten myös Aleksander Lindeberg. Isakovien kanssa käyty kirjeenvaihto löytyy arkistosta.


Taide

Arkisto sisältää vaimonsa Tatjanan omaishoitajanakin 1996-2003 toimineen Aleksander Lindebergin työhön liittyvää niin kronologisesti kuin taiteellisella sarallakin laaja-alaisesti liittyvää kirjeenvaihtoa 1940-luvulta alkaen ja jatkuen aina 2010-luvun alkupuolelle asti: kuvitustöitä kirjoihin ja näyttelyihin, tilaustöitä muotokuvien maalaamisista sekä mainospiirtämiseen liittyviä yhteydenpitoja. Kun 1990-luvulta alkaen viestintää ja sopimuksia aloitettiin hoitaa sähköpostitse ja 2000-luvulla taiteilijan näkö heikkeni, Irina Lindeberg hoiti isänsä apuna kirjeenvaihtoa mm. kustantajien, kuten Werner Söderström Oy:n kanssa. Tästä syystä tyttären kirjaamat palaverien yms. muistioiden tekstejä on lihavoitu ja niitä on laitettu suurikokoiseksi.

Mainospiirroksia Aleksander Lindeberg oli tehnyt jo vuodesta 1937 alkaen. Vuosien varrella töitä hän teki mainoskuvitustöitä Mainostoimisto SSS:lle, Svartström & Taucherille, Oy Mainos Taucher Reklam Ab:lle, Liikemainonta Ab:lle ja Oy Ajan Mainokselle. Kirjojen kuvituksia Aleksander Lindeberg teki vuodesta 1945 alkaen ja tilausmuotokuvien maalaamisen hän aloitti 1960. Arkistosta löytyy lukuisten vaikutusvaltaisissa asemissa toimineiden henkilöiden muotokuvan tilaamisiin liittyviä asiakirjoja (COLL.894.15).

Muista tehtävistä voinee mainita pukusuunnittelun ja lavastusten teot Suomen kansallisoopperalle, Cramér-baletille ja Suomen kansallisteatterille. Ei siis olekaan ihme, että Sisko Ylimartimo on julkaissut 12.5.2017 nimeltään hyvin kuvaavan kirjan taiteilijasta: Aleksander Lindeberg. Mestarillinen ja monialainen taiteilija.

Pääasiassa venäjänkielistä kirjeenvaihtoa sisältävän arkiston on lahjoittanut Kansalliskirjastolle Aleksander Lindebergin tytär Ekaterina Nikkilä 23.10.2019. Hän on myös taustoittanut tässä kirjoituksessa mainittuja asioita. Arkisto on järjestetty, luetteloitu ja tilattavissa tutkijoiden käyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Vuosisatojen aikana nurkkiin tahtoo kertyä kaikenlaista ja monin eri tavoin – myös Kansalliskirjastossa. Käsikirjoituskokoelmiimme on lahjoituksin, ostoin, siirroin ja löydöin kasaantunut noin 600 nidettä käsittävä Almanakat ja kalenterit -kokoelma. Ajatuksena on ollut saattaa aiemmin suurimmaksi osaksi identifioimaton, luetteloimaton ja hajalleen sijoitettu aineisto paremmin tutkijoiden hyödynnettäväksi almanakoissa olevien käsintehtyjen merkintöjen takia. Kokoelman luettelointityö on lähes valmis ja aineisto on vuoden 2020 loppupuolelta alkaen tilattavissa tutkimuskäyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin.

Kokoelman vanhin kokonaisena säilynyt kalenteri on Stadischer Mathemat- und Physicalischer Sonderbarer Karitäten-Kalender ja sen on painanut Caspar Holwein Stadessa vuonna 1692. Miten juuri tuo kyseinen kalenteri on joutunut tänne Pohjolaan? Mietteissä pyörii niin 30-vuotinen sota kuin Ruotsin siirtomaa- ja orjakauppapyrkimykset 1600-luvulta niinkin myöhäiseen aikaan kuin 1800-luvulle. Ajatuskulku on seuraava: 30-vuotisen sodan jälkeen Westfalenin rauhassa 1648 Ruotsi sai Pohjois-Saksasta Bremen-Verdenin alueen pääpaikkanaan Staden kaupunki. Jo vuonna 1626 yhdessä kuningas Kustaa II Adolfin kanssa ulkomaankauppaa harjoittavaksi yritykseksi Svenska Söderkompanietin perustanut valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654) havitteli 1630-luvulla ruotsalaisen siirtokunnan perustamista Amerikkaan. Näitä pyrkimyksiä jatkoi Ruotsiin siirtynyt ja lukuisia rautaruukkeja (Finspång, Österby, Leufstan, Gimo) omistanut ruotsalaistunut alankomaalaissyntyinen liikemies ja pankkiiri Louis de Geer (1587-1652). De Geerin kohteena Afrikassa olivat Kultarannikko, Norsunluurannikko ja Orjarannikko, joihin toimitettiin ainakin kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, viinaa, veitsiä, lasihelmiä ja peilejä. Vastineeksi saatiin mm. Karibialle ja Pohjois-Amerikkaan rahdattavaksi orjia, jotka puolestaan vaihdettiin orjatyövoimalla tuotettuihin hyödykkeisiin, kuten puuvillaan, sokeriin ja rommiin Eurooppaan kuljetettavaksi. Afrikan-matkalle laivoja lähti nimenomaan Stadesta. Olisiko kalenterissa linkki orjakaupan historiaan? Saattaisiko se olla kulkeutunut Suomeen jonkun merimiehen tai kauppiaan mukana? Kyseessähän ei olisi kokoelman ainoa merimiehen mukanaan tuoma almanakka. Sieltä löytyy myös Laine-laivan upotessa 11.12.1863 Hollannin rannikolla hieman yli 20-vuotiaana hukkuneen jaakkimalaisen merimiehen Karl Fredrik Volmar Cedervallerin almanakat merenkulullisine merkinöineen.

Siirryttäessä kokoelmassa 1700-luvulle, kokoelmasta voi poimia esimerkiksi mm. Deutscher und Schwedischer Taschen-Kalenderin vuodelta 1758. Sen painoi Hieronymus Johann Stuck Greifswaldissa ja sen sisäkannessa ovat punkalaitumelaisten isä Ericus Johannes Taxellin (1729-1809) ja poika Aron Gustaf Taxellin (1766-1813) omistajamerkinnät. Kumpikin yleni tahoillaan kenttävääpeliksi isä-Taxellin osallistuessa Seitsenvuotiseen sotaan (1756-1763) Ruotsin joukoissa jääden preussilaisten vangiksi. Saksankielinen, ruotsinkielisillä muistiinpanoilla varustettu kalenteri ajoittuu kyseiselle ajalle ja se lienee vangin vapautuessa kulkeutunut tämän tavaroiden mukana Suomeen.

Onneksi kaikista kalentereista ei tarvitse kaivaa omistajatietoja ”kiven alta”. Toisena esimerkkinä 1700-luvun kalentereista nostan esimerkiksi St. Peterburgischer Calender auf das Jahr nach Christi Geburth 1788. Sen on painanut Venäjän keisarillinen tiedeakatemia ja sen etulehdelle on liimattu hienosti omistajatiedot: “Kalender för 1788, innehållande under juli, augusti och september månader små historiska anteckningar, gjorda af en Rönnholm, far till öfversten Hem. Joh. Rönnholm, död den 24. augusti 1847”.

1800-luku tuo almanakoissa mukanaan myös vähemmän militäärisiä toimijoita. Siihen ajanjaksoon sisältyy paljon mm. Hornborg-suvun almanakkoja. 1830-luvulta löytyy puutteellinen almanakka, jossa on etulehdellä omistajamerkintä ”O.F.H.”, joka lähemmän tutkimisen jälkeen paljastuu ensin Haminassa ja Turussa kaupunginlääkärinä ja sittemmin Savonlinnassa, Tammisaaressa ja Turussa piirilääkärinä toimineen Oskar Fredrik Hornborgin (1825-1889) nuoruuden merkinnöiksi. Kokoelmasta löytyy lukuisia samaan sukuun kuuluneen, pitkän pappisuran kappalaisena ja viimevaiheissa varapastorina tehneen, Petter Gustaf Ferdinand Hornborgin (1819-1890) almanakkoja. Niteissä, jos niissä oli omistajamerkintöjä, oli usein omistajaksi merkitty puhuttelunimi Pehr Hornborg. Osan almanakoista on joutunut tunnistamaan vain käsialan ja kirjoitetun tekstin sisällön perusteella. Ensimmäinen P. G. F. Hornborgin almanakoista on identifioitavissa hänen opiskeluajalleen 1830-luvulle, viimeisen ollessa hänen kuolinvuodeltaan 1890. Runsain muistiinpanoin varustetuista almanakoista saa hyvän kuvan tavallisen papin jokapäiväisestä elämänkulusta autonomian ajan Suomessa.

Toinen nimi, joka 1800-luvun osalta nousee almanakkamäärällisesti esille, on Mansner. Muistiinpanoja löytyy niin Rafael Fredrik Mansnerilta (1809-1857), joka toimi Haminassa yläalkeiskoulun 1. kollegana ja jonka muistiinpanot liittyvät lähinnä säätilojen ylöskirjaamisiin. Hänen veljensä, pappina maamme itäosissa (Kirvu, Kurkijoki, Muolaa, Parikkala, Puumala, Sortavala, Valkeala, Virolahti) toimineen Alexander Vilhelm Mansnerin (1814-1870) muistiinpanot puolestaan käsittelevät hänen matkustamisiaan ja yhteydenpitojaan, mm. kirjeenvaihtoa.

Mitenkään vähäisenä ei myöskään voi nähdä Lapväärtin kirkkoherran ja rovastin Elias Robert Alceniuksen (1796-1875) kaikkiaan 27 almanakan kokoelmaa yli 50 vuoden ajalta (1817-1873). Isojoella syntynyt ja Turun hiippakunnassa 1819 papiksi vihitty Alcenius täydensi piispa Johannes Elai Terseruksen jo 1600-luvulla aloittamaa ja Henrik Gabriel Porthanin suunnittelemaa ns. Sursillien suvun tietoja ja julkaisi 20 vuoden työnsä jälkeen vuonna 1850 teoksen Genealogia Sursilliana. Vaikka kyseisen teoksen totuudellisesta perusteesta onkin viime aikoina esitetty kriittisiä mielipiteitä, Alceniusta voitaneen pitää puutteistaan huolimatta systemaattisen sukututkimuksen isänä Suomessa.

Kokoelman pääpaino sijoittuu 1800-luvulle ja sieltä löytyvät myös mm. Grotenfelt- ja Wadenstjerna-sukujen, Saimaan kanavan pitkäaikaisen päällikön Lars Herman Löfströmin, historiantutkija Kustavi Grotenfeltin ja valtionarkistonhoitaja Karl August Bomanssonin almanakat ja kalenterit. Harmillisesti Finlaysonin puuvillatehtaan, Tampereen Lielahden kartanon ja Imatran Neitsytniemen kartanon 1800-luvulla omistaneen baltiansaksalaista alkuperää olevan Nottbeck-suvun almanakoista ja tilikirjoista on kokoelmassa vain valokopiot. Vuonna 1855 nimellä von Nottbeck aateloitu suku tiettävästi poistui Suomesta vallankumouksen melskeissä 1917.

Vaikka almanakat ovat pääasiassa miesten, ei tule unohtaa, että osassa niistä on aviopuolisoidenkin merkintöjä. Ilahduttavasti myös muutamien naisten omia almanakkoja on säilynyt, kuten esimerkiksi Eugenie Octavie Josephine Catherine Mechelinin (o.s. Tricot de Mouceaux). Senaattori Henrik Mechelinin puolison almanakkoja on säilynyt yli 20 vuoden ajalta 1800-luvun loppupuolelta, kiitos osin kirjakeräilijä Lauri Alfred Salavan (1894-1955), jonka kuolinpesältä almanakat ovat aikoinaan kokoelmiimme ostetut.

Almanakkojen joukkoon on kertynyt myös, tosin vähäisessä määrin, talonpoikaisperuja olevia almanakkoja. Maanviljelijä Mikko Mikonpoika Hakalan (1776-1835) suomenkieliset muistiinpanot vuodelta 1802 säätiloista ja eläinten kuolemista lienevät Ruovedeltä ja keuruulaisen Johan Emil Mikonpoika Häkkisen (1845-1881) kalenterimerkinnät käsittelevät kalasaaliita, kirkkokuulutuksia, käräjiä, markkinamatkoja, heinän-, puiden- ja turpeentekoa sekä kaskeamista ja sadonkorjuuta.

Kronologisesti kokoelman viimeinen kalenteri on Weilin & Göösin ja Kustannusosakeyhtiö Otavan toimittama Kansanvalistusseuran kalenteri vuodelta 1955. Se sisältää suomenkielisiä säätilamerkintöjä. Kalenteri on painettu Helsingissä.

Kalenteriketju ”Stadesta Stadiin” on tullut tiensä päähän.

Snellmaninkatu johdattaa kulkijan Senaatintorilta Suomen pankin, säätytalon ja valtionarkiston ohi Kruununhakaan. Suomen pankin edessä vuonna 1923 paikalleen pystytetty Emil Wikströmin pronssinen Snellman istuu jykevänä, vankkana ja vakaana, paljon symbolina. Patsaalle eivät uljaat edistykselliset pommikonelaivueetkaan voineet mitään vuonna 1944. Naarmuja vain saivat aikaan.

Johan Wilhelm Snellman ei siis tarvinne pidempää esittelyä. Suomenkielisen Suomen merkkihenkilö. Snellmanin syntymäpäivä 12.5. on suomalaisuuden päivä. Snellmanin elämä, työ ja julkaisut ovat kiitettävällä tavalla dokumentoitu ja tutkijoiden tutkittavissa,  ja aiheesta kiinnostuneiden helposti saavutettavissa. Painettuina kootut teokset (Samlade arbeten 1-8) ilmestyivät  1992-1998, suomeksi 2000-2005 ja nykyään ne voi myös kuunnella. Osana Suomi 100-ohjelmaa 2017 avattiin portaali syvemmälle Johan Wilhelm Snellmanin elämään ja julkaisuihin, suomeksi, ruotsinkielinen portaali jäi tekemättä. Usein unohdetaan, että Snellman kirjoitti ruotsiksi, kaiken.

http://snellman.kootutteokset.fi/fi

Näyttää nyt kuitenkin siltä, että osa Snellmania ja hänen oppineisuuttaan on jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä hän luki?  No, Hegeliä nyt varmasti! Sehän on selvä! Mutta paljon muutakin, mikä käy ilmi Kansalliskirjastossa säilytettävästä Snellman-arkistosta; sieltä löytyy ilmeisesti kuolinpesään kuulunut luettelo hänen omistamistaan kirjoista (Coll. 212. VF.3 Katalog öfver en del af J.V. Snellman’s efterlemnade boksammling). Listassa on 843 nimekettä. Pelkästään kielidiversiteetti on kunnioitusta herättävä. Harva nykyprofessori yltää samaan. Toinen suppeampi kirjalista Snellmans filosofiska boksamling löytyy taas yliopiston virka-arkistosta, jota säilytetään sitäkin Kansalliskirjaston kirjaluolassa. Voitanee olettaa, että filosofinen kirjallisuus oli Snellmannin kuollessa 1881 yliopiston tiloissa, hänhän toimi v:sta 1856 professorina nimekkeellä professor i sedelära och vetenskapernas system  Ilmeisesti listalta on poimittu ne teokset jotka katsottiin tarpeellisiksi ja siirrettiin yliopiston kirjastoon ja hajoitettiin kokoelmaan.

Listan 89 nimekkeestä on toistaiseksi kyetty identifioimaan yli puolet, sillä Snellman nimikoi kirjansa;  nimiösivujen yläreunoista löytyy omistuskirjoitus Joh. Wilh. Snellman.

Filosofian kaanoniin hyväksytyt ovat vahvasti listalla läsnä, kertoen mm. siitä, että syrjäisyydestä huolimatta Suomessa oltiin hyvin tietoisia eurooppalaisen filosofian valtavirroista. Mukana on myös paljon filosofian historiaan kuuluvia nimiä, jotka nykyään ovat vähemmän tunnettuja mutta aikanaan käytyyn filosofiseen diskurssiin osallistuneita.

Hegelin tuotanto löytyy varhaisena koottuina teoksina Hegel’s Werke : vollständige Ausgabe (Berlin 1832), mutta myös yksittäisinä julkaisuina  Encyclopädie der philosophischen Wissenschaften (Heidelberg 1824). Hegelin lisäksi Snellman on lukenut  Kantia (Critik der reinen Vernunft, (Leipzig 1828),  Sämmtliche Werke, (Leipzig 1832). Erityisesti postkantilainen saksalainen idealismi figuroi voimakkaasti: mm. Friedrich Wilhelm Joseph Schelling (System des transscendentalen Idealismus , Hamburg 1819, Von der Weltseele, Berlin 1808), Johann Gottlieb Fichte (Grundlage der gesammten Wissenschaftlehre, Tübingen 1808), ja nykyään ehkä vähemmän tunnettu Karl Leonhard Reinfold ( Ueber das Fundament des philosophischen Wissens, Jena 1791).

Antiikin filosofian klassikot Platonista (Politeia, Bonn 1817) ja Aristoteleesta (Politika, Basel 1660) alkaen ovat myös mukana listalla  samoinkuin  vuosisatainen  perusteos antiikin filosofeihin Diogenes Laertioksen (3.vs. j.a.a) Βίοι καὶ γνῶμαι τῶν ἐν φιλοσοφίᾳ εὐδοκιμησάντων eli Merkittävien filosofien elämät ja opit (Geneve 1593).

Varhaisen uudenajan filosofian keskeiset teokset löytyvät myös kuten suuren rationalistin  Descartesin Principia Philosophiae (Paris 1644), oikeusfilosofi Hugo Grotiuksen pääteos De jure belli ac pacis (Frankfurt an der Oder 1691), ja Leibnizin kootut Opera omnia (1789). Snellmanin toinen väitöskirjahan De vi historica disciplinae philosophicae Leibnitii meditationes eli Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä esitteli Leibnizin välittäjänä Descartesin ja Spinozan metafysiikkojen vastakkaisuudelle.

Suomalaista kirjahistoriaa ja Turun filosofian akateemista kontekstia valaisee Snellmanille kuuluneiden kirjojen provenienssi eli häntä varhaisempi omistushistoria. Vallitsevan ajanhengen ohella ne kertovat akatemian piirissä tehdyistä kirjojen lahjoituksista, vaihdoista, ja huutokauppojen välityksellä tapahtuneista omistaja-vaihdoksista. Hegelin Wissenscaft der Logik (Nürnberg 1812) oli kuulunut ennen Snellmanin hyllyyn joutumista Fredrik Bergbomille (1785-1830), joka toimi akatemian teoreettisen filosofian professorina 1825-1830.  Monet Snellmanin omistuksessa olleista ennen 1840-lukua painetuista kirjoista ovat periytyneet hänen opettajaltaan Johan Jakob Tengströmiltä, käytännöllisen filosofian professorilta. Näin esimerkiksi Samuel Puffendoffin De jurae naturae  et gentium (Amsterdam 1688)  ja Gotttfried Leibnizin kootut teokset v:n 1789 painoksena. Diogenes Laertioksen filosofien elämänkerrat Snellman oli saanut tai ostanut Anders Mauritz Ehrströmiltä (1795-1852), jolle se oli taas siirtynyt Jacop Caireniukselta (1791-1822) maanjako-oikeuden puheenjohtajalta. Ennen Snellmania v. 1600 Genevessä painetun stoalaisen Epiktetoksen Encheiridionin eli ’käsikirjan’ omisti Carl Niclas Keckman (1793-1838), Aleksanterin yliopiston ensimmäinen Suomen kielen lehtori. Keckmania varhaisempi kirjan haltija taas oli itse Henrik Gabriel Porthan (1739-1804).

Mitä Snellman luki–näyttely

Kansalliskirjaston kupolisalissa 1.8.-15.9. 2020.

Vaikka Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia yksityisarkistoja hyödynnetäänkin tutkimuksessa, usein tutkijat etsivät niistä tietoa yliopiston opettajista, tutkijoista, papeista tai eri alojen taiteilijoista. Harvemmin tulee mieleen, että vuosisatojen aikana arkistoihimme on kulkeutunut aineistoa hyvinkin monipuolisista lähteistä. Valtiollisia asioita tutkittaessa ensimmäisenä luonnollisesti tulee mieleen Kansallisarkisto, joka onkin niiden osalta luonnollinen, ensisijainen säilytyspaikka. Kuitenkin puhuttaessa yksityisarkistoista, ne ovat voineet tulla talletetuiksi ja lahjoitetuiksi hyvinkin moneen paikkaan, esimerkiksi Kansallisarkistoon, kaupunginarkistoon tai meille, Kansalliskirjastoon.

Tutkiessani ja luetteloidessani kokoelmiamme, havaitsin yhden, ilmeisen vähän käytetyn lähteen: Johan Fredrik Stichaeuksen yksityisarkiston. Kyseessä on hyvin pieni arkisto, vain yksittäinen arkistokotelo, mutta kirjeiden lähettäjien niminä on henkilöitä, jotka nostavat arkiston arvon huomattavasti sen fyysisiä mittoja suuremmaksi: ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt (1794-1876), jalkaväenkenraali Gustaf Mauritz Armfelt (1757-1814), venäläinen sotahistorioitsija Dmitri Butturlin (1790-1849), kenraali, amiraali ja valtiomies Alexander Menschikoff (1787-1869),  ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder (1777-1841), Suomen kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski (1786-1865) ja tämän adjutanttina toiminut, suomalaista luontoa kirjoituksissaan synkäksi kuvaillut venäläinen muistelmakirjailija ja historioitsija Nikolai Vasiljevitš Putjata (1802-1877)… Toki kirjeiden lähettäjistä löytyy myös pappissäädyn edustajia, kuten vt. lääninrovasti Abraham Ehnroos (1785-1863), lääninrovasti Mårten Kiljander (1785-1836), tuomiorovasti Magnus Alopæus (1775-1843) jne.

Kuka sitten oli Johan Stichaeus, jolla oli Suomen vaikutusvaltaisin tuttavapiiri?

Johan Fredrik Stichaeus syntyi Helsingissä 22.2.1778 Helsingin kämnerinoikeuden esimiehen, varapormestari Alexander Stichaeuksen ja tämän puolison Patientia Kristiana o.s. Ignatiuksen poikana. Helsingin trivaalikoulun oppilas Stichaeus pääsi ylioppilaaksi Turussa helmikuussa 1794 ja hänen uransa sai vauhdikkaan alun: tuomarintutkinnon suorittamiseen (7.6.1794) vajaa neljä kuukautta! Opiskelun vauhdista olisi varmaankin ilahtunut myös nykyinen opetus- ja kulttuuriministeriö tutkinnonsuoritusaikasuosituksineen. Nopeaa tutkinnon suorittamista lienee edistänyt se, että hän oli toiminut jo vuonna 1792 isänsä, tuolloin Helsingin maistraatinsihteerin, apulaisena.

Varsinaisen virkauransa Stichaeus aloitti heti tuomarintutkinnon jälkeen Turun hovioikeuden auskultanttina 16.6.1794 toimien tämän jälkeen mm. Vaasan hovioikeuden auskultanttina (1798), sotakanslistina Suomen sotakomissariaatissa (1796) ja Turun hovioikeuden ylimääräisenä notaarina s.v. Savon ja Karjalan läänin isojakoasiain varalääninsihteerinä (1797). Varatuomarin arvo hänelle myönnettiin 1799.

Stichaeuksen nopeaa virkauralla etenemistä edisti mm. toimiminen porvarissäädyn sihteerinä Porvoon valtiopäivillä 1809, sillä kyseisen pestin jälkeen hänet nimitettiin hallituskonseljin finanssitoimituskunnan esittelijäsihteeriksi ja Matthias Caloniuksen sairastuttua 1812 hänestä tuli prokuraattorin estyneenä ollessa tämän sijainen toimien mukana mm. kenraalikuvernöörien Fabian von Steinhellin ja Arseni Zakrevskin tarkastusmatkoilla Suomessa.

Johan Stichaeus nimitettiin senaatin yleiseksi esittelijäsihteeriksi ja hänelle myönnettiin useita kunnianosoituksia, kuten valtioneuvoksen arvo (1826), Pyhän Vladimirin (1812), Pyhän Annan (1819) ja Pyhän Stanislauksen (1833) ristit.

Erottuaan esittelijäsihteerin tehtävästään 1828, valtiovalta tarvitsi vielä kerran hänen palveluksiaan. Suomessa oli tehty Uudellamaalla lääninjakouudistus ja syntynyt uusi Hämeen lääni tarvitsi maaherraa. Stichaeus kutsuttiin tähän tehtävään vuoden 1832 alusta, mutta Hämeenlinnan syksyisen 1831 suurpalon takia hän saapuikin kenraalikuvernöörin määräyksestä jo lokakuussa 1831.

Johan Fredrik Stichaeus harrasti numismatiikkaa ja hänen raha- ja mitalikokoelmansa oli tiettävästi aikansa suurin Suomessa. Hän testamenttasi rahakokoelmansa Keisarillisen Aleksanterin yliopistolle, mutta valitettavasti sitä on kuitenkin turha enää etsiä Helsingin yliopistosta, sillä testamentti osoittautui aikanaan pätemättömäksi ja hänen omaisensa myivät kokoelman – tiettävästi Venäjälle. Onneksi jäljellä on kuitenkin Kansalliskirjastossa säilynyt Stichaeuksen saaduista kirjeistä koostuva yksityisarkisto.

Arkisto on tilattavissa tutkimuskäyttöön Kansalliskirjaston erikoislukusaliin, kunhan kirjastomme taas aukeaa asiakkaille coronavirusepidemian hellittäessä otettaan.