Kirjoittaja: Helena Pilke

Vanhojen lehtien lumo vangitsi minut varmaan jonakin sateisena lapsuuden kesänä. Mummolan ullakolla oli pinokaupalla enimmäkseen 1920–1950-lukujen Suomen Kuvalehtiä, Kotiliesiä ja Pellervoa, mutta jostakin syystä sinne oli säästetty myös vuosikymmenten takaisia Uuden Suomen numeroita ja muita vastaavia painotuotteita.

Oli tosi hauskaa istua ullakolla, kuunnella sateen ropinaa ja lueskella lehtiä. Olen edelleen sitä mieltä, että vanhojen Kuvalehtien lukeminen antaa hyvän kuvan 1930-luvun Suomesta – tai ainakin siitä, millaisena lehteä tehnyt suomalainen sivistyneistö tahtoi nuoren tasavaltansa nähdä. Jälkeenpäin minua on huvittanut myös se, että eräät tuolloin aloitetut palstat ovat lehdessä edelleen tallella, joskin 50-vuotismerkkipäiväänsä viettävät vaikuttavat nykyisin paljon nuoremmilta.

Paljon myöhemmin, akateemisia opinnäytteitä värkkäillessäni, löysin uudelleen varhaisen rakkauteni. Tarkastelin tuolloin 1940-lukua ja totesin, että Kansalliskirjaston hyllyille, tukevasti tehtyihin sidoksiin, oli taltioitu kokonainen mennyt maailma. Martti Haavio, V. A. Koskenniemi ja heidän aikalaisensa kiivailivat Suomalaisessa Suomessa ja Valvoja-Ajassa kulttuurista ja politiikasta, nimikirjaimien taakse piiloutuneet kulttuurihenkilöt jakoivat Kirjastolehden väliin taitetussa Arvostelevassa Kirjaluettelossa kaiken ilmestyneen kirjallisuuden kutakuinkin kahtia: niihin, joita kirjastojen piti hankkia kaiken kansan luettaviksi ja niihin, jotka olisi parempi pitää pois yleisön saatavilta. (Tästä huolimatta jälkimmäiset, kuten esimerkiksi Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, nousivat oitis lukijoiden suosikeiksi.)

Karjalan Viesti oli armeijan virallisista lehdistä suurin. Se painettiin junakirjapainossa Pitkärannassa, Laatokan koillisrannikolla, ja levisi kaikille Itä-Karjalassa oleville suomalaisjoukoille.

Ehdottomasti mielenkiintoisimmat lehtilöydöt olen tehnyt mikrofilmihyllyiltä. Olin muutamia vuosia sitten kirjoittamassa kirjaa jatkosodan aikana ilmestyneistä, sotilaille tarkoitetuista rintamalehdistä, kun havaitsin, että niiden juuret ulottuivatkin aina sisällissodan aikaan ja Saksan jääkäreihin, jopa kauemmaskin.

Valkoinen Suomi ja Karjalan Armeijan Tiedonannot välittivät alkuvuoden 1918 tapahtumia ja ajan atmosfääriä – hetkittäin jopa hiuksia nostattavalla tavalla. Seuraavien kahden vuosikymmenen Suojeluskuntalaisesta, Hakkapeliitasta ja Rintamamiehestä näin, miten maan ilmapiiri pikkuhiljaa kiristyi ja puolustusvalmiudesta puhuttiin yhä painokkaammin. Syksyllä 1941 Karjalan Viesti, Pohjan Poika, Korven Kaiku ja kumppanit väittivät suomalaisten pian kolkuttavan Leningradin portteja, vaikka oikeasti joukot eivät olleet lähelläkään. Asemasodan aika synnytti mitä merkillisimpiä julkaisuja, joiden toimittajina – sikäli kuin heitä oli lehdissä mainittu – esiintyi nimiä, jotka myöhemmin ovat tulleet tutuiksi muista yhteyksistä.

Maaselän Torvi oli Ässärykmentin eli JR 26:n miesten oma, epävirallinen, monistettu lehti. Nämä korsunnurkkien puolivillit julkaisut ovat tutkijan kannalta ehdottomasti kiinnostavimpia.

Simo Puupponen, pakinoitsijanimimerkki Aapeli, toimitti Äänisen Ankkaa, rintamakirjeenvaihtajien sisäpiirihuumorin rotupuhdasta edustajaa. Matti Kuusi, myöhempi kansanrunoudentutkimuksen Grand Old Man ja monipuolinen kulttuurivaikuttaja, luotsasi rykmenttinsä Tyrjän Lehden halki Kannaksen suurtaistelujen ja heinäkuussa 1944 pahoitteli, ettei lehti ollut ilmestynyt kokonaiseen kuukauteen – leväperäisyys ei päätoimittajan mukaan kuitenkaan johtunut uutisaineiston puutteesta. (Nimenomaan näin hän asian ilmaisi!)

Useat jatkosodan ajan rintamalehdet monistettiin; painojälki, joka oli kai alun alkaenkin vähän vaikeasti luettavaa, edellyttää mikrofilmattuna tutkijalta haukansilmiä ja hetkittäin jopa arvaamisen taitoa – kaikesta lehden sisällöstä ei saa selvää. Ei ainakaan kovin helposti. Sisällissodan lehdistä puolestaan tapaa fraktuuralla ladottuja palstoja, joiden ääressä huomaa, ettei pikalukukurssista ole aina ja kaikkialla suurtakaan hyötyä. Hyötyä sen sijaan olisi lehtien digitoinnista: mikrofilmit ovat vanhuuttaan harmaantuneita ja kelojen pyöritys on hidasta hommaa. Digiarkistosta haluttu tieto löytyisi helpommin ja nopeammin eikä tutkijan tarvitsisi pelätä, että filmirullaa kelaillessaan kuluttaa aineistoa entistä enemmän.

Pohjoisen rintamanosan Korven Kaiku juhli Viipurin valtausta näyttävästi kuten muutkin ajan sanoma- ja aikakauslehdet.

Vuonna 1918 osa kirjapainoista käytti vielä fraktuuraa. Karjalan Armeijan Tiedonannot painettiin Antreassa ja Sortavalassa.

Minun on myönnettävä, että tutkimusprojektien arkistovaiheiden aikatauluissa pysymistä on joskus vaikeuttanut se, että Kansalliskirjaston miljöö on yksinkertaisesti liian inspiroiva. Kupolisali on tietysti paikka, jossa voisi istua tuntitolkulla kattoon tuijotellen – näin väittävät muutkin kävijät – mutta helpoimmin ajatukseni harhautuvat lehtisalissa. Jos unohtaa ajan ja aiheensa ja ryhtyy lukemaan vaikkapa menneiden vuosien Historiallista Aikakauskirjaa tai Historisk Tidskriftiä, voi tietysti aina selittää itselleen, että onkin a) laajentamassa näkemystään nykyisestä tutkimuskysymyksestä, b) pohdiskelemassa seuraavaa aihetta tai c) seuraamassa takavuosina käytyä ajankohtaista keskustelua. Oikea vastaus olisi kuitenkin d) vanhojen lehtien lumo.

Sama selitys käy myös tilanteeseen, jossa tutkija istuu mikrofilmilaitteen edessä, tuijottaa haltioissaan vanhaa Hesaria ja herää todellisuuteen vasta, kun seuraava käyttäjä seisoo olkapään takana ja ilmoittaa, että hänen varaamastaan ajasta on kulunut jo varttitunti.

Kirjoittaja, FT, tietokirjailija Helena Pilke on tarkastellut talvi- ja jatkosodan kirjallisuutta ja sotasensuuria tutkimuksessaan “Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan sääntelijänä 1939-1944” (SKS 2009) sekä sotilaslehtiä kirjassaan “Korsu-uutisia! Rintamalehtien jatkosota” (SKS 2012).