Luennolla käsitellään Immanuel Kantin näkemyksiä seksuaalietiikasta ja Kantin etiikasta innoittuneita myöhempiä näkökulmia seksuaalietiikkaan. Erityisenä tarkastelun kohteena on kategorisen imperatiivin muotoilu, jossa kielletään ihmisen kohteleminen pelkästään välineenä.
Luento 6 Kant (pdf, 850 kb)
One Comment
Yksi historian vaikutusvaltaisimmista filosofeista ja deontologisen etiikan isä, Immanuel Kant pohjaa seksuaalieettiset näkemyksensä – kuten kaiken muunkin etiikkansa – ajatukseen vapaasta tahdosta ja rationaalisuuteen: hän olettaa, että kaikilla rationaalisilla olennoilla on vapaa tahto, ja että rationaalinen autonominen toiminta on moraalisen arvon ja moraalisten velvollisuuksien lähde. Järki sanelee ihmisille moraaliset säännötä, joita meidän on järkevinä olentoina seurattava riippumatta omista haluistamme tai toiveistamme. Tällaisena sääntönä Kant esittää kuuluisan kategorisen imperatiivinsa, jonka ensimmäisen muotoilun mukaan ihmisten tulisi toimia vain tavalla, jonka voisi samalla toivoa olevansa universaali laki. Kantin toinen muotoilu kategorisesta imperatiivista puolestaan kuuluu: ”Toimi aina siten, ettet koskaan kohtele ihmisyyttä omassa ja muiden henkilössä pelkkänä keinona, vaan aina myös päämääränä” (”Act in such a way that you always treat humanity, whether in your own person or in the person of any other, never simply as a means, but always at the same time as an end”).
LisäksiKantin seksuaalietiikka nojaa hänen psykologiseen ja antropologiseen näkemykseensä seksuaalisuudesta. Hänen mukaansa seksuaalisessa toiminnassa molemmat henkilöt antavat itsensä toiselle, sillä ihminen on kokonaisuus, joten luovuttaessaan sukuelimet ihminen tulee luovuttaneeksi itsensä kokonaan – mikä rikkoo kategorisen imperatiivin kieltoa esineellistää itsensä tai toinen. Hän myös näkee seksuaalisen halun ruokahaluun verrattavana himona, jossa ihminen tekee toisesta himonsa kohteen, joka himon tyydytyttyä ei enää ole tarpeellinen. Tältä pohjalta Kant muotoilee seksuaalieettisen kantansa, joka on lähes yhtä konservatiivinen kuin katolisen kirkon: seksissä ihminen kohtelee itseään ja toista pelkkänä keinona himon tyydyttämiseen, pelkkänä esineenä eikä kokonaisena henkilönä. Niinpä seksi on sinällään alentavaa ja moraalisesti väärin paitsi, jos kyse on seksistä heteroseksuaalisen avioliiton puiteissa. Sinänsä alentavan ja väärän seksin sallittavuutta avioliitossa Kant perustelee sillä, että kumpikin antaa toiselle itsensä kokonaan ja saa vastineeksi toisen kokonaisuudessaan, jolloin kumpikin saa persoonansa takaisin. Katolisen kirkon kannasta muistuttaa myös Kantin tapa jakaa seksuaaliset ”rikokset” luonnonvastaisiin ja järjenvastaisiin – jaottelu, joka Braken mukaan toistaa suoraan Tuomas Akvinolaisen vastaavan jaon. Järjenvastaisia tekoja ovat ne, joissa ihmisiä kohdellaan pelkkinä esineinä eli kaikki avioton ja kaupallinen seksi. Luonnonvastaiset eli lisääntymisen kannalta hyödyttömät teot taas kielletään sillä perusteella, että niissä ihminen käyttää itseään vain keinona halunsa tyydyttämiseen eli pelkkänä esineenä.
Kantin argumentit ovat selvästi kritiikille alttiita. Seksuaalikielteisyys perustuu näkemykseen, jonka mukaan ihmisyyttä ei koskaan tulisi kohdella pelkkänä välineenä vaan aina päämääränä. Kategorisessa imperatiivissaan Kant ei kuitenkaan kiellä ihmisen kohtelemista välineenä, vaan tämän kohtelemisen pelkkänä välineenä. Ei ole mitään syytä olettaa, että ihmistä seksissä kohdeltaisiin pelkkänä himojen tyydyttämisen välineenä vailla ihmisarvoa sen enempää kuin putkimiestä pidetään pelkkänä korjausrobottina. Jos seksissä ihmistä ei kohdella pelkkänä välineenä vaan sekä välineenä että päämääränä, siinä ei tarvitse Kantin näkemysten pohjalta nähdä mitään väärää. Näyttäisikin, että Kantin näkemys on vahvasti sidoksissa historialliseen kontekstiinsa, jossa avioliiton ulkopuolinen seksi – ja synnytyksen ollessa naisten yleisin kuolinsyy seksi yleensä – aiheutti naisille yleensä vakavia seurauksia, joista rakastajan olisi pitänyt kantaa huolta, jos todella välitti toisesta koko ihmisyydessään. Nykyään nämä ongelmat ovat pääasiassa poistuneet ainakin länsimaissa. Toinen, Braken artikkelissaan laajalti käsittelemä ongelma on, miten avioliitto voi oikeuttaa seksin, kun toisen ihmisen omistaminen näyttäisi äkkipäätä olevan ihmisten esineellistämisen kieltävän kategorisen imperatiivin vastaista. Kolmanneksi, luonnottomien tekojen osalta Brake toteaa, ettei Kant oikeastaan perustele, miksi luonnoton on moraalinvastaista. Näyttäisikin siltä, että Kant onnistuu lähinnä pidentämään katolisen seksuaalikielteisyyden verhoamalla sen rationaalisuuden viittaan.
Huolimatta ongelmista, näkemyksessä on kuitenkin myös etunsa, ja sitä voi hyvinkin Alan Goldmanin tavoin pitää käyttökelpoisena seksuaalietiikan perustana vielä nykyään. Ensinnäkin, Kant ei hyväksy uskonnollisia tai kulttuurisia normeja sellaisenaan, vaan pyrkii muotoilemaan eettiset norminsa tavalla, joka olisi järkiperäinen, puolueeton ja yleistettävä. Nämä hyveet ovat edelleen toimivia lähtökohtia eettisten normien arvioimiseen. Toisekseen, jos hyväksytään, että seksissä ihmistä ei kohdella pelkkänä välineenä vaan sekä välineenä että päämääränä, siinä ei tarvitse Kantin näkemysten pohjalta nähdä mitään väärää sinällään. Toisen ihmisen kohteleminen päämääränä kuitenkin edellyttää tämän ottamista huomioon monella tasolla: on toisaalta kunnioitettava hänen rajojaan, hyvinvointiaan ja terveyttään sekä toisaalta pyrittävä Goldmanin korostamaan vastavuoroisuuteen nautinnossa. Kantin seksuaalietiikkaa ohjaavat periaatteet ovatkin edelleen käyttökelpoisia seksuaalietiikan perustana, vaikka hänen seksuaalisutta koskevista psykologisista ja antropologisista näkemyksistään ja osin niiden vaikutuksesta muotoilemistaan seksuaalietiikkaa koskevista johtopäätöksistä olisi eri mieltä.