”Syrjäytynyt ihminen ja kunta” on tieteenalan konventioita ja vuosien trendiä mukaileva kirja, joka tutkii tuttua aihetta ihmisläheisesti käyttäen kuitenkin vastoin seuraamaansa trendiä hyvin maanläheistä ja virkistävää kieltä.
Tutkimuksessa käytetään pitkittäisaineistoa (Syrjäytymisestä selviytymiseen – tutkimushanke) vuosien 2006 ja 2012 väliltä tutkien selviytymisen kokemusta kokijan kertomana sekä kerrontaa itsessään. Lisäksi selvitetään mikä on mahdollistanut ”selvinneiden” tilanteen muutoksen parempaan. Löydöksiä heijastellaan aiempaan, Elina Turusen kokoamaan tutkimukseen.
Tutkimuksen parasta antia on vuoropuhelu sosiaalipolitiikan klassikkojen kanssa (mm. Sen, Allardt) käsitellessään köyhyyden ja syrjäytymisen määritelmiä ja niiden keskinäistä yhteyttä sekä niiden heijastumisesta ihmisten elämään. Köyhyystutkimuksen käsitellessä usein köyhyyttä ja köyhiä silmäänpistävän holhoavasti ja yleistäen köyhyyden fyysisten resurssien puutteeksi, on tutkimuksessa virkistävä maininta Thompsonin ja Wildavskyn (s. 12) tutkimukseen. Siinä kyseenalaistetaan köyhyyden tekniset määritelmät ja niiden kykyä huomioida ihmisen eletty elämä: ne eivät tunnista yksilön kykyä hallita halujaan/voimavarojaan. Viittaus norjalaisten ylivelkaantuneiden ylikulutustottumuksiin (s. 19) keinona stigmojen välttelyyn (ja itsetunnon kohotukseen) sekä Karlssonin (s. 17) löydökseen tahdonvoiman lisääntymisestä iän ja taloudellisen aseman myötä kuvaa hyvin köyhyystutkimuksen problemaattisia dogmia. Köyhyys ja syrjäytyminen (sekä siitä selviäminen) eivät ole derivoitavissa taloudellisesta funktiosta (on/ei ole tarpeeksi vaurautta) vaan osa laajempaa kokonaisuutta, josta olisi mielenkiintoista lukea poikkitieteellisempääkin tutkimusta.
Allardtin pian loppuun kulutuksen uhan alla oleva hyvinvoinnin kolmijako (having, loving, being) on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas tiivistys ihmisen moninaisesta luonnosta. Arvion alla oleva tutkimus ottaa tämän hyvin esille viitaten taidokkaasti aineistolähteisiin ja pohtien ihmistä ja sen tilannetta ihmisestä lähtöisin, yleistämättä tarpeettomasti mutta silti pitäen silmällä kokonaisuutta.
Tutkimusta lukiessa mieleen tullut ajatus tuntuu kirjoittamisen arvoiselta: köyhyys on ilmaisukanavan puutetta. Tätä pelkistettyä ajatusta on todistamassa kertomus Anjasta (s. 39), joka saa merkityksellisyyden kokemuksia maalaamisesta. Taloudellisten resurssien puute aiheuttaa syrjäytymistä koska se eristää. Kun välttämättömistä resursseista on jatkuvasti pulaa ja niiden saanti on turvattu vain lyhyellä aikavälillä (kuukausi, viikko), ihminen voi passivoitua, eikä ”luo” enää. Luominen näissä tapauksissa liian usein mielletään taloutta suoraan hyödyttäväksi, lisäarvoa tuottavaksi tai myynnillistä potentiaalia sisältäväksi toiminnaksi. Luominen voi olla itselleen (tai muille) tehty taide, uuden harrastuksen aloittaminen, iltalenkit. Luovuus, elämänilo, sosiaalisuus ovat kaikki toisiaan tukevia ja ihmisen elämää parantavia elämisen ulottuvuuksia, joita yhteiskunta tulisi tukea mahdollisimman paljon. Yksi keino on taata perustoimeentulo (perustuslaki). Toimeentulon ennustettavuuden parantaminen voisi antaa syrjäytyneelle välineet nostaa itsensä kuopasta (voimaannuttaminen) ja tukea yksilöä matkalla henkilökohtaiseen hyvinvointiin (mm. perustulo-keskustelu). Toinen keino on kysyä apua tarvitsevalta itseltään, mitä hän tarvitsee; nähdä häntä siellä, missä hänen elinpiirinsä on; ojentaa auttava käsi ilman ojentajan asettamia turhia dualisoivia raameja.
Tutkimuksen johtopäätöksissä kootaan tutkimuksen löydökset pohdittavaan kokonaisuuteen, jota on esiintynyt alan tutkimuksissa muuallakin. Kuntien tulisi tehdä enemmän yhteistyötä kolmannen sektorin kanssa ja muuttaa palvelukokonaisuuttaan asiakaslähtöisemmäksi. Johtopäätöksissä myös pohditaan työn luonteen muuttumisen vaikutusta nykyiseen järjestelmään sekä vastuukysymyksiä.
Kuinka pitkälle yhteisö sitten on vastuussa yksilön hyvinvoinnista ja sen mahdollistamisesta? Työttömyyden muuttuessa arkipäiväiseksi osaksi yhteiskunnan rakenteita on kysyttävä, mikä järjestelmä takaa yksilölle mahdollisimman suuren vapauden toteuttaa itseään ja kuinka pitkälle yhteiskunta voi tässä auttaa. Tässä on tietyllä tavalla kyse negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteiden tulkinnoista mutta samalla maailma on kasvamassa (muuttumassa) yli näiden teollisen aikakauden raameista. Työtä ei enää pian ole tavalla, jolla olemme sen ymmärtäneet ja vapaus-antivapaus-tematiikka ei rakennu enää palkkatyön varaan. Ihminen on aikakautensa lapsi, joka etsii ja toteuttaa itseään ympäristönsä takia ja sen avulla. Ihminen tarvitsee ilmaisukanavan, joka ei koskaan löydy tai – jos löydetty – häviää liian energiasyöpöissä yrityksissä selviytyä.
Veli Airikkala, valt.yo (yhteiskuntapolitiikka)
