Tutkimussuunnitelma

Syrjäytymisestä selviytymiseen Suomessa

Tiivistelmä

1. Tutkimuksen tausta ja tarve

Hankkeessa selvitetään laadullisten aineistojen avulla vakavan sairauden kokeneiden kotitalouksien pitkän aikavälin selviytymisstrategioita. Huono-osaisuuden ja sairastavuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan paljon samoin kuin sen vähentämiseksi kirjoitetaan ohjelmia ja suunnataan toimenpiteitä. Ongelma on, että syitä voi olla lukemattomia, koska huono-osaisuus on kaikkea muuta kuin yhdenmukainen ilmiö. Huono-osaisuuden syiden sijasta parempi tai ainakin vaihtoehtoinen tutkimusstrategia voisi olla selvittää selviytymistä, siis sitä kuinka monin tavoin vaikeassa asemassa olevat ihmiset saattavat eri tavoin löytää tien ulos vaikeuksistaan.

2. Tavoite ja tutkimuskysymykset

Olemme kiinnostuneita siitä, millaisissa vakavan tai vammautumisen sairauden itse tai perheessään kokeneet pienituloiset ihmiset joutuvat selviytymään, miten heidän elämäntapansa ja siihen liittyvä kanssakäyminen muiden kanssa edistää selviytymistä, millaisia selviytymisstrategioita pidemmän aikaa taloudellisesti niukoissa ja sairauden tai vammaisuuden leimaamissa oloissa elävät ihmiset ja perheet käyttävät sekä miten nämä strategiat toimivat yhteiskunnallisissa instituutioissa heidän hyväkseen/vahingokseen (esimerkiksi yhdistyvät Kelan ja kuntien tulonsiirto- ja palvelujärjestelmään sekä kolmannen sektorin palveluihin), miten näiden ihmisten toimintakyvyt sääntelevät selviytymisstrategioiden valintaa ja sitä kautta onnistumista kilpailussa ja yhteistyössä muiden ihmisten kanssa, miten ihmisten kokemukset ja odotukset jäsentävät heidän selviytymiselle asettamia tavoitteitaan ja sitä kautta oman paikan löytämistä maailmassa.

3. Tutkimusaineistot ja menetelmä

Tutkimuksemme aineisto muodostuu kahdesta kvalitatiivisesta seuranta-aineistosta. Toisen lähtöpisteenä toimivat vuonna 2006 järjestetyn köyhyysaiheisen kirjoituskilpailun tekstit  ja toisen kirkon diakoniatyön avustushakemukset.Lähestymme kaikkia kirjoituskilpailuun osallistujia kirjeellä ja/tai sähköpostilla, jossa pyydämme heitä kirjoittamaan selviytymisestään kirjoituskilpailutekstissä kuvatun tilanteen jälkeen. Toisena vaihtoehtona ehdotamme kirjoittajien haastattelua.

Edellä mainitut kiinnostuksen kohteet muodostavat ongelmavyyhden, jota pyritään selvittämään tulkitsemalla selviytymistä episodina (tapahtumasarjana), joka voi edetä monia erilaisia reittejä pitkin ja jota siten voidaan eritellä näitä eri reittejä jäljittämällä primaariaineiston valossa. Tällaisen episodianalyysin avaimena pidetään tässä tutkimusprojektissa selviytymisstrategian käsitettä, jonka merkitys ja vaikutus tulee täsmentää selviytymisepisodin kulloistakin vaihetta vastaavasti.

Kvantitatiivista informaatiota tullaan käyttämään lähinnä aineiston kontekstualisoinnissa. Selviytymisen tulkinta episodina (tapahtumasarjana) luo mahdollisuuden dynaamiseen tarkasteluun, jossa toinen toisiaan seuraavien tilanteiden ja tapahtumien analyysin avulla pyritään jäljittämään selviytymisen (ja käänteisesti syrjäytymisen) prosessin kulkua edistäviä syytekijöitä.

4. Tutkimustulosten hyödyntäminen

Tutkimushanke tuottaa tietoa, jota voidaan käyttää hyväksi Kelan rahoittamien kuntoutuspolkujen suunnittelussa. Edelleen hanke tuo esille, miten Kelan sairausvakuutus tukee huono-osaisten kotitalouksien selviytymistä. Sosiaalisten ja terveysongelmien kasautumisesta on runsaasti tietoa. Pitkittynyt elämänkriisi heijastuu kaikkiin kotitalouden jäseniin ja lisää heidän riskiään sairastua erilaisiin sairauksiin. Selviytymisstrategioiden analyysi kertoo siten myös terveyden edistämisestä. Vaikeasta elämäntilanteesta selviytyminen ehkäisee ennalta sosiaalisia ja terveysongelmia.

 

Syrjäytymisestä selviytymiseen Suomessa

Pitkäaikaissairauksien yleisyys vaihtelee Suomessa johdonmukaisesti sosioekonomisen aseman mukaan yhtä lailla kuin kuolleisuus ja koettu terveys. Sairastavuudessa ja huono-osaisuudessa ei ole kyse toisistaan riippumattomista taustatekijöistä vaan yhden ja saman itse itseään helposti ruokkivan prosessin vipuvoimista. Ne vahvistavat monin tavoin toistensa vaikutusta ja siten prosessin kulkua (Hiilamo ym. 2011).

Huono-osaisuuden ja sairastavuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan paljon samoin kuin sen vähentämiseksi kirjoitetaan ohjelmia ja suunnataan toimenpiteitä. Ongelma on, että syitä voi olla lukemattomia, koska huono-osaisuus on kaikkea muuta kuin yhdenmukainen ilmiö. Huono-osaisuuden syiden sijasta parempi tai ainakin vaihtoehtoinen tutkimusstrategia voisi

olla selvittää selviytymistä, siis sitä kuinka monin tavoin vaikeassa asemassa olevat ihmiset saattavat eri tavoin löytää tien ulos vaikeuksistaan.

Tutkimussuunnitelmalle kohteena on moniulotteinen ilmiö, jota kuvataan usein sanoilla ”syrjäytyminen”, ”huono-osaisuus” ja ”köyhyys”. Käytämme seuraavassa termejä osin rinnakkain. Kiinnostuksen kohteemme tarkempi määrittely kiteytyy vaikeassa elämäntilanteessa sairauden tai vamman vuoksi oleviin pienituloisiin kotitalouksiin.

Teoreettinen tausta

Köyhyyttä ja huono-osaisuutta koskevan keskustelun, mutta myös siihen liittyvän tutkimuksen ja siihen kohdistuvan yhteiskuntapolitiikan nimenomainen ongelma saattaa olla se, että näihin vaikeassa sosiaalisessa asemassa oleviin ihmisiin suhtaudutaan helposti kovin kaksijakoisesti. Yhteiskunnalliset keskustelijat asennoituvat köyhiin (yhtä lailla huono-osaisiin ja syrjäytyneisiin) usein joko yksisilmäisen tuomitsevasti tai sinisilmäisen ymmärtävästi. Ensimmäistä näkökantaa edustavat pitävät köyhiä toivottomina luusereina. Köyhien tulonsiirtojen tai palveluiden parantaminen tarkoittaa heidän mielestään samaa kuin rahan syytäminen pohjattomaan kaivoon. Köyhät eivät yksinkertaisesti osaa auttaa itseään, eivätkä ehkä osaa edes käyttää suurempia tukiaan hyvinvointinsa parantamiseksi, vaan tuhlaavat rahat viinaan, pelaamiseen tai muuhun turhanpäiväisyyteen. Nämä siis uskovat, ettei apu johda parempaan, koska köyhyydessä on kyse oman elämän hallitsemattomuudesta. Toiset taasen säälivät köyhiä ja haluavat siksi turvata heidän tulonsa ja palvelunsa. He haluavat kantaa köyhistä vastuuta joskus jopa samalla tavalla kuin avuttomista eläimistä.

Edellä kuvatuille näkemyksille on yhteistä se, että kaikki köyhät ja huono-osaiset oletetaan samankaltaisiksi. Michael Thompson ja Aaron Wildavsky (1986) kutsuvat tällaista lähestymistapaa ”erottelujen köyhyydeksi” tärkeässä ja varsin unohdetussa samannimisessä artikkelissaan A poverty of distinction, jonka he kirjoittivat jo vuonna 1986 soveltaen siinä antropologi Mary Douglasin kehittämää kulttuuriteoriaa. Thompsonin ja Wildavskyn lähtökohtana on, että köyhät eivät ole harmaata massaa. Köyhyysrajan alapuolelle jäävät ihmiset eroavat toisistaan sen mukaan, miten he voivat vaikuttaa yhtäältä voimavaroihinsa ja toisaalta tarpeisiinsa. Thompsonin ja Wildavskyn mukaan monet ihmiset voivat vaikuttaa yhtä lailla käytettävissään oleviin voimavaroihinsa kuin tarpeisiinsa. He eivät erikseen korosta eroa voimavarojen ja toimintakykyjen välillä, mikä olisi mahdollista esimerkiksi Amartya Senin hengessä.

Thompsonin ja Wildavskyn kulttuurinen teoria köyhyydestä ja huono-osaisuudesta perustuu siis tarpeiden ja resurssien sosiaaliseen muokattavuuteen. Sen mukaan ihmisten kyvyt hallita tarpeitaan ja resurssejaan liittyvät sosiaalisen elämän prosesseihin. He esittävät neljä, tai toisin tulkittuna viisi vaihtoehtoa:

1) ei pystytä hallitsemaan sen paremmin tarpeita kuin voimavaroja;

2) voidaan hallita tarpeita muttei voimavaroja;

3) voidaan hallita voimavaroja muttei tarpeita;

4) voidaan hallita sekä tarpeita että voimavaroja

(5) voidaan lisätä sekä voimavaroja että tarpeita.

Yllä mainittuja erotteluita soveltamalla Thompson ja Wildavsky esittävät neljä selviytymisstrategiaa. Vaikeimmassa tilanteessa olevia he kutsuvat ”pystymättömiksi” tai ”avuttomiksi” (Ineffectual). “Pystymättömyyteen” liittyy pakotettu lyhytnäköisyys: ihmisillä on vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa sen paremmin voimavaroihinsa kuin tarpeisiinsa. Tästä syystä heiltä puuttuu varsinainen selviytymisstrategia. Ensimmäistä varsinaista strategiaa he kutsuvat ”hierarkkiseksi” (Hierarchist). Se perustuu toimeentuloa säätelevien instituutioiden kollektiivisesti tapahtuvaan hyväksikäyttöön. Sen avulla voidaan lisätä voimavaroja, jotta kiinteät tarpeet tyydytetään. Toista strategiaa he kutsuvat ”autonomiseksi”(Autonomist). Siinä korostuu pikemminkin riippumattomuus instituutioista.

Pyrkimyksenä on löytää voimavarojen ja tarpeiden tasapaino kasvattamalla tarpeiden ja voimavarojen päällekkäisyyttä. Kolmatta strategiaa he kutsuvat ”lahkolaiseksi” (Sectist). Tavoite onnistuu vähentämällä tarpeita, jotta ne vastaisivat voimavaroja. Neljättä strategiaa Thompson ja Wildavsky kutsuvat ”yrittäväksi”(Entrepreneurial). Se perustuu ajatukselle, että voimavaroja voidaan hallita, muttei välttämättä haluiksi tulkittuja tarpeita. (Thompson and Wildavsky 1986, 172- 177).

Thompsonin ja Wildavskyn esityksen ansio on, että siinä erotellaan erilaisia strategioita, joiden avulla ihmiset voivat yrittää selviytyä yhteiskunnallisesti ja yksilöllisesti vaikeissa tilanteissa. Eri mieltä voidaan toki olla erottelujen osuvuudesta ja strategioiden luonnehdinnoista. Joka tapauksessa on tavanomaista, että huono-osaisuuden torjunnassa ja köyhyyskeskustelussa harvoin tunnistetaan eri selviytymisstrategioita. Niinpä kaikkia köyhiä saatetaan tyypillisesti pitää “pystymättöminä” tai ”avuttomina”. Sosiaaliturvajärjestelmä luokittelee köyhiksi tai huono-osaisiksi myös niitä, jotka pystyvät muokkaamaan tarpeitaan ja/tai resurssejaan. Kyse on paradoksista, koska useimpien on helppo hyväksyä ajatus siitä, että tarpeita ja resursseja voidaan muokata. Suomen sosiaaliturvajärjestelmä saattaa silti pakottaa kaikki tietyn tulorajan alapuolelle putoavat “pystymättömien” luokkaan. Jos köyhät ovat samanlaisia, kyse on siitä, että sosiaaliturvajärjestelmä on tehnyt heidät sellaisiksi.

Thompson ja Wildavsky itse uskovat köyhien yritteliäisyyteen. Köyhien oma-aloitteisuutta kahlitsee kuitenkin lomakkeiden, papereiden, toimistojen, myöntämiskriteereiden ja epäämisperusteiden viidakko. Sokkelo on jokaiselle erilainen, mutta sen vaikutukset ovat samat: olet katiskassa. Jotkut valitsevatkin autonomisen strategian eli jättäytyvät sosiaaliturvajärjestelmän ulkopuolelle. Osa köyhimmistä jättää esimerkiksi hakematta toimeentulotukea tai kuntoutusta. Sosiaaliturvajärjestelmän hierarkiat ja markkinat kilpailevat sosiaalisen vuorovaikutuksen kontrollista, mutta eivät onnistu siinä täydellisesti. Yksilöiden aktiivisuus suuntautuu muunlaisiin sosiaalisiin ryhmiin. Ruokapankkeja voidaan pitää yhtenä esimerkkinä kollektiivisen strategian käytöstä. Se perustuu ruokamarkkinoiden manipulaatioon ja tähtää voimavarojen hankkimiseen kiinteiden tarpeiden tyydyttämiseksi.

Thompsonin ja Wildavskyn mukaan yksilöiden tarkasteleminen erillään perheestään, ystävistään, naapurustostaan, kirkostaan, hyväntekeväisyysjärjestöistä, ammattiliitoista tai poliittisista puolueista näyttää heidät tosiasiallisesti köyhempinä kuin pelkkä rahan puute. On mahdotonta kuvitella heidän pystyvän tekemään mitään jos he ovat aivan yksin maailmassa. Rahallisesta köyhyydestä voidaan paeta vasta silloin, kun keskusteluun otetaan mukaan yhtä lailla yksilöllisyys kuin sosiaalinen elämä, joihin perustuvat strategiat liittyvät tukijärjestelmän tarjoamaan apuun. Ihmisten ja sosiaalisten kontekstien erot voivat muodostua köyhyyden voittamisen käyttövoimaksi. Thompsonin ja Wildavskyn mukaan temppu on siinä, miten politiikka sovitetaan ihmisten olosuhteisiin, ei siinä että ihmiset sopeutetaan köyhyyspolitiikkaan.

Episodianalyysista

Ihmisten selviytymisestä puhutaan paljon ja sitä on myös tutkittu paljon varsinkin sellaisten tieteiden kuin psykologian ja sosiaalipsykologian, mutta myös sosiaalilääketieteen ja mikrotaloustieteen piirissä. Selviytyminen liitetään varsin tavanomaisesti henkilön ominaisuuksiin ja kykyihin, siis henkilökohtaiseen käyttäytymiseen ja toimintaan.

Syrjäytymisestä selviytymisessä on ilman muuta kysymys myös yksilön omista tavoista ja toimista. Mutta ei suinkaan yksin niistä. Selviytymistä ei pidäkään palauttaa vain yksilön ominaisuuksiin ja käyttäytymiseen vaan sitä pitää lähestyä yhteiskuntatieteellisesti. Eri lailla vaikeassa asemassa olevien yksilöiden käyttäytymisen yhteiskunnalliset ehdot on otettava vakavasti. Tällöin selviytymistä lähestytään rakenteistuneena käytäntönä, joka voi saada monia muotoja ja ilmetä lukemattomin eri tavoin. Rakenteistumisella viitataan niihin ihmisten välisiin kanssakäymismuotoihin, jotka tapahtuvat yksilöiden ja yhteiskunnan välissä.

Mitä sitten tarkoittaa puhuminen selviytymisestä rakenteistuneena käytäntönä? Selviytymisen tulkinta yksilön voimavarojen ja tarpeiden hallinnan näkökulmasta lähestyy sitä rakenteistuneena käytäntönä. Tämä on kuitenkin vain ensimmäinen askel tai vaihe tapahtumien sarjassa, jollaisena selviytyminen voidaan ymmärtää ja kuvata. Tässä tutkimusprojektissa selviytymistä lähestytäänkin tapahtumien sarjana, episodina, jolla on alkupiste, juoni ja lopputulos. Näin tulkittuna selviytymisen tutkimuksessa ja erittelyssä voidaan soveltaa episodianalyysia (ks. Hiilamo, Hänninen ja Kinnunen 2011), jota tuetaan soveltuvin osin muilla laadullisen tutkimuksen menetelmillä.

Kvantitatiivista informaatiota tullaan käyttämään lähinnä aineiston kontekstualisoinnissa. Selviytymisen tulkinta episodina (tapahtumasarjana) luo mahdollisuuden dynaamiseen tarkasteluun, jossa toinen toisiaan seuraavien tilanteiden ja tapahtumien analyysin avulla pyritään jäljittämään selviytymisen (ja käänteisesti syrjäytymisen) prosessin kulkua edistäviä syytekijöitä. Episodiksi tulkittuna selviytymisen voidaan katsoa jäsentyvän viiden analyyttisen pääjakson varaan. Kukin näistä pääjaksoista voidaan ymmärtää rakenteistuneiden käytäntöjen sommitelmana.

Pääjaksot ovat seuraavat:

1. Elinolot: selviytymisen haaste sijoittuu aina tiettyihin elinoloihin, ja niihin liittyviin vaikeuksiin ja/tai puutteisiin, jotka tarkastelun kohteena olevat yksilöt elämässään kohtaavat. Selviytymisen – samoin kuin syrjäytymisen – laukaisevat tekijät löytyvät näin ollen ihmisten elinoloista. Toisin sanoen selviytyminen alkaa aina tietyissä olosuhteissa, tietyssä tilanteessa, jotka selviytyjän on otettava lähtökohtaisesti huomioon. Tästä syystä myös tarpeiden ja voimavarojen hallinta nousee keskeiseen asemaan.

2. Elämäntapa: selviytyminen ei voi viitata muista ihmisistä riippumattomaan yksilön käyttäytymiseen, sillä elämässä selvitäkseen ihmiset toimivat aina muiden kanssa tapojensa ja tottumustensa (konventiot) ehdollistamana. Selviytymisessä on olennaista se kuinka pitkälle yksilöt voivat tai haluavat jäljitellä toisiaan (esikuviaan) ja kuinka he toisaalta tekevät omintakeisia ratkaisuja. Tästä syystä myös ennakko-odotusten ja luottamuksen merkitys nousee keskeiseen asemaan selviytymistä eriteltäessä.

3. Elämänpolitiikka: yksilön selviytyminen – yhtä lailla kuin syrjäytyminen – elämässään tapahtuu aina monien instituutioiden toimintaympäristössä. Onnistuakseen yksilöillä on oltava mahdollisuus ja heidän on osattava käyttää näitä instituutioita hyväkseen. Instituutiot voidaankin ymmärtää sääntöinä peleille, joihin yksilöt osallistuvat. Näin ollen selviytymisen voi (elämänpoliittisesti) tulkita peleissä onnistumiseksi. Tästä syystä pelien sääntöjen ja niissä sovellettavan strategian roolin selvittäminen on olennaista selviytymisen erittelemisessä.

4. Elämänhallinta: kun yksilöt ottavat, ja joutuvat ottamaan, osaa peleinä ymmärrettyihin yhteiskunnallisiin käytäntöihin, joita ohjaavat eri tavoin hyväksytyt säännöt, niin tällöin heidän suhdettaan muihin ihmisiin määrittää pitkälle toisaalta kilpailu ja toisaalta yhteistyö.

Pelistrategioina tulkitut selviytymisstrategiat luonnollisesti selittävät  sitä miten kukin pelissä kilpailee ja toimii yhteistyössä (koalitiossa) muiden kanssa. Strategian valinta riippuu kuitenkin olennaisesti yksilöiden (elämänhallinnan) toimintakyvystä, joka samalla ehdollistaa heidän mahdollisuuksiaan tehdä valintoja ja sopimuksia.

5. Elämismaailma: tapahtumasarjana (episodina) tulkittu selviytyminen päätyy onnistuessaan tavoitteeseensa, joka yksilön kannalta voi olla vain oman paikan, tehtävän ja tarkoituksen löytäminen maailmassa kanssaihmisten rinnalla. Näin ollen selviytymistä luonnehtii tavoitteellisuus ja tuloksellisuus. Tämä ei tarkoita sitä, että tavoitteiden tulisi olla täysin selvillä jo lähtökohtaisesti. Koska selviytyminen ei tapahdu ainoastaan riskien vaan lisäksi epävarmuuksien leimaamassa maailmassa, niin tulevan ennakoinnin ohella siinä on olennaista sattumiin ja yllätyksiin varautuminen.

Vaikeista elämänolosuhteista selviytyminen edellyttää tilanneherkkää strategiaa. Siinä on otettava huomioon, että tällaisia tilanteita luonnehtii suuri ja ennustamaton epävarmuus, johon on silti varauduttava vaikka sitä vastaan ei varsinaisesti voikaan vakuuttaa itseään. Koska näiden huono-osaisten tilanteiden muutokset ovat vähästä kiinni eli riippuvat suuresti lähtökohdistaan, niin tilanteiden kriisiytyminen on aina ovella. Sen välttäminen edellyttää poikkeuksellista valppautta ja harkintaa, joka on selviytymisen edellytys. Vaikeissa olosuhteissa selviytymisen esimerkit ja kokemukset ja niitä kuvaavan episodin erittely antavat sellaista ensikäden tietoa, jolla voidaan haastaa ja tarkistaa ulkopuolisia syrjäytymisen kuvauksia. Keskittymällä selviytymisepisodin aineistokeskeiseen ja strategiseen analyysiin tässä tutkimushankkeessa pyritään välttämään syrjäytymisen tulkintaa pelkästään normaalista poikkeavuutena.

Tutkimuskysymykset ja hypoteesit

Olemme kiinnostuneita siitä, millaisissa vakavan tai vammautumisen sairauden itse tai perheessään kokeneet pienituloiset ihmiset joutuvat selviytymään, miten heidän elämäntapansa ja siihen liittyvä kanssakäyminen muiden kanssa edistää selviytymistä, millaisia selviytymisstrategioita pidemmän aikaa taloudellisesti niukoissa ja sairauden tai vammaisuuden leimaamissa oloissa elävät ihmiset ja perheet käyttävät sekä miten nämä strategiat toimivat yhteiskunnallisissa instituutioissa heidän hyväkseen / vahingokseen (esimerkiksi yhdistyvät Kelan ja kuntien tulonsiirto- ja palvelujärjestelmään sekä kolmannen sektorin palveluihin), miten näiden ihmisten toimintakyvyt sääntelevät selviytymisstrategioiden valintaa ja sitä kautta onnistumista kilpailussa ja yhteistyössä muiden ihmisten kanssa, miten ihmisten kokemukset ja odotukset jäsentävät heidän selviytymiselle asettamia tavoitteitaan ja sitä kautta oman paikan löytämistä maailmassa.

Edellä mainitut kiinnostuksen kohteet muodostavat ongelmavyyhden, jota pyritään selvittämään tulkitsemalla selviytymistä episodina (tapahtumasarjana), joka voi edetä monia erilaisia reittejä pitkin ja jota siten voidaan eritellä näitä eri reittejä jäljittämällä primaariaineiston valossa. Tällaisen episodianalyysin avaimena pidetään tässä tutkimusprojektissa selviytymisstrategian käsitettä, jonka merkitys ja vaikutus tulee täsmentää selviytymisepisodin kulloistakin vaihetta vastaavasti. Niinpä selviytymisstrategioiden (soveltamisen) avulla vaikeassa asemassa olevien ihmisten selviytymistä analysoidessamme tulemme tarkastelemaan:

a) millaisia ovat näiden yksilöiden ja perheiden mahdollisuudet lisätä voimavarojaan, karsia tarpeitaan, sekä lisätä voimavarojaan ja karsia tarpeitaan (Thompson & Wildavsky 1986);

b) miten nämä yksilöt ja perheet ovat tottuneet luottamaan yhteisöönsä ja muihin ihmisiin ja mahdollisesti jäljittelemään heidän esimerkkiään niin hyvässä kuin pahassa;

c) miten nämä yksilöt ja perheet tulkitsevat tai joutuvat tulkitsemaan sääntöjä ja sopimuksia, joita heidän katsotaan solmineen yhteiskunnan vakiintuneiden instituutioiden kanssa;

d) miten näiden yksilöiden ja perheiden toimintakyky vaikuttaa toisaalta heidän varsinaisiin valintoihinsa ja otetaan toisaalta huomioon yhteiskunnan taholta selviytymispyrkimyksiä tuettaessa (voimaannuttaminen);

e) miten kussakin tapauksessa selviytymisen tapahtumasarjan tulokset vastaavat osallisten tavoitteita ja odotuksia ja missä määrin satunnaiset ja arvaamattomat tekijät selittävät niiden epäsuhtia.

Edellä sanotun perusteella voimme olettaa seuraavaa:

i) Vaikeissa elämänolosuhteissa selvityminen ei eroa elämässä selviytymisestä muuten kuin vaikeutensa vuoksi. Tämä vaikeus liittyy ennen kaikkea näiden tilanteiden suureen epävarmuuteen, jota ei voida ennakoida mutta johon silti joudutaan varautumaan.

ii) Vaikeissa elämänolosuhteissa selviytyminen edellyttää yhteistyötä, koska kyse on kanssakäymisestä. Vakuutus on ollut tämän yhteistyön tukijalka, joka on luonut turvaa lisäämällä elämän ennakoitavuutta. Elämän epävarmuuden kasvun huomioon ottaminen edellyttää vakuutuksen kehittämistä varautumisena, joka kohtelee kansalaisia tasapuolisesti.

iii) Vaikeissa elämänolosuhteissa selviytyminen edellyttää varautumista siihen, että pienetkin erot lähtökohdissa voivat saada aikaan suuria muutoksia lopputuloksessa. Tällainen yliherkkä polkuriippuvuus on luonteeltaan rakenteellista, johon selviytymisstrategiat on sovitettava.

iv) Vaikeissa elämänolosuhteissa selviytymistä ei voida selittää sen paremmin yksin lähtökohtien kuin lopputuloksen näkökulmasta ajautumatta kehäpäätelmiin. Selviytyminen on ainutkertainen prosessi, episodi, jonka ymmärtäminen edellyttää sen kulun tarkkaa jäljittämistä tai mukana matkaamista.

v) Vaikeissa elämänolosuhteissa selviytymisessä auttavat yhtä lailla omat toimintavalmiudet kuin toimintamahdollisuudet, joita yhteiskunta voi rakenteellisesti edistää. Tärkeintä voi olla lahjoittaa aikaa selviytymiselle, joka olosuhteidensa takia on pakotettu elämään kalliisti kädestä suuhun.

Aineistot

Selviytymisstrategioiden analysoimiseksi tarvitsemme aineistoja, jotka antavat mahdollisuuden tutkia ajallista muutosta. Tutkimuksemme aineisto muodostuu kahdesta kvalitatiivisesta seuranta-aineistosta. Toisen lähtöpisteenä toimivat vuonna 2006 järjestetyn köyhyysaiheisen kirjoituskilpailun tekstit  ja toisen kirkon diakoniatyön avustushakemukset.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa hankimme aineistoa köyhyysaiheisen kirjoituskilpailun osanottajilta. Tiede, taide ja köyhä kansa -yhdistys järjesti kesällä 2006 kirjoituskilpailun aiheesta Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Kirjoituskilpailu oli täysin vapaamuotoinen, vastaukset olivat muodoltaan mm. omaelämänkerrallisia, fiktiivisiä, lapsuusmuisteloita ja runoja. Kirjoitusten pituus vaihtelee 1-20 sivun välillä. Vastauksia kilpailuun tuli yli 800. Teksteissä useimmin toistuvat teemat olivat köyhyys, työttömyys ja syrjäytyminen. Kirjoituskilpailun aineistoa on julkaistu Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä (2007) ja Rikas

runo (2009) antologioissa. Aineistoa on käytetty jo laajasti kotimaisessa köyhyystutkimuksessa (esim. Carlson 2009; Isola & Larivaara & Mikkonen 2007; Lindroos 2008; Mikkonen & Typpö 2009; Nihti 2008; Ruokonen 2007; Taipale 2008). Lähestymme kaikkia kirjoituskilpailuun osallistujia kirjeellä ja/tai sähköpostilla, jossa pyydämme heitä kirjoittamaan selviytymisestään kirjoituskilpailutekstissä kuvatun tilanteen jälkeen. Toisena vaihtoehtona ehdotamme kirjoittajien haastattelua.

Tutkimuksen ensimmäisen vaiheen aineistona käytämme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyöstä kerättävää aineistoa. Diakoniatyöllä on laaja kosketus heikossa asemassa oleviin suomalaisiin (Juntunen 2006). Perusperiaatteensa mukaisesti diakoniatyö auttaa niitä, joita muu yhteiskunnan tuki ei tavoita. Suuremmista taloudellisista avustuksista vastaavat seurakuntayhtymien rahastot ja Kirkon diakoniarahasto (KDR). KDR on kirkon yhteinen avustusrahasto, jonka tarkoituksena on osana kirkon diakoniatyötä avustaa taloudellisesti ahdingossa olevia henkilöitä Suomessa. Seurakuntien diakoniatyöntekijät laativat avustushakemukset asiakkaidensa puolesta. Vuonna 2010 Kirkon diakoniarahastoon tuli 520 hakemusta. Avustuksia myönnettiin 395.

Keskimääräinen avustus vuonna 2007 oli 2 976 euroa (Kirkon diakoniarahaston toimintakertomus vuodelta 2007). Tätä aineistoa on käytetty myös aikaisemmin kuvaamaan huono-osaisten tilannetta (esim. Iivari 2000; Hirstiö-Snellman 2000; Kinnunen 2009). Käytämme tutkimusaineiston kokoamisessa KDR:lle vuosina 2004_2006 lähetettyjä avustushakemuksia sekä Turun seurakuntayhtymän yhteisen diakoniarahaston avustushakemuksia noin vuosilta 1995-2000. Lähestymme avustuksen saaneita kirjeellä, jossa pyydämme yhteydenottoa selviytymistä koskevaa haastattelua varten. Valitsemme haastatteluun suostuneista lähempään tarkasteluun yhteensä 20-40 avuntarpeiltaan, elämäntilanteeltaan, asuinpaikaltaan ja perherakenteltaan mahdollisimman erilaista henkilöä, jotka haastattelemme. Haastattelussa käytetään apuna avustushakemusta ja sen liitteitä, mikäli haastateltavat tähän suostuvat. Tutkimuksen ensimmäisen vaiheen raportti perustuu tähän aineistoon.

Lähteet:

Carlson, Matilda (2009): Tarinoita yksinasuvien naisten köyhyydestä. Koettu köyhyys marginalisaation kautta tulkittuna. Tampere: Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma.

Gothoni, Raili (2006): Velat anteeksi? Akordirahastotoimintamallin arviointitutkimus. Suomen ev.lut.kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2006:1. Helsinki: Kirkkohallitus.

Hiilamo Heikki, Hänninen Sakari ja Kinnunen Kaisa (2011): Huono-osaisuuden ja sairastavuuden kytkennästä Diakonian asiakkailla, Sosiaalilääketieteellinen aikakausilehti (ilmestyy numerossa 1/2011)

Hirstiö-Snellman, Paula (2000): Kirkon katastrofirahaston toiminnan vaikuttavuus. Kirkon tutkimuskeskus, Sarja C Nro 56. Helsinki. Kirkkohallitus.

Iivari, Juhani (2000): Diakoniarahastot myrskyn silmässä. Tutkimus Kirkon diakoniarahaston ja Helsingin seurakuntayhtymän kriisirahaston asiakkaista. Teoksessa Kirkonkirjat köyhyydestä. Toim. Matti Heikkilä, Jouko Karjalainen ja Mikko Malkavaara. Kirjapaino Raamattutalo Oy. Pieksämäki. Kirkkopalvelujen julkaisusarja nro 5. Helsinki. Kirkkopalvelut, 291_312.

Isola, Anna-Maria & Larivaara, Meri & Mikkonen Juha (2007). Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Helsinki. Kustannusosakeyhtiö Avain.

Juntunen, Elina & Grönlund, Henrietta & Hiilamo, Heikki (2006): Viimeisellä luukulla. Tutkimus viimesijaisen sosiaaliturvan aukoista ja diakoniatyön kohdentumisesta. Helsinki: Kirkkohallitus.

Kinnunen, Kaisa (toim.) (2009): Sairas köyhyys. Kirkkohallitus, Helsinki.

Lindroos, Inka (2008). Yksinelävien köyhien selviytyminen – merkityksellisyyttä ja tulevaisuudenodotuksia. Sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma. Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto.

Mikkonen, Juha, Typpö, Aija (2009). Rikas runo – Sanoja köyhyydestä. Helsinki. Kustannusosakeyhtiö Avain.

Nihti, Hanna-Kaisa (2008). Aina on jaksettava. Köyhyys yksinhuoltajaäitien arjessa. Sosiaalityön sivuaineen laudaturtutkielma. Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto.

Ruokonen Reetta (2007). Perheiden kokemuksia köyhyydestä. Nälkää, häpeää ja selviytymistä. Pro gradu -tutkielma. Sosiaalipsykologian laitos, Helsingin yliopisto.

Taipale Pekka (2008). Kuvia miehen köyhyydestä – miesten tarinoita pula-ajan ja nykypäivän köyhyydestä. Sosiaalityön pro gradu -tutkielma. Yhteiskuntapolitiikan laitos, Helsingin yliopisto.

Thomson, Michael & Wildavsky, Aaron (1986): A poverty of distinction. From cultural homogeneity to heterogeneity in the classification of poor people. Policy Sciences 19:163-199.

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *