Johan Jakob Nervander, fyysikko ja runoilija

Teksi: Tiera Laitinen

 Kolme runoilijaa

Heinäkuussa 1827 Turun akatemiassa promovoitiin maisteriksi kolme suurta runoilijaa. Kahta heistä muistamme edelleen vuosittain liputuspäivällä. Kolmas, promootion priimus, teki tärkeimmän elämäntyönsä fysiikan parissa ja jäi verraten tuntemattomaksi, mutta hänenkin perintönsä vaikuttaa edelleen maassamme.

Syyskuussa Turku paloi, ja yliopisto päätettiin siirtää Helsinkiin. Sinne siirtyivät myös tuoreet maisterimme jatko-opintoja suorittamaan.

Elias Lönnrot teki ensimmäisen kansanrunojen keruumatkansa ja erikoistui sitten opinnoissaan lääketieteeseen. Keräämiään runoja hän julkaisi Kantele-vihkoina vuosina 1829–1832; Kalevalan syntyyn oli vielä vuosikymmen aikaa.

Johan Ludvig Runeberg sai yliopistosta kaunopuheisuuden dosentin viran, jonka sisältönä oli klassillisten ja uusien kielten opetus. Hän julkaisi esikoisteoksensa Runoja (Dikter) vuonna 1830 sekä ensimmäisen pitkän runoeepoksensa Hirvenhiihtäjät (Elgskyttarne) vuonna 1832.

Tarinamme päähenkilö, Johan Jakob Nervander, sai myös valmiiksi suuren runoelman samoihin aikoihin. Jeftan kirja (Jephtas bok. En Minnes-Sång i Israël) yhdistää vanhatestamentillista heprealaista tarustoa ja kulttuuriperinnettä klassisen länsieurooppalaisen runouden muotoihin. Runoelma sai Ruotsin Akatemian pienen kultamitalin joulukuussa 1832, mutta Nervander ei julkaissut sitä ennen kuin vuonna 1840 pienenä painoksena yliopiston 200-vuotisjuhliin.

Nervander ymmärsi, ettei menestyisi runoilijana kilpailussa Runebergin kanssa. Hänen teknisesti taidokkaan runoelmansa aihevalintakaan ei ollut omiaan laajaa suosiota keräämään. Runeberg ja Lönnrot sen sijaan ratsastivat eurooppalaisten muotivirtausten aallonharjoilla poimiessaan runoihinsa tuoretta ja alkuvoimaista sisältöä kotimaansa kansankulttuurista ja historiasta.

Opiskelukaverin parempi menestys runoilijana taisi jäädä kaivelemaan Nervanderia, sillä vielä vuonna 1840 J. V. Snellmanille kirjoittamassaan kirjeessä hän kutsui Runebergia ”navettaidyllien” kirjoittajaksi.

Ørstedin ja Gaussin jalanjäljissä

Oman erikoisalan valinnassa Nervanderilla oli yleisneron ongelma: kaikki tuntui yhtä helpolta. Kandidaatintutkintonsa hän oli suorittanut yliopiston koko historian parhain arvosanoin, saaden 30 puoltoääntä 33 mahdollisesta.

Tiettävästi Nervanderia kiinnostivat ainakin orientalistiikka, teologia, fysiikka, kemia ja kielitiede. Voimme vain arvailla, mikä johdatti hänet lopulta nimenomaan fyysikoksi. Matti Klingen mukaan valinnassa voidaan nähdä ”kunnianhimoinen tavoite pääsemisestä kaikkein vaikeimpien ’maailmanarvoitusten’ äärelle ja niitä ratkaisemaan.” Yksi salaperäisimpiä ja samalla lupaavimpia maailmanarvoituksia tuohon aikaan oli magnetismi, merkillinen voima, jonka tutkiminen tarjosi tien newtonilais-mekanistisen maailmankuvan tuolle puolen.

Toisin kuin runoudessa, fysiikassa Nervander oli aihevalintoineen ajan hermolla. Dosentinväitöskirjassaan (1829) hän mittasi Hans Christian Ørstedin yhdeksän vuotta aiemmin havaitsemaa ilmiötä, sähkövirran vaikutusta johtimen lähellä oleviin magneetteihin. Samana vuonna hän alkoi toimia fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällströmin viransijaisena, kun tämä oli valittu yliopiston rehtoriksi.

Vuonna 1832 Nervander sai yliopiston matka-apurahan ja lähti pitkälle opintoretkelle Euroopan tieteellisiin keskuksiin. Hän matkusti Tukholman, Upsalan ja Kööpenhaminan kautta Göttingeniin, missä hän tutustui geomagneettisiin mittauksiin Carl Friedrich Gaussin johdolla. Magneettisia observatorioita alettiin juuri noina vuosina perustaa ympäri länsimaista kulttuuripiiriä, ja Göttingen toimi niiden esikuvana.

Göttingenistä Nervander jatkoi Pariisiin, missä hän julkaisi keksimänsä uudenlaisen herkän galvanometrin eli sähkövirran mittalaitteen, joka sai nimen tangenttibussoli. Hän vieraili vielä Milanon magneettisessa observatoriossa ja Wienissä ennen kuin lähti kotimatkalle vuonna 1836. Talven jäätilanne esti laivaliikenteen Tukholmasta Suomeen, joten Nervander joutui kiertämään Helsinkiin Pietarin kautta. Tämä osoittautui siunaukselliseksi hänen urakehitykselleen.

Magneettinen observatorio keisarin käskystä

Pietarin Tiedeakatemian johtaja Adolf Kupffer oli ehdottanut jo vuonna 1830, että Helsinkiin perustettaisiin magneettinen observatorio Venäjän observatorioketjun läntisimmäksi mittauspaikaksi. Helsingin yliopisto kuitenkin vastusti hanketta suuria kustannuksia peläten. Pelko ei ollut aiheetonta, sillä kun observatorio perustettiin, siitä tuli yliopiston kallein laitos.

Pietarissa käydessään Nervander vakuutti observatoriohankkeen järkevyydestä ja omasta pätevyydestään ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinderin, joka vastasi Suomen asioiden esittelystä keisarille. Niinpä 28.3.1938 keisari Nikolai I allekirjoitti armollisen määräyksen, että Helsingin yliopiston yhteyteen oli perustettava magneettinen observatorio ja J. J. Nervander nimitettävä sen johtajaksi. Siihen loppui professorien vastaanhangoittelu.

Observatorio valmistui 1841, mutta mittaukset alkoivat vasta 1844. Nervander ei nimittäin tyytynyt kopioimaan Göttingenissä oppimaansa, vaan suoritti sarjan perusteellisia kokeita kehittääkseen observatorioonsa parhaat mahdolliset mittalaitteet ja menetelmät. Maan magneettikentän vaihteluita mitattiinkin Helsingissä samoin menetelmin aina vuoteen 1912. Erityisesti vuosien 1844–1867 osalta Nervanderin aloittama mittaussarja muodostaa yhden maailman laadukkaimmista geomagneettisista havaintoaineistoista.

Nervanderin perintö

Nervander kuoli yllättäen isorokkoon vuonna 1848 vain 43-vuotiaana. Hänen observatorionsa, jossa alusta pitäen havainnoitiin Maan magneettikentän ohella myös säätä, irrotettiin sittemmin yliopistosta ja kehittyi nykyiseksi Ilmatieteen laitokseksi.

Nervanderin alulle panema geofysikaalinen tutkimusperinne puhkesi uuteen kukoistukseen kansainvälisen polaarivuoden yhteydessä 1882–1883. Suomi osallistui tähän maailmanlaajuiseen napa-alueiden tutkimuskampanjaan perustamalla Sodankylään ja Ivalojoen Kultalaan väliaikaiset asemat, joilla tehtiin samankaltaisia mittauksia kuin Helsingin observatoriossa. Näin Suomi profiloitui kansainvälisessä tiedeyhteisössä Venäjästä erillisenä kansakuntana, vaikka emämaan tiedemiesten kanssa tehtiinkin hyvää yhteistyötä.

Jälkiviisaasti voi todeta olleen Suomen onni, että magneettinen observatorio perustettiin Nervanderin ja venäläisten haluamalla tavalla Helsingin yliopiston alaisuuteen ja Suomen kustannettavaksi, eikä Pietarin keskusobservatorion haarakonttoriksi, kuten yliopiston johto oli ehdottanut. Päätöksen ansiosta Suomi sai jo varhain autonomian aikana geomagnetismin ja meteorologian alalle oman tutkimuslaitoksen. Se kasvatti omalta osaltaan Suomen suuriruhtinaskuntaa toiminnallisesti itsenäiseksi sivistysmaaksi ja siten valmisti maatamme kohti täyttä valtiollista itsenäisyyttä.

Johan Jakob Nervander: elämänkaari pähkinänkuoressa

• Syntyi Uudessakaupungissa 23.2.1805.
• Ylioppilas 1820, filosofian kandidaatti ja maisteri (priimus) 1827.
• Fysiikan dosentti 1829, matematiikan ja fysiikan adjunkti (apulaisprofessori) 1832, tilapäinen fysiikan professori 1832–1839, fysiikan ylimääräinen professori ja magneettisen observatorion esimies 1838, fysiikan professori 1845.
• Societas pro Fauna et Flora Fennican (1821), Lauantaiseuran (1830) ja Suomen Tiedeseuran (1838) perustajajäsen sekä Suomen Tiedeseuran puheenjohtaja 1847–1848.
• Palkittu Venäjän Pyhän Vladimirin ritarikunnan 4. luokan kunniamerkillä 1843 sekä postuumisti Venäjän Tiedeakatemian Demidovin palkinnolla 1848.
• Puoliso Agata Emerentia os. Öhman (1798–1860), vihitty 1827; 8 lasta.
• Kuoli Helsingissä 15.3.1848.