Olga Miroshnichenko, a multitalented cosmopolitan

Teksti: Matti Alatalo

I first met Olga Miroshnichenko at Lappeenranta University of Technology when she walked into my office and said: ”Hi, I’m Olga”. I did vaguely remember that I had agreed to meet a potential master’s degree student ‘whenever is a good time for her’, as I usually do, so I was not too surprised. What was a nice surprise, though, was that she spoke good English. Having seen several counterexamples among the PhD students in the LUT international MSc program, I could appreciate that. We then agreed that she would start working on a master’s thesis on titanium dioxide nanoparticles. This meeting took place sometime in February. A few months later, when I asked Olga when the thesis should be ready according to the rules of the LUT – St Petersburg double degree program she answered “By Midsummer”. ‘Houston, we have a problem’ was the first thing in my mind, but it turned out I was wrong: the thesis was ready in four months and still stands out as the fastest MSc thesis anyone has done in my supervision.

Olga was born in Rostov-on-Don in Southern Russia. At school, she was interested in both languages and math but not so much in physics. A lesson to be learnt: teaching in a boring way can do a lot of harm. Having won a few awards in math competitions she then chose to study applied mathematics and computer science at Southern Federal University in Rostov. After graduating, she moved to Saint Petersburg State Polytechnic University (now Peter the Great St. Petersburg Polytechnic University), department of Theoretical Mechanics. Being close to the Finnish border, she took a visit to Lappeenranta to meet a friend who studied at LUT. She liked the peaceful atmosphere in Lappeenranta and applied for the double degree master program in technomathematics.

Soon after Olga had started as a master’s degree student at LUT, I got an invitation to St Petersburg to discuss an option of another student, Sergei Posysaev, to study in Lappeenranta. I had the feeling there must be some non-scientific motivation, too, even though the Russian colleagues never made it explicit at that point. Olga and Sergei are now happily married and I got another good graduate student; the trip had a happy ending indeed.

Olga and Sergei then followed me to the University of Oulu, something that no Finnish graduate students or postdocs were willing or able to do. Olga has continued her work on titanium dioxide nanoclusters and her PhD thesis will be ready soon. She has complemented her studies with physics courses, which were to a large part lacking from her former education. Physics teaching in Finland has obviously been more inspiring than in Olga’s early days in Rostov. In her own words: “It changed my mind and allowed to see the beauty of Physics.”

Both coming from faraway places in Russia, Olga and Sergei are keen on seeing the world and have been active in not only finding good conferences and places for research visits, but also been able to find funding for these trips. Fluent English has definitively come in handy during those trips; Olga has also studied the Finnish language actively and even though she does not admit it, she obviously understands everything spoken around the group coffee table. Olga is now on a maternity leave; their first child was born in January 2018. She also got a Finnish citizenship recently; brain drain to the right direction, for this once.

Fysiikanopettaja Riitta Salmenoja: “Jatkuva kehittyminen on työn ydin”

Teksti: Tapio Rasa

”Sellainen ns. perinteinen opettaja en ollut koskaan”, sanoo Riitta Salmenoja, joka opettaa fysiikkaa Novidan lukiossa Loimaalla. ”Lähdin opiskelemaan fysiikkaa Turun yliopistoon vuonna 1992, enkä ajatellut, että ryhtyisin opettajaksi. Turussa oli kiinnostavia linjoja, mutta opintojen aikana heräsi ajatus, että meillä ei ole kylliksi luonnontieteen osaajia. Tajusin, että voisin itse vaikuttaa asiaan, ja valmistuin vuonna 1998 opettajaksi.”

Riitta Salmenoja opettaa fysiikkaa lukiossa. Tarinan lopussa selviää miten pullat liittyvät Riitan oppitunteihin.

Riitalle opettaminen ei ole luokan edessä puhumista. Fysiikan oppitunnit ovat vahvasti kokeellisia, ja opiskelijat pääsevät itse tekemään fysiikkaa: ”Se on työtapa, joka sopii kaikille, ja osa pääsee vielä erityisen pitkälle itse tekemällä”. Vaikka oma opettamisen tapa onkin löytynyt, Riitta ei ole koskaan vetänyt samaa kurssia kahdesti samalla tavalla. ”Jatkuva kehittäminen ja kehittyminen on työn ydin”, Riitta tiivistää.

Erityisen keskeistä Riitan opetuksessa on digitaalisten opetusvälineiden perusteellinen hyödyntäminen. Digitalisaatio on poistanut paljon turhaa rutiinia opettajan työstä, ja Riitta käyttääkin opetuksen välineenä esimerkiksi itsekorjaavia pikatestejä. Myös kännykkägallupit ovat kovassa käytössä: näin fysikaalisiin kysymyksiin pääsee vastaamaan jokainen ryhmän opiskelija, ja käsitysten jakaumakin saadaan heti näkyviin. ”Yhteenveto osoittaa, että kaikilla on jotain opittavaa, eikä väärin vastaamista tarvitse pelätä”. Digitalisaatio onkin tehnyt Riitan opetuksesta joustavampaa ja digitaalisessa oppimisympäristössä kurssin kokonaisuuskin pysyy paremmin kasassa.

Kun ykköskurssissa on panostettu työtapojen oppimiseen, voi opiskelijoille antaa vastuuta ja vapautta. Riitan kursseilla kukin opiskelija tekee kotitehtäviä omien tavoitteidensa ja kiinnostuksiensa mukaan. Myös tietoa haetaan itse internetistä. ”Tiedon hakemisen mahdollisuutta pidetään itsestäänselvyytenä, mutta ei se lukiolaiselle ole. Harjoituksen myötä abit alkavat pikkuhiljaa jo osata vertailla lähteitä”, Riitta toteaa. Tablettien ja älypuhelinten aikana asiat kuten tiedostojen tallentaminen tietokoneelle on myös asia, jota täytyy opettaa. ”Olisipa aikaa opettaa ohjelmoinnin käyttöä fysiikassa. Oikeassa elämässä ei ole aina valmiina työkaluja, vaan ne pitää joskus itse tehdä”.

Opiskelijoiden valmistaminen tulevaisuuden haasteisiin onkin Riitan opetuksessa keskeistä. Kurssin lopuksi tehdään myös yleensä omatoiminen tutkimusprojekti, jonka aiheen opiskelijat voivat päättää itse. ”Opiskelijat pääsevät näkemään, että ovat oppineet jotain”, Riitta perustelee. Riitan opissa opiskelijat todella kehittyvätkin: kun aluksi opiskelijoilla on koevastauksissaan selkeät algoritmit, joiden pohjalta laskujen vastaukset tuotetaan, ilmestyy tyypillisesti ylioppilaskoevastauksiin joskus opiskelijan ”oma ääni”. Tällöin opiskelija on ratkaissut tehtävän eri tavalla kuin Riitta sen ohjeistaisi, mutta ratkaisu on silti täysin oikein. ”Hyvin palkitseva tunne”, Riitta hymyilee.

Riitta näkee itsensä yhteen saattajan ja mahdollisuuksien tarjoajan roolissa. Kun fysiikan kertauskurssi on päättymässä, tuntuu, että iso yhteinen projekti on viety onnistuneesti loppuun. Porukka on tiivis, ja joskus itketäänkin. ”Pyrin siihen, että olosuhteet ovat oppimiselle otolliset. Kaikki on tervetulleita”, Riitta toteaa. Välineinä tunnelman keventämiseen ovat usein pullat tai pannukakut (joita Riitta saattaa paistella, vaikka harjoituskokeen aikana). Riitalle yhtä tärkeitä ovat myös opiskelijat, jotka eivät suuntaudu fysiikkaan. ”Yleissivistävä ykköskurssi on erittäin tärkeä. Pääsee kaikkien opiskelijoiden kanssa miettimään, mistä meidän tieteellinen tieto tulee ja miten kokeita tehdään.” Opiskelijoilla saattaa olla jokin negatiivinen ennakkokäsitys fysiikasta, mutta tämä helposti muuttuu Riitan kurssilla. Myös kuva itsestä maailmankaikkeudessa kehittyy, ja tähän Riitta pyrkiikin antamaan välineitä.

Onko Riitta päässyt tavoitteeseensa – eli pystynyt innostamaan nuoria luonnontieteiden kysymyksiin? Tähän liittyy Riitalle erityisen mieluinen muisto. ”Ihan paras juttu oli, kun kävimme opiskelijoiden kanssa CERNissä ja opiskelijat pääsivät kyselemään tutkijalta fysiikasta. Johonkin kysymykseen tutkija vastasi, ettei kukaan tiedä vastausta. Opiskelijat innostuivat ja keskustelu siitä mitä ei tiedetä kävi vilkkaana koko matkan hotellille.

 

 

Elektronispektroskopian tutkija ja Suomen ensimmäinen fysiikan naisprofessori Helena Aksela

Teksti: Johanna Männistö ja Marko Huttula

Helena Aksela on ensimmäinen fysiikan professorin virkaan nimitetty nainen Suomessa. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Oulun yliopistossa vuonna 1972 ja väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1980 aiheesta ”Studies of Auger spectra based on atomic calculations”. Hän on toiminut professorina, akatemiaprofessorina sekä eri tutkimus- ja opetustehtävissä Oulun yliopistossa, jossa hän on osallistunut aktiivisesti Fysiikan opetukseen ja opetuksen kehittämiseen. Monet tutkimusryhmässä maisterin ja tohtorin tutkinnon suorittaneet ovat saaneet alkukipinän perusopintovaiheen kursseilla ensimmäisiä kertoja atomifysiikkaan tutustuttaessa.

Helena Aksela (kuva: Oulun yliopisto)

Elektronispektroskopian tutkimus oli alkanut Oulun yliopistossa 1960-luvun lopussa ja Aksela ryhtyi tutkimaan atomaaristen spektrien rakennetta laskennallisia menetelmiä käyttäen, mikä suuresti edesauttoi spektrien tulkintaa ja oli ensiarvoisen tärkeää, kun atomaarisia spektrejä ryhdyttiin 1970-luvun alkupuolelta lähtien mittaamaan synktrotronisäteilyä käyttäen. Näistä ajoista lähtien elektronispektroskopian ryhmälle on ollut ominaista kokeellisen ja laskennallisen tutkimuksen läheinen yhteys. Akselan johdolla ryhmässä perehdyttiin jo varhain erityisesti relativististen atomirakennelaskujen avulla fotoniviritteisen elektroniemission tutkimukseen ja simuloitiin mm. foto- ja Auger-elektronien elinaikoja ja kulmajakaumia. Tuloksia verrattiin ryhmässä mitattuihin korkean resoluution spektreihin, ja ryhmä saavuttikin nopeasti alallaan johtavan aseman. Synkrotronisäteilyn säädettävä, kapea energiajakauma avasi ainutlaatuisia mahdollisuuksia erityisesti absorptiorajojen spektroskopian tutkimukselle, jossa havaitaan resonanssivirityksissä purkautuvia fotoneja ja elektroneja. Alan teoriaa oli kehittänyt erityisesti Teijo Åberg Teknillisestä Korkeakoulusta ja hän oli läheisessä yhteydessä Akselan ja elektronispektroskopian ryhmän kanssa. Ryhmä oli 1990-luvuilla ensimmäisenä maailmassa soveltamassa ns Resonanssi Raman Auger -ilmiötä ja todentamassa monia teorian ennusteita atomien ja molekyylien elektroniemissiossa.

Aksela on tehnyt useita tutkijavierailuja ulkomaisiin yliopistoihin, näistä tärkeimpinä 1972-1973 Werner Mehlhornin tutkimusryhmään Freiburgin yliopistossa Saksassa, Darrah Thomasin ryhmään Oregonin yliopistoon 1976, University of Western Ontarioon 1984-1985, sekä Photon Factory -laboratorioon Japanissa 1990.

Helena Akselalla on ollut lukuisia kotimaisia ja kansainvälisiä luottamustehtäviä, muun muassa Suomen Akatemian luonnontieteen ja tekniikan toimikunnan jäsenyys 2007-2012, Suomen edustus ESRF:n ja Nordsyncin neuvostoissa, sekä toimiminen Suomen edustajana IUPAP:in Working Group on Women in Physics –jaostossa.

Lisäksi hän on toiminut monissa Oulun yliopiston koulutusta ja tutkimusta arvioineissa ja suunnitelleissa toimikunnissa. Aksela kuului myös Helsingin yliopiston tutkimuksen arvioinnin suorittaneeseen toimikuntaan vuonna 2005. Suomen Fyysikkoseuran hallituksessa Helena Aksela oli 2001-2002 ja on ollut jatkuvasti aktiivisena toimijana seuran synkrotronisäteilyjaoksessa.
Helena Aksela on toiminut myös monissa MAX- synkrotronisäteily laboratorion toimintaa ja tulevaisuutta suunnitelleissa komiteoissaja yhdessä puolisonsa Professori Seppo Akselan kanssa ovat edistäneet Suomen ja erityisesti Oulun Yliopiston osallistumissa näihin kansainvälisiin tutkimusinfrastruktuureihin ja luoneet pohjaa alan poikkitieteelliselle kehittymiselle yhteistyössä Tarton Yliopiston (Viro) tutkojoiden kanssa. Nykyisellään Suomi onkin Oulun Yliopiston koordinoimana vahvasti mukana maailman kirkkaimman synkrotronisäteilylähteen MAX IV laboratorion toiminnassa, mm. rakentamassa Suomalais-Virolaista FinEstBeAMS säteilylinjaa.

Akateemikko Pekka Jauho

Teksti: Risto Nieminen

Professori Pekka Jauho (1923 – 2015) kuului siihen tiede-, teknologia- ja kulttuurivaikuttajien harvalukuiseen joukkoon, joka rakensi perustan sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentamiselle ja nousulle agraarivaltiosta korkeasti kehittyneeksi sivistysvaltioksi. Hän oli visionääri, joka varhain ymmärsi tieteellisen tutkimuksen ja kansainvälisyyden keskeisen merkityksen kansakunnan hyvinvoinnin rakentamisessa.

Akateemikko Pekka Jauho

Pekka Jauhon sukujuuret ovat syvällä Pohjois-Pohjanmaalla, Kemijoki-varressa. Hänen isänsä Antti Jauho oli tunnettu Oulun lyseon rehtori ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Pekka Jauho oli koko elämänsä vahvasti sitoutunut Pohjois-Suomen kulttuurin ja elinkeinoelämän kehittämiseen.

Pekka Jauho oli hävittäjälentäjä jatkosodassa ja kunnostautui mm. hakemalla Messerschmitt-koneita Suomeen kesällä 1944.  Sodan jälkeen hän suoritti yliopisto-opintonsa ripeästi ja teki teoreettisen fysiikan väitöstutkimuksensa Lundin yliopistossa Ruotsissa, aiheenaan inversio-ongelma: ytimien välisen vuorovaikutuksen määrittäminen protoni-protonisirontamittauksista.

Toimittuaan jonkin aikaa vakuutusyhtiö Kansan päämatemaatikkona  hän siirtyi akateemikko Erkki Laurilan innostamana Teknillisen korkeakouluun vuonna 1957.  Sen teknillisen fysiikan osastosta tuli vuosien mittaan monien uusien alojen kehitysahjo Suomessa: energiatekniikka, kylmäfysiikka, elektroniikka, tietokoneet, laserit, lääketieteellinen tekniikka, aivotutkimus ja nanoteknologia. Pekka Jauho vaikutti erityisesti ydinenergia-alan tutkimuksen ja koulutuksen ylösrakentamiseen Suomen siirtyessä ydintekniikkaan energiahuollossa.

Hän oli keskeinen toimija myös teoreettisen fysiikan aseman vahvistamisessa: Jauho oli vuonna 1957 toimintansa aloittaneen yhteispohjoismaisen Nordita-instituutin perustajajäsen1 ja mukana valtakunnallisen Teoreettisen fysiikan tutkimuslaitoksen perustamisessa Helsingin yliopiston yhteyteen vuonna 1964. Hän toimi useiden fyysikkosukupolvien innoittavana ja kannustavana kouluttajana.

Pekka Jauho siirtyi VTT:n pääjohtajaksi vuonna 1970, mutta säilytti läheisen yhteyden tiedemaailmaan mm. kvanttimekaniikan kurssien luennoijana TKK:ssa. Hän toimi tarmokkaasti VTT:n kansainvälistymisen ja ulkoisesti rahoitetun tutkimuksen vahvistamiseksi. Hänen kaudellaan VTT:n toiminta laajeni eri puolille Suomea. Jauho toimi myös Suomen ja Neuvostoliiton tieteellisteknillisen komitean puheenjohtajana ja Suomen edustajana kansainvälisessä avaruusyhteistyössä. Hänet kutsuttiin myös Ranskan kunnialegioonan jäseneksi maiden välisen yhteistyön edistämisen ansioista. Jauhon tieteellinen mielenkiinto laajeni myös monimutkaisten teknisten järjestelmien riskianalyysiin ja yleisemmin futurologiaan.

Pekka Jauho nimitettiin tieteen akateemikoksi vuonna 1987. Nimitykseen vaikutti hänen työnsä tieteen ja tekniikan tutkimuksen ja koulutuksen edistäjänä sekä hänen monipuolinen toimintansa talouden ja kulttuurin parissa. Hän toimi luottamustehtävissä mm. valtion tiedeneuvostossa, Teknillisten Tieteiden Akatemiassa, Suomen Kulttuurirahastossa sekä Maanpuolustuksen tieteellisessä neuvottelukunnassa. Hän oli myös sanomalehti Kalevan johtokunnan ja useiden yritysten hallintoneuvoston ja hallituksen jäsen.

Kiinnostavan ja aidon kuvan Pekka Jauhon toiminnasta saa hänen muistelmakirjastaan2 Ensiksi kielsin konditionaalin.  Kirjan sivuilta välittyy kuva ulospäin suuntautuneesta, aloitekykyisestä ja aikaansaavasta tutkijasta ja hallintomiehestä.

Pekka Jauho oli karismaattinen ja monella tavoin lahjakas, luottamusta herättävä ihminen. Hän oli oppilailleen ja alaisilleen esikuva ja ikoni, jossa yhdistyi eksaktien luonnontieteiden tinkimättömyys, monipuolinen kulttuuriharrastus ja pohjoisen ihmisen lämmin huumorintaju.

Hänen poikansa Antti-Pekka Jauho on Tanskan teknillisen yliopiston (DTU) nanoteknologian professori.

  1. http://www.nordita.org/docs/nordita_50_year_cronstrom.pdf
  2. Pekka Jauho: Ensiksi kielsin konditionaalin, Terra Cognita 1999

 

Ritva Serimaa – röntgenfyysikko ja monitieteisen tutkimuksen uranuurtaja

Jos isä on sähköteknikko, joka on erittäin kiinnostunut fysiikasta, ei tyttärenkään ole vaikea innostua luonnontieteistä. Näin myös Ritva Serimaa (1957-2016), tuolloin vielä sukunimellä Ström, sai kipinän fysiikkaan jo lapsuudessaan, ja se sai hänet aloittamaan fysiikan opinnot Helsingin yliopistossa. Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1982, lisensiaatiksi 1986 ja tohtoriksi 1990. Fysiikan dosentiksi hänet nimitettiin 1998. Ritva Serimaasta tuli koko Helsingin yliopiston historiassa ensimmäinen naispuolinen fysiikan professori vuonna 2004. Vain hieman tätä aiemmin koko Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi fysiikan professoriksi oli nimitetty Helena Aksela Oulun yliopistosta. Sattumoisin sekä Serimaan että Akselan tutkimusaiheena oli röntgen- ja synkrotronivalon käyttö materiaalifysiikassa.

Ritva Serimaa

Serimaan alaa oli erityisesti heikosti järjestäytyneen tiiviin aineen tutkimus, tärkeimpänä kohteena luonnolliset nanomateriaalit kuten selluloosa. Serimaan aikaan röntgenfysiikan tutkimus siirtyi hyödyntämään kansainvälisiä synkrotronisäteilylaboratorioita, jotka mahdollistavat ennennäkemättömiä mahdollisuuksia uusiin entistä tarkempiin kokeisiin, ja tuottavat uutta tietoa materiaalien ominaisuuksista atomi- ja molekyylitasolta nanoskaalaan ja aina makroskooppisiin rakenteisiin saakka. Serimaa näki uusien synkrotronimenetelmien tuomat mahdollisuudet ja lähtikin heti väitöskirjatyön valmistuttua tutkijatohtoriksi Kaliforniaan, missä hän työskenteli Stanfordin yliopiston synkrotronivalonlähteellä vuosina 1991-1993. Siellä hän perehtyi synkrotronisäteilyllä tehtävään pienkulmasirontaan, jota hän menestyksekkäästi hyödynsi sekä omassa laboratoriossaan Helsingissä että maailman monilla synkrotronivalonlähteillä. Kehittyvän alan tutkimuksessa nousi erittäin tärkeään rooliin mitatun tulosten tulkinta ja erilaiset simulointimenetelmät. Tällä saralla Serimaa oli kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu. Tukea tähän työhön löytyi tarvittaessa läheltä, omasta puolisosta, teoreettisesta fyysikosta Olli Serimaasta, joka 80-luvulla Helsingin yliopistossa opetti erityisesti matematiikkaa monille nykyistenkin Helsingin fysiikan professorin tehtävien haltijoille.

Ritva Serimaa tutkimusryhmineen tarkasteli mm. kasvien hierarkkista rakennetta. Esimerkkinä lituruohon (Arabidopsis thaliana) rakenne (P. Ahvenainen, Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2016). eri mittakaavoilla aina kiteisen selluloosa I:n yksikkökoppiin asti.

Ritva Serimaa oli monitieteisen tutkimuksen uranuurtaja. Heikosti järjestäytyneiden materiaalien nanometrialueen rakennetiedolle on erittäin laaja tarve monilla eri tieteiden aloilla, esimerkiksi kemiassa, elintarviketutkimuksessa, ympäristötieteissä ja biologiassa. Tätä kuvaa hyvin se, että Ritva Serimaalla oli tieteellisiä yhteisjulkaisuja kuuden eri Helsingin yliopiston tiedekunnan kanssa. Tutkittavat kohteita olivat nanomateriaalit, luonnonpolymeerit, muovit, lääkeaineet, elintarvikkeet ja jopa syöpäsolut. Tieteellisesti suurinta vaikuttavuutta Serimaan tutkimus sai polymeeritutkimuksen saralla. Esimerkiksi vuonna 1998 Science-lehdessä julkaistuun artikkeliin on viitattu yli 500 kertaa.

Ritva Serimaa oli erittäin tuottelias tutkija. Hän oli tekijänä yli 230 vertaisarvioidussa tieteellisessä julkaisussa, joihin on myös viitattu laajasti, yli 6000 kertaa. Hänen yhteistyöverkostonsa oli erittäin laaja: yhteiskirjoittajia hänen julkaisuistaan löytyy yli 200. Oman tieteellisen työn rinnalle nousee merkittävänä myös Ritva Serimaan merkitys tutkijankoulutuksessa. Hän ohjasi uransa aikana 16 väitöskirjaa ja on näin ollut avainasemassa uudistamassa suomalaista materiaalitutkimusta kokonaan uudella tutkijasukupolvella. Koulutetut tohtorit olivat usein avainrooleissa monitieteisissä yhteistyöhankkeissa. Näin he saivat hyvän pohjan uralleen ja ovatkin sittemmin sijoittuneet merkittäviin tutkimustehtäviin ulkomailla tai yksityiselle sektorille.

Serimaa oli siis koko Helsingin yliopiston lähes nelisatavuotisen historian ensimmäinen naispuolinen fysiikan professori. Hän antoikin erinomaisen esikuvan lahjakkaille naispuolisille opiskelijoille. Ohjaajana ja tutkijakouluttajana Ritva Serimaa oli tasapuolisen vaativa kaikille opiskelijoille mutta esikuvarooli menestyvänä naisprofessorina on merkittävällä tavalla tervehdyttänyt alan sukupuolijakaumaa.

Ritva Serimaa valittiin vuonna 2010 Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi ja vuonna 2011 Suomen Fyysikkoseuran puheenjohtajaksi. Tässäkin tehtävässä hän oli vuonna 1947 perustetun seuran ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa siihen nimitetty nainen. Lisäksi Serimaa toimi useissa kansainvälisissä tieteellisissä luottamustehtävissä.

Ritva Serimaa oli vaatimaton ja iloinen persoona, jolle tiede ja tiedeyhteisö oli tärkeässä osassa elämää. Hän ei tyrkyttänyt itseään ja saavutuksiaan kuuluvasti esille vaan antoi vankkojen tulosten puhua puolestaan. Hän rakasti rockmusiikkia, ja hän jatkoi yhteisissä illanvietoissa musisointia ja musiikin kuuntelua usein aamuvarhaiseen saakka yhdessä opiskelijoiden kanssa. Nämä vapaamuotoisetkin yhteiset hetket ovat niitä tärkeitä mentoroivia tilanteita, joissa nuoret opiskelijat kasvavat osaksi tiedeyhteisöä. Tätä tärkeää tehtävää Ritva Serimaa toteutti myös toimiessaan arvostetussa luottamustehtävässä, Helsingin yliopiston Kymenlaakson osakunnan inspehtorina.

Ritva Serimaa kuoli vaikean sairauden murtamana 58-vuotiaana Haminassa 12.4.2016. Häntä jäi aviomiehensä Olli Serimaan, äitinsä ja muun suvun lisäksi kaipaamaan laaja kansallinen ja kansainvälinen yhteistyökumppanien ja kollegoiden verkosto.

Teksti: Simo Huotari