Kylmäfysiikan edelläkävijä – akateemikko Olli Lounasmaa

Teksti: Risto Nieminen

Teknillisen fysiikan professori, akateemikko Olli V. Lounasmaa oli suorapuheinen toiminnan mies. Hänen perustamastaan ja 30 vuoden ajan johtamastaan laboratoriosta kehittyi tutkimuksen huippuyksikkö sekä kylmäfysiikassa että aivotutkimuksessa1. Molemmat Lounasmaan aloittamat tutkimussuunnat ovat ennakkoluulottoman uudistumisen avulla pysyneet kansainvälisessä eturintamassa matalien lämpötilojen nanotieteessä, kvanttiteknologiassa ja neurotieteessä.

Olli Lounasmaa syntyi 1930 Turussa ja kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta 1949. Lounasmaa suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa 1953 pääaineenaan fysiikka. Hän teki väitöskirjatyönsä vv. 1955-56 Englannissa, Oxfordin yliopiston Clarendon Laboratoryssa, yhdessä kylmäfysiikan johtavista silloisista keskuksista maailmassa. Myöhempään urakehitykseen vaikutti vahvasti myös tuloksekas tutkijakausi 1960 – 1966 Argonne National Laboratoryssa Chicagon lähellä.

Olli Lounasmaa nimitettiin 1965 Teknillisen korkeakoulun (nykyisen Aalto-yliopiston) teknillisen fysiikan professoriksi. Samana vuonna hän perusti Otaniemeen Kylmälaboratorion, jota hän johti eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Suomen Akatemian tutkijaprofessoriksi (nykyisin akatemiaprofessori) Lounasmaa nimitettiin 1970, uudelleen 1975 ja pysyvästi 1980. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1995, mutta jatkoi aktiivista työtään vuonna 2002 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Uransa alkuvaiheessa Olli Lounasmaa mittasi harvinaisten maametallien ja -yhdisteiden ydinmagnetismia ja tutki nestemäisen heliumin käyttäytymistä. Molemmat fysikaaliset systeemit mahdollistavat matalien, alle 1 kelvinin lämpötilojen saavuttamisen. Otaniemen Kylmälaboratoriossa on vuosien varrella rakennettu lukuisia jäähdytinjärjestelmiä, kryostaatteja. Niillä on tutkittu mm. ydinspinsysteemien ominaisuuksia, metallien suprajohtavuutta, 3He/4He-seosten termodynamiikkaa, nestemäisen heliumin suprajuoksevuutta sekä kiinteän ja nestemäisen heliumin rajapintoja. Jäähdytystekniikoiden kehittyessä on voitu siirtyä yhä matalampiin lämpötiloihin, jopa alle miljardisosa-asteen päähän absoluuttisesta nollalämpötilasta, ja siten uusien fysikaalisten ilmiöiden pariin. Otaniemessä on tutkimuksen sivutuotteena syntynyt useita kylmyyden maailmanennätyksiä. Työ on edellyttänyt uusien menetelmien kehittämistä ja määrätietoista tutkimuslaitteiden valmistusta. Otaniemessä rakennettiin mm. maailman ensimmäinen pyörivä kryostaatti vuonna 1981.

Kylmälaboratoriossa saavutettiin Lounasmaan johdolla useita käänteentekeviä tuloksia. Nestemäisen heliumin kevyen isotoopin (3He) uudet suprajuoksevat tilat löydettiin 1973-4, mikä avasi erityisen rikkaan tutkimusalueen topologisille kvantti-ilmiöille. Pian ensimmäisen pyörivän jäähdytinlaitteiston valmistuttua 3He:n suprajuoksevissa faaseissa havaittiin pyörteiden (vorteksien) kvantittuminen ja niiden rakenteiden monimuotoisuus. Kylmälaboratoriosta muodostui 3He-tutkimuksen johtava laboratorio maailmassa. Nesteheliumin topologisilla rakenteilla on mielenkiintoisia teoreettisia yhteyksiä mm. neutronitähtien ja varhaisen maailmankaikkeuden kosmologisten ilmiöiden kanssa.

Toinen menestyksellinen tutkimussuunta on ollut metallien ydinmagnetismi nano- ja pikokelvinalueella. Se käynnistyi atomiydinten järjestymistä hyödyntävien kryostaattien rakentamisella. Niiden avulla havaittiin kuparissa, hopeassa ja rodiumissa spontaanin ydinmagneettisen järjestymisen aiheuttamat suskeptibiliteetin ja ominaislämmön muutokset. Järjestymisilmiöiden tutkimus laajentui myös käsittämään neutronidiffraktiomittauksia Risön (Tanska) ja Berliinin (Saksa) tutkimusreaktoreilla.

Matalien lämpötilojen tutkimus ja monipuolinen laitekehittely on luonut mahdollisuuksia uusiin teknologisiin sovelluksiin, erityisesti suprajohtavuuden osalta. Josephson-ilmiöön perustuva SQUID (Superconducting Quantum Interference Device) on ultraherkkä ulkoiselle magneettikentälle. Siihen perustuvien mittalaitteistojen avulla voidaan paikantaa ja mitata myös ihmisen aivotoiminnan synnyttämiä hyvin heikkoja magneettisia signaaleja pään ulkopuolella. SQUIDeihin perustuvalla teknologialla on kehitetty magnetoenkefalografia- (MEG-) –menetelmä ja instrumentti, jota käytetään laajalti neurofysiologisten ilmiöiden ja kognitiivisten prosessien tutkimiseen sekä kliiniseen tutkimukseen, kuten epileptisten keskusten paikantamiseen aivokuorella. Kylmälaboratorio oli varhainen aktiivinen toimija startup-yritysten synnyttäjänä.

Olli Lounasmaa oli vahva tiedepoliittinen vaikuttaja ja edelläkävijä, joka ilmaisi aina kiertelemättä mielipiteensä, ”Ollin teesit”. Hän oli ahkera tutkijankouluttaja ja tutkijakoulutuksen kehittäjä. Kylmälaboratoriosta valmistui hänen aikanaan yli 40 tohtoria. Lounasmaan asiantuntemusta, kokemusta ja näkemyksiä tutkijana ja tutkijankouluttajana käytettiin usein tutkimuksen ja koulutuksen järjestämistä koskevissa kysymyksissä, työryhmissä ja toimikunnissa. Hän vaikutti keskeisellä tavalla tieteen ja tutkimuksen uudistumiseen Suomen yliopistomaailmassa. Hänen muistelmansa ja elämäkertansa Täällä ei näperrellä!2 sisältää runsaasti mielenkiintoista anekdotaalista tietoa ja mukaansatempaavan kuvauksen tieteellisen uran vaiheista ja tapahtumista.

Olli Lounasmaa vieraili tutkijana ja opettajana eri puolilla maailmaa. Hän järjesti useita kansainvälisiä tieteellisiä kokouksia sekä toimi monissa tieteenalansa järjestöjen luottamustehtävissä. Akateemikon arvonimellä 1997 palkittu Lounasmaa sai lukuisia kotimaisia sekä ulkomaisia kunnianosoituksia3, joihin kuuluvat mm. National Academy of Sciencen (USA) jäsenyys ja kylmäfysiikan kansainvälinen Fritz London – palkinto. Hänen mukaansa on nimetty Aalto-yliopiston neljän vuoden välein jakama Olli V. Lounasmaa Memorial Award.

1. Korteksista vorteksiin: Olli Lounasmaa 60 vuotta. Arkhimedes 1990.
2. O. V. Lounasmaa: Täällä ei näperrellä!: kylmäfyysikon kuumat paikat. Suomen Tiedeseura (2008).
3. Markkanen, Tapio: Lounasmaa, Olli. Kansallisbiografia – Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISSN 1799-4349 (verkkojulkaisu).

Akateemikko Pekka Jauho

Teksti: Risto Nieminen

Professori Pekka Jauho (1923 – 2015) kuului siihen tiede-, teknologia- ja kulttuurivaikuttajien harvalukuiseen joukkoon, joka rakensi perustan sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentamiselle ja nousulle agraarivaltiosta korkeasti kehittyneeksi sivistysvaltioksi. Hän oli visionääri, joka varhain ymmärsi tieteellisen tutkimuksen ja kansainvälisyyden keskeisen merkityksen kansakunnan hyvinvoinnin rakentamisessa.

Akateemikko Pekka Jauho

Pekka Jauhon sukujuuret ovat syvällä Pohjois-Pohjanmaalla, Kemijoki-varressa. Hänen isänsä Antti Jauho oli tunnettu Oulun lyseon rehtori ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Pekka Jauho oli koko elämänsä vahvasti sitoutunut Pohjois-Suomen kulttuurin ja elinkeinoelämän kehittämiseen.

Pekka Jauho oli hävittäjälentäjä jatkosodassa ja kunnostautui mm. hakemalla Messerschmitt-koneita Suomeen kesällä 1944.  Sodan jälkeen hän suoritti yliopisto-opintonsa ripeästi ja teki teoreettisen fysiikan väitöstutkimuksensa Lundin yliopistossa Ruotsissa, aiheenaan inversio-ongelma: ytimien välisen vuorovaikutuksen määrittäminen protoni-protonisirontamittauksista.

Toimittuaan jonkin aikaa vakuutusyhtiö Kansan päämatemaatikkona  hän siirtyi akateemikko Erkki Laurilan innostamana Teknillisen korkeakouluun vuonna 1957.  Sen teknillisen fysiikan osastosta tuli vuosien mittaan monien uusien alojen kehitysahjo Suomessa: energiatekniikka, kylmäfysiikka, elektroniikka, tietokoneet, laserit, lääketieteellinen tekniikka, aivotutkimus ja nanoteknologia. Pekka Jauho vaikutti erityisesti ydinenergia-alan tutkimuksen ja koulutuksen ylösrakentamiseen Suomen siirtyessä ydintekniikkaan energiahuollossa.

Hän oli keskeinen toimija myös teoreettisen fysiikan aseman vahvistamisessa: Jauho oli vuonna 1957 toimintansa aloittaneen yhteispohjoismaisen Nordita-instituutin perustajajäsen1 ja mukana valtakunnallisen Teoreettisen fysiikan tutkimuslaitoksen perustamisessa Helsingin yliopiston yhteyteen vuonna 1964. Hän toimi useiden fyysikkosukupolvien innoittavana ja kannustavana kouluttajana.

Pekka Jauho siirtyi VTT:n pääjohtajaksi vuonna 1970, mutta säilytti läheisen yhteyden tiedemaailmaan mm. kvanttimekaniikan kurssien luennoijana TKK:ssa. Hän toimi tarmokkaasti VTT:n kansainvälistymisen ja ulkoisesti rahoitetun tutkimuksen vahvistamiseksi. Hänen kaudellaan VTT:n toiminta laajeni eri puolille Suomea. Jauho toimi myös Suomen ja Neuvostoliiton tieteellisteknillisen komitean puheenjohtajana ja Suomen edustajana kansainvälisessä avaruusyhteistyössä. Hänet kutsuttiin myös Ranskan kunnialegioonan jäseneksi maiden välisen yhteistyön edistämisen ansioista. Jauhon tieteellinen mielenkiinto laajeni myös monimutkaisten teknisten järjestelmien riskianalyysiin ja yleisemmin futurologiaan.

Pekka Jauho nimitettiin tieteen akateemikoksi vuonna 1987. Nimitykseen vaikutti hänen työnsä tieteen ja tekniikan tutkimuksen ja koulutuksen edistäjänä sekä hänen monipuolinen toimintansa talouden ja kulttuurin parissa. Hän toimi luottamustehtävissä mm. valtion tiedeneuvostossa, Teknillisten Tieteiden Akatemiassa, Suomen Kulttuurirahastossa sekä Maanpuolustuksen tieteellisessä neuvottelukunnassa. Hän oli myös sanomalehti Kalevan johtokunnan ja useiden yritysten hallintoneuvoston ja hallituksen jäsen.

Kiinnostavan ja aidon kuvan Pekka Jauhon toiminnasta saa hänen muistelmakirjastaan2 Ensiksi kielsin konditionaalin.  Kirjan sivuilta välittyy kuva ulospäin suuntautuneesta, aloitekykyisestä ja aikaansaavasta tutkijasta ja hallintomiehestä.

Pekka Jauho oli karismaattinen ja monella tavoin lahjakas, luottamusta herättävä ihminen. Hän oli oppilailleen ja alaisilleen esikuva ja ikoni, jossa yhdistyi eksaktien luonnontieteiden tinkimättömyys, monipuolinen kulttuuriharrastus ja pohjoisen ihmisen lämmin huumorintaju.

Hänen poikansa Antti-Pekka Jauho on Tanskan teknillisen yliopiston (DTU) nanoteknologian professori.

  1. http://www.nordita.org/docs/nordita_50_year_cronstrom.pdf
  2. Pekka Jauho: Ensiksi kielsin konditionaalin, Terra Cognita 1999

 

Akateemikko Risto Nieminen – laskennallisen materiaalifysiikan uranuurtaja ja mukaansa tempaava tiedemies

Teksti: Matti Manninen

Risto Nieminen aloitti opiskelun Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan osastolla vuonna 1967. Tutustuin Ristoon keväällä 1973, kun hän pysäytti minut TKK:n teknillisen fysiikan osaston käytävällä ja kysyi, olisinko halukas kvanttimekaniikka II -kurssin tuntiassistentiksi sekä tekemään erikoistyön hänen ohjauksessaan. Olin neljännen vuosikurssin opiskelija ja iloisesti yllättynyt pyynnöstä, koska kvanttimekaniikan kurssi ei ollut onnistunut minulta mitenkään erinomaisesti. Tuntiassistenttina kuitenkin opin, että vasta opettamalla ymmärtää asiat kunnolla.

Risto Nieminen on fysiikan professori ja akateemikko

Erikoistyöni käsitteli vakanssien elektronitiheyttä. Se oli laskennallista fysiikkaa, vaikka kyseistä termiä ei silloin vielä käytetty. Risto oli hyvä ohjaaja. Kun näytin hänelle innoissani ensimmäisiä tuloksiani, niin hän kysyi, menisinkö lentokoneeseen, jos se perustuisi laskuihini. Päätin tarkastaa laskuni ja ohjelmani vielä kerran.

Risto ja Pekka Hautojärvi houkuttelivat minut kesäharjoittelijaksi tutkimusryhmäänsä kesällä 1973 ja siitä alkoi pitkäaikainen yhteistyöni Riston kanssa. Risto antoi minulle aiheen diplomityöksi käsinkirjoitetulla muistiolla, jossa kerrottiin, miten voisimme laskea elektronitiheyden metallin vakanssissa käyttäen tiheysfunktionaalimenetelmää. Risto selitti ongelman lyhyesti ja lähti saman tien kahdeksi vuodeksi Cambridgeen. Sähköpostia ei vielä ollut, joten käytimme lentopostia ja joskus myös puhelinta. Riston ollessa Cambridgessä teimme myös ensimmäisen yhteisen julkaisumme, ”Positron surface states in metals”: Risto lähetti ohjeita kirjeitse ja minä ohjelmoin, tein laskut ja postitin tulokset Ristolle.

Jo ennen ulkomaille lähtöään Risto osoitti taitonsa kansainvälisessä verkottumisessa. Vuonna 1973 hän järjesti yhdessä Pekka Hautojärven kanssa konferenssin ”3rd International Conference on Positron Annihilation”. Risto toimi konferenssin sihteerinä ja hoiti Pekan kanssa kirjeenvaihtoa alan huippututkijoihin. Sain konkreettisen opetuksen siitä, mikä merkitys kansainvälisen konferenssin järjestämisellä ja sen hyvällä sosiaalisella ohjelmalla on kontaktien luomisessa.

Risto vietti kaksi vuotta Cambridgessä, kävi väittelemässä Suomessa vuonna 1975 ja muutti sen jälkeen kahdeksi vuodeksi Norditaan Kööpenhaminaan. Risto jatkoi tutkimusta tiheysfunktionaaliteorian sovellusten ja positroniannihilaation parissa laajentaen samalla kansainvälistä kontaktipintaansa. Norditassa oli samaan aikaan vierailevana professorina John Wilkins Cornell-yliopistosta. Myöhemmin Risto oli kahdesti vierailevana professorina Cornellin yliopistossa. Riston kontaktit vaikuttivat minunkin tulevaisuuteen. Kun John Wilkins oli toisen kerran Norditassa vuosina 1979-1981, hän kutsui minut postdoc:ksi Norditaan ja myöhemmin myös tutkijaksi Cornell:iin. Kun väittelin vuonna 1978, Risto järjesti minulle postdoc-paikan professori Puru Jenan tutkimusryhmään Michiganiin. Risto tutustutti minut myös sveitsiläiseen Rene Monnier:iin, joka puolestaan houkutteli minut postdoc:ksi Sveitsiin. Riston erinomainen ohjaus ja kansainväliset suhteet ovat edistäneet lukuisten suomalaisten fyysikkojen urakehitystä. Hänen tutkimusryhmästään noussut useita teoreettisen ja laskennallisen fysiikan professoreita moniin yliopistoihin.

Risto nimitettiin apulaisprofessoriksi Jyväskylän yliopistoon 30-vuotiaana vuonna 1978. Hän olikin useita vuosia Suomen nuorin professorikuntaan kuuluva fyysikko. Kun päätös valinnasta tuli julki, olin töissä Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan tutkimuslaitoksessa. Muistan, kun kahvihuoneessa useampikin varttunut professori ihmetteli, kuinka apulaisprofessuurin voi saada noin nuori tutkija, josta he eivät olleet kuulleet mitään.

Risto toi materiaalifysiikan ja laskennallisen fysiikan Jyväskylän yliopistoon. Ainoana materiaalifysiikan professorina Risto ohjasi myös kiihdyttimellä tehtävää kokeellista materiaalitutkimusta. Jyväskylässä ollessaan Risto loi positronispektroskopian teoreettisen perustan sekä yhdessä Martti Puskan kanssa tarvittavat laskennalliset menetelmät. Näiden uraauurtavien töiden kansainvälistä merkitystä kuvaa hyvin se, että Riston ja Martin vuonna 1983 kirjoittama julkaisu on edelleen Riston kolmanneksi eniten viitattu lehtiartikkeli ja aina vuoteen 2010 asti se oli koko Jyväskylän yliopiston viitatuin lehtiartikkeli Web of Science –tietokannassa.

Minä onnistuin saamaan Ristolta vapautuvan apulaisprofessuurin Jyväskylästä vuonna 1988. Olemme siis Riston kanssa kiertäneet samoja paikkoja, mutta ensimmäisen vuoden 1973 jälkeen emme ole olleet töissä yhtä aikaa samassa paikassa. Tätä ihmetteleville kerron, että olemme fermioneja samassa kvanttitilassa. Viimeinen yhteinen julkaisumme on vuodelta 1993.

Valtakunnallisten tutkijakoulujen alkaessa vuonna 1994 Risto kokosi materiaalifysiikan tutkijakoulun, jossa olivat mukana kaikki Suomen fysiikan laitokset. Riston johdolla tutkijakoulusta tuli yksi maan suurimmista ja menestyneimmistä. Risto itse on ohjannut noin 80 väitöskirjaa ja hänen oppilaitaan on päätynyt professoreiksi useaan yliopistoon.

Risto ratkomassa opiskelijoiden kanssa ohjelmoinnin ongelmia Aallon perustieteiden korkeakoulun Learning Hubissa.

Ristolla ja minulla oli pitkäaikainen suhde Norditaan, jossa molemmat olimme nuorina tutkijoina – tietenkin eri aikaan. Risto toimi pitkään Norditan johtokunnassa ja minä hänen jälkeensä. Risto oli keskeisessä roolissa Norditan muuttaessa Kööpenhaminasta Tukholmaan vuonna 2007. Hän oli pohjoismaiden edustajana kansainvälisessä arviointiryhmässä, joka suositteli muuttoa Tukholmaan. Minä olin silloin johtokunnan puheenjohtaja ja epäilin siirron onnistumista. Muutto osoittautui kuitenkin piristysruiskeeksi ja uudeksi aluksi Norditalle. Risto toimi myös Norditan johtajana toiminnan käynnistyessä Tukholmassa.

Riston merkitys teoreettisen ja laskennallisen materiaalifysiikan kehitykselle Suomessa on huikea. Tiheysfunktionaalimenetelmän lisäksi hänen ryhmässään on ennakkoluulottomasti otettu käyttöön ja kehitetty uusimpia laskennallisia ja teoreettisia menetelmiä materiaalifysiikan ja nanotieteiden aloilla. Risto johti Suomen Akatemian COMP-huippuyksikköä vuosina 2000-2013 ja on edelleen aktiivisesti mukana sen toiminnassa. Risto ymmärsi jo varhain laskennallisen tieteen tarvitseman laskentakapasiteetin merkityksen. Hän toimi CSC:n tieteellisenä johtajana vuosina 1989-1996 ja myöhemmin johtokunnan jäsenenä ja neuvonantajana. CSC on nyt kansainvälisesti merkittävä tieteellisen laskennan keskus ja aivan keskeinen infrastruktuuri Suomen tieteelle. Ristolla on ollut myös lukuisia kansainvälisiä luottamus- ja arviointitehtäviä tieteellisen laskennan resursointiin liittyen. Mainittakoon myös, että CSC:n nykyinen toimitusjohtaja Kimmo Koski on tehnyt väitöskirjan Riston ohjauksessa.

Risto Nieminen Aalto-yliopiston Nanomicroscopy Centerissä prof. Robin Rasin (kuvassa oikealla) ryhmän vieraana tutustumassa pehmeiden nanomateriaalien ihmeisiin.

Riston ansioluettelo sekä tieteessä että tiedepolitiikassa on niin monipuolinen ja laaja, että tästä kirjoituksesta tulisi kuiva luettelo, jos alkaisin sitä edes päällisin puolin kuvaamaan. Riittänee mainita sen mukanaan tuomat tunnustukset: tieteelliset palkinnot, useiden tieteellisten seurojen fellow-jäsyydet, vuoden professori, akatemiaprofessori, ensimmäinen Aalto-professori ja lopulta akateemikko. Hän on myös Suomen Kulttuurirahaston kunniaesimies ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pitkäaikainen puheenjohtaja.

Ei ole yllättävää, että Riston merkitys myös Suomen fyysikkoseuralle on ollut huomattava. Hän toimi hallituksen jäsenenä 1981-1992, puheenjohtajan 1990-1992, Arkhimedes-lehden päätoimittajana 1988-1994 ja Fysiikan kustannus OY:n hallituksen jäsenenä 1990-2000. Erityisesti muistan, että Risto halusi kehittää fyysikkoseuralle tiedotuslehteä, Arkhimedeksen ollessa silloin lähinnä puolitieteellinen julkaisusarja. Tätä varten julkaistiinkin Fysiikka tänään -lehteä vuodesta 1987 alkaen, kunnes se sulautettiin Arkhimedes-lehteen vuonna 1996. Risto on edelleen aktiivinen kirjoittaja Arkhimedekseen. Ansaitusti Risto valittiin ensimmäisten joukossa Fyysikkoseuran fellow-jäseneksi.

Olen kertonut Riston saavutuksista lähinnä omasta näkökulmastani. Riston innostus uusiin asioihin on tarttuvaa ja innoituksen lähde hänen kollegoilleen.

Markku Kulmala: Fyysikko ja tieteen moniottelija 

teksti: Mai Allo

Markku Kulmalasta on vaikea puhua tai kirjoittaa käyttämättä superlatiiveja. Yhtä hankalaa on yrittää kuvailla hänen työtään, ellei yhdistele toisiinsa näennäisesti vastakkaisia ilmiöitä ja asioita.

Siis näin: Kulmala johtaa tutkijajoukkoa, joka on aerosolitutkimuksessa maailman paras, ja kuuluu ilmakehätieteissäkin kansainväliseen eliittiin.

Kulmala puolustaa näkyvästi akateemisen perustutkimuksen asemaa. Hänen johdollaan on kuitenkin syntynyt kaksi menestyvää , aerosoliteknologian teollisia sovelluksia tuottavaa spin off- yritystä.

Ja vielä: persoonaltaan hän on niitä ihmisiä, jotka viihtyvät parhaiten omassa rauhassaan. Hän istuu mielellään yksin luontoa kuvaavia yhtälöitä pohtien tai kirjoja lukien. Toisaalta hänet nähdään jatkuvasti kiertämässä ympäri maailmaa tapaamassa poliitikkoja, yritysjohtajia ja rahoittajia, virkamiehiä, mediaväkeä ja taiteentekijöitä. Ulkopuolisesta näyttääkin siltä, että hänet toivotetaan tervetulleeksi kaikkialle – myös valtaapitävien kabinetteihin.

Edelleen, Kulmalan hankkeet kummastuttavat joskus hänen lähimpiä kollegoitaankin. Ne tuntuvat suureellisilta, alaisen sanoin ”joskus ihan absurdeilta.” Niillä on kyllä yleensä taipumus toteutua, jos ei ihan heti, niin jossain vaiheessa kuitenkin. Osasyy lienee se, että Kulmala osaa sekä ideoida että käynnistää projekteja, mutta myös viedä ne loppuun asti. Sitä paitsi Kulmala on optimisti: ”Elefantti syödään pala kerrallaan,” ja edetään ”hitaasti kiiruhtaen.”

Suomen Akatemian ilmakehätieteen huippuyksikkö on pitkälti juuri Kulmalan käsialaa. Jopa huippuyksikkö täydentää näennäisten vastakohtaisuuksien luetteloa: Kulmalan johtamista tutkijaryhmistä osa porautuu syvälle yksittäisten, nanosekunneissa tapahtuvien molekyylireaktioiden tasolle. Osa taas osa tutkii maapallonlaajuisia ilmiöitä, joiden aikaskaala kattaa vuosisatoja.

Kaiken tämän jälkeen kenenkään ei pitäisi yllättyä, kun Kulmala sanoo pitävänsä fysiikkaa kaiken tieteellisen ajattelun selkärankana. Ja lisää samaan hengenvetoon, että hänen omat saavutuksensa perustuvat holistiseen näkemykseen, miltei saumattomaan yhteistyöhön tieteenalojen välillä.

Akateemikko Markku Kulmala on fyysikko, joka on selvittänyt luonnossa syntyvien aerosolihiukkasten alkuperää. Kuva Juho Aalto.

 Havaintoasemia maailman ympäri 

Tutkijaksi Kulmala on esiintynyt paljon suomalaisessa mediassa ja julkisuudessa. Tieteen akateemikoksi hänet on kuitenkin nimitetty pitkän elämäntyön ja konkreettisten aikaansaannosten perusteella. Hän on johtanut 250 hengen huippuyksikköä sen perustamisesta lähtien, ja tehnyt kollegoineen monia tieteellisiä läpimurtoja.

Useimmat Kulmalan ja huippuyksikön löydöksistä liittyvät luonnossa syntyvien aerosolihiukkasten muodostumistapaan. Samalla on vähitellen selvinnyt, miten aerosolihiukkaset vaikuttavat maanpinnan ja ilmakehän välisiin ilmiöihin.

Aerosolihiukkasten suuri rooli ekosysteemissä olisi jäänyt ymmärtämättä ja Kulmalan poikkeuksellinen ura luomatta ilman teknisesti erityislaatuisia havaintoasemia, SMEAR-asemia.

SMEAR-havaintoasemilla mitataan maaperän ja ilmakehän välisiä energia- ja ainevirtoja. Havaintoasema on eräänlainen maastoon sijoitettu laboratoriokokonaisuus, johon kuuluu tutkimuslaitteita, useita huoltorakennuksia, mittaustorneja, asuntoloita jne. Oheisen kuvan mökki on lattiasta kattoon täynnä herkkiä instrumentteja ja huippuelektroniikkaa. Kuva Juho Aalto

SMEAR-asemien nimi tulee lyhenteestä ”Station for Measuring Earth Surface Atmosphere Relations”, eli niillä mitataan maanpinnan ja ilmakehän välisiä aine- ja energiavirtoja. Asema muistuttaa eräänlaista maastoon sijoitettua laboratoriota rakennuksineen ja instrumentteineen, mittaustorneineen ja henkilökuntineen.

Havaintoaseman mittausmasto kohoaa 128 metrin korkeuteen. Kuva Juho Aalto

Kulmala kuuluu pieneen tutkijoiden ydinryhmään, joka yli kolme vuosikymmentä sitten päätti perustaa ensimmäisen SMEAR-aseman tiettömien taipaleitten päähän, keskelle metsää.

Nuoret tutkijat, joista osa vielä oli tuolloin opiskelijoita, tekivät kaiken tieteellisestä suunnittelusta rakennustyöhön asti itse. Samaan aikaan piti ratkoa yhtälöitä ja mallintaa, raivata ja lapioida, kantaa ja asentaa painavia instrumentteja. Siinä sivussa tulevan huippuyksikön tutkijat opettelivat lobbaamaan. Raha oli tiukalla: ensimmäistä asemaa pystytettiin 90-luvun alussa, jolloin Suomen valtio huojui konkurssin partaalla

Värriön SMEAR I-asema on tähän mennessä tuottanut katkeamatonta mittaussarjaa yli neljännesvuosisadan. Ajan mittaan Kulmalan luotsaamat ilmakehätutkijat ovat rakentaneet neljä asemaa Suomeen, yhden Viroon ja yhden Kiinaan, Nanjingiin. Mittausdatan avulla tutkijat ovat pystyneet parantamaan ja testaamaan ilmakehän fysiikkaa ja kemiaa kuvaavia teorioita, ja jatkossa niillä paikataan myös nykyisten ilmastomallien puutteita.

Luonnontieteilijä käyttää työssään sekä aivojaan että käsiään. Lihasvoimakaan ei ole pahitteeksi: laitteet rakennetaan usein itse, ja mittauksia tehdään hankalissa olosuhteissa. Viereisessä kuvassa fyysikko ja metsätieteilijä pystyttävät ensimmäistä SMEAR-havaintoasemaa Lapin Värriöön vuonna 1991. Vas. Markku Kulmala, oik. Pertti Hari. Kuva Erkki Siivola.

Kuusi vakiintunutta asemaa on kuitenkin vasta alkua. Kulmala tähtää tutkijoineen maailmanlaajuisen havaintoasemaverkoston luomiseen. ”Yksi asema tuhannen kilometrin välein, urbaaneille alueille, jäätiköille, rannikoille”, suunnittelee Kulmala. Työ on jo käynnistynyt: tuoreimmat sopimukset uusista asemista Kulmala on allekirjoittanut Pekingissä, Siperian Nadymissa ja lisäksi Kyproksella.

Avointa dataa ja teknisiä sovelluksia 

Skandinaviasta Siperian yli Kiinaan ylettyvän hankkeen kokonaiskustannukset nousevat 4 miljardiin euroon. Lisäksi tarvitaan Euroopan, Venäjän ja Kiinan hallitusten yhteistyötä ja myötämieltä. Jonain päivänä investointi maksaa itsensä takaisin, tuumaa Kulmala: hän tietää kokemuksesta, että akateemisen tutkimuksen sivutuotteena syntyy markkinakelpoisia sovelluksia ja tuotteita.

Huippuyksikön suojissa on tähän mennessä syntynyt kaksi menestyvää spin off-yritystä. Airmodus Ltd valmistaa hiukkaslaskureita ja Karsa Ltd räjähdesensoreita. Räjähdesensoreita käytetään esimerkiksi lentokenttien turvatarkastuksissa vaarallisten kemikaalien etsimiseen.

Kumpikin tuote on lähtöisin aerosolitutkimuksen tarpeista: sellaista kauppaa ei ole, josta tutkijat voisivat ostaa instrumenttinsa suoraan hyllyltä. Kojeet ja laitteet pitää siten keksiä ja rakentaa itse. Joskus se johtaa oivalluksiin, joista on hyötyä muillekin.

”Todennäköisesti me emme näillä rikastu, mutta laskureita kyllä on viety jo hyvän aikaa Kiinaan”, sanoo Kulmala. ”SMEAR-teknologiasta nousee jatkossa lisää aihioita kaupallisille sovelluksille. ”

Kulmala muistuttaa myös, että kaikki SMEAR-asemilla tuotettu data on julkista. Huippuyksikössä työskentelee parhaillaan useampikin tutkija ja data-analyytikko, joiden tehtävänä on dokumentoida ja järjestää dataa niin, että sitä on kenen tahansa helppo käyttää.

”Fysiikka on tieteellisen ajattelun selkäranka”

Markku Kulmala on saanut miltei kaikki mahdolliset koti- ja ulkomaiset palkinnot ja kunnianosoitukset. Tuorein niistä on Wihurin säätiön kansainvälinen, 150 000 euron  palkinto, joka ojennettiin hänelle eilen  9.10.2017 Finlandia-talolla järjestetyssä juhlassa.

Akateemikoksi hän on nuori, 58-vuotias. Hänen elämäntyönsä ei ole kuitenkaan vielä tehty. Kulmalan johtama huippuyksikkö on ylittänyt Sciencen ja Naturen kaltaisten tiedefoorumien korkean julkaisukynnyksen kymmeniä kertoja, eikä tahti näytä hidastumisen merkkejä – päinvastoin. Fysiikan, metsätieteen, meteorologian ja eksaktien tieteitten rajapinnassa syntyy edelleen isojen läpimurtojen alkuja. Uusin aluevaltaus liittyy 5 G-verkon sovelluksiin. Jatkossa Kulmalaa aikoo syventää yhteistyötä myös ekonomistien kanssa.

Silti fysiikka on Kulmalalle ja hänen lähimmille työtovereilleen kaiken tieteellisen ajattelun selkäranka. Se on myös ollut menestysresepti: ”Maailmalla on paljon ilmakehään keskittyviä tutkijaryhmiä, mutta me olemme ainoa, jonka painopiste on fysiikassa ja enemmistö tutkijoista nimenomaan fyysikoita.”

”Toisaalta, jos en olisi aikoinani liittoutunut metsätieteilijöiden kanssa, mitään huippuyksikköä ei olisi koskaan syntynyt. Tutkisin varmaan edelleen aerosolin muodostumisen yksityiskohtia näkemättä sen yhteyttä koko ekosysteemiin. Ilman kemistejä taas moni ilmakehän reaktio olisi jäänyt selitystä vaille. Ja niin edelleen.”

Mitä ilmeisimmin Kulmala osaa yhdistää syvän ja kapean asiantuntemuksen optimaalisella tavalla laveaan monialaisuuteen. Tarkan optimipisteen tietänee vain hän itse, eikä se löydy pelkästään laskemalla, vaan jonkinlaisen vaiston avulla. Se näkyy esimerkiksi rekrytointipäätöksissä: Kulmala on usein täydentänyt joukkojaan akateemisten piirien ulkopuolelta. Esimerkiksi laitteitten rakentamisessa tarvitaan käsityöläisten ja seppien taitoja.

Kulmalan oma opintoura alkoi teoreettisella fysiikalla. Hän ei kuitenkaan ollut niin valopää kuin olisi toivonut, ja siirtyi kandidaatintutkinnon suoritettuaan kokeellisen fysiikan puolelle. Monet kollegat kuitenkin pitävät häntä erinomaisena mallintajana ja teoreetikkona.

”Markku on pitkin uraansa muodostanut työparin jonkun taitavan empiirisen kemistin tai fyysikon kanssa. kanssa. Työparilla on ollut uutta dataa tai toimiva koeasetelma, ja Markku on sitten mallittanut tuloksia,” kuvailee ydinfyysikko Hans-Christen Hansson Tukholman yliopistosta.

Erityisen hedelmälliseksi osoittautui myös työskentely yhdysvaltalaisen kemistin, Douglas Worsnopin kanssa: Kulmala pohdiskeli ja laski, Worsnop rakensi mittalaitteita. Tuloksena syntyi aivan uuden tyyppinen massaspektrometri, jonka avulla alle kolmen nanometrin kokoiset aerosolihiukkasten esiasteet pystyttiin havaitsemaan.

Kulmala vähättelee: ”En minä ainakaan opiskelijana fysiikassa loistanut. Jatko-opinnoissa esimerkiksi monen kappaleen ilmiöiden kurssi tuotti suuria vaikeuksia. Ehkä sitten tutkijana olen onnistunut keskimääräistä paremmin. Ainakaan en pelkää lähestyä asioita, joita ei ole aiemmin edes osattu kysyä. Sitä varten se maailmanlaajuinen havaintoasemaverkostokin pitää rakentaa.”

”Fysiikka on tieteellisen ajattelun selkäranka”, sanoo Markku Kulmala. Kuva Linda Tammisto

CV Markku Kulmala

Akateemikko, aerosolifysiikan professori ja ilmakehätieteen osaston johtaja Helsingin yliopistossa, Suomen Akatemian Ilmakehätieteen huippuyksikön  johtaja, maailman viitatuin geotieteilijä vuodesta 2011 – kirjoittajana yli 900 tieteellisessä artikkelissa, joista Naturessa tai Sciencessä yli 30, akatemiaprofessori kaudet 2004-2009, 2011-2015 ja 2017-2021

  • syntynyt 1958 Forssassa
  • Pro gradu –työ 1982: Uusien ja uusiutuvien energiavaihtoehtojen vertailu
  • Lisensiaatintyö 1985: Aerosolifysikaalinen kaasu-hiukkas-muuntuma
  • Väitöskirja 1988: Nucleation as an aerosol physical problem
  • kuuluu SMEAR-(Station for Measuring Earth Surface-Aerosol Relations)-asemien perustajiin
  • tunnetuin tieteellinen läpimurto: Direct Observations of Atmospheric Aerosol Nucleation, Science 339/943/2013
  • kunniatohtori 9 yliopistossa, muun muassa Tukholmassa, Tartossa ja Nanjingissa
  • kymmeniä palkintoja, mm. Suomen tiedepalkinto 2003, Kansainvälisen Systeemintutkimuskeskuksen IIASA:n palkinto monialaisen ilmakehätieteen kehittämisestä 2014 (Distinguished Visiting Fellow), Fedor P. Litke Gold Medal, Russian Geographical Society, 19.8. 2015
  • Kiinan tiedeakatemian ulkomainen jäsen 2015
  • International Eurasian Academy of Science Euroopan osaston presidentti 2015 – Johtaa perustamaansa PEEX (Pan Eurasian Experiment) -ohjelmaa

Ilmakehätieteen huippuyksikkö

  • perustettu 2001
  • 250 tutkijaa: fyysikoita, metsätieteilijöitä, meteorologeja, kemistejä, matemaatikoita jne, joista valtaosa työskentelee Kumpulan tiedekampuksella Helsingissä
  • harjoittaa akateemista perustutkimusta, jonka tuloksista teollisia sovelluksia. Kolme spin off -yritystä: Airmodus Ltd (hiukkaslaskureita), Karsa Ltd (räjähdesensoreita), SMEAR Ltd (havaintoasemien teknologian ja ympäristöteknologian vienti ja konsultointi)

Markku Kulmalasta, huippuyksiköstä ja ilmakehätutkimuksesta kerrotaan tarkemmin mm. Yhdessä ilmakehässä –  tieteen huipulle ydinturman jäljiltä –kirjassa, jonka joitakin osia on käytetty ylläolevassa tekstissä. Kirja on Mai Allon kirjoittama, ja sille myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto 2017.

Erkki Laurila, teknillisen fysiikan uranuurtaja

Teksti: Petri Paju

Vuonna 1928 Hämeenlinnan lyseon 15-vuotiaasta oppilaasta Erkki Aukusti Laurilasta oli tulossa innokas maanviljelijä. Aukusti-isän sairastuminen ja kuolema seuraavana vuonna muutti pojan suunnitelmat, ja pian alkaneena lama-aikana perhe menetti suuren Rääpiälän tilan Hämeenlinnan maalaiskunnassa. Maailman murjoma lyseolainen keskittyi opintoihin ja kirjoittautui vuonna 1932 Helsingin yliopistoon. Matematiikastakin olisi voinut tulla Laurilan pääaine, mutta fysiikka kiehtoi enemmän.

Erkki Laurila opiskeli 1930-luvulla fysiikkaa Helsingin yliopiston Fysiikan laitoksella osoitteessa Siltavuorenpenger 20. Rakennuksen varhaisimman osan suunnitteli arkkitehti Gustaf Nyström ja se valmistui vuonna 1910. Fyysikot jättivät talon vuonna 2001. Kuvalähde: Helsingin Kaupunginmuseo

Maatilallaan Laurilat olivat hyödyntäneet monenlaista aikansa uusinta tekniikkaa Erkin käsistään taitavan äidinisän avulla. Samankaltaista luonnontieteiden perusteiden, oivaltamisen ja kätevyyden yhdistelmää Erkki Laurila rakensi 1930-luvun Helsingin yliopistolla sovelletun fysiikan professori Jarl Wasastjernan oppilaana ja valmistumisen jälkeen yksityisassistenttina. Tämän työn yhteydessä ja jatkona maisteri teki kokeita jalokaasuilla. Väitöskirja tarkastettiin vuoden 1940 lopulla. Tutkimuksen otsikko kuului Die Streuung der Röntgenstrahlen an Edelgasen.

Väitöskirja käsitteli tiettyjen jalokaasujen elektronikuorten rakennetta mittaamalla röntgensäteiden sirontaa kaasuissa. Laurila sai erityiset kiitokset omatekoisesta röntgenspektrografistaan. Laite perustui William Braggin alun perin vuonna 1912 rakentaman spektrografin periaatteelle, mutta Laurila oli keksinyt käyttää elektrometriputkea aiempaa tarkempien mittaustulosten saamiseksi. Taitavuus erilaisten instrumenttien rakentajana johdatti hänet jatkosodan aikana Valtion lentokonetehtaan hienomekaaniselle osastolle, jossa tuli korjata ja kehittää monenlaisia mittareita sotalentokoneisiin. Tampereella toimineessa lentokonetehtaassa Laurila suuntautui vuodesta 1942 alkaen tulevan teknillisen fysiikan kysymyksiin käytännön sotateollisuusprojektien suunnittelijana ja johtajana. Kun Teknilliselle korkeakoululle (TKK) Helsingin Hietalahteen (Laurilan myötävaikutuksella) perustettiin vuonna 1945 teknillisen fysiikan professuuri, Laurila valittiin sen ensimmäiseksi haltijaksi.

Maisteri Erkki Laurila tutkii elektronien jakautumista atomissa vuonna 1938 todennäköisesti omatekoisella laitteistollaan. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Sodanjälkeisistä vuosista alkaen Erkki Laurila oli mukana pystyttämässä tai vahvistamassa Suomeen sellaisia tieteenteon instituutioita ja rakenteita, jotka vaikuttavat vahvasti ja keskeisinä edelleen. Näihin kuuluvat esimerkiksi tutkimusta rahoittavat säätiöt kuten Suomen kulttuurirahasto, yhdistykset kuten Fyysikkoseura, jonka puheenjohtajana Laurila toimi vuonna 1949, ja sekä tiedeseurojen omaehtoinen että valtiollinen tiede- ja teknologiapolitiikka erityisesti 1960-luvulta lähtien.

Tietokoneita ja kaivosinstrumentteja

Laurilan tutkimuskiinnostuksen yksi tärkeä kohde oli jo 1930-luvun lopulta lähtien matematiikkakoneet tai nykytermein varhaiset tietokoneet. TKK:n laboratoriossaan hän rakensi oppilaidensa voimin vuodesta 1952 analogiakonetta. Sitä seurasi digitaalisen ESKO-tietokoneen tekeminen Matematiikkakonekomiteassa vuosina 1954–1960 ja pienempiä hankkeita. Saksalaisesta mallista jäljennetyn ESKOn eli Elektronisen Sarja KOmputaattorin oli tarkoitus valmistua Suomen ensimmäiseksi tietokoneeksi, mutta Postisäästöpankkiin tilattu IBM 650 -kone, joka kastettiin nimellä ”Ensi”, ehti käyttöön vuonna 1958.

1950-luvun alusta Laurilan keskeiseksi omaksi tutkimusalueeksi muodostuivat kaivosteollisuuden tarvitsemat instrumentit ja erityisesti magneettinen erotus. Tältä alueelta hän haki ja sai kymmeniä patentteja 1950-luvun alusta 1980-luvulle sekä julkaisi tuloksiaan tieteellisissä lehdissä ja sarjoissa. Parhaiten menestyi ”Laurilan erotin”, Laurila Separator, joka syntyi jo 1952 ruotsalaiselle Höganäs Ab:lle hienon rautajauheen puhdistamista varten. Suomessa Laurila entisine oppilaineen työskenteli pisimpään Outokumpu Oy:n instrumenttituotannon kehittämiseksi. Tämä työ on yksi tärkeä tausta nykyiselle Outotec Oyj:lle.

Ydinvoimaa ja jälkikasvua

Vuonna 1955 valtioneuvosto nimitti Erkki Laurilan Energiakomitean puheenjohtajaksi. Tarkoitus oli jouduttaa Suomi kohti atomiaikaa. Vastuullinen tehtävä johti Laurilan valmistelemaan ydinvoiman käyttöönottoa Suomessa reilun kahden vuosikymmenen ajaksi. Laaja kokonaisuus sisälsi asiantuntijoiden koulutusta, tutkimustyön rahoitusta ja koordinaatiota, tutkimusreaktorin hankkimisen ja lopulta ydinenergialain kauaskantoista luonnostelua. Pitkällisten esivaiheiden jälkeen Neuvostoliitosta hankittu ja länsimaisella teknologialla paranneltu Suomen ensimmäinen ydinvoimalaitos Loviisa I valmistui vuonna 1977 (video Loviisan ydinvoimalan vihkimisestä).

Vuosien varrella Laurila tuli julkisuudessa tunnetuksi atomifyysikkona, mitä hän ei oikeastaan koskaan ollut. Osana tätä atomiasioiden välillä sekavaa, suurvaltapolitiikan ja kaupallisten intressien läpitunkemaa työkenttää Laurila valittiin vuonna 1963 ns. vanhan Suomen Akatemian jäseneksi, mikä tarkoitti hyvin palkattua vapaata tutkimusvirkaa, josta Laurila jäi eläkkeelle 70-vuotiaana vuonna 1983. Vähintään siihen asti Laurila toimi itsenäisenä tiedevaikuttajana lukuisissa asioissa.

1980-luvun alkuun mennessä Laurilan ja hänen nuoremman kollegansa, professori Pekka Jauhon kouluttamia teknillisen fysiikan diplomi-insinöörejä ja tutkijoita johti niin vastaperustettua Teknologian kehittämiskeskusta (TkT Juhani Kuusi), Suomen kulttuurirahaston hallintoneuvostoa (prof. Jorma Routti) kuin Neste Oy:ä (DI Jaakko Ihamuotila). Pekka Jauho toimi VTT:n pääjohtajana. Samoin Laurilan entisiä oppilaita oli neuroverkkojen tutkijana 1980-luvulla läpimurron tehnyt professori Teuvo Kohonen. Muiden mukana he muodostivat yhteiskunnassa sellaisen teknisesti suuntautuneen vaikuttajaryhmän, jollaista Laurila oli kaivannut Suomeen jo 1950-luvulla puhuessaan tarpeesta luoda maan Väinämöisten rinnalle ”Ilmarisen Suomi”.

Kaiken tekniikan ja fysiikan ohella oli musiikki Laurilan pitkäkestoisin läheinen harrastus. Hänet pyydettiin Hämeenlinnan lyseon orkesteriin soittamaan huilua, mutta yliopistolla Hämäläis-Osakunnan soittajissa soitin vaihtui oboeen. Syksyllä 1941 Laurila osallistui jalkaväkirykmentti 32:n komentokorsussa Uhtualla kuuluisaksi tulleen Eldankajärven jää -laulun sanoittamiseen ja ensimmäiseen esittämiseen. Tämä rintamalaulu, populaarikulttuurin helmi (tai korvamato), jonka varsinaiseksi tekijäksi kirjattiin Erkki Tiesmaa, perustui ryhmätyöhön kuten Laurilan monet muut onnistumiset.

Erkki Laurila: Faktalaatikko

  • Syntynyt 1913, Hämeenlinna
  • Aloitti yliopisto-opiskelut 1932 (Helsingin yliopisto; fysiikkaa, matematiikkaa, kemiaa, tähtitiedettä)
  • Valmistui filosofian maisteriksi 1936 (pro gradu sovellettuun fysiikkaan)
  • Väitöskirja valmistui 1940, dosentti (HY) 1942–1953
  • Valtion lentokonetehdas, hienomekaanisen osaston ja tehtaan johtaja 1942–1946
  • Teknillinen korkeakoulu, teknillisen fysiikan professori 1945–1963
  • Suomen Akatemian jäsen 1963–1983 (ns. vanha Suomen Akatemia)
  • Kuoli Porvoossa 1998
  • puoliso Kerttuli os. Leiwo, neljä lasta
  • Erkki Laurilan suurelle yleisölle tarkoitetut kirjat: Atomienergian tekniikka ja politiikka, 1967, Ydinenergiapolitiikan harhailut, 1978, Muistinvaraisia tarinoita, 1982.

Kirjallisuutta: Paju, Petri: ”Hienomekaaninen keksintötehdas kriisiaikana: Erkki Laurila tutkimusjohtajana Valtion lentokonetehtaalla.” Tekniikan Waiheita, vsk. 33, 1/2015, s. 17–40. Linkki