Mainio Hybrid Pedagogy -verkkojulkaisu järjestää tämän viikon aikana verkkoepäkonferenssin kriittisestä ja digitaalisesta pedagogiikasta. Ensimminen sessio järjestetään tänään klo 21 Google-hangouttina. Jos yhdeksän tunnin aikaero (!) ei haittaa, ohjelmaa on luvassa koko viikoksi sunnutaihin asti.
The New York Times kirjoittaa lakialoitteesta, jolla yritetään saada verkossa olevaa avointa kurssitarjontaa osaksi valtion ylläpitämien yliopistojena virallista opetussuunnitelmaa. Kurssien tarjoajina olisivat siis toiset yliopistot esimerkiksi Courseran, Udacityn ja edX:n kautta. Myös kaupallisia toimijoita kuten Straighterlinea ja kustannustalo Pearsonia luulisi asian kiinnostavan.
Onko kyseessä toimenpide, joka on pakko tehdä koska säästöt ovat vähentäneet kampuksella tarjottavien kurssien määrää vai parhaan mahdollisen tarjonnan avaaminen opiskelijoille?
Osallistuin eilen ja tänään Metsätalolla järjestettyyn Sulautuva opetus & oppiminen -seminaariin. Eilen iltapäivällä jouduin lintsaamaan viimeisista case-esityksistä, koska olin luvannut esitellä oppimiskeskus Aleksandriaa erään eurooppalaisen yliopiston vierailijadelegaatiolle.
Aleksandriassa käyneet vierailijat ihastelivat oppimiskeskuksen tiloissa ja palveluissa sitä, että talo voi olla opiskelijoiden käytössä 24/7 ihan ilman vartijoita ja ongelmia; opiskelijat eivät lainaa avaimiaan toisille eivätkä päästä ulkopuolisia sisään (ainakaan häiriöksi asti 
. Sulopissa keskusteltiin verkkotentteihin liittyen – taas kerran ihmettelevän hämmästyneeseen sävyyn – että opiskelijoilla voi toden totta teettää tiedekuntatenttejä kotosalla, ja he sitten tekevätkin tenttinsä ihan itse.
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että ihmisiin luotetaan, ja ennen kaikkea, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia. Mikä usein jää huomiotta on, että tämä luottamus on opetusteknologian ja verkkopedagogiikan kehityksen tärkeä mahdollistaja!
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että ihmisiin luotetaan, ja ennen kaikkea, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia. Mikä usein jää huomaamatta on, että tämä luottamus on opetusteknologian ja verkkopedagogiikan kehityksen tärkeä mahdollistaja!
Kaksitoista brittiyliopistoa yhdistivät resurssinsa ja alkavat ensi vuonna tarjoamaan massiivisia avoimia verkkokursseja, eli MOOCeja, yhteisen yrityksen kautta. Yritys kantaa nimeä FutureLearn Ltd ja sitä voidaan pitää erittäin tervetulleena lisänä muuten Pohjois-Amerikkalaisten hallitsemille ”MOOC-markkinoille”. Ja toisaalta, kun taustalla on Open Universityn kaltaisia verkko-opetuksen konkareita, sopii näiltä MOOCeilta odottaa korkeatasoisen sisällön ohella myös pedagogisesti kehittyneitä ratkaisuja.
EDIT: Tässä vielä linkki Inside HigherEd:n artikkeliin jossa eritellään hyvin tämän hetken ”MOOC-markkinoita” globaalista ja eurooppalaisesta näkökulmasta.
Audrey Watters on kirjoittanut hyvän lyhyen johdannon Tin Can API:sta (tunnetaan myös nimellä ”Experience API”), joka on kehitysvaiheessa oleva verkko-oppimisympäristöjen välinen rajapintastandardi.
Eilisessä New York Timesissa oli artikkeli MOOC:ien vuodesta. Signaalissakin on puhuttu MOOC:eista pitkin vuotta. Vaikka innostus MOOC:eja kohtaan on edelleen suurta, ei ole vielä selvää, miten ne tulevat vaikuttamaan perinteisempään yliopistokoulutukseen. NYT:in jutusta kannattaa erityisesti lukea osio, jossa arvioidaan palautteen laatua MOOC:eissa.
Juhan Kokkonen on aloittanut blogissaan kiinnostavan sarjan metataitojen opettamisen tarpeellisuudesta.
Metataitoja voi kehittää aivan kuten substanssiosaamistakin, mutta metataidoista puhutaan opiskelun yhteydessä harvoin jos lainkaan. Tarvitaan siis Metakoulua, joka konkretisoi metataidot ymmärrettäviksi, opeteltaviksi asioiksi ja tarjoaa menetelmät näiden taitojen kehittämiselle.
Yksi viime vuoden puhutuimmista ilmiöistä opetusteknologian alalla on ollut massiiviset avoimet verkkokurssit eli MOOC:it (Massive Open Online Course). Käytännössä MOOC:eissa on useimmiten kyse siitä, että tunnetun yliopiston kokenut opettaja laatii ja suunnittelee avoimeen verkkoon oppimateriaalista ja siihen perustuvista aktiviteeteista kurssin, jota pääse suorittamaan kuka tahansa, maksutta ja osana massiivista opiskelijajoukkoa. MOOC:ien taustalla on yleensä vastaava kurssi joko osin tai kokonaan kampuksella tai verkossa toteutettuna. MOOC:it on yleensä aikataulutettu melko tiukkoihin viikoittaisiin palasiin, jotka sisältävät oppimateriaalin itsenäistä opiskelua, materiaalin perusteella laadittavia tehtäviä sekä vuorovaikutusta joko ohjelmallisesti toteutettujen arviointien tai muiden opiskelijoiden kanssa. Tapauksesta riippuen kursseista saattaa vielä lopuksi saada arvosanan tai todistuksen.
Oleellista muihin verkkokursseihin verrattuna on MOOC:ien suuri skaalautuvuus, eli kurssille voi osallistua vaikka satojatuhansia opiskelijoita ilman opettajien ja ohjaajien työmäärän massiivista kasvamista.
Lue lisää »
Audrey Watters kirjoittaa Courseran vertaisarvioinnin ongelmista. Wattersin mukaan suurimmat ongelmat ovat palautteen varianssi, metapalautteen puute, palautteen anonyymius ja yhteisöllisyyden puuttuminen. Nythän HY:lläkin on Moodlessa käytössä työpaja-aktiviteetti, joka mahdollistaa vastaavantyyppiset sovellukset – ja tuo samat ongelmat tullessaan!
Yksi viime aikojen käsitetrendejä opetusteknologian alalla on ollut ”Flipped classrooms” (tai Flip/Reverse teaching ) mikä tarkoittaa suurinpiirtein sitä, että oppimateriaaleihin tutustuminen tehdään itsenäisesti omalla ajalla ja luokkaan kokoonnutaan sitten opettajan johdolla jäsentelemään opittua. Kuulostaa oikein raikkaalta ajatukselta, varsinkin kun oppimateriaalia on nykyään valtavasti tarjolla avoimissa verkoissa perinteisten kirjastojen lisäksi.
Termi on nyt suomennettu ”taitetuksi luokkahuoneeksi” ja saanut suomenkielisen esittelynsäkin. Tosin itse suomentaisin termin mieluummin käännetyksi luokkahuoneeksi, koska tuo taittaminen viittaa enemmän halkaisemiseen tai jakamiseen kuin perinteisen opetusparadigman kääntämiseen ympäri tai toisinpäin. Enkä toisaalta nimittäisi sitä ihan opetusteoriaksikaan, raikkaaksi ideaksi kylläkin.
Mutta kun tuota opetuksen kääntämistä miettii korkeakoulukontekstissa, tuntuukin se lopulta hyvin tutulta. Minulla on jopa omakohtaisia kokemuksia lukuseminaareista, joissa laaja aihekokonaisuus opiskeltiin niin, että opettajan alustuksen jälkeen luimme osin yhteisiä ja osin erillisiä lähteitä ja kokoonnuimme opettajan johdolla keskustelemaan niistä. Parhaissa tapauksissa vielä sokraattisin menetelmin.
Tämän päivän lukuseminaaria voidaan tietysti terästää mielekkäästi tieto- ja viestintekniikalla mutta ymmärtääkseni ne ovat kuitenkin tämän päivän opetusohjelmissa verraten harvinaista herkkua. Mutta ehkäpä tuota kääntämistä kannattaa miettiä myös korkeakoulukontekstissa. Esimerkiksi videoidut massaluennot mahdollistavat oppimateriaalien lukemisen ”omalla ajalla” mutta miten niiden vuorovaikutteinen käsittely skaalattaisiin suurillekin opiskelijamäärille? Tai entäpä kirjatentit, miten ne käännettäisiin ympäri?
Ja lopuksi, mikä olisi mielestäsi osuvin suomennos termille?
