Ketterä ohjelmistokehitys on yksi viime vuosien puhutuimmista innovaatioista it-alalla. Käytännössä kyseessä on pikemminkin yleinen toimintafilosofia kuin jokin spesifi menetelmä, mutta lyhyesti kuvattuna ketteryydellä pyritään korvaamaan perinteinen projektimalli jossa suunnittelu edeltää ja määrittää toteutusta. Toki ketterässäkin tuotantoprosessissa myös suunnitellaan, mutta se tapahtuu vaiheittain sitä mukaa kun toteutus etenee. Kun perinteinen projektimalli pitää arvossaan muodollista dokumentaatiota sekä tarkasti määriteltyjä prosesseja, pyritään ketteryydellä korostamaan toimivaa lopputuotetta sekä yksilöiden välistä vuorovaikutusta.
Ketteryys kuulostaa kaikin puolin järkevältä ja käyttökelpoiselta toimintatavalta. Omaan käyttöön tuleva asuintalo voidaan vielä kuvata täydellisesti etukäteen mutta tietokoneohjelmiston kaltaisten abstraktien olioiden kokonaisvaltainen suunnittelu on paljon vaikeampaa. Kun tuotantoprosessi jaetaan lyhyisiin “pyrähdyksiin” päästään jo varhaisemmassa vaiheessa varmistamaan, että työ etenee oikeaan suuntaan ja lopputuotteesta on konkreettista hyötyä asiakkaalle.
Miltä näyttäisi sitten ketterästi toteutettu opetus? Koulutus pyritään myös usein hahmottamaan perinteisen projektimallin mukaisesti, jossa siis opetuksen suunnittelu ja toteutus ovat kaksi erillistä työvaihetta. Entä jos opettaja ei enää marssisikaan luokkaan valmiiden tuntisuunnitelmien kanssa vaan käynnistäisi Scrum- kokouksen, jossa jokainen opiskelija vuorollaan esittelisi:
- mitä olen tehnyt sitten viime tapaamisen?
- mitä aion tehdä seuraavaksi?
- minkälaisia esteitä minulla, minkälaista apua tarvitsen mahdollisesti ja keneltä?
Entä jos opettaja ei enää marssisikaan luokkaan valmiin tuntisuunnitelman kanssa vaan käynnistäisi Scrum- kokouksen, jossa jokainen opiskelija vuorollaan esittelisi mitä on tehnyt viimeksi ja mitä aikoo tehdä seuraavaksi?
Käytännössä näin onkin usein tilanne. Kuilu opetussuunnitelmiin määriteltyjen tavoitteiden ja käytännön välillä pakottaakin opettajia tiettyyn ketteryyteen jota on vain aiemmin kutsuttu improvisoimiseksi, henkilökohtaistamiseksi tai eriyttämiseksi. Moni opettaja kuvaakin käytännön työtään “kaaoksesta selviämiseksi”. Kenties ketterä toimintafilosofia voitaisiinkin tunnustaa oppilaitoksissa entistä paremmin. Ketterässä koulussa etukäteen laaditut opetussuunnitelmat saisivat pölyttyä rauhassa mapeissaan ja voimaantuneet opiskelijat muovaisivat suunnitelmia sitä mukaa kun opetus ja oppiminen etenee. Opettajaa toki tarvittaisiin edelleen, hänen tehtävänään olisi “Scrum-mestarin” tapaan kokonaisuudesta huolehtiminen eli oppimisen esteiden poistaminen, työrauhan turvaaminen sekä ryhmän etenemisen dokumentoiminen.
Ketteryyden kaltaiset innovaatiot ovat kuitenkin usein valitettavan kontekstisidonnaisia. Oppilaitokset, etenkään korkeakoulut, eivät ole opiskelijoille työpaikkoja, jonne tullaan joka aamu samalla kellonlyömällä alkavaan palaveriin. Ohjelmistoa tehdään usein tiiviissä ryhmissä jossa korkeasti motivoituneiden huippuasiantuntijoiden vertaistuki ja -palaute toimii ihan eri tavoin kuin esimerkiksi muutaman sadan opiskelijan massakurssilla. Ketterä opetus edellyttäisi opiskelijoilta erittäin aktiivista otetta ja kypsyyttä osallistua oppimistavoitteiden määrittelyyn. Opiskelijoiden tulisi kasvaa valmiiden koulutustuotteiden vastaanottajista autonomisiksi oppimisprosessien omistajiksi.
Onneksi ketteryydestä on jo lupaavia käytännön kokemuksia. Esimerkiksi Jaakko Kurhila esitteli Sulautuvan opetuksen seminaarissa hyviä kokemuksia Helsingin yliopiston Tietojenkäsittelytieteen laitokselta. Ketteryydellä on nimenomaan onnistuttu “tekemään oikeita asioita oikeaan aikaan” esimerkiksi organisoimalla tehokkaasti yksittäisen kurssin ohjelmointiharjoituksia. Kyseisellä laitoksella on laajemminkin tuettu opiskelijoiden sitouttamista ja vastuunottoa oman oppimisympäristön kehittämisessä, esimerkkinä erillinen määräraha opiskelijoiden ideoimien kurssien toteuttamiselle. Tätä kautta ketterää asennetta voitaisiin hyödyntää vielä laajemminkin, esimerkiksi muodostamalla kokonaisia ketteriä koulutuskokonaisuuksia, jossa koko tutkinnon lopullinen muoto ja sisältö rakentuisi asteittain koulutuksen aikana!
Erinomaisia ajatuksia!
Jos opetussuunnitelmat on luotu niin sanotusti hallinto edellä, saattaa niiden saavuttaminen olla haasteellista. Hitaasti liikkuvalla hallinnolla, yhdellä ketterien iltasatujen möröistä, on usein vaillinainen kuva todellisista opetustilanteista ja opiskelijoiden osaamisesta.
Tavoitteet ovat kuitenkin tärkeitä.
Mainitsemassasi Scrum-prosessimallissa tavoitteet pidetään niin kutsutussa product backlogissa, johon on määritelty projektissa toteutettavat osa-alueet. Product backlog elää jatkuvasti, ja vaatimuksia voidaan lisätä ja priorisoida uudelleen projektin edetessä.
Lyhyempien “pyrähdysten” sisältö, esimerkiksi kurssiviikon tapahtumat ja oppimistavoitteet, kerätään product backlogista aiempien viikkojen sujumista silmälläpitäen. Ketterää maailmaa lainatakseni “inspect and adapt”, eli opiskelutilannetta mukautetaan tarpeen vaatiessa. Tässä on erittäin oleellista opettajan ja opiskelijoiden vuorovaikutus, luentosalin edestä kun on hyvin vaikeaa saada todellista kuvaa opiskelijoiden osaamisesta.
Vastuulliset opettajat ottavat onneksi oikeuden muuttaa kurssien painopisteitä ja tavoitteita huomatessaan opiskelijoiden kohtaamia pulmakohtia. Parempaa oppimista tavoittelevassa improvisoinnissa lienevätkin ensimmäiset askeleet kohti ketteryyttä.
Olen eri mieltä siitä, että ketterä opetus edellyttäisi opiskelijoilta erittäin aktiivista otetta. Aktiivista kyllä, mutta kuten mainitsit, ketterän opettajan tehtävänä on oppimisen esteiden poistaminen. Jos opiskelu ei ole mielekästä, eikö epämielekkyys ole poistettava este? Erästä Eino Kaila-palkinnon voittajaa siteeratakseni; “Opiskelu on mielekästä silloin kun oppii.”. Ihmiset tekevät mielekkäitä asioita, noh, mielellään.
Oppimisen mielekkääksi tekeminen on, loppujenlopuksi, opettajien ja yhteisön vastuulla. Kuinka moni yliopisto-opettaja on valmis menemään opiskelijoiden luo, auttamaan heitä konkreettisissa ongelmissa, ja olemaan tukena myös tilanteissa joissa hänkään ei aina osaa auttaa? Luomaan vuorovaikutustilanteita ja kohtaamaan myös vaikeita tilanteita?
Yhtenä haasteista on, kuten alussakin jo totesin, hallinnon jäykkyys. Ketterän opetuksen organisointi jähmeän hallinnon kanssa on hyvin vaikeaa. Onneksi Tietojenkäsittelytieteen laitoksella hallinto tukee opetuksen kehitystä, eikä opiskelija- ja opettajalähtöinen opetuksen kehittäminen tunnu, erästä opettajaa siteeratakseni, yhtä haastavalta kuin “Käärmeen haulikkoon tunkeminen”.
Ehkäpä olisi aika poistaa “opettajat ja opiskelijat”-jaottelu, ja painottaa oppimisyhteisöä, jossa yksilöt ja ryhmät tukevat toisiaan oppimisessa. Ketterää opetusta, kuten ketterää oppimistakaan, ei voida pakottaa hallinnosta käsin, vaan se kasvaa ruohonjuuritasolta tuetussa ja vahvistavassa ympäristössä.
Ketteryys kuulostaa hyvältä, kun katsoo asiaa työelämän tarpeiden ja koulutuksen välisestä kuilusta. Matka tutkinnosta työssä tarvittavaan osaamiseen on joillakin aloilla pitkä. Liian hyvin suunniteltu jäykistää ja jättää jälkeen, kun aika, innovaatiot ja työn vaatimukset ehtivät kauas edelle toteutuksen aikana. Myös suuri määrä aivokapasiteettia jää käyttämättä.
Kyse on myös kulttuurin muuttamisesta, sillä oppilaitosten perinteinen layout passivoittaa myös työelämästä tulevat tekijät turvallisesti näytön taakse tai auditorion takariville odottamaan opettajan valmiiksi hienonnettua lusikalla suuhun asti tulevaa mössöä.
Hieno postaus ja hyvää pohdintaa myös Artolta. Pitääpä alkaa pohtimaan, miten ketteryys tukisi sosiaali- ja terveysalan opetusta.
Anteron blogipostaus on ansiokas. Allekirjoitan kaikki Arto V:n kommentit.
Haluan vielä korostaa sitä, että ketteryys opetuksessamme tarkoittaa nimenomaan sitä, että opetusjärjestelyt (laajasti ymmärrettynä) reagoivat ketterästi opiskeluun. Jotta tämä olisi mahdollista, että opettajien tai ohjaajien on oltava “läsnä” opiskelutoiminnassa niin lähellä opiskelijaa, että opiskelun edellytyksiä saadaan lennossa muokattua mielekkäämmiksi. Samalla on helppo purkaa pois kaikki ei-niin-mielekäs puuhastelu.
Joskus ajatellaan, formaalin koulutuslaitoksen rakenteissa on sellaista inertiaa, että toiminnallinen ketteryys ei ole mahdollista. Usein kyse on kuitenkin vain tottumuksesta. Esimerkkinä olkoon se, että aiemmin isoimmalla peruskurssillamme kurssin ohjaajat kävivät läpi ja antoivat suullista palautetta yhteensä noin 210 opiskelijan tehtävästä. Ketterillä rakenteellisilla ja toiminnallisilla muutoksilla kurssiin viime syksynä tuo lukema kasvoi noin 17400 tehtävään. Kurssin hintalappu pysyi kuitenkin aiemman vuoden kaltaisena.