Sartren poliittinen filosofia?

Lueskelin tässä (täytyy tunnustaa) Bauman-esseen sijaistoimintona Sartren poliittista filosofiaa verkkolähteistä. Olen vähän täpinöissäni, koska ilman tarkempaa syventymistä nämä tuntuisivat vastaavan odotettua paremmin omiani. Erityisen huomattavaa on seuraava lainaus:

Sartre’s view of material freedom is independent of any notion of human nature. He consistently rejects the existence of a pre-social human essence or a set of natural human desires (“Existentialism is a Humanism”; Anti-Semite and Jew, p. 49; Search for a Method, pp. 167-181). The material view of freedom assumes a thin set of universal human goods, including positive human goods (food, water, shelter and education) and negative goods (freedom from all of the following: slavery, poverty, discrimination, domination and persecution). While Critique elaborates an economic understanding of human goods (the essential needs are those of the physical organism), elsewhere Sartre defends a wider spectrum of human needs including cultural goods and access to shared values (Notebooks pp. 329-331). In sum, we can say that a person is materially free in Sartre’s sense if (a) she enjoys basic material security; (b) she is un-coerced; and (c) she has access to cultural and social goods necessary for pursuing her chosen projects.

The foregoing definition casts Sartre as an ally of political liberalism, and suggests that material freedom is a version of liberal autonomy. Liberals who defend the primacy of autonomy typically claim that positive notions of freedom assume substantive, controversial conceptions of the good life. Indeed, Sartre’s rejection of human nature and his thin conception of universal human goods are consistent with liberalism. However, Sartre criticizes classical liberalism, especially in Critique, arguing against asocial, atomistic notions of selfhood (p. 311). Further, like civic republican philosophers (such as Aristotle and Rousseau), Sartre contends that controlling the social forces to which one is subject is a valuable type of human freedom. Republican philosophers variously call such freedom “self-government” or “non-domination.” Whether Sartre’s view of freedom is a better fit with contemporary liberalism or civic republicanism is a matter of speculation. Sartre’s discussion of freedom in Critique is highly abstract and does not translate simply into one public policy or another. However, his preference for mass movements and bottom-up social organization suggest that he would favor radical participatory democracy. After the student revolts of May 1968 Sartre told an interviewer: “For me the movement in May was the first large-scale social movement which temporarily brought about something akin to freedom and which then tried to conceive of what freedom in action is” (Life/Situations, p. 52).

http://www.iep.utm.edu/sartre-p/#H3

Keskeistä on, että yhteiskunta jättää mahdollisimman paljon tilaa yksilöiden vapaudelle (negatiivinen vapaus), mutta kaiken oikeasti inhimillisen vapauden edellytyksenä ovat tietyt materiaaliset perusoikeudet (positiiviset vapaudet), joita ei kuitenkaan tulisi ymmärtää liian laajasti. Esimerkiksi koulutus menee tietyssä mielessä näistä ohi (kulttuuriset ja sosiaaliset hyödykkeet), mutta minusta on enemmän deliberatiivisen ja demokraattisen prosessin asia keskustella näistä vaikeammista laajemman valtion kysymyksistä.

Toisten vapauteen (kuten myös yhteismaahan) puuttuminen on ehkä helposti tuomittava vapaus, mutta verottaminen tämän tai tuon takaamiseksi on vaikeampi. Pitäisi tutustua enemmän Sartrenkin näkemyksiin kulttuurisista ja sosiaalisista hyödykkeistä. Mahdollisuuksien tasa-arvo lienisi ihan hyvä tavoite valtaa tehokkaasti hajaannuttavalle yhteiskunnalle.

Ei tästä nyt enempää, kun asia oikeasti leviäisi taas joka suuntaan…

Gradua, yhteiskuntapolitiikkaa ja töitä…

Nyt ei ole tosiaan tullut päiviteltyä mitään viihteellistä. Aloitin nyt syksyllä myös yhteiskuntapolitiikan fuksina, joten työtä on nyt kahden aineen edestä. Folkloristiikassa puolestaan on gradu työn alla ja välillä työkeikkojakin otan eli en aio lähteä aktiiviselle linjalle nyt muutenkaan.

Yritän kuitenkin kertoa aina, kun jotain pientä tänne laitan ylös. Esimerkiksi nyt lisäsin metodologian praktikumin ensimmäisen 3-sivuisen esseen. Se on pieni ja epäformaali, mutta ihan hauska.

Graduni ei muuten tule nyt käsittelemään retrovideopelejä, vaan paikkojen virtuaalisuutta Helsingissä (todennäköisesti erityisesti geocachingia).

Konsumerismin ongelmia

Viime viikolla kirjoitin, kuinka kuluttajien markkinavoiman tunnistamisesta seuraa konsumeristinen liike. Todellisessa maailmassa on kuitenkin monia ongelmia, joiden takia konsumerismin vaikutusmahdollisuudet heikkenevät.

Minut napattiin opintokeskus Aleksandrian edestä eilen haastatteluun “KD-nuorten lehden” eli ilmeisesti Arvosanan galluppiin. Kysymys koski ns. vihreän sähkön käyttöä. Se saikin minut taas miettimään sitä, olenko huono kuluttaja, kun en käytä vihreää sähköä, vaikka kannatan sitä. Aloitankin tässä itselleni keskeiseksi nousseesta syystä.

Eettinen kuluttaminen aiheuttaa aina jonkinlaisia kustannuksia – vaikkei rahallisia niin ajallisia. Asuessani itsekseni tilasin tuulisähköä, mutta muutettuani Hoasille, jossa asian pitäisi olla periaatteessa helpompi järjestää, en ole saanut aikaiseksi. Ensinnäkin on kysymys vastuunjaosta eli jos minä tilaisin vihreää sähköä, joutuisiko kämppiksenikin? Toisaalta se vaatisi sen, että selvittäisin, miten asia Hoasilla toimii. Sen tein nyt tässä sivussa. Törkeän halpaa!

Windmill by Hans Pama

 

Lisäksi on epäilykset siitä, pissaavatko yritykset asiakkaita silmään ja onko tietyn sähkömuodon lisäys aina poliittinen kysymys. Terveisin Tekniikka ja talous. Tälle on myös hyviä vasta-argumentteja olemassa. Vaikka tietyntyyppistä sähköä tuotetaan vain olemassaolevan tehtailun verran, on sen jakaminen eri yritysten kesken toinen kysymys. Kysymällä tietynlaista sähköä voi kuluttaja nostaa sentyyppisen sähkön hintaa yritysten välillä ja luoda näin kannustinta sijoittaa juuri sellaiseen (koska siitä saa enemmän voittoa). Oikea ongelma onkin, ettei kuluttaja tiedä, miten asia oikeasti on. Ongelmana on tiedon epäsymmetria. Jos toinen kaupan osapuoli tietää enemmän kuin toinen, voidaan vähemmän tietävää johtaa harhaan.

Kolmas ja isoin ongelma ikäänkuin seuraa tiedon epäsymmetriasta. Konsumerismi vaatii luottamusta joko tukea tai boikottia – järjestäytynyttä tiettyjen hyödykkeiden ostamatta jättämistä – järjestävään tahoon tai yrityksien rehellisyyteen. Kannattaako vihreää sähköä ostaessa ottaa uskonhyppy ja luottaa siihen, että tarpeeksi moni muukin osallistuu, tai siihen, että yritykset huomaavat eettisesti valitun vaihtoehdon olevan SE asiakkaita kiinnostava juttu, joka erottaa yritykset toisistaan.

Tietysti, jos kuluttaja arvottaa rahaa jotain eettisen toiminnan hyötyä enemmän, ei hän alkujaankaan rupea konsumeristiksi – tietoisesti käyttämään markkinavoimaansa.

Itsereflektio: Kirjoittaja harkitsee tilaavansa uudelleen vihreää sähköä ja pitää itseään passiivisena konsumeristina.

Hyvät markkinavoimat

Vasemmistolaisessa retoriikassa puhutaan usein “pahoista markkinavoimista”. Tämä on absurdia, koska yksi keskeisimmistä markkinavoimista on kuluttaja ja työntekijälläkin on iso vaikutus (koska työn kustannukset ovat iso pala tuotannon kustannuksia).

Otetaan ajatusleikki, jossa markkinavoimia olisivat ainoastaan tuottajat/työnantajat – siis kapitalistit. Tulkitsen tätä niin, että nämä siis päättäisivät mitä tuotetaan, paljonko ja keille – sekä myös ketkä tuottavat. Puhe markkinavoimista myös tarkoittaa, että on olemassa markkinat, joilla nämä toimivat.

Muistutukseksi markkinat tarkoittavat “paikkaa”, jossa myyjä ja ostaja kohtaavat ja sopivat tuotteelle hinnan. Markkinavoimia tällöin ovat  mielestäni sellaiset toimijat, jotka voivat vaikuttaa näihin markkinoihin: ostajat, myyjät ja näiden taustatekijät.

Älä osta mitään -kampanjan logo vuodelta -08. Tämä on meno myös ilman kuluttajien markkinavoimaa.

Se, etteivät työntekijät olisi markkinavoima tarkoittaisi väistämättä kaiketikin orjuutta. Jos markkinat toimisivat näin olisimme varmaan sitä mieltä, että joo… pahoja ovat. Näin ei kuitenkaan ole, vaan nykymarkkinat lähtevät siitä, että kaikki voivat yrittää, kilpailla ja valita työpaikkansa. Jo tässä tulee vaikeuksia tulkita millaiset olisivat markkinat, joissa ei olisi työntekijöiden markkinavoimaa, koska työtä on rajallisesti tarjolla. Vaikka vallitsisi orjatalous, niin työvoiman saatavuus ei olisi taattua vaan siitä jouduttaisiin kilpailemaan, millä olisi vaikutusta markkinoihin. Samoin sillä, jos orjat nousisivat kapinaan.

Se, etteivät kuluttajat olisi markkinavoima tarkoittaisi, etteivät nämä voisi vaikuttaa tarjontaan. Mutta millaista olisi sellainen kaupankäynti, joka ei lähtisi siitä, että joku haluaa jotain? Sellaista ei olisi. Voisin tyrkyttää kaverilleni jotain rihkamaa vaikka kuinka pitkään, mutta jos hänellä ei ole kiinnostusta sitä kohtaan, ei hän sitä myöskään ottaisi.

Oletan, ettei ihmistä voi noin vain manipuloida haluamaan mitä tahansa. Ihmisille ei voi myydä sellaista, jota häneltä ei puutu. Tämä kuluttajan asema ensimmäisenä – ja siksi voimakkaimpana – markkinavoimana johtaa konsumerismin ajatukseen.

Konsumerismilla tarkoitan tässä ajattelua, joka korostaa kuluttaja-markkinavoiman kykyä vaikuttaa markkinoihin. Termi on ongelmallinen, koska tällä korostuksella voi olla monenlaisia implikaatioita. Konsumeristinen liike on Yhdysvalloissa erityisesti Ralph Naderiin henkilöitynyt ja Suomessakin muun muassa Älä osta mitään -päivänä ja Porkkanamafiana realisoitunut liike, joka kannustaa ihmisiä käyttämään rohkeammin sitä markkinavoiman asemaansa, joka heillä väistämättä kuluttajina on.

Läpeensä pahoina markkinavoimia voidaan pitää vain, jos ihmisiä pidetään läpikotaisin pahoina. Tämäkin voi toki pitää paikkansa, mutta yleensä voisi olla parempi erotella “ne pahat markkinavoimat” “näistä hyvistä markkinavoimista” eli ne pahat kuluttajat/tuottajat toisista hyvistä kuluttajista/tuottajista.

Ensi viikolla yritän keretä miettimään vastaavasti hieman niitä ongelmia, joita syntyy, kun vastuu sälytetään liikaa kuluttajalle.

Itsereflektio: Kirjoittaja on markkinavoima, joka aikoi kirjoittaa tällä viikolla metafysiikasta, sittenkin ihmisoikeuksista ja lopulta markkinavoimista. Viimeksi mainitussa kirjoittajan argumentaatiokyky ja osaaminen on huomattavasti heikointa luulee hän.

VHM yhteiskunnallisena Toisena

Otetaan kaksi hyvin erilaisesta maailmasta peräisin olevaa termiä: toiseus ja VHM (valkoinen-hetero-mies).

Ensimmäinen esiintyi esimerkiksi Hegelin filosofiassa ja Freudin psykoanalyysissa ja toistuu usein nykypäivän elitististen akateemikkojen monikulttuurisuusdiskurssissa. Asia on yksinkertainen. Toiseus on sitä, joka ei ole ykseyttä. Poikkeusta normaalista, erilaisuutta ja jotain, jota on vaikea ymmärtää tai joka toimii erilakisesti.

Keskeinen toiseuden käsittelijä on myös Simone de Beauvoir, joka nosti tapetille naisten eriyttämisen yhteiskunnasta ja sen genealogiset juuret. Hänen ajoistaan maailma on muuttunut. Miesten valta on murrettu. Tämä on tapahtunut sekä diskurssissa, että todellisuudessa. Joihinkin tehtäviin saatetaan vielä tarvita sukupuolikiintiöitä, mutta pääosin naisen mahdollisuudet ovat Suomessa samat kuin miehenkin.

Jälkimmäinen termi on kansanedustaja-kielitieteilijä Jussi Halla-ahon coinaama (engl. “to coin”) ja sopii varmaan kuvaamaan tämän stereotyyppistä äänestäjää. Näkemykseni mukaan nykypäivän mies ei näe itseään ensisijaisesti näiden sanojen kautta. Urbaanisanakirjassa se määritellään näin:

VHM Urbaanisanakirjassa

Ihoni väri on valkoinen, mutta sillä ei ole ikinä ollut vaikutusta elämääni. Olen hetero, mutta seksuaalisen suuntautumisen merkitys on nykyään löysähköä. Olen mies, mutta se ei takaa minulle parempaa sijaa yhteiskunnassa tai isompaa habaa verrattuna moneen naiseen. Olen montaa asiaa useammin ja aktiivisemmin kuin valkoinen, hetero tai mies.

VHM:t ovat käyneet harvinaisiksi. On valkoisia heteromiehiä, mutta näistä suurin osa ei ensimmäisenä kuvailisi itseään millään näistä sanoista. Ammatti, harrastus tai vaikkapa asuinpaikka on meille tärkeämpi. Selkeärajainen VHM on muuttunut toiseudeksi. Naureskelemme ihmisille, jotka korostavat seksuaalisuuttaan. Leimaamme rasisteiksi ne, jotka välittävät ihonväristä.

Tämä toiseuden tunne ja syrjäytyminen on yksi asia, jolla Halliskin ratsastaa. Vanhojen rajojen julistaminen on vastareaktio vahvasti postmodernisoituvalle Suomelle, jossa asiat ovat entistä monimutkaisempia. Entisestä toiseudesta on tulossa ykseyttä arvoliberaalimmassa ja monimuotoisemmassa yhteiskunnassa. Se yrittää sulauttaa itseensä myös valkoisen heteromiehen, mutta kukapa haluaisi luopua vallasta, kun sitä kerran saa.

Yksinkertaisuus oli Perussuomalaisten vahvuus. Yksinkertaisuus ei ole typeryyttä. Se on vain asioiden ratkaisemista miesten putkiaivoilla.

“Samaan aikaan toisaalla…”

Nyt on filosofian proseminaarityö viimeistelyä vaille hoidettu. Samoin makrotalousteorian (KA5) kurssi on takanapäin (joskaan ei menestyksellä).

Palannen kirjoittamaan tänne aktiivisemmin ja aloitin päivittämällä gradusuunnitelmiani==>
Niissäkin on vielä monta asiaa auki.

Ensi viikoksi kirjoitan konsumerismin ongelmista, jos tänään unohtunut uusi ja tärkeä aihe ei muistu mieleeni.

Kiirettä ja hiljaisuutta.

Olen pitänyt nyt päivitystaukoa. Syitä tähän on lähinnä kaksi:

  • Google Analytics ei toimi nyt versiopäivityksen jälkeen täällä yliopiston blogissa.
  • Koulu- ja työkiireitä on ollut todella paljon.

Juttuaiheita tänne on yhä listattuna aimo määrä ja palaan varmaan tämän pariin ennemmin tai myöhemmin.

´._.` <(glup)

Zeitgeist olkinukke-kulttina

Kirjoitin tästä pari päivää sitten jo toisaalla, mutta täällä käsittelen asiaa hieman toisin. Zeitgeistia on useiden ihmisten toimesta kutsuttu kultiksi ja itse tunnistin sen olkinukeksi. Katsotaan kuinka tarkasti se näihin kahteen käsitteeseen istuu.

Wikipediassa kultti määritellään mm. seuraavasti:

Erityisemmin kultti on suhteellisen pieni ja yhtenäinen ihmisjoukko, joka on omistautunut tietyille uskomuksille ja toimille, joita ympäröivä yhteiskunta pitää poikkeavina. Useimmiten kultti on uusi uskonnollinen lahko.

Yleisemmin käsitettä käytetään siis jo uskonnontapaisista ihmisjoukoista. Jonkin leimaaminen kultiksi merkitsee useimmiten sen esittämistä irrationaalisena sekä tuhoa jäsenilleen ja yhteiskunnalle aiheuttavana. Perinteinen esimerkki on Charles Mansonin kultti “Perhe”.

Yleensä vaarallisimpina pidettyihin kultteihin voidaankin katsoa liittyvän henkilökulttia, jollainen löytyy myös Zeitgeistista. Elokuvien tekijä Peter Joseph viestii säännöllisesti liikkeen jäsenille podcasteissaan ja vääntää uusia elokuvia.

"Open your eyes to the millions of lies that they tell you everyday..."

Zeitgeist-määrittelee itsensä liikkeeksi, jonka keskiössä on nykytilan kriittinen tarkastelu. Liikkeenä sitä voidaan rehellisesti pitää. Se on myös erittäin kriittinen – joskaan ei yhtä kriittinen kaikkea jäseniensä esittämää vastaan.

Elokuvassa ja sivustoilla tämän kriittisen tarkastelun voidaan kuitenkin katsoa törmäävän perustavanlaatuiseen argumentaatiovirheeseen yhä uudestaan ja uudestaan. Olkinukke on argumentaatiovirhe, jossa sen sijaan, että tartuttaisiin toisen oikeasti esittämiin argumentteihin, näytetäänkin nämä virheellisessä valossa.  Ikään kuin keksitään, että “et sinä sanonutkaan oikeasti noin vaan näin, joka minun on helpompi kumota”.

Zeitgeist tekee näin kaikelle mitä se kritisoi. Se ei oikeasti noudata tieteellistä metodia, jota kuitenkin väittää kannattavansa.

Itsereflektio: En pidä Zeitgeistia vaarallisena kulttina. Pidän sitä kuitenkin typeränä liikkeenä, johon ihmisten ei kannata liittyä ja jonka osajoukko on joukko hörhöjä. Perusrakenteeltaan se on toistaiseksi liian hajanainen kehittyäkseen vaaralliseksi kultiksi, mutta myös saadakseen aikaan mitään positiivisesti sen kummempaa kuin turhanpäiväistä sisäistä keskustelua.

P.S. Zeitgeist-liike on ottanut nimensä erityisesti Hegeliltä tunnetusta “ajan henki”-käsitteestä.

DIY: SWOT-analyysi eduskuntavaaleista

Nyt, kun vaalikoneet alkavat avata nuppujaan (esim. MTV3), voisi olla itse kunkin hyvä aika tarkastella odotuksiaan, toiveitaan ja pelkojaan.

Rakennan tähän esimerkiksi SWOT-analyysin ja toivon teidänkin jännittävän vaaleja samalla DIY-metodilla. SWOT-analyysi on aika yksinkertainen tapa pohtia erilaisia tilanteita, joista esimerkiksi yksilö tai yritys itsensä löytää. Nelikentässä tutkitaan (sisäiset) vahvuudet ja heikkoudet sekä (ulkoiset) mahdollisuudet ja uhkat.

Sovellan mallia hieman. Tässä analyysissa, jota voitte vapaasti soveltaa, kirjaan ylös ensiksi ne asiat, joita pidän Suomen vahvuuksina ja heikkouksina sellaisena kuin se on nyt (siis vaaleja edeltävää aikaa). Ulkoisen ympäristön taas korvaan tulevaisuudella eli vaalien tuloksesta riippuvilla mahdollisuuksilla tai uhilla. Omat poliittiset  näkemykseni ja kiinnostuksenkohteeni näkyvät näissä rajusti:

SWOT-kuva.

(Kuva SUURENEE KLIKKAAMALLA! Uuu!)

Koska puhe on vaaleista, niin uhat ja mahdollisuudet ovat tietysti myös puolueita. Muistakaa, että ylhäällä on menneisyys ja alhaalla tulevaisuus:

SWOT-kuva nro 2.

Täysin subjektiivista mutua.

Tekemällä vastaavan analyysin omista toiveistasi voit visualisoida poliittisia kantojasi kuin Political Compassilla ikään!

Itsereflektio: Antamani esimerkit osoittanevat jo tarpeeksi siitä, mitä mieltä eri politiikoista olen. Puolueiden sijoituksista omassa nelikentässäni saa kysyä.

McGuggenheim

Kaikki kirjoittajat jauhaa liian samaa. Sanon nyt tämän nopeasti viime viikosta

Guggenheim ei ole McDonald’s! Sen vertaaminen siihen ei ole nokkelaa enää, jos olet kymmenes ihminen, joka niin tekee. McDonalds ei ole täyttä pahuutta, kuten ei muukaan tässä kavalassa maailmassa.

On pari keskeistä eroa siinä, mitä nämä kaksi ihmisille edustavat:

  • McDonald’s: amerikanisaatio, roska, epäterveys, alempi keskiluokka.
  • Guggenheim: maailmankansalaisuus, taide, menestys. ylempi keskiluokka.

Guggenheim olisi hieno, muttei välttämättä hintansa väärti. Kävisin siellä silti. K-thanks-bye.