En tiedä, missä määrin kyseessä on myytti, mutta pikkujouluista liikkuu aina tiettyjä huhuja. Poliisilla ja taksikuskeilla riittää töitä. Pomot tai alaiset lähentelevät toisiaan. On totuuden aika. Vilkkuvaloinen kravatti ärsyttää. Joku on ollut kamalan kännissä.
Karnevalismilla tarkoitetaan sitä, kun jokin esittäytyy meille karrikoituna ja nurinkurisena. Normaalit tavat ja kulttuuri käännetään ylösalaisin. Esimerkikkinä toimikoon monissa sarjakuvissakin käytetty “päivä kuninkaana”-kertomus. Karnevalisointi, kuten huumori yleensä, sallii nauraa vakaville asioille ja haastaa valtahierarkiat. Pyhyys ja etuasema menetetään hetkellisesti.
Pikkujoulut sallivat yhden illan ajan normaalin työyhteisön toimintamallin unohtamisen sekä alaisten ja esimiesten kohtaamisen vain ihmisinä. Parhaimmillaan se voi tuoda ryhmää tiiviimmäksi ja näin helpottaa myös arkea.
Loppujen lopuksi karnevalismissa on kysymys puhdistautumisen kokemuksesta. Roolit voidaan riisua hetkeksi ja olla vain. Pomosta tuleekin pelle tai vitsiniekka. Työn orjat voivat kerrankin päästellä höyryjä. Työpaikka on työntekijöitä varten, eikä toisinpäin.
Tämän jälkeen voidaan palata työhön, mutta virkistyneinä, motivoituneina ja tietoisina siitä, että pomokin on vain ihminen.
… näin ainakin elleivät pikkujoulut mene ihan hirveäksi perseilyksi.
Itsereflektio: Allekirjoittanut on tänä vuonna käynyt vasta yksissä pikkujouluissa. Ne eivät olleet erityisen karnevalistiset, mutta silti (tai sen ansiosta) rentouttavat.
This entry was written by 
