Yksinäisyys on vakava yhteiskunnallinen pahoinvointia aiheuttava ongelma. Tästä vallitsi yksimielisyys Suomelaisten yksinäisyys -hankkeen viimeisessä työpajassa, johon sain osallistua viikko sitten. Työpajassa tutkijat, kansalaisjärjestöjen toimijat ja toimittajat jakoivat tietoa ja ajatuksia yksinäisyyden syistä ja siihen vastaamisesta. Osallistujien näkökulmien kirjoa luotaa Katarina Blomqvistin toimittama radiodokumenttisarja ”Kymmenen teesiä yksinäisyydestä”.
Toisinaan yksinäisyyden lääkkeeksi tarjotaan yhteisöllisyyttä. Lääkkeeksi yhteisöllisyysilmiö on sangen epämääräinen eikä vaikutuksiltaan yksiselitteisen hyvää tekevä. On siis tehtävä tarkempi erottelu yksinäisyys-oireyhtymän ja yhteisöllisyys-lääkkeen välillä.
Yksinäisyys on sosiaalista ja emotionaalista
Yksinäisyystutkijat puhuvat yleensä tahattomasta yksinolosta ja jaottelevat sen emotionaaliseen ja sosiaaliseen yksinäisyyteen. Ensimmäinen on tunnetila, joka voi poistua vain emotionaalisen läheisyyden kautta ja yhteydestä toiseen ihmiseen. Sosiaalinen yksinäisyys tarkoittaa eristyneisyyttä eli sosiaalisten suhteiden vähäistä määrää.
Sosiaalinen ja emotionaalinen yksinäisyys eivät aina kulje käsi kädessä. Yksinäisyyttä voi kokea sankkojen sosiaalisten suhteiden keskellä. Vastaavasti yksinäisyyttä eivät koe kaikki, joiden sosiaaliset kontaktit ovat vähäiset. Vaikka yksinäisyys ei olisikaan koettua, pelkällä sosiaalisella eristäytymisellä on terveydelle haitallisia vaikutuksia. Voidaksemme hyvin tarvitsemme toisia ihmisiä.
Miksi yhteisöllisyys ei siis olisi ratkaisu yksinäisyyden poistamiseen?
Yhteisöllisyyden ruumiinavaus
Yhteisöllisyys voi mahdollistaa yksinäisyyden lievittymisen. Yhteisöllisyydellä tarkoitetaan yleensä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvää yhteenkuuluvuuden kokemusta. Olen tekeillä olevassa väitöstutkimuksessani muotoillut yhteisöllisyyden syntymisen ehtojen olevan mahdollistavia, toiminnallisia ja kokemuksellisia. Kokemuksia synnyttää yhteistoiminta, ja yhteistoiminta tulee mahdolliseksi jossakin kulttuurisessa kontekstissa ja sopivissa, ihmisen sisäisissä ja ulkoisissa, olosuhteissa.
Tällaisena prosessina yhteisöllisyys on tapoja ja arvoja normalisoivaa ja tasaavaa. Mikään ei takaa, että yhteistoimijat tulkitsisivat yhteisöllisyyden kokemuksiaan samoin. Yhteistoimintaan osallistuneet voivat kokijasta riippuen kokea esimerkiksi mukautumisen painetta tai vaihtoehtoisesti jaettua ihanaa yhteenkuuluvuutta. Normeista ja tavoista erottautuminen lisää erillisyyden kokemusta. Yhteisössä tai vertaisryhmässä toimija voi erottua tahattomastikin, mikäli status muuttuu menestymisten tai vastoinkäymisten myötä. Yhteisöllisyyden prosesseihin sisältyy siis yksinäisyyden mahdollisuus.
Yhteisöllinen vuorovaikutus ei välttämättä poista yksinäisyyden kokemusta siksikään, että sosiaaliset tilanteet ja yhteistoimintaan mukaan pääseminen voivat olla yksinoloon tottuneille vaativia. Sosiaalisen tilan vievät silloin he, jotka ovat harjaantuneempia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Näin koettu yksinäisyys saattaa jopa vahvistua yhteisöllisessä prosessissa.
Yksinäinenkin on toimija
Pohdin työpajassa, miten yksinäisyys on erityyppistä myös sen mukaan, millaisesta toimijuudesta se seuraa. Jaana Hallamaa on kirjoittanut toimijuudesta ihmisen parhaana hyvänä. Kun ihmisen toimijuus heikkenee tai toimintamahdollisuuksia ei ole esimerkiksi taloudellisen niukkuuden vuoksi, tämä eristää toisista ja kaventaa mahdollisuuksia toimia yksinäisyyttä lievittääkseen. Pitkään jatkuvana ihmisen käsitys itsestä ja uskomus omasta sosiaalisesta arvosta saattavat vääristyä.
Mutta myös vahvaan toimijuuteen kuuluu yksinäisyyden kokemuksia synnyttävä elementti. Toimijalle kuuluu vastuu toimintansa aikaansaannoksista. Vahva toimija, joka tekee valintoja, voi kokea niin menestyessään kuin epäonnistuessaan olevansa vastuunsa kanssa yksin. Siksi emotionaalinen yksinäisyys ei ole vierasta monille johtajille tai urheilijoillekaan.
Yhteistoimijuutta vahvistamalla yksinäisyyttä vastaan?
Sekä emotionaalista yksinäisyyttä lievittävään ystävystymiseen että sosiaalisia suhteita mahdollistavaan kestävään yhteisöllisyyteen tarvitaan ihmisten välistä vastavuoroista yhteistoimintaa. Yhteistoiminta ei synny yksinäisillä välttämättä itsestään. Haurastuneet yhteistoimintataidot estävät antautumasta sosiaaliseen vuorovaikutukseen: jos ei tunnista tilanteita, joissa yhteistoiminta olisi mahdollista, ei voi osallistua siihen. Jos on yksinäisyyden halvaannuttama tai haavoittama, itsensä avaaminen uusille vuorovaikutussuhteille näyttää vain tilaisuudelta pettyä.
Myös kyky toimia yhdessä, yhteistoimijuus, on vaalittavaa ihmisen hyvää. Sekin voi haurastua, mikäli sitä ei käytä ja sen merkitystä tiedosta. Tarkoitan yhteistoimijuudella taitoa havaita tai muotoilla toisten kanssa jaettuja tavoitteita, taitoa neuvotella keinoista sekä taitoa toimia yhdessä toisten kanssa tavoitteen edistämiseksi eli taitoa sitoutua yhteistoimintaan.
Ehdotankin, että yhteisöllisyyden lisäämisen asemesta pyrimme yhteisöllisyyden mahdollistamiseen. Kun vahvistamme taitoja ja tietoisuutta yhteistoimijuudestamme, mahdollistamme sen, että voimme luoda vastavuoroisia yhteistoimintasuhteita. Kenties jaettu ja ylläpidetty yhteistoimijuus näin lääkitsisi yksinäisyyttäkin.
Kirjoittaja Taina Kalliokoski on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava, joka tutkii yhteisöllisyyden rajoja ja innostuu yhteistoiminnasta.