Tavaroiden taikamaailma: Jari Ehrnrooth ja kulttuurievoluution hedelmät

Filosofi John Gray on kirjoittanut useissa teoksissaan siitä, miten sekulaari liberalismi on korvannut uskonnollisten käsitteiden perustelut maallistuneilla myyteillä edistyksestä, valistuksesta ja tieteen voittokulusta. Käsitteiden sisältö ei ole muuttunut, vaan juutalaiskristillinen lineaarinen maailmankuva on säilynyt, mutta uusin perusteluin ja osittain uusin eettisin painotuksin. Kaikuja Grayn kuvailemasta ideologisesta murroksesta voidaan havaita myös Ylen 21.10.2019 julkaisemassa Jari Ehrnroothin kolumnista ”Turha pyhittää luontoa”. Kolumnissaan Ehrnrooth esittelee maailmankuvan, jossa ihmiseläimet ovat astuneet ulos luonnon ikeen alta ja muuttuneet ainoiksi olennoiksi, jotka voivat tehdä ”arvokkaita” asioita. Tekstissään Ehrnrooth pyrkii perustelemaan evoluutioteorian avulla ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa ihmisillä on oikeus käyttää luontoa omiin tarpeisiinsa täysin vapaasti. Ehrnrooth kuitenkaan ei malta luopua uskosta edistykseen ja antroposentrismistä, jotka johtavat kolumnin harhapoluille.

Kolumnissaan Ehrnrooth kirjoittaa: ”Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut. Luonto sinänsä on tuskin muuta kuin lumoavaa aineiden vaihduntaa.” Lauseet tuovat mieleen Karl Marxin kirjoitukset varhaisissa vuoden 1844 Taloudellisfilosofisissa käsikirjoituksissa siitä, miten hänen mukaansa hyödykkeiden tuotanto pakottaa ihmisen lopulta vieraantumaan luonnosta.

Marxin mukaan työ tuottaa itsensä tuotteidensa ohella. Koska työläisen on myytävä työvoimaansa selviytyäkseen, tulee hänestäkin lopulta kauppatavaraa. Toisin sanoen, työläisestä itsestään tulee tuote, jonka arvo määräytyy markkinoilla. Työn myyjän tekemästä tuotteesta itsestään tulee työläiselle vieras, kun se alkaa ilmentää hänen ulkoistettua työtään. Tällöin tuote saa itsenäisen voiman sen tekijän ulkopuolella. Tilanteessa jossa työläinen on myynyt työvoimansa ja joutuu näin ulkoistamaan omaa työtään tuotteisiin, tulee hänestä näiden ulkoisten objektien orja. Saadakseen aina pienenevän osan omasta luovasta voimastaan, joutuu hän myymään lisää työvoimaansa, joka ulkoistuu taas uusiin tuotteisiin. Työläisen sisäinen elämä köyhtyy sitä mukaa, mitä enemmän hän joutuu ulkoistamaan itseään aikaansaannoksiinsa. Marx jatkaa toteamalla, että vieraantuminen työstä on perimmäinen syy muihin vieraantumisen muotoihin. Marxin mukaan se, että ihmiset muokkaavat luontoa osana kapitalistista järjestelmää johtaa siihen, että luonnosta itsestään tulee työn objekti ja näin ihmiselle vieras.

Vieraantuminen luonnosta on siis Marxin mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa perustanlaatuinen ilmiö, joka seuraa sen tuotantotavasta. Näin Ehrnrooth ei esittele maailmankuvaa, joka olisi radikaali tai uusi, vaan marxilaisesta näkökulmasta tiivistää vuosisatoja vallinneen ideologian, jonka vaikutukset ovat yhtä arkipäiväisiä kuin maitolitra tai matkapuhelin.

Ehrnrooth kirjoittaa myös tieteellisen maailmankuvan osoittavan, että luonnossa esiintyvät olennot sopeutuvat evoluutioprosessien kautta ympäristöönsä ilman jonkinlaista ohjaavaa henkeä. Tästä harvat ovat varsinaisesti eri mieltä, mutta Ehrnrooth jatkaa: ”Luonnonpalvonta sopii alkuperäiskansoille, mutta tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri kohoaa aistilumouksen yläpuolelle.”

Väite tuntuu vähintäänkin kummalliselta, koska mitään yksittäistä ”tieteellistä maailmankuvaa” ei ole, eikä tiede myöskään voi sellaista muodostaa. Ja kuten Friedrich Nietzsche jo aikoinaan totesi kirjassaan Moraalin alkuperästä, tiede ei myöskään luo arvoja, vaan toimii aina joidenkin ennalta annettujen arvojen mukaisesti. ”Alkuperäiskansojen luonnonpalvonnan” ja tieteen asettaminen eri päihin jollain kuvitteellisella janalla luo myös virheellisen vastakkainasettelun. Uskonnollisuus ei ole primitiivistä tiedettä, eikä se ole sen kanssa tällä tavalla ristiriidassa. Lause tuo mieleen Ludwig Wittgensteinin kritiikin J.G. Frazerin kirjaan The Golden Bough. Wittgenstein huomautti, että tieteen ja uskonnon positivistisessa hengessä vastakkain asettelevan Frazerin ajattelu on primitiivisempää kuin niiden kansojen, joiden myyttejä hän tutki.

Näin ollen Ehrnroothin rationaalinen ”tieteeseen” nojaava näkökulma näyttää, pyrkiessään kohoamaan ”aistilumouksen yläpuolelle”, lumoutuvan toisella tavalla. Tässä tavaroiden taikamaailmassa arvo määräytyy ihmisen tarpeiden mukaan ”eikä luonto synnytä arvoja saati moraalia”, vaikka on täysin kiistatonta, että ”luonto”, mikä sitten onkaan, on syy ihmislajin olemassaoloon. Voi olla, että tällaisessa maailmankuvassa Kiinasta tilattu pöytätuuletin on arvokkaampi kuin auringonnousu, karhunpentujen leikki, kedon kukat tai ahmaäidin rakkaus poikastaan kohtaan, mutta tällaista maailmankuvaa ei voi perustaa tieteeseen tai ”kulttuurievoluutioon”. Siihen kykenee vain Munkkiniemessä asuva kirjailija.

Huolimatta kolumnin useista loogisista ristiriitaisuuksista, virheellisestä luonto/kulttuuri –jaottelusta ja kummallisista yleistyksistä Ehrnrooth on silti onnistunut tavoittamaan jotain tavallisten ihmisten arkikokemuksesta. Hän kirjoittaa: ”Voin surutta syödä suloisen peuran, mutta Osmo Rauhalan teokset jätän rauhaan, koska hän on maalannut niihin kauneuden ja totuuden itseisarvoa.”

Iloitessaan Bambin kuolleen ruumiin äärellä, joka vihdoin on saatu pois arvottomasta luonnosta ja arvokkaiden hyödykkeiden piiriin, Ehrnrooth maalaa Osmo Rauhalan taulun viereen toisen, lohduttoman kuvan. Tässä kuvassa käsitys ihmisen asemasta osana luontoa hyvässä ja pahassa on muuttunut nihilistiseksi tuhoamisvimmaksi, evoluutioteorialla perustelluksi luonnon perinpohjaiseksi tuhoamiseksi, irrationaalisiksi fantasioiksi maailman hallinnasta teknologian avulla ja ”rationaalisen” maailmankuvan loputtoman surulliseksi vaellukseksi, jonka perässä miljardien ei-ihmiseläinten ruumiit makaavat mykkinä todistajina. Surullinen kuva ei ole, koska se on yhden ihmisen yksilöllinen harha, vaan koska se kertoo jotain perustavanlaatuista yhteiskuntamme toiminnasta.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja. Hänen artikkelinsa luonnosta vieraantumisesta Marxin ja Paul Tillichin ajattelussa on ilmestynyt Trace/Jälki –lehden numerossa 5. (2019)

Eettisyys on trendi – mutta mitä ihmettä se on?

Eettisyys tuntuu olevan nyt aivan käden ulottuvilla: päivänsä saattaa aloittaa pukeutuen eettiseen t-paitaan ja kulauttamalla kupin eettistä kahvia kera eettisen maidon. Aamun tunnelmista voi raportoida someen eettisellä älypuhelimella. Älypuhelimen – eettisen tai normaalin – avulla voi tosin myös annostella tietoisuuteensa maailman hullua todellisuutta: ilmasto lämpiää, eurooppalaisissakin valtioissa demokratia lohkeilee ja Atlantin toisella puolella riehuu punakka presidentti, jolla on pahoja puutteita moraalisen vastuunsa hahmottamisessa. Ei ihme, että kaipaamme ympärillemme jotain, joka on varmuudella oikein ja hyvää.

Etiikan nousu arjen puheenaiheeksi on mahtava uutinen – ja toden totta terve reaktio tulevaisuuden kauhukuviin. Kaikki etiikkaan liittyvät puhetavat eivät silti ole ongelmattomia. Jos ’eettisyyden’ yleisin käyttö on olla kuluttamista kuvaava adjektiivi, voimme erehtyä ajattelemaan, että eettisyys pohjimmiltaan on jokin yksi, kaikkien tuntema asia. Pintapuolisesti ’tummapaahtoinen kahvi’ ja ’eettinen kahvi’ tosiaan vaikuttavat saman tyyppisiltä ilmaisuilta.

Ikävä kyllä etiikan luonne on lähempänä neuvottelua kuin tiedettä: jokaiseen eettisesti relevanttiin kysymykseen on tarjolla vaihtoehtoisia ratkaisuja ja erilaisia argumentteja. Käytännön päätös siitä, mitä tulisi tehdä, jotta toimisin oikein, edellyttää valitsemista, usein vieläpä eri tavalla huonojen vaihtoehtojen välillä, ilman varmaa tietoa seurauksista. Äärimmäinen moraalirelativismi ei ole hyvä vaihtoehto, mutta etiikkaan liittyy väistämättä epävarmuutta ja sotkuisuutta siksi, että ihmisten elämä on epävarmaa ja sotkuista.

Etiikan pelkistämisessä adjektiiviksi on sisältöongelmien lisäksi pari eettistä heikkoutta. Jos eettisyydestä puhutaan yksinomaan kuluttamisen yhteydessä, huomiotta jää monta muuta etiikan kannalta tärkeää elämänaluetta. Liian vähän puhutaan esimerkiksi siitä, että ihminen voisi olla hyvän asialla myös työpaikallaan. Eettisyys yksinomaan kuluttamisena pienentää etiikan osaksi yksilön itseilmaisua, oman jalon moraalisen laadun esille tuomista. Se on ongelmallista, sillä etiikassa pitäisi olla kyse yhteiselosta, ei minäprojektista.

Mikäli eettisyys ymmärretään kanonisoiduksi Oikeiden Valintojen joukoksi, etiikasta tulee helposti moraalinvartijan lyömäase. Aina joku onnistuu osoittamaan älykkään kipakasti, yläviistosta, eettiset epäkohdat toisten toiminnassa. Yleensä tällainen kuitenkin nostattaa defensiivisiä reaktioita, ei hyvää yhteistoimintaa. Eettisyyttä voi edistää myös ilman ylemmyydentuntoa.

Mitä on eettisyys nykyistä puhetapaa rikkaammin ymmärrettynä? Elämän eettinen päämäärä on elää hyvää elämää yhdessä toisten kanssa ja toisia varten oikeudenmukaisissa instituutioissa, muotoili filosofi Paul Ricoeur pohdittuaan asiaa viitisenkymmentä vuotta.

Lauseeseen on piilotettu etiikan kolme suuntaa. Ensinnäkin, etiikka kyllä liittyy minuun, toiveeseeni elää hyvää elämää. Elämää ei kuitenkaan eletä minua varten, vaan toisten kanssa ja toisia varten. Toisten kanssa ja toisia varten eläminen eettisenä päämääränä on radikaali ajatus ajassa, jossa hyvän tekeminen toiselle palautetaan (liian) usein siihen, kuinka kannattavaa se on hyväntekijälle. Kolmas suunta liittyy – minun ja toisen ohella – kolmansiin: en voi vain pohtia sitä, miten edistän sinun hyvääsi, ja unohtaa miten toimintani vaikuttaa muihin. Oikeudenmukaisuuden edellytykset menevät esimerkiksi silloin, kun johtaja palkitsee työpaikalla vain yhden työntekijän, vaikka muillakin olisi samat ansiot.

Eettisyys elämän päämääränä edellyttää syvää pohdintaa hyvästä elämästä, ihmisten yhteistoiminnasta ja oikeudenmukaisuudesta. Pohdinta muodostaa taustan, jota vasten yksittäisen moraalisääntöjen merkitystä voi tarkastella. Eettinen kahvikin on hyvän asialla erityisesti silloin, kun se kytkeytyy osaksi laajempaa näkyä siitä, mitä on hyvä elämä yhdessä toisten kanssa.

Kirjoittaja Anna Martta Seppänen (TM) viimeistelee yritysten vastuullisuutta käsittelevää sosiaalietiikan väitöskirjaa ja kouluttaa ja kehittää organisaatioita inhimillisesti kestäviksi CoHumans Oy:n asiantuntijana.

Kuva: Pixabay

Kokemus pahasta ja selviytymisen sanat

Kuva: Anna Martta Seppänen

Kaksi vuotta sitten Pariisi heräsi pahan aamuun. Edellisen illan ja yön aikana terrori-iskuissa oli kuollut 130 ihmistä ja haavoittunut yli 400. Iskujen toisena vuosipäivänä Yle esitti dokumentin Vihaani ette saa. Sen tekijä, Antoine Leiris, menetti terrori-iskussa vaimonsa. Dokumentti on sikäli harvinainen kuvaus moraalisesta pahasta, että siinä ei ensisijaisesti etsitä syyllistä, selitystä tai vastuunkantajaa. Katse käännetään pahan tekijästä pahan kokijaan. Leirisin haastateltavina on vuoden 2015 terrori-iskun selviytyjiä ja iskussa läheisensä menettäneitä, mutta myös aiempien terrori-iskujen koskettamia. Continue reading “Kokemus pahasta ja selviytymisen sanat”

Monitieteinen tutkimus on vaativaa käännöstyötä

Kuva: Pixabay.com/StockSnap, public domain

Monitieteisyys tai tieteidenvälisyys eivät ole uusia ilmiöitä. Uutta on sen sijaan se painoarvo, joka näille tieteen tekemisen tavoille on viime aikoina annettu. Kaikesta nostatuksesta huolimatta useat monitieteisissä ympäristöissä työskentelevät tukijat tunnistanevat kokemuksen jännitteiden keskellä elämisestä. Omat kysyvät, tahraako tuo nyt alan tutkimusta väärillä vaikutteilla. Vieraat ihmettelevät, yrittääkö tuo tulla mestaroimaan puutteellisine tietoineen meidän tutkimusalallemme. Jännitteiden välillä luoviminen ei aina ole helppoa. Miksi monitieteisyys on niin vaikeaa?

Continue reading “Monitieteinen tutkimus on vaativaa käännöstyötä”