”En voi ymmärtää”, sanotaan päätä puistellen rasisteille, Putinia tukeville venäläisille ja salaliittoteorioihin uskoville. Uutismediaan ja sosiaaliseen mediaan näyttää kietoutuneen mukaan uusi sairaus: vaikeus arvostaa asioiden, ilmiöiden ja ihmisten toiminnan ymmärtämistä. Jos ilmaisee ymmärtävänsä Putinia, heti joku asettuu syyttämään: ”olet väärien puolella” ja ”et tuominnut! tai ”symppasit vihollista”.
Vastaavalla tavalla, jos ilmaisee, ettei hyväksy jotakin toimintaa, siihen vastataan selittämällä asian tai ihmisen taustoja tai toimintalogiikkaa. Ikään kuin ymmärtäminen tarkoittaisi samaa kuin suvaitseminen, sietäminen tai hyväksyminen. Ei se tarkoita.
Ymmärtäminen on arkisessa kielenkäytössä vaivihkaa muuttunut, jos ei nyt hyväksymisen synonyymiksi, niin ainakin hyväksymishalun ilmaisuksi, ja jonkun toimien moittiminen tulkitaan ymmärtämättömyydeksi, mihin vastataan selittämällä kiireesti, mistä kyseisen toimijan käytös tai ajattelutapa johtuvat.
Ilman paikkansa pitävää tietoa ja ymmärrystä on kuitenkin mahdotonta tehdä perusteltuja moraalisia kannanottoja, antaa rakentavaa kriittistä palautetta tai koettaa muuttaa jonkin ei-moraalisen toimijan toimintaa laadukkaammaksi tai moraalisesti kestävämmäksi. Ymmärtäminen on pohja perustellulle kritiikille.
Sosiaalieettisessä tutkimuksessakin koetetaan ymmärtää monia sellaisia ihmisten elämismaailman ilmiöitä ja ihmisyksilöiden ja kollektiivien toimintaa, jota ei voi hyväksyä eli pitää moraalisesti neutraalina tai ansiokkaana. Tutkin itse aikanaan gradussani sitä, miten suomalaiset kouluampumiset esitettiin moraalisena toimintana sanomalehtiaineistossa. Jo tässä aineistossa havaitsin, miten jotkut pitivät ampujien toiminnan selittämistä ja ymmärtämistä synonyyminä kouluampujien toiminnan hyväksymiselle. Tätä välttääkseen yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujat päätyivät välillä selittämään ampujien toimintaa pelkästään ympäröivän yhteiskunnan tekijöillä.
Rinnakkainen ilmiö ymmärtää-verbin väärinkäytölle on muka-ihmettely ja jännä-puhe, jolla kylvetään epäluottamusta jotakin puhujaa tai ihmisryhmää kohtaan syyttämättä sitä suoraan tai antamalla huolellista eteenpäin vievää kritiikkiä. Puhuja voi vetäytyä vastuusta ehdottaa vaihtoehtoa tai tarjota perusteluja, nostaa kädet pystyyn ja puolustautua: ”Minähän vain ihmettelin! Enhän minä väittänyt mitään!”
Toisaalta vahva halu tuomita jokin toiminta johtaa helposti ihmisten tuomitsemiseen ja tuomittuja tekoja tehneiden ihmisten uhriutumiseen. Some-kulttuuri nimittäin luo paineen tehdä jatkuvaa identiteettityötä. Luemme toistemme videoita, kuvia, sanoja ja reaktioita suhteessa siihen, keihin katsomme viestin lähettäjän kuuluvan ja viestillä identifioituvan. On asetuttava jonkun puolelle tai toista vastaan. Haluamme nopean vastauksen uusiinkin tilanteisiin, jotta hahmotamme, miten omassa viiteryhmässämme aiheeseen suhtaudutaan, ja voimme ilmaista olevamme hyvisten puolella.
Usein kyse on myös yksilöllisestä moraalipesusta, joka muistuttaa kristillistä pietismiä: oma hurskaus, oikeassa ja hyvien puolella oleminen on tärkeämpää kuin asioihin vaikuttaminen. Erottautumalla väärintekijästä, sanomalla jyrkästi, “minä en ymmärrä tuota”, saadaan vahvistettua oma mielenrauha.
Mitä, jos kuitenkin myöntäisimme avoimesti, että minun on ponnisteltava, jotta ymmärrän itseäni saatikka niitä, joiden kanssa olen eri mieltä? Mitä, jos emme olisi koko ajan jotakin mieltä, vaan keskittyisimme rauhassa hankkimaan tietoa ja etsimään laajempaa ymmärrystä itselle vieraasta tilanteesta, ihmisestä tai ilmiöstä? Ymmärtäminen ei vielä tarkoita, että meidän olisi oltava samaa mieltä tai hyväksyttävä toisen esittämä näkemys tai toisen toiminta. Mikäli jotakin ymmärtää, voi sitä perustellusti kritisoida, ja kenties auttaa muutoksessa.
Ymmärtäminen voisi olla keino rakastaa lähimmäistä ja vihamiestä silloinkin, kun moittii tai kritisoi toisen toimintaa tai asennetta hyvin moraalisin perustein.
Kirjoittaja Taina Kalliokoski on yhteisöllisyyden rajoista väitellyt tutkijatohtori, joka työskentelee tekoälyn eettistä soveltamista edistävässä ETAIROS-hankkeessa
Edellyttääkö hyvän elämän toteutuminen yhteiskunnassa oikeudenmukaisuuden lisäksi rakkautta? Mikä on teologisen tutkimuksen panos hyvän yhteiskunnan rakentamiseen? Mitä on hyvä elämä?
