University homepage | Suomeksi | På svenska | In English

Artikkelini/My article: From Steering Capitalism to Seeking Market Acceptance. Social Democrats and employment in Finland, 1975–1998. Scandinavian Journal of History.

http://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/03468755.2017.1336599

Finland’s Social Democrats moved towards emphasizing private sector-led employment, approached the middle classes, adopted monetarist ideas, accepted the ‘market economy’ and favoured ‘controlled restructuring’ over counter-cyclical measures in a series of steps in 1975–1998. The deregulation of financial markets meant a shifting of the basis of Social Democratic employment policy from steering the capitalist economy to seeking market acceptance of the party’s politics. This did not manage to guarantee full employment in Finland during the period.

The Social Democratic ideal of full employment had paradoxically required a stronger role for the state sector in providing employment at the very same time that economic circumstances became more market-driven. Thus, the weakening of economic growth itself does not explain the crisis of social democracy. The same is true regarding the rise of the middle classes as a reason behind the crisis of social democracy.

On the contrary, the introduction of middle-class-oriented third way policies did not manage to hinder the marginalization of a substantial part of waged workers, which weakened SDP’s popularity. Furthermore, leading Finnish Social Democrats did not openly refer to neoliberal ideologists even if their employment-related ideas and policies became partly neoliberal-oriented during the last decades of the 20th century.

The primacy of work remained the central concept of Social Democratic thought in Finland at the same time. However, the Social Democrats did not manage to drop the number of unemployed below 100,000 (around 4% of the workforce) in Finland after 1975. This is a significant reason for the crisis of social democracy. Thus, whether mass unemployment stemmed from heavily Social Democratic-driven national employment-sensitive policies, Social Democratic employment policy strategy, the power of other parties, the interests of employers or the functioning of globalizing capitalism is a secondary question when analysing the fortunes of social democracy.

Furthermore, Finland’s Social Democrats seemed initially to practise a ‘third way’ type of ‘Bad Sillanpää’ policy long before its adherents in the UK, such as Tony Blair. After the mid-1970s, the Finnish Social Democrat-led governments no longer imitated Sweden, while implementing many reforms which were followed by the Swedish Social Democrats.

Väitöskirja

Väitöskirjani tiivistelmät löytyvät täältä.

Here is the abstract of my dissertation.

Väitöskirjani voi tilata täältä.

 

Lectio praecursoria 28.3.2015

 

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat!

 

”Tarvitaan kasvua, julkisen talouden sopeuttamista sekä pitkäaikais- ja nuorisotyöttömyyden vähentämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Kasvun avaimet löytyvät korkean jalostusarvon tavara- ja palveluviennin kilpailukyvystä. Viennin kasvu mahdollistaa myös kotimarkkina-alojen kestävän kasvun. […] työttömyyden vähentämisessä kyse ei ole vain taloudesta, vaan syvällisellä tavalla ihmisten osallisuudesta ja mahdollisuudesta olla hyödyksi.”

Tämä oli suora lainaus työministeri Lauri Ihalaisen Demokraatti-lehdessä 20. helmikuuta 2015 julkaistusta kannanotosta. Ministerin reseptissä Suomen nykyisen talous- ja työllisyyskehityksen parantamiseksi kiteytyy sosiaalidemokraattisen työllisyyskäsityksen pitkä linja, joka vakiintui sosiaalidemokraattien työllisyyttä koskevan politiikan ytimeksi 1970-luvun puolivälin ja 1990-luvun lopun välisenä aikana.

Ihalainen peräänkuuluttaa kirjoituksessaan myös laajaa kolmikantaista konsensusta ja sopimusyhteiskunnan vahvistamista Suomen kansantalouden nostamiseksi jaloilleen. Hänen esikuvanaan on 1990-luvun laman jälkihoito Paavo Lipposen hallituksen aikana, mutta esimerkiksi sopisi yhtä hyvin 1970-luvun viimeisinä vuosina luotu konsensuspolitiikka.

Tässä tilaisuudessa arvioitavana olevan väitöskirjani nimi on ”Sosiaalidemokraattien tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin. Työllisyys sosiaalidemokraattien politiikassa Suomessa 1975-1998”. Se kartoittaa työllisyyden ja sosiaalidemokratian välisiä yhteyksiä. Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvosto hyväksyi väitöskirjan tarkastettavaksi 2.12.2014.

Tavoitteenani on ollut taustoittaa vilkkaan julkisen keskustelun kohteena viime vuosien ja vuosikymmenten aikana ollutta kysymystä työn muuttuneesta luonteesta ja työttömyyden syistä. Tutkimukseni erityiseksi kohteeksi valikoituivat 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä vahvaa valtaa työllisyyskysymyksissä niin hallituksessa kuin työmarkkinoilla käyttäneet sosiaalidemokraatit, jotka ovat pitäneet työntekoa nykyisen työministerin edellä esittämään tapaan sekä oikeutena että velvollisuutena.

Tutkin systemaattisesti SDP:n ja SAK:n sosiaalidemokraattien välitöntä päätöksentekoa tärkeimmissä päätöksentekoelimissä eli puoluekokouksissa, puoluetoimikunnassa (jonka nimi oli kesästä 1993 lähtien puoluehallitus) ja SAK:n hallituksen sosialidemokraattisessa ryhmässä. Tutkimukseni kohdistuu siihen, miten sosiaalidemokraattien työllisyyteen liittynyt päätöksenteko ja tavoitteenasettelu sekä niiden keskinäinen suhde muuttui vuosina 1975-1998, ja mitkä tekijät tuohon suhteeseen vaikuttivat. Tällä tavalla on mahdollista osoittaa, miten sosiaalidemokraattien työllisyyttä koskenut politiikka suhteutui ympäröivän yhteiskunnan muuttumiseen säännöstellystä kansallisvaltiojärjestyksestä globaaliin finanssikapitalismiin.

Sosiaalidemokraattien työllisyyslinja vuosina 1975-1998 perustui ensisijaisesti Lauri Ihalaisen edellä korostaman talouskasvun varaan. Se merkitsi talous- ja työmarkkinapolitiikan virittämistä tukemaan vientiteollisuuden kilpailukykyä. Tähän pyrittiin saattamalla julkinen talous ja vaihtotase tasapainoon korkotason alentamiseksi sekä vakauttamalla talous inflaation- ja devalvaation vastaisella politiikalla. Näillä keinoilla yritykset oli tarkoitus saada tekemään tuotannollisia investointeja ja siten työllistämään.

Matalasta inflaatiosta ja hintavakaudesta tuli sosiaalidemokraateille työllistämisen avainkeino etenkin sen jälkeen kun he olivat myöntyneet rahoitusmarkkinoiden vapauttamiseen. Viimeksi mainittu toimenpide edellytti reaalikorkojen pitämistä sekä positiivisena pääoman ja sitä kautta investointien ja työpaikkojen houkuttelemiseksi maahan, että riittävän alhaisella tasolla, jotta investoinnit vauhdittuisivat.

Sosiaalidemokraattien talouspoliittisessa valtavirta-ajattelussa talouden ja tuottavuuden kasvu johti myös siihen, että julkinen sektori saattoi tukea yrityksiä työllistämään ja kansalaisia työllistymään. Julkinen talous tuli kuitenkin sopeuttaa, kuten työministeri vastikään vaati, talouskasvun tuottamiin puitteisiin. SDP:n puheenjohtajan Kalevi Sorsan vuonna 1977 Bad Sillanpääksi nimeämän, Korpilammen konsensuksena yleiseen tietoisuuteen levinneen kansallisen konsensuspolitiikan seurauksena veroasteen nousu pyrittiin pysäyttämään enintään 40 prosenttiin bruttokansantuotteesta samalla kun ensisijainen vastuu talouskasvusta ja työllistämisestä vieritettiin yksityisen yritystoiminnan, etenkin vientiteollisuuden, niskoille.

Sosiaalidemokraatit olivat tutkimukseni kohteena olevan ajanjakson aikana pääosin työministeri Ihalaisen tuoreen kannanoton tapaan sitä mieltä, että nimenomaan viennin kasvu vauhdittaa myös kotimarkkinoiden elinvoimaisuutta.

Valtion rooliksi jäi sosiaalidemokraattien työllisyysajattelussa ensisijaisesti vahvistaa tuotannollisen toiminnan edellytyksiä etenkin valtiollisilla tutkimus- ja tuotekehityspanostuksilla sekä julkisilla palvelu- ja infrastruktuuri-investoinneilla. Toissijaisesti sosiaalidemokraatit suosivat valtiollisissa työllisyyttä tukevissa toimissa aktiivista työvoimapolitiikkaa, eli työttömien alueellisen ja ammatillisen liikkuvuuden edistämistä, koulutuspanostuksia ja työttömien työllistämistä tarvittaessa palkkatuen avulla. Sen sijaan julkisen sektorin teettämiä väliaikaisia työllistämistöitä sosiaalidemokraattisten päättäjien enemmistö piti liian passiivisina työllistämisen muotoina.

Talouspoliittiseen valtionhoitajamaisuuteen yhdistyi sosiaalidemokraattien ajattelussa matalan inflaation tavoitetta tukeneet tuloveronkevennykset, joita yhdistettiin 1970-luvun puolivälistä eteenpäin lähes säännönmukaisesti tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin palkankorotuspaineiden patoamiseksi.

Edellä esitellylle talous- ja työllisyyspoliittiselle peruslinjalle vaihtoehtoja tarjonneista yksittäisistä sosiaalidemokraateista etenkin SAK:n vientiliittojen edustajat kannattivat tämän väitöskirjan kohteena olevana aikana paikoin onnistuneestikin markan devalvoimista viennin, talouskasvun ja työllisyyden edistämiseksi.

Sen sijaan valtion vahvempaa työllistämisotetta ja keynesiläistä suhdannepolitiikkaa tukeneet jäivät ajatuksineen johtavien sosiaalidemokraattien keskuudessa vähemmistöön. Sama koski jälkiteollista työstä vapautumista ennakoineita punavihreitä sosiaalidemokraatteja, joiden vastaus työn heikkenevään asemaan tuotannontekijänä olisi ollut toimeentulon takaaminen kansalaispalkan tapaisilla järjestelyillä, sekä ympäristön kestokyvyn nostaminen keskeisempään asemaan sosiaalidemokraattisessa politiikassa.

Työttömyysturvan parantaminen ei korostunut sosiaalidemokraattien työttömyydentorjuntastrategiassa. Vuoden 1985 työttömyysturvauudistus paransi etenkin ansioon suhteutettuun työttömyyspäivärahaan oikeutetuttujen taloudellista asemaa, mutta saman uudistuksen odottelu kymmenisen vuotta ja 1990-luvun työttömyysturvaleikkaukset johtivat työttömien köyhtymiseen ja syrjäytymiseen työpaikkansa säilyttäneiden elintasosta. SDP ei ensisijaisesti harrastanut jakopolitiikkaa vaan pyrki työllistämään.

Näin tapahtui siitä huolimatta, että puolueen periaateohjelmissa korostettu kaikkien oikeus työntekoon sai tehdä sosiaalidemokraattien politiikassa vähitellen tilaa ajatukselle, jonka mukaan työttömyyttä voitiin torjua ainoastaan pidemmällä aikavälillä.

Työmarkkinoilla 1980-luvulla kiihtynyt teollisuuden rakennemuutos johti siihen, että SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen toisen maailmansodan aikana palkankorotusten vastapainoksi hyväksymä rationalisointi alkoi johtaa teollisuustyöntekijöiden suhteellisen osuuden vähenemiseen.

Suomalaisen yhteiskunnan keskiluokkaistuminen merkitsi sosiaalidemokraattien Bad Sillanpään taktiikan muuttumista pidemmän aikavälin työllistämisstrategiaksi, jossa markkinavetoiset ratkaisut
asettuivat hallittuun rakennemuutokseen tähtäämisen reunaehdoiksi.

Markkinaehtoisuudesta kertoivat sosiaalidemokraattien sitoutuminen 1980-luvun mittaan valtionyhtiöiden kannattavuuteen ja osittaiseen yksityistämiseen, Euroopan yhteisön sisämarkkinoiden toimintaperiaatteeseen sekä joihinkin työmarkkinajoustoihin. Myös työajan lyhentäminen ja eläkeiän alentaminen lukeutuivat sosiaalidemokraattien työllistämiskeinoihin, mutta niiden avulla ei täystyöllisyyden tavoittaminen onnistunut rakennemuutoksen ja automatisaation edetessä.

Varsinkin korkosääntelyn purkaminen kesällä 1986 toimi katalysaattorina sille, että 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla alkanut talouden valtiollisen ohjailun lieventäminen kulminoitui johtavien sosiaalidemokraattien ajattelussa pyrkimykseen saada harjoittamalleen politiikalle markkinoiden luottamus ennakoimalla niiden tahtotila. Ajatustapa vahvistui 1990-luvulla taloudellisen globalisaation, laman, Euroopan integraation ja työmarkkinoiden pirstaloitumisen myötä.

Sosiaalidemokraatit ryhtyivät kannattamaan 1990-luvulla laman ja kylmän sodan loppumisen siivittämänä markkinaehtoisia osittaisuudistuksia, jotka merkitsivät kilpailun lisäämistä, työttömien aktivointia työttömyysturvaa heikentämällä, uusia työmarkkinajoustoja, valtionyhtiöiden yksityistämistä ja julkisten menojen leikkaamista.

Sosiaalidemokraattisen työllisyyteen vaikuttaneen politiikan markkinaehtoistumista tuki SDP:n identiteetin loittoneminen vielä vuoden 1975 puoluekokouksessa korostetusta talouden kansanvaltaisen suunnittelun ja ohjailun lisäämisestä. Demokraattinen sosialismi ja taloudellisen demokratian lisääminen työpaikoilla säilyivät puolueen periaatteellisena kaukotavoitteena vielä vuoden 1987 puoluekokouksessa hyväksytyssä uudessa periaateohjelmassa, mutta samalla SDP hyväksyi periaatteessakin markkinaohjauksen ajatuksen ja luopui luokkaidentiteetistään.

Suomalaisen yhteiskunnan palveluvaltaistuminen ja keskiluokkaistuminen sekä kansalaisten identiteettien pirstaloituminen heikensivät sosiaalidemokraattien luottamusta marxilaiseen ajatukseen työväenluokan vääjäämättömästä kasvusta. Palkansaajien jakautuminen vakituisissa töissä olleisiin, pätkätyöläisiin ja työttömiin sekä jälkimoderniin ajatteluun yhdistynyt markkinausko johtivat kylmän sodan päättymisen ohella sosiaalidemokraattienkin itseymmärryksen hajaantumiseen ja markkinaehtoistumiseen viimeistään 1990-luvulla, vaikka he eivät sortuneet yksinomaan jälkimoderniin relativismiin ja suurin osa työikäisistä elätti itsensä edelleen palkkatyötä tekemällä.

Sosiaalidemokraatit pyrkivät torjumaan globalisaation haittoja kansainvälisissä järjestöissä, joiden monet linjaukset vaikuttivat myös kansallisiin työllisyyslinjauksiin. SDP kannatti kansainvälisesti koordinoitua keynesiläistä elvytyspolitiikkaa eurooppalaisten taloustaantumien lääkkeeksi, koska pelkäsi yksinomaan kansallisten elvytystoimien hyödyttävän lähinnä tuontimaita.

Sosiaalidemokraatit tukivat Euroopan integraatiota kilpailukykysyistä. He tavoittelivat Euroopan unionin sosiaalisen ulottuvuuden parantamista asettuessaan EU-jäsenyyden kannalle. Euroopan raha- ja talousliitto jakoi enemmän mielipiteitä sosiaalidemokraattien keskuudessa, mutta talouspoliittinen jatkuvuus, kansalliset puskurirahastot ja turvallisuuspolitiikka perustelivat heidän enemmistölleen Suomen rahaliittojäsenyyden tarpeellisuuden.

Bad Sillanpään strategian omaksuminen oli merkinnyt SDP:n astumista markkinavetoiselle tielle ennen kuin eurooppalaiset sisarpuolueet kääntyivät kolmannelle tielle Ruotsissa 1980-luvun alussa sekä Britanniassa ja Saksassa 1990-luvun lopulla. Tämä tarkoitti useassa yhteiskunnallisessa kysymyksessä Suomessa tärkeän Ruotsin esimerkin ohittamista ja eräiden uusliberalismin suuntaisten osauudistusten omaksumista sosiaalidemokraattien politiikaksi.

SDP:n kannatus huhtikuun eduskuntavaaleissa uhkaa jäädä historiallisen alhaiseksi. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että työnteon ensisijaisuuden lähtökohdan sisäistäneen sosiaalidemokratian kriisiytymisen keskeinen syy Suomessa on ollut 40 vuotta koholla ollut työttömyys. Sosiaalidemokraatit pyrkivät vuosina 1975-1998 parantamaan työllisyyttä monella, vähitellen markkinaehtoistuneemmalla keinolla, jotka tukivat kansallista kilpailukykyä, mutta eivät olleet riittävän tehokkaita työttömien työnhakijoiden lukumäärän alentamiseen missään vaiheessa alle sadan tuhannen. Julkinen sektori oli viritetty liian alhaiselle tasolle, jotta kaikilla halukkailla olisi ollut koko ajan oikeus ja velvollisuus elättää itsensä tekemällä työtä, mikä oli sosiaalidemokraattien ydinajatus.