Helsingin Norssin harjoittelijoille pitämäni mentorikurssi alkoi perjantaina. Tapasin mentoriryhmäni opetusharjoittelijani face-to-face ensimmäisen kerran Norssin tietokoneluokassa. Olen huomannut, että verkkokurssi onnistuu sitä paremmin, mitä selvemmin sen ohjastaa kädestä pitäen. Edistyneet opiskelijat neuvovat myös toisiaan. Se helpottaa. Toisaalta ohjaajan tulee ottaa peruskoulun opettajan ote: asiat tulee esittää järjestyksessä, jotta kukaan ei putoa kelkasta.
Jaoin kullekin roolinsa Suutarinmäen yläkoulun opettajana, näytin Blackboardin kotisivun ja Blackboardissa käyttämämme työkalut. Jokainen kirjautui Blackboardissa kurssille. Motivoin myös osallistumaan simulaatiokeskusteluihin ja empatisoimaan, jotta opettajanhuoneeseen sosiaalistuminen onnistuisi. Ainakin näin aluksi opiskelijat tuntuivat motivoituneilta uuden tehtävänsä edessä.
Eräs suuri ongelma on se, että yliopisto opettaa opiskelijat keräämään suorituksia ja laskemaan aikaansa. Kuten lääkärikoulussakin ohjaavat opettajat yrittävät opettaa kandeille käyttökelpoisia ”good bedside manners”, me opetusharjoittelussa haluamme opettaa harjoittelijoille mahdollisimman paljon heidän tulevasta ammatistaan, siis aineenopettajuudesta erityisesti peruskoulussa.
Me opettajat emme voi laskea tarkasti käyttämäämme aikaa, vaikka meille maksetaankin opetusvelvollisuutemme mukaan( paitsi norsseissa, joissa palkkaan vaikuttavat myös työn vaativuus ja henkilökohtainen osaaminen esimiesten arvioimana). Jos opetusharjoittelussa vain viuhahtaa sen minimiajan, jolla siitä pääsee läpi, ei ole ihme, että nuoret opettajat ”oikeassa työssään” ahdistuvat, väsyvät ja valittavat. Jotkut vielä syyttävät opetusharjoittelun ohjaajia siitä, että ammatin kannalta oleellisista asioista ei olisi puhuttu. Onneksi suuurin osa harjoittelijoista ymmärtää norssiajan merkityksen säilyäkseen hengissä opettajana.
Odotan innolla, kun Suutarinmäen opettajanhuone alkaa rakentaa keskustelualustallamme koulunsa metaforaa viikolla 45.
