Risto Saarinen: Kuolemisen taito

Professori Risto Saarisen luento Studia Generalia -luentosarjassa 17.3.2011. Tilaisuuden teemana Elämän rajalla.

”Kuolemisen taito”, latinaksi ars moriendi, on vanha elämänhallinnan tapa ja kirjallisuudenlaji. Tällä otsikolla varustettuja kirjoja on kirjoitettu keskiajalta aina meidän päiviimme saakka. Nykypäivänä  käytetään enemmän nimekettä elämäntaito, mutta elämäntaidon kirjoissa on paljon samaa vanhan ars moriendin kanssa. Esimerkiksi nykypäivänä suositut downshifting– eli hitaan elämän oppaat sisältävät monia samantapaisia aineksia kuin vanhat kuolemisen taidon kirjat, jotka usein laajenevat koko elämän hallinnan oppaiksi.

Kuolemisen taitoa käsittelevä kirjallisuus olettaa, että ihmisen on hyödyllistä ja tarpeellista pohtia kuolemaa paitsi yleiseltä teoreettiselta kannalta, tietona, myös oman elämänsä päättymisen kannalta, toiminnallisena taitona. Tällaisen omakohtaisen pohdinnan ja toiminnallisen taidon ei tarvitse olla filosofista taikka uskonnollista. Tärkeä osa kuolemisen taitoa on esimerkiksi taloudellinen suunnittelu: miten järjestän omaisuuteeni liittyvät seikat niin, että perintöasiat saadaan hoidettua edullisesti ja sopuisasti. Samalla käytännöllisetkin asiat ja osaaminen voidaan asettaa palvelemaan hyvää elämää siitä näkökulmasta, että osaan itse kohtuullistaa ja rajata omaa elämääni sopivasti pitäen silmällä sitä, että kuolema joskus koittaa.

Omakohtaisuus on hyvin monen toiminnan ja taidon välttämätön ehto. Jo antiikin filosofi Aristoteles havaitsi sen tärkeän seikan, että omakohtaisuus liittyy toimintaan ja taitoihin (lat. ars) paljon kiinteämmin kuin teoreettiseen tietämiseen (lat. scientia). Kuolemasta voi hankkia varsinaista tieteellistä tietoa vaikkapa biologian taikka väestötieteen keinoin, mutta filosofit ja teologit ovat usein olleet kiinnostuneita kuolemasta minä-muodossa, ensimmäisen persoonan kokemuksellisena rajana ja samalla toiminnallisen taidon kaltaisena omakohtaisena asenteena ja valmiutena. Siksi länsimainen ajattelun ja uskonnon perinne puhuu usein kuolemisen taidosta, ars moriendi.

Esityksessä luonnehditaan filosofian, teologian ja taiteen kuolemakäsityksiä keskustelemalla siitä, millä tavalla kuolema on näillä aloilla lopultakin minun kuolemani, minun ongelmani jolle minun itseni on annettava merkitys ja jonka suhteen minun on hankittava jonkinlaisia valmiuksia. Tämä merkityksenanto on ennen muuta toimintaa ja taitoa eikä varsinaisesti tieteellistä tietoa. Se voi olla luonteeltaan monenlaista, perinnön suunnittelua, muistelmien kirjoittamista, ihmissuhteista ja omasta jaksamisesta huolehtimista, mutta yhtä lailla myös uskonnollista, maailmankatsomuksellista, taiteellista tai muuten luovaa toimintaa. Sen yhtenä keskeisenä tavoitteena on joka tapauksessa yksinäisyyden torjunta ja toisten ihmisten kohtaaminen.

Sami Pihlström vertaa kirjassaan Uskonto ja elämän merkitys tällaista omakohtaista ja samalla vuorovaikutuksellista merkityksenantoa shakin pelaamiseen: vaikka on täysin mahdollista pelata shakkia aivan yksinkin, on sitä kuitenkin tarkoitus pelata muiden kanssa. Se, pelaanko shakkia muiden kanssa, kuitenkin viime kädessä riippuu minusta itsestäni. Samalla tavalla kuoleman edessä näkyy yhtäältä perimmäinen omakohtaisuus, mutta samalla kutsu yhteiseen pelaamiseen ja vuorovaikutukseen.

Kuoleman taidosta puhuvissa teksteissä olennaista on juuri minä-muoto, omakohtaisuus jota ei voi selittää vain yleispätevillä tieteellisillä teorioilla. Samalla kuolemistaidon teksteillä on kuitenkin tietty esimerkillisyys taikka esikuvallisuus: pohtimalla niitä henkilö voi soveltuvin osin myös tulla joihinkin tuloksiin omasta elämän ongelmastaan, kuolemastaan ja henkilökohtaisista merkityksistään, joiden ääressä hän saattaa myös pikemmin harjoittaa hiljaisuutta ja kuuntelemista kuin puhumista tai kirjoittamista. Esitys käyttää kolmenlaisia kulttuurituotteita esimerkkeinä nykypäivän ars moriendista:

Ensimmäiseksi käsitellään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Virsikirjan kuolemaan liittyviä tekstejä. Niissä Raamatun ja klassisen maailmankirjallisuuden ainekset limittyvät monin eri tavoin.

Toiseksi keskustellaan  suomalaisessa viihdejulkisuudessa uudelleen suosituiksi tulleista kansanomaisen ars moriendin tavoista, kuten ruumiiden esillepanosta ja kuuluisien miesten kuolemisprosessin yksityiskohtaisesta kuvaamisesta. Edellisestä esimerkkinä ovat rikostekniikkaan paneutuvat tv-sarjat, kuten CSI, jälkimmäisestä puolestaan iltapäivälehdistön laajat kuvaukset julkkisten viimeisistä päivistä ja hetkistä.

Kolmanneksi esitellään perinteisen ars moriendi -teeman esiintymistä suomalaisessa nykykirjallisuudessa. Keskeisenä esimerkkitekstinä on Riikka Pulkkisen romaani Raja.