Professori Juha Heleniuksen luento Studia Generalia -luentosarjassa 25.10.2012. Tilaisuuden teemana Keinotekoista vai luonnonmukaista?

Luomu-epiteettiä käytetään monissa eri merkityksissä. Ruoasta puheen ollen luomu on jo vuosikymmenet tarkoittanut määrättyä tuotantotapaa. Luomutuotanto on ennen kaikkea määritelty tapa harjoittaa puutarhatuotantoa, maanviljelyä ja kotieläinten hoitoa maatiloilla. Aikoinaan luomutuotantotavan määrittelivät luomutuottajat itse. Suomessa Luomuliitto ry tuottajajäsenineen edelleen määrittelee kotimaista luomua; luomuliiton ehtojen mukaisesti tuotetulle ruoalle voi hakea liiton oman leppäkerttumerkin.

Nykyisin luomutuotantotapaa määrittelevät myös poliitikot, sillä Euroopan Unionin yhteisen luomumerkin, ”eurolehden” myöntämisen ehdot on määritelty luomuasetuksessa. Asetus ulottaa luomun myös elintarvikkeiden jalostukseen. Asetuksen ensimmäinen kohta kuvailee luomutuotantotavan ihanteelliset tavoitteet, joihin sisältyvät mm. ympäristön kannalta parhaat käytännöt ja eläinten hyvinvointi (asetus (EY) N:o. 834/2007). Näitä tavoitteita ja arvoja ei kukaan kiistä. Luomua koskeva keskustelu – joillakin foorumeilla kiivas väittely – liittyy siihen, ovatko asetuksessa määritellyt tuotantotapaa koskevat ehdot perusteltuja tai järkeviä.

Kun luomusta aikoinaan alettiin puhua, oli välttämätöntä määritellä myös se tuotantotapa, mitä luomu ei ole. Tätä alettiin kutsua ”tavanomaiseksi” tuotannoksi. Luomuasetus useassa kohdassa kuvaakin luomutuotantotapaa tavanomaiseen tuotantotapaan verraten: mitkä menetelmät eivät ole luomussa sallittuja. Luomussa ei saa käyttää kemianteollisuudessa valmistettuja mineraalilannoitteita, vaan lannoituksen pitää perustua eloperäisiin kierrätyslannoitteisiin sekä kasvien omaan biologiseen typen sidontaan ilmakehästä peltoon. Luomussa ei saa käyttää kemianteollisuudessa valmistettuja torjunta-aineita, vaan kasvitautien, tuhohyönteisten sekä rikkakasvien torjunta tulee tehdä biologisten torjunta-eliöiden avulla, erilaisilla viljelyteknisillä keinoilla tai mekaanisesti. Kotieläimet tulee ruokkia luomurehulla, ja kotieläinten hyvinvointia koskevat määräykset ovat tiukempia kuin verrokissa, tavanomaisessa tuotannossa. Luomussa ei sallita geneettisesti modifioituja eli GMO-tuotantoeliöitä. Elintarvikeyrityksissä luomu rajoittaa mm. lisäaineiden käyttöä. Nämä ovat luomun suurimmat, tuotantotapaa määrittelevät eroavuudet tavanomaiseen tuotantoon nähden.

Kysymys kuului: luomussako Suomen tulevaisuus? Olisiko meidän esimerkiksi syytä tavoitella sitä, että puolet Suomen maataloudesta on luomussa vuoteen 2030 mennessä? Tämä tavoite sai parisen vuotta sitten runsaasti julkisuutta, koska se sisältyi ministeri Stubbin koolle kutsuman ja Jorma Ollilan puheenjohtajuudella toimineen maabrändivaltuuskunnan raporttiin (2010).

Seuraavassa perustelen oman näkemykseni luomun merkityksestä Suomelle. Lähtökohtani on luonnontieteellinen, sillä oman professuurini ala on agroekologia. Agroekologia tutkii ruoan tuotannon ja kulutuksen järjestelmän eli ruokajärjestelmän kestävyyttä ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Taloustutkijat ovat esittäneet perusteltuja laskelmia siitä, että luomutuotteet voisivat olla Suomen elintarvikesektorin vientibrändi, joka tarjoaisi kasvua elintarvikeyrityksille, nostaisi maatalouden yrittäjätuloa ja estäisi maaseudun autioitumiskehitystä. Rajaan oman tarkasteluni enemmänkin luonnontieteellisiin kysymyksiin.

Luomun ytimessä on ekologisuus, luonnonjärjestelmän mukainen toiminta. Luonnonmukainen tuotanto on ihmisen ja luonnon muodostaman ruokajärjestelmäkokonaisuuden integraatioon (engl. system integrity) pyrkivä kehittämislähtökohta. Ruoka on biologinen välttämättömyys ja ihmisten kouriintuntuvin side ekosysteemiin ja muuhun eliöyhteisöön. Ruoka on poliittinen kysymys ruokaturvan vaalimisen yhteiskunnallisessa tehtävässä. Ruoka on yhteisöllinen ja kulttuurinen side ihmisten välillä. Ruoka on taloudellisesti merkittävä tuotantoelämän sektori. Kehittämislähtökohtana luomu on vaihtoehtoliike, joka argumentoi nykyisen järjestelmän kestämättömyyttä, ja etsii sekä tarjoaa järjestelmän kokonaisuuteen yhteensopivia keinoja kohden ekologisesti, sosiokulttuurisesti ja taloudellisesti kestävää.

Pyrkimys järjestelmäkokonaisuuden integraatioon on tuotantotapayksityiskohtia syvällisempi ero tavanomaiseen tuotantoon. Jo sana tavanomainen, business as usual, viittaa lähtökohtaan, jossa edetään totunnaisesti, yksityiskohtia parannellen ja olemassa olevaa teknologiaa viilaten ja täydentäen. Tavanomaisen tuotannon kehittämislähtökohta onkin panostehokkuuden (factor efficiency) kasvattaminen. Panostehokkuus toki on yksi kestävän kehityksen edellytyksistä; se on kuitenkin vain yksi, eikä yksinään riittävä edellytys. Luomukin edellyttää – ja tuo – panostehokkuutta, mutta hakee sitä järjestelmän kokonaisvaltaisen kestävyyden ehdoilla.

Näin määriteltynä luomu ei määrity vain kulloisenkin luomuasetuksen sisällön mukaan. Luomu on tieteellisesti edistyvä tuotantotapa, ja ruokajärjestelmän kestävyyttä kehittävän tutkimuksen näkökulmasta luomu on kiinnostava vain niin kauan kuin luomu-tavanomainen asetelma on mielekäs. Päämääränä on tietysti oltava tulevaisuuden kestävä ruokajärjestelmä.

Ekologisen kestävyyden reunaehtojen vuoksi tulevaisuuden kestävä ruokajärjestelmä edellyttää siirtymistä kohden luonnonmukaisempaa tuotantotapaa niin Suomessa kuin muualla maailmassa. Käytin komparatiivia: luonnonmukaisempi (kuin nykyinen vallitseva). Ekologisen kestävyyden tavoittelussa sana luonnonmukainen viittaa konkreettisesti ekosysteemien toimintaan. Koska ruokaa saadaan vain biologisten yhteisöjen toiminnan avulla eli ns. ekosysteemipalveluna, on välttämätöntä etsiä ne tuotantotavat, jotka varmistavat ekosysteemien toiminnan jatkuvuuden. Luomun vaatimus ravinteiden kierrättämisestä järjestelmän sisällä on kiistattomin ehto myös tulevaisuuden kestävälle tuotantotavalle. Tavanomainen tuotanto ylläpitää nyt vuosittaista noin 20 miljoonan kilon yksisuuntaista fosforivirtaa kallioperästä järjestelmän läpi ympäristöön, kuten vesistöihimme. Luomu lopettaisi tämän vahingollisen haaskauksen. Myös torjunta-aineiden käytöstä pidättymiselle on ekologisia perusteita.

Luonnonmukaisuus on kehittämislähtökohta, jota Suomen tulevaisuus tarvitsee. Yksin luomu ei kuitenkaan riitä. Tulevaisuuden kestävältä ruokajärjestelmältä kysytään tuotantotapojen lisäksi vastauksia joukkoon muita kysymyksiä: On huolehdittava kansakuntien oikeudesta ja velvollisuudesta omaan ruoan tuotantoon. Tuontiruoissa niin luomu kuin tavanomainen voi olla pois tuotantoalueensa nälkäisten ihmisten lautasilta, tuotettu ja viety maksukykyisille asiakkaille Suomeen. On kansanterveyden vuoksi tasapainotettava kasvi- ja eläintuotteiden tuotanto. On vaalittava tuottajien taloudellista toimeentuloa ja sosiaalista hyvinvointia, reiluutta, paitsi kaukomailla myös – ja kiireellisesti – Suomessa. On vastattava kansalaismaatalouden, kuten kaupunkiviljelyn ja lähiruoan yhteisöllisyyttä korostavaan haasteeseen. Kansalaisten vaatimus palauttaa ruoan arvot ja merkitykset niin ympäristön, yhteisön kuin yksilön hyvinvoinnin ehtona on oikeutettu ja ajankohtainen.