Palkokasvien rehukäyttö

Teollisesti valmistetun typpilannoitteen käyttö voi vähentyä ja palkokasvien käyttö ruokinnassa voi lisääntyä, jos palkokasvien viljelyn lisäksi rehuketjun kaikki muutkin vaiheet (rehun korjuu, säilöntä, ruokinta) saadaan toimimaan kotieläintilalla. Kohtuullisen suuren valkuaispitoisuuden (25 – 35 % kuiva-aineesta) vuoksi palkoviljojen (herne, härkäpapu, lupiini) siemenet ovat käyttökelpoinen valkuaislähde tuontivalkuaisrehujen korvaajana. Siementen ja nurmipalkokasveista apilan ruokintakäyttöä on tutkittu jo päättyneissä ja menossa olevissa hankkeissa. Sen sijaan palkoviljojen (herne, härkäpapu, lupiinit) käytöstä karkearehuna on huomattavan vähän tutkimustietoa saatavilla. Nautojen ruokinnassa palkoviljat voivat korvata nurmikasveista tehtyä säilörehua, kun koko kasvusto korjataan kokoviljasäilörehuna. Tämä laajentaa palkoviljojen käyttömahdollisuutta alueille, missä ne eivät ehdi tuleentua. Toimiva kasvinvuorotus ja maan kasvukunnon ylläpito edellyttää useiden eri typensitojakasvilajien käyttöä ja niiden ruokinnallisten ominaisuuksien tuntemista.

Hernettä ja härkäpapua pidetään potentiaalisina säilörehukasveina (esim. Fraser ym. 2001). Kasvinviljelykokeiden lisäksi on Suomessa tutkittu herneen ja härkäpavun optimaalista korjuuajankohtaa ja soveltuvuutta säilörehuksi pienen mittakaavan säilöntäkokeissa (Syrjälä-Qvist ym. 1982, Pursiainen ja Tuori 2008). Sen sijaan palkoviljasäilörehujen tuotantovaikutuksesta lypsylehmien ruokinnassa on hyvin vähän tutkimustietoa. Erityisesti on puutetta Suomen olosuhteisiin ja ruokintatyyppiin soveltuvasta tiedosta, joka antaisi pohjaa käytössä olevan ruokinnan muuttamiseen. Hernesäilörehua on Suomessa tutkittu ainoastaan kahdessa ja härkäpapusäilörehua yhdessä maidontuotantokokeessa (Pursiainen ym. 2004, Juutinen 2011).  Menossa olevassa Kotipalko-hankkeessa selvitetään alustavasti laboratoriomittakaavan säilöntäkokeessa valkolupiinin käyttökelpoisuutta kokoviljasäilörehun raaka-aineena. Valkolupiini voi olla erinomainen biomassan tuottaja kokoviljasäilörehuksi (Azo ym. 2006), mutta sen siemenet eivät ehdi valmistua Suomen kasvuoloissa. Valkolupiini on mukana myös MTT:n menossa olevassa tutkimuksessa koskien vaihtoehtoisia rehukasveja, mutta valkolupiinisäilörehun ruokinnallista arvoa ei ole tutkittu lypsylehmäkokeissa.

Palkoviljojen koostumus (valkuainen, kuitu, kivennäisaineet) poikkeaa selkeästi nurmikasveista. Kotimaisessa rehutaulukossa härkäpapusäilörehun tiedot ovat puutteelliset ja valkolupiinisäilörehu puuttuu kokonaan. Palkoviljasäilörehujen tuotantovaikutuksen ja ominaisuuksien tunteminen edellyttää ruokintatutkimuksia, joissa selvitetään rehun ruokinnallinen arvo verrattuna nurmisäilörehuun ja samalla täydennysrehujen vaikutukset. Typen ja muiden ravinteiden hyväksikäytöstä tarvitaan lisätietoa, jotta vältetään esimerkiksi valkuaisrehujen ja kivennäisrehujen liian vähäinen tai toisaalta tarpeeton käyttö. Myös palkokasvisäilörehujen käymis- ja mikrobiologisen laadun varmistaminen on tärkeää, jotta rehun käyttö ei aiheuta ongelmia maidontuotannossa. Rehun korjuuteknologialla ja säilöntäaineella voi olla merkittävä vaikutus laatuun.

Viljakasvin ja palkokasvin viljely seoksena pienentää rehun raakavalkuaispitoisuutta, millä on merkitystä typen hyväksikäytön kannalta. Kotimaisissa tutkimuksissa kokoviljana korjatun härkäpavun raakavalkuaispitoisuus on ollut noin 18-20 % kuiva-aineesta (Syrjälä-Qvist ym. 1982, Pursiainen ja Tuori 2008). Tämä on tarpeettoman suuri pitoisuus, sillä eläin ei pysty hyödyntämään pötsissä nopeasti hajoavaa valkuaista pötsin mikrobisynteesiin. Liiallisen typen eläin joutuu erittämään virtsassa. Viljan sisällyttäminen seokseen tai ruokinnan koostaminen erityyppisistä karkearehuista voisikin olla ravinteiden hyväksikäytön kannalta parempi vaihtoehto kuin puhdas palkokasvirehu.

 

Viitteet:

Azo, W., M., Lane, G., P., F., Cannon, N., C. & Davies, W. P. 2006. Dry matter yields and quality of organic lupin and lupin/cereal mixtures for wholecrop forage. Aspects of Applied Biology 79:93-96.

Fraser, M. D., Fychan, R. & Jones, R. 2001. The effect of harvest date and inoculation on the yield, fermentation characteristics and feeding value of forage pea and field bean silages. Grass and Forage Science 56: 218-230.

Juutinen, E. 2011. Säilörehua herneestä ja härkäpavusta. Nauta 4: 34-35.

Pursiainen, P. & Tuori, M. 2008. Effect of ensiling field bean, field pea and common vetch in different proportions with whole-crop wheat using formic acid or an inoculant on fermentation characteristics. Grass and Forage Science 63: 60 – 78.

Pursiainen, P., Tuori, M., Karp, V. & Leinonen, A-R. 2004. Herne-ohrakasvustosta säilörehua lypsylehmille. Maataloustieteen Päivät 2004, Suomen maataloustieteellisen seuran tiedote 19: 4 p. Saatavissa: http://www.smts.fi/MTP%20julkaisu%202004/esi04/ti53.pdf Viitattu 15.9.2012.

Syrjälä-Qvist, L., Setälä, J., Kortesmaa, H. & Pulli, S. 1982. Vihanta härkäpapu säilörehun raaka-aineena. Koetoiminta ja käytäntö 39, 11.5.1982: s. 29.