Luento 8.4.2011: FT Jessica Parland-von Essen ja Viaporin kulttuuri

Viaporin vaikutus teki Helsingin seudusta 1700-luvun lopulla poikkeuksellisen aateliskulttuurin keskittymän. Aatelin edustajat elivät tavallisesti maaseudulla kartanoissaan ja virkataloissaan, ja valtakunnan ainoa kaupunki, jossa oli merkittävä aateliskeskittymä, oli perinteisesti ollut Tukholma kuningashoveineen ja keskushallintoineen. Helsinki-Viaporin “kaksoiskaupunki” veti puoleensa aatelista upseeristoa ja virkamiehistöä, ja samalla seudulle levisivät aateliskulttuurin eri muodot Ratkaiseva käännekohta oli varhaiskustavilainen aika, selvimmin 1780-luku.

Aateliskulttuurin tukikohtina ja seurapiirielämän keskuksina toimivat Helsingin seudun kartanot, joita korkeat upseerit hankkivat omistukseensa. Merkittävimmät näistä kartanoista olivat Augustin Ehrensvärdin Herttoniemi ja Carl Tersmedenin Alberga (Leppävaara). Myös Viaporin avulla vaurastuneet virkamiehet ja porvarit ostivat kartanoita ja jäljittelivät näin aatelista elämänmuotoa; tunnetuin esimerkki on muonamestari Mathias Weckströmin suku, joka hankki itselleen Tuomarinkylän kartanon ja rakennutti sen edustavan kivisen päärakennuksen. Moniin kartanoihin istutettiin suuret ja edustavat puistot rousseaulaisen “takaisin luontoon” -ajattelun hengessä. Myös Viaporiin ja Helsinkiin syntyi puistoja: Viaporin kuuluisa Piperin puisto alkoi muotoutua 1770-luvulla, ja yritteliäs porvari Anders Byström perusti Helsingin tulliportin ulkopuolelle Sorgfri (“Surutoin”) -nimisen puiston kaupunkilaisten rentoutumista ja huvittelua varten.

Sekä aatelisiin kasvatusihanteisiin että upseerikoulutukseen kuului voimakkaana elementtinä taidekasvatus, etenkin piirustus ja maalaus. Augustin Ehrensvärd ja monet muut upseerit olivat lahjakkaita tällä alalla, mutta Viaporissa vieraili myös ns. oikeita taiteilijoita. 1700-luvun johtaviin ruotsalaistaiteilijoihin kuulunut taidemaalari Elias Martin työskenteli nuoruudessaan 1760-luvulla useita vuosia Viaporissa. Hänen tehtävänään oli koristella Saaristolaivaston aluksia, mutta samalla hän maalasi lukuisia linnoitusta kuvaavia öljyväritöitä ja siten dokumentoi jälkipolville Viaporin rakennusvaiheet (Näiden kotisivujen tunnuskuvana on Martinin maalaus Viaporin telakasta: https://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/files/2011/01/viaporintelakkaGKM-0859.jpg) Linnoituksessa työskenteli myös ranskalainen Louis Bélanger, jonka Helsingin Kaupunginlahdelta tekemä gravyyri vuodelta 1798 on vanhin tunnettu kuva Helsingin kaupungista.

Musiikkielämä oli Viaporin Helsingissä vilkasta, joskin melko amatöörimäistä. Useissa kodeissa oli perunkirjojen perusteella soittimia ja nuotteja, ja eurooppalaisen musiikkielämän uusimmista virtauksista oltiin hyvin perillä. Ensimmäinen tunnettu konsertti Helsingissä pidettiin vuonna 1786, kun upseereista ja muista paikallisista musiikkientusiasteista koottu orkesteri soitti Joseph Haydnin sinfonian. Aikalaiset kuvailivat orkesterin tasoa kehnoksi, mutta porvari Anders Byströmin poika Thomas pelasti tilaisuuden pianonsoitollaan. Lahjakas Thomas Byström pääsi myöhemmin opiskelemaan musiikkia ja päätyi säveltäjäksi Tukholmaan. (Hänen sävellyksiään löytyy jopa YouTubesta: http://www.youtube.com/watch?v=8oIM65m3o4k) Seuraava iso konsertti Helsingissä pidettiin 1801, ja sen tähtenä oli säveltäjä Bernhard Henrik Crusell, joka oli aloittanut uransa klarinetinsoittajana Leskikuningattaren Henkirykmentissä Viaporissa. Kaikki tuon ajan merkittävimmät muusikot olivat aatelittomia, sillä aatelisille oli sosiaalisesti soveliasta musisoida ainoastaan harrastustasolla, kun taas Byströmin ja Crusellin kaltaiset porvarinpojat saattoivat tehdä musiikista ammattinsa.

Teatteri oli kustavilaisen ajan suuri muotilaji, ja myös se teki läpimurtonsa Viaporin Helsingissä. Ensimmäinen maininta kiertävän teatteriseurueen vierailusta on vuodelta 1780. Kauppias Etholénin lato nykyisen Ruotsalaisen teatterin kohdalla toimi kaupungin väliaikaisena teatteritalona. Myös uusi ekstensiivinen lukemiskulttuuri sai jalansijaa kustavilaisessa Helsingissä, ja porvariseliitti hankki omistukseensa laajoja kirjakokoelmia. Uusien kirjojen hankinta oli pikkukaupungissa työlästä, sillä niitä saivat myydä vain kirjansitojat, mutta käytettyjen kirjojen kauppa oli vilkasta. Erityisen hedelmällisiä lähteitä ovat perunkirjat ja huutokauppaluettelot, joita on käytetty hyödyksi mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjahistoriallista Henrik-tietokantaa koottaessa. (Henrik-tietokanta: http://dbgw.finlit.fi/henrik/henrik_tietokanta.htm)