(Huominen) päivänsankari: Helsingin historian isä Henrik Forsius (1733-1813)

Henrik Forsius oli helsinkiläinen kauppiaanpoika joka opiskeli Turun akatemiassa tavoitteena papin ura. Filosofian maisterin tutkintoa varten hän kirjoitti kaksi väitöskirjaa: De Helsingforsia, celebri Nylandiae emporio (1755) ja Historisk och oeconimisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors (1757). Forsiuksen väitöskirjat edustavat valistusajalla suosittua maantieteellis-historiallista paikalliskuvausta, joiden suomalainen “äiti” oli Daniel Jusleniuksen Aboa vetus et nova. Opiskelijoita ja tiedemiehiä kannustettiin “hyödyn aikakaudella” näiden paikalliskuvausten tekemiseen, koska valtakunnan eri osien tilasta haluttiin ajantasaista, tieteellisesti kerättyä ja analysoitua tietoa.

Näiden väitöskirjojensa ansiosta Forsiusta on pidetty “Helsingin historian isänä”. Teokset ovat, ajan ja lajityypin tyyliin, sekoitus kotiseudun vuolassanaista ylistystä ja kriittisempää, lähdepohjaista tutkimusta. Harvaan sirotellut lähdeviitteet osoittavat, että Forsius on käynyt läpi Kuninkaallisen Majesteetin päätöksiä sekä Helsingin kauppatilastoja, henkikirjoja ja kirkonkirjoja. Enimmäkseen hän kuitenkin nojaa omaan paikallistuntemukseensa kuvaillen laveasti kaupungin ulkomuotoa, rakennuskantaa ja maantieteellistä asemaa.

Forsiuksen väitöskirjan jälkimmäinen osa on omistettu (monien muiden suojelijoiden ohella) Augustin Ehrensvärdille. Teos sisältää Viapori-kuvauksen, joka alkaa pitkällä historiallisella katsauksella eurooppalaiseen linnoitustaitoon ja jatkuu Viaporin saarten ja linnoituslaitteiden kuvailulla. Forsiuksen sanamuodoista päätellen tämä osio perustuu pääosin Ehrensvärdin suullisiin tiedonantoihin. Teksti toistaakin uskollisesti Ehrensvärdin omia käsityksiä linnoitustaidosta ja Viaporin strategisesta välttämättömyydestä, manaten esiin jopa Kaarle XII:n haamun:

Sekä kokemus että terve harkinta myöntävät, että linnoituksia pitää ainakin rajaseuduilla rakentaa, jotta viholliselta salvattaisiin vapaa pääsy maahan ja jotta sinne voitaisiin koota omat voimat ja sitten rohkein käsin ja hyvien varastojen turvin hyökkäillä vihollisen kimppuun. Rajalinnoituksia on pidettävä koko valtakunnan avaimena. Tästä oli kardinaali Richelieu vakuutettu, koska hänellä oli tapana sanoa hankkineensa kuninkaalleen kolme avainta, nim. Pignerol’in linnoituksen Italiaan, Perpignan’in Espanjaan ja Brisach’in Saksaan. (…) Paitsi rajalinnoituksia on vielä eräänlaisia linnakkeita, joiden nimenä on Place d’armes ja joihin on koottava kaikki sellainen, mikä kuuluu armeijan huoltoon. Sinne pitää koota varastoja, leipomoita ja panimoita ym. Sellaisten linnoitusten joukkoon luetaan Viaporimme. Jos meillä olisi ennen ollut sellaisia linnoituksia, olisi Pohjolan sankari, ikimuistoinen kuningas Kaarle XII, onnistunut paremmin monissa sodissaan. Kaikkien aikojen aikakirjat antaisivat meille useita todisteita näiden linnoitusten mitä suurimmasta välttämättömyydestä, jos vain tahtoisimme selata ne läpi, kuten korkeasti jalosyntyinen herra kenraali Ehrensvärd itse suusanallisesti on minulle suvainnut kertoa.

Forsius ei jatkanut akateemista karriääriä vaan palasi kotikaupunkiinsa opettajaksi. Hän toimi kaksi vuosikymmentä Helsingin triviaalikoulun vararehtorina ja rehtorina, kärkkyen jatkuvasti  kirkkoherranvirkoja eri puolilta maata. Vuonna 1781 häntä onnisti, ja hän sai kuninkaallisen nimityksen Mikkelin kirkkoherraksi. Hän kuoli Mikkelissä 1813, kahdeksankymmenen vuoden iässä, teologian tohtorin kunnia-arvon saatuaan.

Henrik Forsiuksella on Helsingissä muistomerkki, joka tosin kuuluu alansa huomaamattomimpiin. Porthanian edessä olevan, jalkakäytävää rajaavan kivikaiteen kulmassa on pienenpieni pronssinen muistolaatta: Tällä paikalla sijainneessa pappilassa eli ja vaikutti Henrik Forsius *13.1.1733 +19.8.1813 Helsingin ensimmäisen historian kirjoittaja. Hänellä on myös nimikkotie, joka kaupunginosien teemanimeämisen ansiosta sijaitsee niinkin omituisessa paikassa kuin Tapulikaupungin teollisuusalueella (kts. kadunnimibloggaukseni viime keväältä).

[Forsiuksen väitöskirjat on julkaistu Tauno Nurmelan suomentamina Helsingin historiayhdistyksen vuosikirjassa Entisaikain Helsinki II (1937); sitaatti k.o. teoksen sivuilta 103-104. Ensipainoksia voi ihailla Kansalliskirjaston digitaalisessa julkaisuarkistossa Doriassa: tässä ensimmäinen osa ja tässä toinen.]