Suomenlinna dokumentin ytimessä

Piipahdin eilen Elokuva-arkiston kello viiden näytöksessä (anakronismi, tiedän, mutta kieleni ei ole vielä taipunut puhumaan Kansallisesta Audiovisuaalisesta Arkistosta). Dokumentin ytimessä -esityssarjassa näytettiin puolentoista tunnin mittainen valikoima Suomenlinnaa käsitteleviä uutis- ja dokumenttifilmejä, joukossa myös muutama näytelmäelokuvista napsittu pala.

Harvalukuinen elokuvayleisö näytti koostuvan pääasiassa Suomenlinnan hoitokunnan ja museoiden työntekijöistä sekä saaren asukkaista. Tällainen näytös ei tietysti ole mikään suuri yleisömagneetti…

Aluksi näytettiin puolituntinen kooste kaikkein vanhimpia, 1920-30-luvuilta säilyneitä filminpätkiä. Puolustusvoimien vastavihitty uusi lippu vedettiin salkoon Kustaanmiekalla vuonna 1919, Ruotsin kuningas Kustaa V laski seppeleen Ehrensvärdin haudalle vuonna 1925, ilmalaiva Graf Zeppelin lensi Suomenlinnan yli vuonna 1930. Hauskinta antia oli pätkä mykästä näytelmäelokuvasta Korkein voitto (1929), jossa venäläinen naisvakooja huijaa kavaljeerinsa, hieman höntin nuoren paronin, hankkimaan hänelle sisäänpääsyn Suomenlinnaan. Ilmatorjuntarykmentti harjoittelee Länsi-Mustasaaren valleilla, ja vakoojatar on piirtävinään lehtiöönsä pittoreskeja vanhoja muurinpätkiä, vaikka todellisuudessa räpsii kamerallaan kuvia sotasalaisuuksista.

Koosteen “huipensi” filmi Lentokilpailut Helsingissä (1926). Huipennus on lainausmerkeissä, koska filmi a) ei esitellyt Suomenlinnaa paria välähdystä pitempään, vaan keskittyi kuvaamaan hävittäjälentokoneiden loputtoman pitkää häälymistä jossain Helsingin yllä, b) oli kuvanlaadultaan niin huono että silmiin sattui, ja c) oli säestetty korvia särkevän huonolla viiden pennin elektronimusiikilla.

Sitten seurasi Suomi-Filmin lyhytelokuva Suomenlinna (1938), linnoituksen pittoreskien näkymien verkkaista panorointia Harry Bergströmin soittaman sähköurkumusiikin säestyksellä. Eniten häkellytti kasvillisuuden valtava määrä: Kuninkaanportin aukio oli umpeenkasvanut koivikko, Piperin puiston lampi täynnä kaislaa, ja koko linnoitus muutenkin puiden ja pensaiden vallassa. Vastapainona Vallisaari näytti täysin kaljulta verrattuna nykyiseen metsäiseen olotilaan.

Sitten sarja Puolustusvoimain uutiskatsauksia sota-ajalta sekä Finlandia-katsauksia 1950-60-luvuilta. Paljon pönötystä Kuninkaanportin edessä ja värisevää puhetta “Pohjolan Gibraltarista” (kyllästyin sillä sanaparilla nyt vähäksi aikaa).

Näytöksen huipennuksena oli Antti Peipon Viapori – Suomenlinna (1972), joka voitti aikanaan jopa parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon. Filmi on hieno dokumentointi Suomenlinnan viimeisistä, melko rapistuneista vuosista armeijan hallussa, ennen sen restaurointia turistikohteeksi. Kamera kiertelee kasarmien käytävillä ja bastionien holveissa, jotka ovat täynnä törkyä ja TJ-raapustuksia. Suomenlinnan vaiheet käydään lyhyesti läpi, mutta painotukset ovat kovin päällekäyvän 1970-lukulaisia. Vuoden 1906 matruusikapina ja sisällissodan punavankileiri nostetaan suorastaan linnoituksen historian tärkeimmiksi tapahtumiksi. Ja Ruotsin vallan aikaankin filmi projisoi edistyksellisiä tulkintojaan: kertojanääni korostaa, että Viapori rakennettiin pakkotyövoimalla, että kukaan ei ollut siellä vapaaehtoisesti, että siellä ei ollut yhteisöllisyyttä, ja että se on suorastaan “totalitaarisen järjestelmän muistomerkki” ja “ihmisten alistamisen vuosisatainen näyttämö”. (Mikäpä historiallinen muistomerkki ei ole, huomauttaa yleisö.)