University of Helsinki
Suomenlinna-keskuksen perinteisellä luentosarjalla oli viime keskiviikkona 20.3. jälleen mielenkiintoinen luento ja tällä kertaa hieman erilaisesta näkökulmasta. FM, tohtorikoulutettava Kati Salo arkeologian oppiaineesta saapui kertomaan helsinkiläisten ravinnosta ja terveydestä 1600–1700-luvuilla perustuen viime syksynä tehtyihin kaivauksiin Senaatintorin putkirikon yhteydessä.
Kaivausten yhteydessä tutkittiin Senaatintorin alla sijaitsevan vanhan hautausmaan eteläpäätä. Torilla on seissyt kaikkiaan kolme eri kirkkoa 1640-luvulta lähtien 1820-luvulle asti. (Niistä viimeisen, Ulrika Eleonoran kirkon, sijainti Senaatintorin luoteiskulmassa on merkitty torin kivetykseen.) Kirkkojen ympärillä oli hautausmaa, joka ulottui idässä suunnilleen Sofiankadun tielinjalle asti ja etelässä nykyiselle Aleksanterinkadulle. Kaivausten sijainti oli siis aivan hautausmaan reunalla, mikä viittaisi siihen, että löydetyt vainajat kuuluivat Helsingin vähävaraisempiin asukkaisiin.
Terveys
Salo kertoi kaivauspaikalta löydetyn kolmattasataa vainajaa, joista 53 otettiin lähempiin tutkimuksiin. Koska vainajien tarkka ajoittaminen on vaikeaa, on tarkasteluajankohdaksi määritelty koko hautausmaan olemassaoloaika eli noin vuodet 1640–1790. Tutkittavien joukossa oli kaksi vastasyntynyttä, 24 lasta ja nuorta sekä 27 aikuista. Jo tämänkokoisesta otannasta käy ilmi, että lapsuuden jälkeen (jolloin kuoli noin 1/3) oli synnytysikä naisille erityisen vaarallinen, sillä 18–44-vuotiaita naisvainajia on miehiä enemmän. Synnyttämisestä selvittyään oli naisilla kuitenkin miehiä paremmat mahdollisuudet elää vanhaksi. Ihmisten pituus tuona aikana oli noin 10 cm nykyistä keskiarvoa lyhempi, miehillä 172 cm, naisilla 156 cm.
Vainajien hampaat kertovat mielenkiintoista tarinaa. Hampaan poistaminen oli tuolloin oikeastaan ainoa mahdollinen hoitomuoto ja sitä näytetään käytetyn usein. Hammassairaudet olivat yleisiä, sillä hiilihydraattipitoinen ruoka aiheutti aikuisväestöllä hampaiden reikiintymistä jopa 61 prosentilla. Hampaiden reikiintyminen oli vakavasti otettava asia, sillä se saattaa tulehdukseksi asti äityessään ja leukaluuhun edetessään olla jopa tappava. Salo kertoi Englannissa aikoinaan jopa otetun kuolinsyytilastoon mukaan ”hampaat” yhdeksi kuolinsyyksi. Hampaat kertovat paitsi lääkintätaidosta ja hiilihydraateista, myös esimerkiksi D-vitamiinin puutteesta ja erilaisista kasvuiän kriiseistä, kuten pitkäaikaisesta kuumeesta tai ripulista. Miehillä tupakan saapuminen Suomeen ja liitupiiputtelun vaikutus näkyvät kulumina hampaissa.
Vainajilta löydettiin merkkejä myös nivelrikosta tai kihdistä, hyvälaatuisista kasvaimista, hormonihäiriöistä, vammasta, mahdollisesta tuberkuloosista sekä mahdollisesta keripukista (C-vitamiininpuutostauti, josta tuona aikana kärsi lähes jokainen alle 1-vuotias lapsi).
Ravinto
Luut ja hampaat eivät kerro kaikista sairauksista, sillä sairauden tulee olla pitkäaikainen, jotta se vaikuttaisi luustoon. Helsingissä tehtyjen arkeologisten kaivausten avulla on kuitenkin mahdollista selvittää puutostautien lisäksi myös muita kaupunkilaisten ravintoon liittyviä seikkoja. Hiilen ja typen isotooppitutkimukset kertovat, oliko ravinto 1600–1700-luvuilla peräisin maalta vai mereltä, sekä sen kasvis- ja lihapainotteisuudesta. Löydetyt eläimen luut kertovat myös ravinnosta. Salon mukaan eri puolilla Helsinkiä tehdyistä kaivauksista on löydetty esimerkiksi härkäsimpun ja silakan luita. (Olisiko kuvan 1700-luvun silakan luista voinut mieluummin laittaa Helsingin Sanomien 35 esinettä Helsingin historiasta -artikkeliin tuoreen silakan tilalle?).
Kalojen lisäksi Helsingissä nautittiin löytöjen perustella ainakin nautaa, sikaa, lammasta, vuohta ja hanhea sekä metsäkana- ja sorsalintuja. Siitepölytutkimuksissa taas on löytynyt neljää perusviljaamme (ruis, kaura, ohra, vehnä), pellavaa, hamppua sekä merkkejä mm. kurkun, humalan ja tillin puutarhaviljelystä. Tutut metsämarjat ovat rikastuttaneet ruokavaliota, ja onpa mukaan mahtunut hasselpähkinääkin. Myös jäänteitä eksoottisista herkuista, kuten viinirypäleen ja viikunan siemeniä, on löytynyt. (Ja Tersmedeninsä lukeneet muistavat toki hänen punssiboolinsa perusaineet sitruunan ja pomeranssin sekä muissa yhteyksissä päiväkirjassa mainitun appelsiinin.)
Kuinka monipuolista ravinto sitten oli eri yhteiskuntakerroksissa ja miten uudet tuontitavarat vaikuttivat ravintoon ja terveyteen? Paljonko syötiin rautapitoista punaista lihaa ja vihreitä kasviksia, D-vitamiinipitoista kalaa tai C-vitamiinin lähteitä marjoja? Mistä saatiin kalsiumia? Nämä ja monet muut ovat mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin niin luiden, muiden löytöjen kuin lähteiden lisätutkimus toivottavasti kykenee antamaan vastauksia. Mistä pääsenkin asian ytimeen, johon myös Salo luentonsa lopussa viittasi…
Monet ehkä edelleen yhdistävät arkeologisen tutkimuksen esihistoriallisiin aikoihin, joista ei ole olemassa kirjallisia lähteitä ja joista kaivauslöydöt ovat ainoa tapa saada tietoa. Mutta viime vuosikymmenten aikana on kaupunkiarkeologia nostanut päätään vanhempien aikojen varjoista ja alkanut tutkia samoja aikoja kuin historioitsijatkin. Eikö tässä olisi mainio tilaisuus laajemmalle poikkitieteelliselle yhteistyölle? Kaupunkiarkeologit toisivat oman osaamisensa kenttätöiden ja niiden tulosten analysoinnin kautta ja historioitsijat taas toisivat arkisto- ja lähdetietämyksenä ja -osaamisensa. Ja kauniina lopputuloksena olisi entistä laajempiin tutkimusmenetelmiin perustuvaa tietoa menneestä!