Pälkäneeltä pitäisi huomenna poimia kyytiin tuntematon Titta-niminen tyttö. Kysymys, kuinka tunnemme hänet, tuli selkäytimestä. Yhtä nopeasti tuli tyttären yllättynyt, hieman alentuva vastaus: tällaista varten on galleriat keksitty, että voi käydä katsomassa, miltä joku näyttää.
No joo, tietysti, irc-galleria, tuo miljoonien omien kuvien temmellyskenttä. Eipä tullut mieleen.
Kahdeksasluokkalaisen verkottunut maailma vaatii vääntämistä ihmiseltä, jonka työuran alkuaikoina faksikin tuntui ihmeen kätevältä, sähköposti taivaan lahjalta eikä kännykästa kukaan osannut haaveillakaan. Samaan aikaan kun minä vahdin lasten tietokoneen ääressä viettämää aikaa, heidän maailmansa on jo toisenlainen.
Kun pitää saada selville Suomen mukavin ratsastusleiripaikka, tytär näkyttää kysymyksen heppatyttöjen keskustelufoorumiin ja kas, samana päivänä koossa on nippu käyttäjäkokemuksia eri puolilta maata. Ja kun vietimme viime sateista kesää vuokramökillä Orivedellä, eikös vaan sielläkin asunut heppafoorumista tuttu Janika, jonka kanssa sitten tehtiin treffit S-marketin eteen. Tytöista tilanne oli mitä luontevin, mutta vanhemmat joutuivat hakemaan oikeaa tulokulmaa tilanteeseen: te olettekin sitten varmaan Janikan vanhemmat… Joululomalla kylässä kävi Joensuun kulmilla asuva Karoliina, nettiystävä hänkin. Viime aikoina heppatyttöjen rinnalle on tullut joukko samaa nousevaa nuorisobändiä fanittavia teinejä eteläisestä Suomesta. On vain kielitaidon karttumisen kysymys, milloin saamme vieraita vielä kauempaa.
Vaikka nettinamusedät ja roskasisällöt huolestuttavat, täytyy myöntää, että tyttären verkostot tuntuvat mukavilta ja avarilta. Olisiko tässä sittenkin jotain minulle?
Tietokone ja kaikki siitä tuutista tuleva liittyy minun päässäni työhön, toisin kuin lapsillani. Kotona avaan koneen vain kun tarvitsen tietoa: juna-aikatauluja, ompelukonekorjaajaa, magnoliapensaan kasvupaikkavaatimuksia. Ei mitään verkottumisen suuntaankaan, ei gallerioita, ei blogeja, ei keskustelufoorumeita.
Yliopisto-lehden verkkosivujen uudistamisen yhteydessä olo on ollut kahtalainen: ehtivätkö ja haluavatko ihmiset tutustua aina vain uusiin verkkosisältöihin – ja toisaalta – verkko antaa helpon tavan vaihtaa ajatuksia ja päästä linkkien kautta käsiksi yhä syvemmälle juuri minua kiinnostavaan asiaan. Mutta mitä lehden verkkosivuilla pitäisi olla ja millä lailla? Ketkä sitä käyttävät? Mihin rahkeet riittävät?
Pidin pari viikkoa sitten luennon tiedeviestinnän opiskelijoille ja kerroin Yliopisto-lehden tekemisestä. Mainitsin sivumennen myös tekeillä olevasta verkkosivujen freesaamisesta. Jotkut opiskelijat näpyttelivät läppäreitään, tekevät muistiinpanoja, ajattelin. En odottanut kovin paljoa keskustelua sadan opiskelijan luentosalimuodostelmassa, mutta kyllä sitäkin syntyi. Varsinainen yllätys tuli kuitenkin sähköpostilla jälkikäteen. Sain yhdeltä opiskelijalta linkin luentomuistiinpanoihin ja neljän osallistujan keskusteluun, jota oli käyty esitykseni aikana. Se oli mielenkiintoista! Simultaanikommentointia, paljon enemmän keskustelua kuin noin isolla luennolla olisi koskaan voinut käydä. Oli kiinnostavaa katsoa, mitkä asiat oli poimittu muistiin merkittäviksi. Kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin opiskelijoiden ideapallottelu siitä, mitä Yliopisto-lehden verkkosivuilla voisi olla.
Löydänköhän uuden tulokulman verkkoon? Pitää jatkaa juttua noiden opiskelijoiden kanssa.
