Olen kohdannut jo kahdessa toisistaan tietämättömässä kirjassa saman huomion: teeskentelyn ja valheellisuuden tunne valtaa alaa. Tämän täytyy olla ilmiö, kun kerran kaksi terävää tarkkailijaa, ranskalainen kirjailija ja esseisti Belinda Cannone ja amerikkalainen sosiologi Dalton Conley ovat sen huomanneet.

Pointti ei ole se, että ihmiset olisivat yhtäkkiä ruvenneet tietoisesti valehtelemaan ja teeskentelemään enemmän kuin ennen. Meitä vain nakertaa tunne, että emme ole ihan oikeutetusti siinä asemassa jossa olemme; että näytämme joltain jota emme oikeasti ole; että meidän nimellisarvomme tuntuu ylittävän todellisen arvomme. Tätä epämääräistä väärässä asemassa olemisen tunnetta säestää paljastumisen pelko: toiset ihmiset äkkiä näkevät valhekuvan lävitse, mitä me oikeasti olemme.

Belinda Cannonen kirjan nimelle Le sentiment d’imposture ei löydy yksi yhteen suomenkielistä käännöstä. Suomen sanat eivät aivan tavoita ranskan sanaa imposture, joka tarkoittaa toiseksi tekeytymistä. Esimerkiksi hiljattain Suomea kuohuttanut valelääkäri olisi imposteur. Ranskassakin on ollut valelääkärinsä, josta Emmanuel Carrère on kirjoittanut vaikuttavan romaanin Valhe. Kirja on Cannonen yhden esseen aihe, mutta muut toiseksi tekeytymisen tapaukset eivät ole noin kirjaimellisia.

Cannone löytää kirjallisuudesta, elokuvista ja todellisuudesta lukuisia esimerkkejä, joissa ihmisen valtaa kiusaava valheellisuuden, teeskentelyn tai huijariuden tunne. Näitä ovat rikastuneet köyhät, jotka eivät tunne olevansa yhtä luonnollisesti varakkaita kuin ne, jotka ovat syntyneet vaurauteen. Voittoisa pikajuoksija tuntee, ettei ansaitse voittoaan, koska se olisi oikeastaan kuulunut taakse jääneelle mutta lahjakkaammalle juoksijalle. Eräs pätevä elokuva-ammattilainen puolestaan kärsii Cannesin elokuvajuhlien räiskeessä siitä, ettei koe olevansa niin tyypillinen ja edustava elokuvaihminen kuin muu väki. Monet instituutiot, sosiaaliset maailmat ja ammattikunnat tuottavat tätä tunnetta, koska ne herättävät kysymyksen, kuulunko porukkaan, kuulunko ydinjoukkoon, olenko legitiimi ryhmän edustaja.

Yhdysvaltojen työn ja talouden muutosta erittelevä Dalton Conley huomauttaa kirjassaan Elsewhere, U.S.A., että taloudessa asioiden arvosta on tullut yhä epämääräisempää. Siksi myös ihmisiin alkaa iskostua epävarmuus ja ahdistus heidän omasta arvostaan. Jossain hiertää pelko, että olemme huijareita ja koska mahdamme paljastua. Tunteelta eivät säästy edes kovapalkkaiset bisnespäälliköt. Conley lainaa Manfred de Vriesin artikkelia Harvard Business Review’ssa: ”Monet taitavat yritysjohtajat pelkäävät etteivät ole kyllin hyviä – että he ovat paljastumaisillaan olevia huijareita.”

Conleyn analyyseihin on helppo uskoa. Hän antaa esimerkkejä kiinteistövälittäjästä juristiin, silmälääkäristä professoriin ja firmojen PR-ihmiseen. Kaikilla heillä (kuten niin monella muullakin) voi olla syytä epäillä, että onko heidän työssään ja arvossaan joissain paikoin ilmaa. Mutta eikö tämä arvon epävarmuus ulotu jo maanviljelykseenkin, vaikka ruuantuotanto sentään on aina ollut se pääesimerkki hyödyllisestä työstä, jota ilman mikään muu ei pelaa? Maanviljelijäkin voi kysellä työnsä ja tuotteensa arvon oikeutusta. Se ei määräydy yksinkertaisen tarvetalouden ehdoilla vaan eriskummallisen mutkikkaan byrokratian ja poliittisen kaupankäynnin kautta.

Eikä Conleytä lukiessa voi olla ajattelematta alituista työn tulosten mittaamista ja suoritusten arviointia, joka levittäytyy kaikkialle. Onko arviointi itse asiassa oman työn arvoa koskevan epävarmuuden yksi lähde? Epävarmuus työn arvosta yltyy siitä, että joku haluaa sitä koko ajan mitata. Puhumattakaan siitä, että arvioinnit pakottavat meidät markkinoimaan työtämme. Ja mainostaja tietää, että tärkeintä on vaikutelma, ei totuus. Aika vieraantunutta meininkiä.

MIKKO PUTTONEN