Niinkin voi Kirjamessuilla käydä, että Mikael Jungnerin lapsuusmuistoja kuunnellessa tulee olo kuin kuuntelisi yliopiston suurpsykologia, professori Liisa Keltikangas-Järvistä.

Puoluesihteerin tulkinta 60-lukulaisessa sosiaalipsykologiassa kylveskelleen äitinsä vapaan kasvatuksen periaatteista on kutakuinkin se, että lapsen pitää saada kasvaa pumpulissa ja itseään toteuttaen, kunnes lumipesujen ja luunappien julma maailma auttamatta käy päälle, kun koulu alkaa. Tärkeintä on ehdoton tuki.

Juuri viime viikolla YLEn Viikon tietokirja -ohjelmassa Keltikangas-Järvinen ripitti vanhempia siitä, miten väärin nämä tekevät pannessaan pikku kultansa kovan kilpailun oppiin jo taaperoiässä. Vaikka, professori tähdentää, kilpailun helvetillisyyden kestäisi parhaiten, jos luottamus omiin kykyihin olisi saanut kasvaa ensimmäiset vuodet ilman paremmuusvertailuja ja veripäisiä koettelemuksia. Parhaiten stressiä sietää — sitten kun on pakko — jos sitä ei ole ollut pakko sietää aina.

Jungner kuittasi häntä ympäröineen summerhillilaisen kasvatusihanteen vinolla hymyllä ja arveli, että kaiken olennaisen periaatteiden toimivuudesta kertonee se, ettei kukaan enää noudata niitä. ”Tottakai tänään kasvatetaan paljon paremmin.” Mutta ei siis ehkä yksinomaan niinkään.

Keltikangas-Järvinen kuulosti radiossa ärtymykseen asti väsyneeltä siihen, ettei lasten tien tasoittamisen ideaa oteta Suomessa vakavasti. Siitäkään huolimatta, että huonoa oloa ja harmeja tuottava mekanismi kuulostaa erittäin ymmärrettävältä: isoon porukkaan ja kilpailutilanteeseen tyrkätty lapsi — fiksu kuin eläin vain voi olla — huomaa äkkiä, että aggressiivisuus on tehokas keino saada mitä tahtoo.