On huimaa, miten äkkiä tiedolle, ymmärrykselle ja historiantajulle voi löytyä uutta käyttöä. Kuinka tärkeää on, että esimerkiksi juuri prof Huttunen voi sen enempää empimättä tai kiistoihin sotkeutumatta todeta, että Pussy Riotin jäsenten sukupuoli tuskin on venäläisille mikään JUTTU. Mutta että feminismi on, ja vielä enemmän punk-genre. Neuvostoaikana punkkarit eivät mahtuneet edes keikkajärjestäjien maailmankuvaan, Huttunen totesi eilen PENin keskustelussa Kiasmassa. Sen sijaan mielisairaaloihin mahtui.

Maanantaihin asti monen tutkijan yöt ovat taatusti unettomat. Jännittää. Luotaimen kaasukehään työntymisen hetkeä kutsutaan lennon kuudeksi kauhun minuutiksi. Ilmajarrutuksessa saattaa kovin moni asia mennä pieleen.

Mieleen nousee, kuinka professori Hannu Koskinen kuusi vuotta sitten tilitti minulle tuskanhetkiään erään luotaimen äärellä: ”Olin 1990-luvun puolivälissä Etelä-Amerikassa katsomassa laukaisua, joka päättyi 40 sekunnin jälkeen valtavaan räjähdykseen. Kun avaruushankkeessa jotakin menetetään, menetetään kerralla paljon!” Amerikan-pamauksen jälkeen professori ei kuulemma ole seurannut laukaisuja paikan päältä, eikä aio seurata.

Kumpulalaisten omankin avaruustutkimuksen tuotokset olivat räjähtää päreiksi viime tammikuussa. Vähältä piti -tilanne sattui venäläiskumppanien kanssa pyöritettävässä MetNet-hankkeessa, johon fyysikot ovat kehitelleet keveitä Mars-laskeutujia ja niiden kyytiin pakattavia sensoreita. Haave on, että planeetalle perustettaisiin kokonainen meteorologisten kevytasemien verkko.

Kiitos tilanahtauden, MetNet-laskeutujan prototyyppi kuitenkin pelastui, kun venäläiset joutuivat karsimaan sen kuormasta Phobos-Grunt-luotainta varustaessaan. Phobos-Grunt tuhoutui ilmakehäämme pari kuukautta laukaisun jälkeen.

Ensi maanantaitakin odotellaan Kumpulassa hikisenä – myös sen takia, että luotaimen lastina on pari Suomessa kehitettyä mittalaitetta. Aktiivijännittäjille on Nasan sivuilla tarjolla Curiositylle tikittävä Countdown to Landing -kello.

Itämeri itse on hauras murtovesiallas. Ei ihan meri merten joukossa, mutta suolaa on sen verran, ettei se järvikään ole.

Itämeren Pohjanmerestä ja Atlantista erottavat salmet ovat matalia, ja pääpiirteittäin matala on koko merikin. Vähäisen suolapitoisuuden vuoksi Itämeressä on niukasti lajikirjoa verrattuna muihin meriin, vaikka eliöitä silti on runsaasti. Kylmät talvet, jääpeite ja veden voimakas kerrostuneisuus maustavat Itämeren erikoislaatuista ekosysteemiä.

Mitäpä jos patoaisi Itämeren irti Pohjanmerestä Skagerrakin ja Kattegatin välistä? Onhan se leveä merialue, 80 kilometriä, muttei ihan kauhean syvä. Ja insinööri pystyy.  Ihan näin ajatuksena ja sijoituksena tulevaisuuteen. Ilmastonmuutoksen ennakoidut vaikutukset lisäävät kuivuutta sinne missä sitä jo on ja sateita sateisille seuduille.

Pohjolassa sateet ovatkin lisääntyneet jo vuosikymmenten ajan. Jos ei se ole ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta, niin luonto kulkee samaan suuntaan. Tulevina vuosikymmeninä voitaisiin sitten kaupata makeaa vettä kuiville etelänmaille. Kuka siinä enää norjalaisten öljystä malttaisi olla kademieli.

VÄHEMMÄN SUOLAA

Itämereen tulee lisää vettä kahtaalta. Sateita ja valumavesiä jokien kautta, makeaa vettä. Suolaista valuu Tanskan matalista salmista, enimmäkseen talviin ajoittuvina syvän suolaveden pulsseina.

Suolavesipulssit ovat vain vuoden 1980 jälkeen olleet hyvin harvassa, tarkkaa syytä ei tiedetä. Vaikka suolavettä tulee lirittämällä salmista koko ajan, pulssit ovat koko Itämeren suolapitoisuuden kannalta hyvin tärkeitä.

Paljon on kiinni pohjanmuodoista. Vähäisemmät suolapurskaukset jäävät syviin kanaviin eteläisellä Itämerellä, suuremmatkin helposti varsinaisen Itämeren syvänteeseen Gotlannin itäpuolelle. Yltääkseen Suomenlahdelle ja Pohjanlahdelle, missä suolapitoisuuden lasku on huomattavinta, suolaista merivettä pitäisi tulla kerralla kunnon määrä.

Sademäärän kasvun ja suolavesipulssien vähenemisen yhtälö on noin pääpiirteissään selvä. Suolaisuus vähenee, erityisesti pohjoisella Itämerellä. Tilastot vahvistavat tämän.

Suolaisuuden vähetessä eliöstö laihtuu, eläinplanktonia on vähemmän ja tästä syystä eliöt pienenevät. Suomen vesien silakkakin on nykyisin neljänneksen piskuisempi kun muutamia vuosikymmeniä sitten.  Kun pienemmän kasviplanktonin määrä kasvaa, myös vesi muuttuu sameammaksi ja fotosynteesi toimii vain aivan pinnan tuntumassa. Syvemmällä hapeton alue kasvaa.

Muutos selitetään muutoksilla. Itämeren ekosysteemin paikallisiin muutoksiin vaikuttaa muuttuva ilmasto.

Ilmasto nimittäin tulee kaukaa. Azorien mailla on suhteellisen pysyvä korkeapaine. Sieltä kosteutta siirtyy tuulen mukana Islannin paikkeilla majailevalle suhteellisen pysyvän matalapaineen alueelle. Itämeren alueen ilmasto taas tulee sieltä, kuten voimme jokapäiväisistä sääkartoistakin nähdä, noin yksinkertaisesti.

VIELÄ VÄHEMMÄN SUOLAA?

Mitä jos Skagerrak todella padottaisiin? Sademäärä tosiaan on alueella kasvussa, makeaa vettä tulee lisää vauhdilla.

Itämeren pintakerrokset muuttuisivat näin radikaalin manipulaation seurauksena makeiksi mahdollisesti jo vuosikymmenten kuluessa. Itämeri on kuitenkin paikoitellen niin syvä, että syvänteisiin jäisi hapettomia, kuolleita suolavesikerroksia vähintään sadoiksi vuosiksi.

Kokonaisvaltaista kuvaa meren järveksi-insinöröinnin seurauksista on hankala ennustaa.

Olisiko järkevämpää siis kaivaa Tanskan läpi suuria kanavia, antaa suolavedelle parempia sisääntulomahdollisuuksia? Hullun hommalta kuulostaa sekin.

Vai kenties tehdä mitä tehtävissä on? Lukea merkit, tehdä jotakin arvokkaan Itämeren rehevöitymiselle ja ottaa ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos viimein tosissaan.

Mainittakoon, että Utön ICOS-konferenssissa kukaan tutkijoista ei ottanut Skagerrakin patoamista kovinkaan vakavasti.

Teksti pohjautuu Utössä pidettyihin esitelmiin ja niiden pohjalta käytyihin keskusteluihin. Erityisesti päässäni jäin pohtimaan professori Ilppo Vuorisen, Ilmatieteen laitoksen tutkijan Jari Haapalan ja meribiologian professori Jorma Kuparisen esityksiä.

Mikko Pelttari

Kerrankin muotijuttu, jota on pakko tuijottaa! Toukokuun Kuukausiliite oli vienyt luisevankomeat mallinsa Torkkelinmäelle, yhteen yliopiston hienoimmista kiinteistöistä, nyt tyhjän panttina seisovaan Franzeniaan. Art deco -puvut istuivat miljööseen kuin ammoiset sosiologian opiskelijat kellarikahvilan lämpöön.

Arkkitehti Väinö Vähäkallion töihin kuuluu Franzenian ohella Elannon teollisuusrakennukset ja pääkonttori Hämeentiellä. Elannon talossa majailee nykyisellään Helsingin kaupungin opetusvirasto, mutta Franzenia on autiotalo. Yliopistolla ei ole tilalle käyttöä, eikä kulttuurikiinteistön ostajaa ei ole vielä löytynyt.

Sosiologian opintojen parhaita puolia oli dallata Kallioon, yhteiskunnalliseen korkeakouluun, jyhkeän klassistiseen kivitaloon, jota seinien sankka villiviini pehmensi. Itse Erik Allardt vaelsi välillä kirjastokäytävällä. Muistan lämpimästi pitkiä iltapäiviä väestötieteen luennoilla. Nukahtelin jalat nytkähdellen. Mutta luin tenttiin, läpäisin. Sittemmin talossa työskentelivät suomalais-ugrilaisten kielten tutkijat. Heidän jälkeensä hiljaisuus.

Tai melkein hiljaista. Viime kesänä sekä sosiaalikeskus Sataman aktiivit että tutkijat ottivat ja valtasivat tilat. Yliopiston hallinnossa oltiin huojentuneen oloisia, kun valtaajat saatiin ulos melko hyvässä järjestyksessä ja jupakka unohtui.

Vanhaa franzenialaista ei huojenna ollenkaan se, että Suomen suurin ja kaunein yliopisto pitää tyhjillään ja kaupan yhtä kauneimmista kiinteistöistään. Eikä talolla näy muuta elonmerkkiä kuin satunnainen muotireppari. Yliopisto-lehti voisi hyvin muuttaa yhdeksi vireäksi toimijaksi taloon! Lupaan olla nukahtelematta.

Päiväkotiakin sinne on tiemmä kaavailtu. Isommillekin saattaisi löytyä temmellystilaa. Kansalaisaktivisti Erkki Perälä nimittäin kertoi, että ajatushautomo Demoksen Tieteestä toimintaa -hanke on väläytellyt Franzeniasta akateemisten pienyritysten majapaikkaa, yliopiston vastaiskua Aaltoes-yhteisölle. Yliopisto-lehti ja pienyritykset saman katon alle Franzeninkadulle? Mikä ettei, meille käy. Tehdään hyviä juttuja.

ARJA TUUSVUORI

Vaikka vesistöiden sulfaattipitoisuudet ovat paikoin yli tuhatkertaisia normaaliin nähden ja ympäristöön on valunut raskasmetalleja, kaivos jatkaa toimintaansa normaaliin tapaan. Parhaillaan yhtiö hakee lupaa merkittävälle laajennushankkeelle. Lisäksi valtioneuvosto antoi Talvivaaralle luvan uraanin talteenottoon, mistä Suomen luonnonsuojeluliitto haastoi valtioneuvoston oikeuteen.

Kun puhutaan Talvivaarasta, ei puhuta vain sotkamolaisesta nikkelikaivoksesta. Kysymys on suuresta teollisuudenalasta, joka on tullut ryminällä Suomeen. Kaivosvaltauksia on tällä hetkellä tehty lähes 108 000 hehtaarin verran. Lisäksi kaivostoimintaan tähtääviä varauksia on tehty yhteensä kahden Uudenmaan läänin kokoiselta alueelta.

Suunniteltu määrä kaivostoimintaa ei mahdu ongelmitta edes näin harvaan asutettuun maahan. Kaivoksia suunnitellaan luonnonsuojelualueille ja matkailukohteiden naapuriin. Esimerkiksi Ounastunturin ja Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeessa on kaivosvarauksia. Melkein koko Lapin alue on täplitetty eri asteisilla kaivossuunnitelmilla.

Yksi syy tilanteeseen löytyy maailmalta,  oikeastaan myös meiltä.  Teknologia vaatii metalleja. Erityisesti elektroniikassa käytettävät alkuaineet ovat hinnoissaan. Yksistään Kiinan elektroniikkapajoihin menee yli kolmannes maailman nikkelistä.  Tilanne houkuttelee kansainvälisiä kaivosyhtiöitä uusille alueille, Suomen ohella myös Grönlannin rannikot ja merenpohjat kiinnostavat.

Toinen selitys viime vuosien kaivosbuumiin löytyy meikäläisestä lainsäädännöstä. Uusi kaivoslaki saatiin voimaan vasta viime vuonna, ja sen edeltäjä oli peräisin 60-luvulta. Vanha laki salli malminetsinnän lähes missä tahansa paitsi asemakaava-alueella. Eikä maanomistajasta saati sitten muista kansalaisista tarvinnut juuri välittää.

Vanhan lain mukainen kaivoshanke saa myös edetä rauhassa pitkälle, toisin kuin esimerkiksi teollisuushankkeet, jotka vaativat ympäristövaikutusten arviointia jo suunnitteluvaiheessa. Kuuleminen on tunnetusti työlästä, hidasta ja voi ikävästi torpata lupaavankin hankkeen. Tämän vuoksi vanhan kaavan mukaan meneminen kiinnostaa kaivosteollisuutta: Työ- ja Elinkeinoministeriö on tukossa vanhan lainsäädännön mukaan käsiteltävistä hakemuksista.

Viranomaistoimintaa halvaannuttaa myös epätietoisuus. Kaivosasiat kuuluvat useiden lakien perusteella useille eri viranomaisille, ja kokonaisnäkemys on pahasti hakusessa. Vaikka toiminnanharjoittajalla on noin periaatteessa selvilläolovelvollisuus ympäristövaikutuksista, kaivoksissa toimitaan usein huonoilla pohjatiedoilla ja vaillinaisella kokemuksella. Niin kuin nyt vaikka Talvivaarassa: uusi biokasaliuotustekniikka ei ole toiminut niin kuin pitäisi, ja jälki näkyy niin vesistöissä kuin ilman laadussakin.

Lupaviranomaisten pitäisi puolestaan pystyä toimimaan toiminnanharjoittajien antamien tietojen perusteella. Valvovien viranomaisten ohjeissa ja osaamisessa on  puutteita, eikä kaikkea tarpeellista osata seurata.  Esimerkiksi liuotustoiminnan prosessikaasujen valvonnassa on merkittäviä aukkoja. Talvivaaran kaivoksessa liuotusprosesseista syntynyt rikkivety on jo vaatinut yhden ihmishengen. Turvatekniikan keskuksen  tutkijaryhmä selvittää valitettavaa tapausta.

Kukaan ei tiedä, mitkä ovat kaivosbuumin kokonaisvaikutukset. Jos Talvivaaran tavasta tulee maan tapa, ei saastuttaja jatkossa suinkaan maksa vaan neuvottelee ja levittelee käsiään.  Se voi tulla kalliiksi kaivosseutujen asukkaille sekä luonnolle.

Kun valtion valvonta pettää, on media ja kansalaisyhteiskunta paljon vartijana. Suomen luonto -lehden blogissa on kevään mittaan skuupattu useampaankin kertaan Talvivaaraan liittyen. Talvivaaran teemaa käsitellään myös tulevassa Yliopisto-lehdessä 5/2012, joka ilmestyy 25.5.

Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto-lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.

Tänään syötiin virhepullaa Kaisaniemen kasvilliselle puutarhalle. Tekstiin se korjattiin kasvitieteelliseksi.

Toivottavaa on, että kasvitieteellinen säilyisi jatkossakin kasvillisena. Helsingin yliopiston sisäistä kehittämistä varten perustettu reformiryhmä on esittänyt koko luonnontieteellisen keskusmuseon irrottamista yliopistosta. Se on hallintokieltä ja merkitsee karkeasti käännettynä lakkauttamista. Kasvitieteellisten puutarhojen, Luonnontieteellisen museon, tutkimustoiminnan ja ajoituslaboratorioiden tulevaisuus onkin nyt epäselvä — sekin on hallintokieltä ja tarkoittaa että hiton pahalta näyttää.

Reformiryhmä perustettiin kehittämään uusia ratkaisuja yliopiston talouskurimuksen ratkaisemiseksi. Kasviton puutarha olisi tietysti kustannustehokas ja innovatiivinen vaihtoehto.

Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto-lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.

Tarina alkaa 1800-luvulla, jolloin eurooppalaiset asuttivat Australiaa, ja toivat mukanaan kaneja metsästettäväksi. Etelä-Australiaan istutetut parikymmentä pitkäkorvaa lisääntyivät, no, kuin kanit. Jo kymmenessä vuodessa kaneja voitiin metsästää muutaman miljoonan yksilön verran ilman, että se oikeastaan tuntui missään.

Nopeasti leviävät kanit pistelivät poskeensa melkoisen määrän kasvillisuutta ja aiheuttivat monen lajin häviämisen. Kolojen kaivaminen aiheutti eroosiota, mikä pahensi ympäristön tilaa.

Jotain piti tehdä. Ampuminen, loukuttaminen, myrkyttäminen tai oikeastaan mikään muukaan jahtikeino ei pysäyttänyt lajin leviämistä. Lopulta vuonna 1907 Australian poikki rakennettiin valtava aita, jolla ongelma yritettiin rajoittaa mantereen eteläosiin. Pieleen meni, taas.

Lopulta biologinen sodankäynti ratkaisi asian, 1950–luvulla kanipopulaatioon levitettiin virus, jolla kanta saatiin kuriin. Nyt pelkona on, että kaneihin leviää resistenssi, jolloin kanikanta lähtisi uudelleen kasvuun. Osa lemmikkikanin omistajista haluaisi rokottaa pupusensa virusta vastaan, mutta se on kiellettyä — ympäristösyistä.

Nyt keskustellaan taas lajien siirtämistä. Tällä kertaa motiivina ei ole metsästys tai puutarhanhoito, joiden mukana esimerkiksi kanit, vesihyasintti ja niilinahven ovat päätyneet aivan vääriin ympäristöihin. Kysymys on lajien säilyttämisestä tuleville polville.

Perinteiset luonnonsuojelun keinot saattavat nimittäin osoittautua riittämättömiksi. On arvioitu, että ilmastonmuutos siirtää Euroopassa kasvillisuusvyöhykkeitä pohjoiseen. Koska muutos on nopea, eivät lajit välttämättä ehdi mukautua uusiin olosuhteisiin.

Aina ei myöskään ole aluetta, minne levitä. Kun ekologiset yhteydet muihin alueisiin ovat katkenneet maankäytön muuttuessa, ei lajisto liiku. Siinä voidaan tarvita ihmisen apua. Puhutaan avustetusta leviämisestä, jossa eliöt siirretään sinne, minne ne ekologisen arvion mukaan olisivat todennäköisesti muutenkin suuntaamassa.

Tähän asti lajien suojelun viimeisenä keinona on käytetty siemenpankkeja ja eläintarhoja, jonne uhatut viedään turvaan muutoksen tieltä. Siihen turvaudutaan, kun peli on käytännössä jo menetetty.

Pitäisikö uusi Nooan arkki rakentaa siten, että museon sijaan se kuljettaisi luonnon monimuotoisuutta uusille alueille, jossa lajisto voisi säilyä edes hieman pidempään kuin autioituvalla saarellaan? Ja onnistuuko lajien levittäminen silloin, kun siirtoja tehdään läheisten alueiden välillä?

Aiheeseen syvennytään Yliopisto-lehden järjestämässä Nooan arkki-keskustelussa  15.5. kello 17-19 Tiedekulmassa. Mukana ovat avustetun leviämisen tutkimusprojektin vetäjä Susanna Lehvävirta, Luonnontieteellisen keskusmuseon johtaja Leif Schulman ja ympäristöfilosofi Ville Lähde. Keskustelua vetää yliopistonlehtori Petri Nummi. Tervetuloa.

Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto -lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.

Epävirallinen apu onkin monelle välttämätöntä, jotta arjesta selviäisi kunnialla. Puhutaan nyt sitten remonttitalkoista, kaupassakäynnistä tai ikkunoiden pesusta. Erityisen tärkeäksi hyvä tukiverkosto muodostuu niille, joilla ei ole varaa ostaa tarvitsemiaan palveluita.

Vähiten käytännön apua tarvitsevat nuoret aikuiset: lapsena tarvitsee apua nenän niistämisestä lähtien, perhevaiheessa tarvitaan apua lastenhoidon kanssa, ja vanhenevat omaiset kaipaavat tukea raskaampiin arkitöihin ja uusien käytäntöjen kanssa selviämiseen.

Professori Antti Karisto kertoi sukupolvien ketju-tutkimushankkeen avausseminaarissa hämmentävän luvun. Joka viides aikuinen hoitaa säännöllisesti iäkästä, sairasta tai vammaista läheistään. Näistä yli puolet auttaa joko päivittäin tai vähintäänkin useita kertoja viikossa. Välillä avustaminen tulee kiinteäksi osaksi omaa elämää: Omaishoitajat ja Läheiset -liiton mukaan Suomessa on jo 60 000 omaishoitajaa, jotka käytännössä tekevät lähes ympärivuorokautista hoivatyötä.

Erityisen vahvaa sosiaalinen tuki on maaseudulla, jossa iäkkäät saavat apua sukulaisiltaan. Kaupungeissa nuorten aikuisten ystäväverkostot ovat puolestaan haja-asutusaluetta vahvempia. Ikääntymisen myötä lähiverkostot muuttuvat ja sukulaisten rooli korostuu uudelleen. Ilmiö on varmastikin kaksisuuntainen, sukulaiset auttavat ja sukulaisia autetaan. Kysymys ei ole pelkästä palveluhyödykkeiden vaihdosta. Auttaminen on myös sosiaalista toimintaa ja välittämistä.

Vanheneminen pitäisi hahmottaa yksioikoisen rapautumisen sijasta siirtymisenä elämänvaiheesta toiseen, mikä muuttaa myös lähisuhteita. Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle työn äärestä vapautuu paljon aktiivisia toimijoita, joilla on aikaa ja tarmoa. Sosiaalista tukea riittää usein jaettavaksi asti, lapsenlapsille ja muillekin.

Niin kuin vaikka Anni Nykäsen mummolla.

Joidenkin osalla sukupolvien ketju katkeaa, ja lähisukulaisia voi olla hyvinkin vähän. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tiedossa on, että Suomessa elää jo 61 000 lapsetonta yli 75-vuotiasta. Silloin haaste heitetäänkin hyvinvointivaltiolle: jos epävirallinen turvaverkko on lähtökohdiltaan harva, löytyykö yhteiskunnalta kykyä huolehtia niistä, jotka putoavat siitä läpi?

Hanna Kaisa Hellsten
Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto-lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.

Maagisen sarvivalaan. Just joo. Sen ekologiaa tunnetaan. Ja eikö pitäisi täsmällisyyden vuoksi puhua eliöistä ihan vaan niiden lajinimellä? Siis tähän tapaan:  Monodon monoceros –populaatioissa voi tapahtua heikentymistä niiden ympäristömuutosten takia, joita arktinen öljynporaus aiheuttaa.

Nimellä on selvästi väliä, ja jotkut lajit kuulostavat hauskemmilta kuin toiset. Ja suomenkieliset nimet ovat paljon hauskempia kuin lattarit.

Viime viikolla uutisoitiin Suomesta löytyneestä uudesta sienestä. Tammisaaresta löydetty turkoosivanu (Byssocorticium caeruleum) on tieteelle uusi laji. Turkoosivanu on, no, turkoosi. Ihanan pörheä. Sellaista haluaisi suojella.

Turkoosivanun löytäjät,  Heikki Kotiranta ja Reima Saarenoksa, ovat kuvanneet vuonna 2006 toisenkin sienen, hiidennahan (Crustoderma efibulatum). Hrrrr, hiisiä! Spekulatiivista fiktiota julkaiseva kirjallisuuslehti Usva on julkaissut muutama vuosi sitten Boris Hurtan kauhunovellin Hiiden nahka, onkohan se sattumaa?

Limasienistäkin löytyy täyttä horroria. Paranvoi (Fuligo septica) on nimetty Para -nimisen taruolennon mukaan, joka varastaa voita ja oksentaa sitä metsään. Parasta ja paranvoista kerrotaan muitakin erilaisia tarinoita, joita on talletettu kansanperinteenä. Toinen jännittävä limasieni on sudenmaito (Lycogala epidendrum), ensimmäinen tieteellisessä kirjallisuudessa mainittu limasienilaji. Se on vaaleanpunainen, ihan niin kuin veristä maitoa.  

Paranvoi ja sudenmaito olivat pitkään ainoita limasieniä, joilla on suomenkielinen nimi. Nyt niitä on useita.  On korusta, takkusta, putkista ja solmusta. Vuonna 1973 on myös kuvattu pamppusten suku, johon on yhdistetty lajeja käämisten (Stemontis) ja tupsusten (Comatricha) suvuista. Nämä eivät enää ole hyytävää fantasiaa vaan lastenkirjakamaa.

Kun huvittelee eliöiden nimillä, voi pitää itsensä hilpeänä halvalla ja pitkään. Lajeja löydetään lisää, ja suomenkielisiä nimiä pohtivat nimistötoimikunnat ahkeroivat sovittaessaan latinankielisiä lajinimiä meikäläisille sopiviksi. Luonnontieteellisen keskusmuseon mukaan hyvä yleiskielinen nimi on lyhyt, suomenkielen äänneasuun sopiva ja kuvaa eliötä jollakin tapaa. Niin kuin vaikka turkoosivanu.

Kun aiemmin tieteelle tuntemattomia lajeja löydetään, tunnettuja katoaa. Omantunnon ihmisen pitäisi olla asiasta huolissaan. Ja nyt käsi sydämelle. Kumman kohtalo surettaa enemmän, menninkäisten maailmaan kuuluvan aarnimäihiäisen vai Ipidia sexguttatan?

Ehkä puhuminen maagisesta sarvivalaasta ei lopulta olekaan niin paha veto.

Hanna Kaisa Hellsten

Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto -lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.

Työskentelemme avokonttorissa, jossa on helppoa olla sosiaalinen. Oikeastaan se on aika mukavaa.  Kollegat ovat huikkaisun päässä, ja apua, vinkkejä ja juttuseuraa on helposti saatavilla.

Mutta kun joskus pitää myös keskittyä. Musiikkia voi kokeilla, mutta tuloksista ei voi olla ihan varma. Jammaillessa ei ulkomaailma häiritse. Työtä ei kuitenkaan edistä se, että tanssii toimistotuolissa. Ja joo, se näyttää juuri niin fiksulta kuin mitä kuvittelet.
Joskus keskittymistä häiritsee myös toimistokuukkeli. Kyseessä on sosiaalinen laji, joka hakeutuu toisten työpisteisiin jutustelemaan riippumatta siitä, onko tilanne sopiva. Lajin on kuvannut tieteelle muun muassa taloussanomat jo vuonna 2007. Toimituksessa kuukkeleita ei ole juuri näkynyt, vaikka niitä ruokitaan muun muassa suklaalla ja salmiakilla.

Tähän asti on pärjätty sopivalla musiikilla ja varsin tavanomaisilla käytöstavoilla. Mutta kun yliopisto muuttuu, alettiin täälläkin kaataa sermejä ja tehdä tilaremonttia. Siinä tilanteessa lehdenteko kävi jo haastavaksi.

Joten nyt täällä sitten istutaan peltorit päässä niin kuin raksalla. Duunia se tämäkin on.

Hanna Kaisa Hellsten on Yliopisto -lehden tilapäistoimittaja, jonka akateeminen alkuperä on Viikissä. Hän tarkkailee maailmaa lähinnä yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijän vinkkelistä, sopivasti sekaisin.