Georg Haggrén, Espoon Mankbyn keskiaikainen kylätontti

Mankbyn kaivausten alkupäivinä löytyi pari palaa keskiaikaisesta lasipikarista. Viime torstaina erään kaivajan lasta paljasti taas Saksassa tai Böömissä 1300- tai 1400-luvulla valmistetun lasipikarin sirpaleen. Näitä emme maaseudun kylätontilta olisi odottaneet.

Reininmaalla valmistettujen keramiikka-astioiden palat ovat sen sijaan olleet odotettu löytö. Kölnin lähellä Siegburgissa valmistettujen juomakannujen palasia on löytynyt suuresta osasta Eurooppaa: Unkarista Hämeeseen ja Englannista Novgorodiin. Saksalaisessa pikkukaupungissa keskityttiin jo 1300-luvulla kivisaviastioiden tuotantoon, joka suunnattiin suuren osan Eurooppaa kattaneille vientimarkkinoille. Siegburgin keramiikkapajat sammuivat lopullisesti vasta 30-vuotisessa sodassa 1630-luvun alussa, kun Ruotsin armeija hävitti koko kaupungin.

Länsi- ja Pohjois-Euroopassa yleistyi 1400-luvulla erityisten ruokailuveisten käyttö puukkojen sijaan aterioilla. Puukkoja Suomessa oli valmistettu jo vuosisatojen ajan, mutta pöytäveitset olivat pitkään uudelle ajalle tuontitavaraa. Kesän kaivauksilla Mankbyssä pronssiniitein koristettuja pöytäveitsiä on löytynyt useita kappaleita joka viikko.

Kivisavikannut, punasavipadat ja pöytäveitset olivat keskiajalla ja vielä 1500-luvulla tuontitavaraa. On jo pitkään tiedetty, että näitä tullitileissä usein rihkamaksi kutsuttuja tuotteita saapui Itämeren yli purjehtivien alusten lastina Suomen kaupunkeihin. Uutta ja yllättävää on sen sijaan se, kuinka paljon tuontitavaraa kulkeutui jo keskiajalla Mankbyn kaltaiseen maalaiskylään. Talonpoikien materiaalinen kulttuuri on hämmästyttävän vähän poikennut esimerkiksi Turusta tunnetusta esineistöstä.

Yksi selitys Mankbyn löydöille löytynee Tallinnan läheisyydestä: uusmaalaiset purjehtivat säännöllisesti Suomenlahden taa myymään viljaa, kalaa ja muita tuotteita sekä ostamaan mm. suolaa ja kankaita. Uudet löydöt paljastavat jännittäviä näkökulmia muinaisten kyläläisten ruokailukulttuurista ja jopa pöytätavoista.

Jännityksellä odotamme, mitä huominen tuo tullessaan. Löytyykö taas pöytäveitsi, jonka pronssiniitein koristeltu luukahva vaatii pikaista pääsyä konservointiin? Vai kenties lasipikarinpala, josta vihdoin saataisiin täsmälleen selvitettyä, millaista lasia mankbyläisen talonpojan arkussa on säilytetty aarteena?

Arkeologi ei koskaan voi tietää, mitä huominen paljastaa maan uumenista. Siltui on lähes varmaa, että huomenna kuuluu taas innostuneita huudahduksia, joiden jälkeen Elina, joka vastaa löydöistämme, saa jälleen uusia aarteita talletettavakseen.