Tutkimus New York Public Libraryssä on jatkunut mukavasti: arkistolaatikoita on läpikäyty ja keltaisia kopiointilipuskoja täytelty. Materiaalia on löytynyt runsaasti, vaikka se onkin edelleen myöhemmältä ajankohdalta kuin mitä varsinaisesti olen etsimässä. Mutta kontekstia, kontekstia.

Olen myös tämän ‘asian vierestä’ tutkimisen ansiosta tehnyt todella kiinnostavan löydöksen, joka vaatii vuorostaan hieman taustaa. International Leagueta käsittelevä (hyvin rajallinen) kirjallisuus mainitsee poikkeuksetta, että New Yorkissa päämajaansa pitävä järjestö on toisen maailmansodan aikana hajonneen ranskalaisen Fédération Internationale des droits de l’hommen seuraaja ja työn jatkaja.

Fédération puolestaan oli maailmansotien välisenä aikana Euroopassa suurta suosiota – ainakin jäsenmäärin mitattuna – nauttineiden kansallisten ihmisoikeusliigojen kattojärjestö. Toisen maailmansodan alla Federationin toiminta Euroopassa pitkälti loppui, ja useat järjestön keskeiset jäsenet pakenivat Yhdysvaltoihin. Siellä he järjestäytyivät uudelleen vuonna 1941 nimellä International League ja pyysivät American Civil Liberties Unionin pitkäaikaisen johtajan Roger Baldwinin puheenjohtajakseen.

Arkistot kuitenkin kertovat, ettei tarina ole näin yksinkertainen: Alkuperäinen Federaatio järjestäytyi vuonna 1948 uudestaan Ranskassa, eivätkä sen keskushenkilöt olleet lainkaan innoissaan tästä amerikkalaiseksi määrittämästään tunkeilijasta. Arkistoissa on runsaasti kirjeenvaihtoa, joissa vuoroin ystävällisin, vuoroin tiukoin sanankääntein puidaan järjestöjen keskeistä suhdetta. Kumpi onkaan se kansainvälinen kattojärjestö, jolla on valtuutus edustaa kansallisia ihmisoikeusliigoja esimerkiksi tuoreessa YK:ssa? 

Kädenvääntö huipentui vuonna 1954 Federaation johtajan Le monde –lehdelle antamaan haastatteluun, jossa hän käytännössä haukkuu sekä Leaguen toiminnan että sen jäsenet. Mistä tämä kädenvääntö kertoo? Minkälaisia tekijöitä sen taustalla on? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin yritän löytää vastauksia arkistotutkimukseni edetessä.

Tässä vaiheessa lienee soveliasta kertoa lyhyesti tutkimusmatkani taustasta, sen suunnittelusta ja toteutuksesta. Tutkimukseni aihe nousi esiin oikeastaan jo väitöskirjavaiheessa, kun perehdyin ihmisoikeuksien julistuksen syntyyn. Askel kerrallaan päädyin johtopäätökseen, ettei amerikkalaisten kansalaisjärjestöjen ja Yhdysvaltain siviilioikeuksien liikkeen yhteyttä ole tarkasteltu riittävästi.

Koska tämä aihe ei kuitenkaan ollut väitöskirjani keskiössä – tarkastelin pohjoismaisen ihmisoikeusasiantuntijaverkoston toimintaa – aihe täytyi sysätä odottamaan sopivampaa aikaa. Väittelyni jälkeen saimme rahoituksen nykyiselle projektillemme, joten sopiva aika koitti vihdoin.

Alusta lähtien oli selvää, että projektin tekeminen vaatisi ensikäden lähteisiin perehtymistä. Koska kaikki tärkeimmät lähteet sijaitsevat joko New Yorkissa tai sen tuntumassa, oli järkevää suunnata arkistomatka juuri tänne. Parin kuukauden aika tuntui tutkimuksellisesti sopivalta: riittävän pitkä aika arkistoihin perehtymiseen, riittävän lyhyt tarvittavan tutkimuksellisen intensiteetin ylläpitämiseen. Arkistotutkimus on nimittäin aika rankkaa, enkä itse varmaan jaksaisi tehdä sitä riittävällä tarkkuudella kuukausitolkulla putkeen. 

Parin kuukauden aika oli sopiva myös yksityiselämän kannalta. Mieheni jäi hoitovapaalle, ja he ovat yhdessä poikamme kanssa nautiskelleet mahdollisuudesta tutustua Manhattanin leikkipuistoihin. Edulliseksi matka ei kuitenkaan tule: vaikka sain rahoitusta molemmista projekteistani, täysin plus-minus-nollalle täällä tuskin pääsee.

Matkamme tärkein käytännön yksityiskohta oli luonnollisesti asunnon löytäminen. Saimme paikallisilta ja täällä asuneilta ystäviltä hyviä vinkkejä etsintöihin, ja erinäisten netissä vietettyjen iltojen jälkeen löysimme sopivan kalustetun asunnon. Asunnon vuokrausta edelsi – liioittelematta – kymmenien sivujen hakemusten täyttäminen. Tätä lukuunottamatta prosessi oli kuitenkin lopulta melko yksinkertainen.

Asuntomme sijainti Manhattanin keskivaiheilla tarjoaa loistavan mahdollisuuden liikkua arkistojen välillä. Arkistojen hiljaisuus on valtava kontrasti kaupungin vilinään, joka kaikkine piipaa-autoineen (poikamme lempiasioita) muodostaa usein melkoisen kakofonian. Kaikkinensa New York kuitenkin mahtava kaupunki, se on sanottava.

Loppuun hassu yksityiskohta työmaastani: Nykissä on ollut viime aikoina todella lämmintä, mutta New York Public Libraryn arkistohuoneessa on pirun kylmä! Pari päivää sitten suorastaan palelin kesävaatteissa. Nyt osaan kokemuksesta viisastuneena varustautua ja pakkaan kunnolla lämmintä mukaan. Siitä sitten jättämään laukkua kirjaston narikkaan ja päälle villapaitaa, villahuivia… Ja sitten ulos lähtiessä pakkaamaan kaikkea takaisin kassiin, ettei ulkona aivan sula.

Näin arkistotutkimus etenee. Pian on aika laajentaa tutkimuksia muihin kohteisiin, Princetonin kirjaston arkistot näistä luultavimmin ensimmäisenä.