Miia Halme löysi New Yorkista etsimänsä järjestön pääpaikan, mutta kukaan ei vastannut.  

Etsin erityisesti 1940-luvun alusta tietoja kansalaisjärjestöstä nimeltään International League for the Rights of Man ja sen osallisuudesta ihmisoikeuksien julistuksen syntyyn.

Käytännössä tietojen löytyminen on osoittautunut erittäin haastavaksi. NYPL:n arkistot alkavat vuodesta 1948, ja heidän arkistoissaan on itse asiassa erittäin vähän materiaalia koko vuosikymmeneltä; suurin osa materiaalista koskee 1950-lukua.

Leaguesta on kirjoitettu harvoja akateemisia artikkeleita, mutta vähien löytämieni lähteiden opastamana ymmärsin, että 40-luvun papereita kannattaisi kysyä suoraan Leaguelta. Järjestö on siis edelleen toiminnassa ja sen pääpaikka on New Yorkissa. Ainakin teoriassa…

Pyrkimykseni saada yhteys järjestöön ovat nimittäin tuottaneet täydellisen vesiperän. Aloitin yhteydenotot jo muutama viikko sitten, jolloin yritin soittaa järjestön nettisivuilla mainittuun infonumeroon. Lisäksi laitoin sähköpostin info-meiliin. Nettisivujen perusteella ajattelin, että tämä on mainio tie onnistumiseen: sivujen perusteella järjestön toiminta vaikuttaa erittäin aktiiviselta. 

Järjestön henkilökuntasivulla on mainittu kymmenkunta nimeä valokuvien kera, kullakin henkilöllä on oma erikoisalansa maailmanlaajuisesti. Nettisivuilla on myös valokuvia ja kuvausta viimeaikaisista tapahtumista. En myöskään ajatellut suuria siitä, etten saanut puhelimitse ketään kiinni. Kerranko sitä puhelu – etenkin täällä päin maailmaa – joutuu vastaajaan. 

Sen sijaan hieman hämmentävämmältä alkoi tuntua se, kun järjestölle lähettämäni sähköpostit alkoivat tulla bumerangeina takaisin – ensin pelkästään “viestiäsi ei voitu lähettää'” -muodossa, lopulta kokonaan epäonnistuneina. Lopulta laitoin sähköpostin jokaiseen sivulla mainittuun sähköpostiin järjestön johtajasta alkaen. Yksikään viesteistäni ei mennyt perille.

Nettisivuilla kuitenkin tarjottiin järjestölle konkreettinen osoite, joka onnekseni sijaitsi Manhattanilla. Kerrassaan käytännöllistä tehdä tutkimusta täältä käsin! Siispä vain suoraan  paikalle.

Osoite johdatti minut 7. avenuelle pari korttelia Penn Stationilta etelään. Osoite ei sinällään ole mitenkään epämääräinen, vaikkei ehkä myöskään kaupungin keskeisimpiä toimistoalueita. Löysin kuin löysinkin oikean rakennuksen, joka oli ulospäin siistin, joskin nukkavierun näköinen. 

Edelleenkään tämä ei herättänyt minussa voimakkaita tunteita: olin yhdellä aiemmalla Nykin vierailulla poikennut Human Rights Watchin toimistoon, ja vaikka sen osoite olikin hulppeasti Empire State Building, itse toimistotilat olivat samalla tavalla nukkavierut kuin YK:n rakennukset.

Olen siis itse tullut siihen tulokseen, että niin korkean profiilin järjestöjä kuin monet ihmisoikeusjärjestöt ovatkin,  niiden taloustilanne on yksinkertaisesti aina hieman haasteellinen. Tietynlainen nukkavieruus on myös soveliasta: pröystäilevillä toimitiloilla operoiva ihmisoikeusjärjestö tuskin voi odottaa saavansa uskottavuutta globaalien altavastaajien oikeuksien puolustajina!

Toimistorakennuksen ulko-ovi oli auki, joten kävelin suoraan ovimiehen luokse. Kysyin International League for Human Rightsin (järjestön nimi muuttui 70-luvun puolivälissä) toimitilaa, ja sain hetken epäröinnin jälkeen ohjeen mennä 12. kerrokseen.

Menin hissiin ja odottelin oikeaa kerrosta. Perillä edessäni aukenivat vaatimattomat lasiovet, joissa ei ollut mitään tunnisteita, ei International Leaguen tai minkään muunkaan tahon.

Koputin oveen, ja käytävän vastapäisessä toimistossa oleva vastaanottovirkailija tuli avaamaan oven. Kysyin, sijaitsiko täällä International League. Mies näytti hetken epävarmalta, ja sanoi sitten empien ‘It’s down the hall; take a left and then another left. But I don’t think that she is in now’.

SHE? Yksi ainoa nainen? Siinäkö oli koko tämänhetkinen järjestö, jonka olin maailman toiselta laidalta valinnut tutkimukseni keskiöön?

Lähdin samoamaan käytäviä löytääkseni oikean osoitteen. Viimein löysin käytävän oikealta puolelta huoneen, jonka ovessa oli kuin olikin hartaasti metsästetty nimi. Tässä se sitten oli! Järjestö on edelleen oikeasti olemassa ja sen toiminnan ydin on täällä!

Riemuni jäi kuitenkin erittäin lyhyeksi. Huoneen ovi oli niin tavanomainen, että kyseessä olisi toimiston sijaan hyvin voinut olla varastohuone. Nimen lisäksi ovessa ei lukenut kenenkään henkilön nimeä saati aukioloaikoja.

Koska ‘she’ ei juuri nyt ollut paikalla, eikä minut sisään päästäneellä henkilöllä ollut tietoa hänen liikkeistään saati hänen yhteystietojaan (‘I had her number somewhere, but I think I lost it’), olin itse asiassa oikeastaan joutunut tutkimuksessani usean askeleen taaksepäin.

Tässä järjestön pääpaikka oli, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka saisin järjestöstöön suoran yhteyden. Mielessäni pyöri lukemattomia kysymyksiä. Mitä järjestölle oli tapahtunut? Kuinka pitkään se oli toiminut pelkkänä kulissina? Kuka tämä salaperäinen ‘she’ oli? Ja ennenkaikkea – keitä ne kaikki nettisivulla mainitut ihmiset olivat?

Kysyin, voisinko jättää järjestössä työskentelevälle naiselle jotenkin viestin siitä, että toivoisin lämpimästi yhteydenottoa. Mies ehdotti, että sujauttaisin viestin oven alta.

Huomasin tässä vaiheessa, ettei minulla ollut yhtään korttiani mukana. Se olisi tarjonnut ainakin omalta osaltani vakavasti otettavat yhteystiedot. Siispä napsasin vain kalenteristani tyhjän muistiinpanosivun, ja yritin kirjoittaa mahdollisimman selkeästi ja uskottavasti omat syyni ottaa järjestöön yhteyttä.

Lopulta allekirjoitus ja lapun sujauttaminen oven alta. Nyt en oikeastaan voinut tehdä enää muuta kuin poistua talosta ja jäädä odottamaan.

Palautin kynän ja kiitin minut vastaanottanutta henkilöä. Hän pahoitteli, ettei voinut auttaa enempää, ja sanoi, ettei tiedä, milloin nainen yleensä käy toimistolla; ‘I haven’t seen her all week’. Ilmiselvästi ei kovinkaan säännöllisesti.

Käynnistäni järjestön toimistolla on nyt kulunut viikko. En ole kuullut sieltä mitään. Kuin pisteenä iin päällä sain tänään viimeisenkin lähettämäni sähköpostin takaisin, ‘no room in disk’.

Huomaan välillä pohdiskelevani, mitä oven toisella puolella olisi ollut. Onko siellä laatikoittain himoitsemaani arkistomateriaalia, joita ilkeämielinen nainen panttaa? Vai ovatko ikkunalaudat ja työpöydän kulmat täynnä tyhjiä juomakuppeja ja hampurilaispapereita? 

Löytääköhän nainen ylipäätään viestiäni, vai onko se hautautunut kymmeniin vastaaviin – karhukirjeisiin ja uhkavaatimuksiin? Onkohan järjestön lähimenneisyydessä jotakin hämärää, vai nolottaakohan naista vain sen surkea tila? 

Tosiasiassa luulen asioiden olevan jotain näiden pohdintojen väliltä. Nainen on luultavasti vapaaehtoinen, joka tekee toimeaan – mikä ikinä se onkaan – kenties varsinaisen päivätyönsä ohella. Tämä taas viittaisi siihen, että järjestön rahoitustilanne on ajautunut umpikujaan.

Tähän viittaisi myös se, että sain onnekseni pari viikkoa sitten yhteyden erääseen Leagueta tutkivaan väikkärintekijään (molemminpuolinen riemu oli suuri toisemme löytäessämme, olemme nimittäin molemmat tunteneet tutkimuskohteemme kanssa olomme yksinäisiksi). Hän oli taannoisella arkistomatkallaan käynyt järjestössä ja saanut heiltä runsaasti ystävällistä apua.

Jotain lienee siis tapahtunut hiljattain. Mikäli rahoitus on ongelma, tämä on tietenkin kurjaa; järjestö on nimittäin ollut olemassa jo liki puoli vuosisataa. Kuitenkaan tässä ei välttämättä ole mitään kovin tavatonta: ainahan järjestöjä syntyy ja kuolee.

Tietyllä tavalla tämä erikoinen kokemus vahvisti vaikutelmaa, joka minulle on syntynyt järjestöstä arkistojen välityksellä: se on nimenomaisesti ollut perustajansa Roger Baldwinin luomus ja nojannut pitkälti hänen karismaansa.

Baldwinin jäätyä eläkkeelle järjestö vaikuttaa jääneen entistä voimakkaammin sivuun samaan aikaan kuin esimerkiksi Amnesty ja Human Rights Watch ovat kasvaneet ja erityisesti Human Rights Watchin profiili on noussut Yhdysvaltojen ihmisoikeuskentällä korkealle. 

Baldwinilla oli laaja henkilökohtainen karisma ja yhteistyöverkko, mutta siitäkin huolimatta hän oli elämänkertojen mukaan tietyllä tavalla etäinen. Tämän seurauksena hän ei kenties ole ottanut toimikautenaan järjestön ydintoimintaan mukaan sellaisia henkilöitä, jotka olisivat tunteneet järjestön omakseen Baldwinin kokeman voimakkaan sitoutumisen tavoin. 

Ja tämä johtopäätös tekee Baldwinin papereiden tutkimisen entistä kiinnostavammaksi.

Kuitenkin tarvitsen edelleen ensikäden tietoa International Leaguesta, eikä tämä vesiperä helpottanut tässä asiassa. Onneksi minulla on vielä yksi kultakaivos tutkittavana: The papers of Frances Grant New Brunswickissa sijaitsevan Rutgersin yliopiston arkistoissa. Sinne suuntaan siis seuraavaksi – erittäin korkein toivein.