Eeva-Maria Viitanen kaivaa Pompejia pala palalta
Yksi maailman kuuluisimmista muinaisista kaupungeista lienee Pompeji Italian niemimaan keskivaiheilla. Se tuhoutui tulivuorenpurkauksessa elokuussa 79 jKr. ja ikään kuin elää uudestaan ja uudestaan tuota samaa päivää.
Viimeisten parin vuosikymmenen ajan Pompejissa on kuitenkin kuhissut ennennäkemättömällä tavalla: kymmenet tutkimusryhmät ovat käyneet läpi kaupungin 1700- ja 1800-luvuilla kaivettuja kortteleita, ja Pompejia koskevan tiedon ja tutkimuksen määrät ovat kasvaneet hämmästyttäviin määriin. Myös suomalaiset ovat olleet mukana vuodesta 2002 lähtien, jolloin Helsingin yliopiston Pompeji-projekti aloitti tutkimuksensa kaupungin keskustassa sijaitsevassa korttelissa. Tavoitteena on tehdä koko korttelista nykyaikainen dokumentaatio uuden tutkimuksen käyttöön.
Olen itse ollut mukana vastaamassa rakennusarkeologisesta tutkimuksesta alusta lähtien. Alun perin 1840- ja 1870-luvuilla kaivettu kortteli on täynnä seiniä, lattioita ja muita rakenteita, joiden perusteella pyrimme luomaan rakennushistoriaa sekä tutkimaan hiukan myös tilojen käyttöä. Työhön kuuluu paitsi tietysti seinien tuijottelu myös tällä hetkellä seitsemän muun arkeologin työn ohjaaminen. Tämä on osaltani kahdeksas kenttäkausi eli olen viettänyt jo yli puoli vuotta elämästäni pompejilaisen korttelin sokkeloissa.
Paluu Pompejiin tuntui nytkin innostavalta – mitä kaikkea löytäisimmekään tänä vuonna?! Ensimmäinen viikko on kuitenkin ollut täynnä erilaisia vastoinkäymisiä. Ensin jännitimme tutkimusluvan saamista, sillä kävi ilmi että sellaisen saadakseen olikin luovutettava kopiot kaikesta aikaisemmin tekemästään dokumentaatiosta. Olinkin aina hiukan ihmetellyt miksi kukaan ei koskaan pyytänyt kopioita. Onneksi on olemassa digitaalinen aineisto: kaikki valokuvat, kartat ja tietokanta löytyivät tietokoneelta ja mahtuivat yhteen muistitikkuun. Vain löytöluettelo oli annettava paperikopiona. Ensimmäinen aita ylitetty.
Kolmantena päivänä aggressiivinen herhiläisten parvi häiriintyi työstämme yhden asuintalon puutarhassa ja sain itse kivuliaan pistoksen takaraivooni – onneksi se meni ohi pienellä säryllä! Jouduimme odottamaan seuraavaan päivään että Pompejin kasvillisuudesta huolehtivat puutarhurit kävivt poistamassa pesän. Toinenkin este ylittyi onnellisesti.
Neljäntenä päivänä käyttämämme juna oli pahasti myöhässä ja kun saavuimme Pompejiin, portit olivat kiinni. Kävi ilmi että henkilökunnalla oli yleiskokous keskipäivään saakka eikä alueelle todellakaan päässyt kukaan. Onneksi kaupunkia hallitsevan museoviranomaisen toimipisteessä on myös hyvä kirjasto, jossa aamupäivän saattoi viettää. Pazienza! Kärsivällisyyttä, kuten italialaiset sanovat.
Tämä oli kuitenkin kaikki vasta alkusoittoa, sillä toissapäivänä iski kaikkein suurin vastoinkäyminen. Kävi ilmi että yhtäkkiä vuoden 79 lattiatasojen puhdistaminen suojaavasta modernista maakerroksesta onkin kaivausta ja sitä varten pitää hakea erikseen lupa. Ja luvan myötä tulee luovuttaa myös turvallisuussuunnitelma. Tämä yllätti ainakin meidät ja ruotsalaiset kollegamme iloisesti – ruotsalaisen ryhmän työt käytännössä keskeytettiin kokonaan, koska tutkimusalueet sijaitsevat ison kadun varrella. Me taas olemme kaukana pääkadusta ja saimme olla rauhassa.
Nämä hallinnolliset muutokset liittyvät Pompejin muuttuvaan asemaan Italian muinaismuistohallinnon piirissä. 1990-luvulla alkanut itsenäinen asema omine päätöksineen kaikista kaupunkia koskevista asioista on nyt todella taaksejäänyttä aikaa. Kulttuuriministeriö (ja kaikenlaiset muut viranomaiset) valvoo kaikkea toimintaa tiukasti ja kaikkien on siis noudatettava Italian arkeologista tutkimusta ja työturvallisuutta koskevia lakeja. Lisäksi talvella tapahtunut dramaattinen yhden rakennuksen romahdus on johtanut siihen että Pompeji on silmätikkuna mediassa ja kaikkia (varsinkin negatiivisia) tapahtumia seurataan tarkkaan. Paikallisten museoviranomaisen on pakko seurata kaikkia lain kirjaimia pilkulleen selvitäkseen tilanteesta.
Byrokratiaa riittää useammallekin hengelle ihmeteltäväksi ja sen kielikin on aivan kuin toiselta planeetalta. Miltei vuosikymmenen vapauden, joustavuuden ja keskustelevan ilmapiirin jälkeen viime päivät ovat tuntuneet kuitenkin hieman ikäviltä ja haikeilta – yksi aikakausi on ilmeisesti takana.