Samuli Siltanen raportoi Cambridgen kuumimmat hämähäkkijuorut

Lapsikin tietää, että Amerikassa pitää katsoa rahojensa perään, ja minäkin nyt. Väitöskirjaa tehdessäni vierailin kolme kuukautta Rensselaer Polytechnic Institutessa. Asuin jatko-opiskelijakommuunissa lukottomassa huoneessa, ja joku pölli vuokrarahat pöytälaatikostani! Poliisi marssi taloon teleskooppipamppu pistooliin kolisten ja totesi: “Näyttää sisäpiirin hommalta.”

Mietin, oliko syypää vaisu intialainen, playboy-intialainen, hajamielinen turkkilainen vai keski-ikäinen idealistijenkki. Oliko kenties koko porukka yhdessä kuprun takana? Yksinäinen olo tuli tällaisia pohtiessa.

Onneksi ystäväni ja kollegani Matti Lassas tuli myös vierailemaan RPI:hin ja majoitti minut omalle kämpälleen. Luovien tutkijoiden kohtaamisesta syntyy aina uusia ideoita, ja tuolla kertaa kehitimme mullistavan olut-jäätelö-dieetin!

Vuonna 2006 toimin vierailevana professorina Tsukuban yliopistossa. Majapaikan lämpötila määräytyi kuusiasteisen ulkoilman mukaiseksi yksilasisen ikkunan ansiosta. Veto ikkunanraoista oli myös voimakas. Sitä pidetään Japanissa terveellisenä. Huoneessa oli ilmalämpöpumppu, mutta sen softa noudatti Microsoftin periaatteita: kone sammui itsestään puolentoista tunnin välein. Heräsin öisin kylmyyteen huolimatta kahdesta viltistä ja kerrospukeutumisesta, joka koostui pitkistä kalsareista, kahdesta T-paidasta, villasukista, collegepaidasta, verkkareista ja piposta. Kerta toisensa jälkeen otin lämpövehkeen johdon irti seinästä, laitoin takaisin ja ohjelmoin japaninkielisellä kauko-ohjaimella seuraavan puolitoistatuntisen.

Raju vatsatautikin yllätti, vieläpä juuri kun isäntäni Hiroshi Isozaki oli matkoilla. Jouduin tiputukseen televisiottomaan sairaalahuoneeseen, minkä seurauksena sumoturnauksesta jäi päivä seuraamatta. Lasaretista päästyä teki mieli soittaa kotiin ja valittaa maailmantuskaa, mutta vierashuoneen puhelimella voi soittaa vain kampuksen sisällä. Ja arvatkaa, oliko talossa nettiyhteyttä? Taas tuntui siltä, että seura reissukämpällä voisi auttaa mielialaan.

Joillakin kollegoilla on puoliso mukana täällä Newton-instituutissa. Oma vaimoni on kuitenkin sillä tavalla nykyaikainen, että käy töissä. Tästä syystä hän harvemmin lähtee tutkimusmatkoilleni mukaan (huolimatta lupaamistani poikkeuksellisen hyvistä mahdollisuuksista pysytellä ajan tasalla kompleksisen geometrisen optiikan ratkaisujen yksikäsitteisyysasioissa).

Havaintojeni mukaan jotkut käyttävät kotieläimiä yksinäisyyden torjumiseen. Itse en ole koiraihminen, ja kissat aiheuttavat ihanuudestaan huolimatta silmieni paisumista ja hengenahdistusta. Rajamuodollisuudetkin saattaisivat pitkittyä eläinseuralaisen kuljettamisesta.

Läpimurron yksinäisyysongelman ratkaisemisessa tuotti lopulta kuuluisa sanonta “Missä oletkin, lähin hämähäkki on korkeintaan metrin päässä.” Jes! Ei tarvitse kuljettaa eläimiä, jos ne ovat jo perillä odottamassa minua!

Cambridgen-kämpän kylpyhuoneeseen astuessani Pholcidae-heimon hoikkajalkaiset veitikat (kuvassa) huojuttelevat itseään tervehdykseksi. Vihreän ja magentan sävyt välkehtivät ikkunoiden takana, kun auringonsäteet hivelevät Zygiella-suvun ristihämähäkkien spiraaliverkkoja puuttuvine sektoreineen sekä kirjohämähäkkien kolmiulotteisia lanka-ansoja. Tätä kirjoittaessani nuppineulan päätä pienempi riippuhämähäkki (Linyphiidae sp.) tepsuttelee olkapäälläni, ja pari hiirenharmaata pussihämähäkkiä (Clubionidae sp.) kuljeskelee katossa. Matkalla instituuttiin pensasaitojen Araneus diadematukset iskevät minulle kahdeksaa silmää verkkonsa keskeltä.

Jos niveljalkaisten kanssa vehtaamiseni kuulostaa jo liian epätoivoiselta, tervetuloa käymään! Lupaan tarjota olutta ja jäätelöä.