Taidehistorian tutkimus on usein materiaalitietoista. Ymmärtääkseen paremmin tutkimuskohteensa olemusta ja syntyprosessia on grafiikan tutkijoiden hyvä tuntea eri painomenetelmät tai tekstiilitaiteeseen erikoistuneiden esimerkiksi kudonnan perusteet. Välineen merkitystä on tutkimuksissa toisinaan häivytetty teoksen diskursiivisten ulottuvuuksien painottuessa, mutta viime vuosina välineeseen kiinnittyviin materiaalisuuden merkityksiin on jälleen kohdistunut enemmän kiinnostusta.
Itselleni vanhan taiteen tutkijana on konservaattorien asiantuntemus merkittävä apu. Vaikka väitöstutkimukseni yhteydessä perehdyin keskiajan puuveistoksiin, en ilman puualan koulutusta kykene kuitenkaan esimerkiksi silmämääräisesti erottamaan eri puulajeja toisistaan. Lukuun ottamatta ehkä tammea, joka erottuu muita tummempana, puun syyt selvästi näkyvissä. Konservaattoreilla on eri lajien selvittämiseen kuitenkin omat menetelmänsä.
Viime vuosina hankkimastani jonkinlaisesta puun tajusta ei kuitenkaan ollut enää hyötyä kun kohdistin tutkivan katseeni 1400-luvulta peräisin olevaan tekstiiliin, kapeaan alttaria kiertävään liinaan, jota kutsutaan Huittisten alttarivaatteeksi. Tämä birgittalaisluostarissa valmistettu silkkikirjailu on yksi Kansallismuseon monista vähäntunnetuista helmistä. Pyysin saada vitriinin auki lähitarkastelua varten ja museon konservaattori tuli kanssani liinaa tutkailemaan: hän muun muassa kiinnitti huomioni kankaan pylväsaiheisiin ommeltuihin pienenpieniin pergamenttipaloihin. Nämä olisivat minulta jääneet näkemättä oman innostukseni kohdistuessa esimerkiksi siihen, kuinka yksityiskohtien avulla teoksen litteä kuvapinta paikoitellen syvenee tilallisuudeksi tai kuinka Neitsyt Marian kuvaus on yhtenevä hänen äitinsä, Pyhän Annan kuvauksen kanssa. Entä mikä on liinan päissä olevien kirjailtujen kirjaimien merkitys?
Ennen kuin alttariliinaa koskeva artikkelini lähti referee-kierrokselle Ruotsiin, konsultoin muitakin asiantuntijoita ja siten toteennäytin keskiajan tutkimukselle ominaista monitieteisyyttä. En tiennyt, mikä on arkistolähteissä mainittu shap-niminen kangas, jolla liinaa oli 1940-luvulla korjattu. Tekstiileihin erikoistunut kollegani selvitti minulle kyseessä olevan schappe-silkin – verkossa seikkailtuani ymmärsin asian kuuluvan kankaita koskevaan yleissivistykseen; Virtuaaliammattikorkeakoulun sivuilta opin että ”kelaamiseen kelpaamattomat osat kotelon ulkopinnalta ja sisältä revitään ja kehrätään puuvillan tapaan. Näin saadaan schappe-silkkiä, jonka kuitupituus on 50–90 mm.” Hyvä yliopisto-opetus tunnetusti perustuu tutkimukseen, mutta tutkimus itsessään perustuu myös oppimiseen.