Opintoretket ovat yksi taidehistorian opiskelun ja opettamisen antoisimpia asioita. Esineiden, rakennusten ja maalausten kuvalliset representaatiot muuttuvat todellisiksi tiloiksi ja kosketeltaviksi pinnoiksi. Mittakaavatkin yllättävät: kirjan kuvassa ollut koko sivun taideteos onkin postikortin kokoinen. Aikoinaan opiskelijana ollessa oli hauskaa nähdä uusia asioita, ja pidemmillä matkoilla tietenkin juhlia muiden kanssa, nyt opettajana on puolestaan mukavaa tutustua opiskelijoihin hieman erilaisessa ympäristössä ja kuulla heidän huomioitaan retkikohteista.
Useita päiviä kestävien pidempien ekskursioiden lisäksi taidehistorian opintoihin kuuluu koko päivän ulkomaan ja kotimaan ekskursiot. Näistä ensimmäinen suuntautuu tavallisesti Tallinnaan, jossa päivän aikana ehtii seikkailla monissa eri aikakausissa ja perehtyä useisiin tyylisuuntiin neuvostolähiöitä unohtamatta. Viime syksynä Vaike-Õismäen keskuspuistossa meille konkretisoitui suuri ja mahtava asuntorakentamisen mittakaava. Kotimaan ekskursio on Helsingin lähiseuduille. Tänä vuonna vietimme kevätpäivän kiertäen läntistä Uuttamaata. Keskiaikaista Suurta Rantatietä (tai Alista Viipurintietä) ajoimme Fagervikiin, jossa yhä näkyvä vallan maisema erotti rakennustyypit toisistaan: ruukinpatruunan perheen ja työläisten alueet olivat erillisiä, ja kirkko asettui niiden välimaastoon. Kasvihuone, Orangerie, erottui vielä lehdettömien puiden takana muistuttaen siitä, että toisilla oli appelsiineja, toisilla lanttuja. Nyt yhä yksityisomistuksessa oleva kartano vuokraa punaisia tupia kesämökkikäyttöön.
Lähistöllä olevaa Raseborgin linnaa kutsutaan turhan vaatimattomasti ”linnanraunioiksi” – ehkäpä nimi on vaan jäänyt käyttöön 1800-luvulta, jolloin paikka todella oli huomattavasti raunioituneempi. Sen sijaan, että opiskelija olisi luennolla vain nähnyt kuvan rakennelmista, hän nyt kiersi kylmyyttä hohkaavia muureja villatakkiinsa kääriytyen ja tarkasteli käsin kosketeltavia materiaaleja, niin keskiajan kalkkilaastia kuin modernia betonia. Tammisaaressa kuljimme kapeilla kaduilla matalien puutalojen välissä ja päädyimme harmaakivistä rakennetun vanhan kirkon eteen. Sen portaalin yläpuolella rakennuttajat, Gustav Adolf Leijonhufvud ja hänen vaimonsa Christina Catharina de la Gardie esiintyvät vaakunoittensa kautta – rahoittajien nimimerkit eivät enää ole esillä kirkollisissa yhteyksissä, mutta sitäkin enemmän viihteen näyttämöillä, kuten vaikka Hartwall-areenassa tai Nokia Kontserdimajassa. Vain paikan päällä voi kokea yllättävän tilallisen siirtymän, kun harmaakivikirkkoon astuessaan löytääkin itsensä uusklassisesta, valkoisuutta hohtavasta sisätilasta.
Mustion linnan puutarhassa ihastelimme huvimajoja ja uusgoottilaisia rakennelmia. Teollisuudella nopeassa tahdissa varallisuutensa hankkineet halusivat tavoitella aateliston elämää, mikä tuntuu yhä olevan tiettyjen piirien taipumuksena. Kiersimme loistavan oppaan Kerstin Ilanderin johdolla museon kustavilaisittain sisustettuja upeita huoneita, joissa sisustusmuodin nykytrendit olivat aitoina läsnä. Jälleen kerran voitiin todeta myös lähimatkailun mielekkyys, onhan Mustion linna kuin pieni tukholmalaispalatsi, mutta paljon lähempänä!
Lohjalla tarkastelumme kohteena olivat 1400-luvun lopussa rakennettu massiivinen kivikirkko, jonka mittavaa seinämaalauskokonaisuutta ei voi millään edes hahmottaa olematta kuvien edessä itse. On mahdotonta havaita aiheiden vastinpareja kirkon vastakkaiselta seinältä, maalaussarjojen sarjakuvamaista jatkumoa tai sitä, kuinka kuvien aiheissa hyödynnetään kiviseinän muotoja. Kirkon vieressä oleva Aarne Ervin suunnittelema, vuonna 1950 valmistunut seurakuntatalo liuskekivijulkisivuineen kommentoi arkkitehtuurillaan vanhaa kirkkoa ja asettuu osaksi laskeutuvaa rinnettä.
Ekskursioilla voi siis tehdä sensografista tutkimusta: onko avaraa vai ahtaan oloista; miltä kirkon holvimaalaukset näyttävät ylhäällä (edellyttää niskan taivutusta); mikä on äänimaailma; miltä haisee? Tämä ei tietenkään tarkoita, että voisimme matkustaa vaikkapa Tammisaaren katuelämään 1800-luvun puolivälissä, mutta menneisyyttä voi kuitenkin tavoitella aistimalla yhä olemassa olevia rakennuksia, niiden osia, niiden välisiä tiloja tai koristuksia. Vaikka taidehistoriaa siis täytyy opiskella lukemalla, kirjoittamalla ja katsomalla kuvia kirjoista ja luentosalin seiniltä, siihen saa myös uppoutua koko ruumillaan ja aistirepertuaarillaan.