Useita päiviä kestävien pidempien ekskursioiden lisäksi taidehistorian opintoihin kuuluu koko päivän ulkomaan ja kotimaan ekskursiot. Näistä ensimmäinen suuntautuu tavallisesti Tallinnaan, jossa päivän aikana ehtii seikkailla monissa eri aikakausissa ja perehtyä useisiin tyylisuuntiin neuvostolähiöitä unohtamatta. Viime syksynä Vaike-Õismäen keskuspuistossa meille konkretisoitui suuri ja mahtava asuntorakentamisen mittakaava.  Kotimaan ekskursio on Helsingin lähiseuduille. Tänä vuonna vietimme kevätpäivän kiertäen läntistä Uuttamaata. Keskiaikaista Suurta Rantatietä (tai Alista Viipurintietä) ajoimme Fagervikiin, jossa yhä näkyvä vallan maisema erotti rakennustyypit toisistaan: ruukinpatruunan perheen ja työläisten alueet olivat erillisiä, ja kirkko asettui niiden välimaastoon. Kasvihuone, Orangerie, erottui vielä lehdettömien puiden takana muistuttaen siitä, että toisilla oli appelsiineja, toisilla lanttuja. Nyt yhä yksityisomistuksessa oleva kartano vuokraa punaisia tupia kesämökkikäyttöön.

Lähistöllä olevaa Raseborgin linnaa kutsutaan turhan vaatimattomasti ”linnanraunioiksi” – ehkäpä nimi on vaan jäänyt käyttöön 1800-luvulta, jolloin paikka todella oli huomattavasti raunioituneempi. Sen sijaan, että opiskelija olisi luennolla vain nähnyt kuvan rakennelmista, hän nyt kiersi kylmyyttä hohkaavia muureja villatakkiinsa kääriytyen ja tarkasteli käsin kosketeltavia materiaaleja, niin keskiajan kalkkilaastia kuin modernia betonia. Tammisaaressa kuljimme kapeilla kaduilla matalien puutalojen välissä ja päädyimme harmaakivistä rakennetun vanhan kirkon eteen. Sen portaalin yläpuolella rakennuttajat, Gustav Adolf Leijonhufvud ja hänen vaimonsa Christina Catharina de la Gardie esiintyvät vaakunoittensa kautta – rahoittajien nimimerkit eivät enää ole esillä kirkollisissa yhteyksissä, mutta sitäkin enemmän viihteen näyttämöillä, kuten vaikka Hartwall-areenassa tai Nokia Kontserdimajassa. Vain paikan päällä voi kokea yllättävän tilallisen siirtymän, kun harmaakivikirkkoon astuessaan löytääkin itsensä uusklassisesta, valkoisuutta hohtavasta sisätilasta.

Mustion linnan puutarhassa ihastelimme huvimajoja ja uusgoottilaisia rakennelmia. Teollisuudella nopeassa tahdissa varallisuutensa hankkineet halusivat tavoitella aateliston elämää, mikä tuntuu yhä olevan tiettyjen piirien taipumuksena. Kiersimme loistavan oppaan Kerstin Ilanderin johdolla museon kustavilaisittain sisustettuja upeita huoneita, joissa sisustusmuodin nykytrendit olivat aitoina läsnä. Jälleen kerran voitiin todeta myös lähimatkailun mielekkyys, onhan Mustion linna kuin pieni tukholmalaispalatsi, mutta paljon lähempänä!

Lohjalla tarkastelumme kohteena olivat 1400-luvun lopussa rakennettu massiivinen kivikirkko, jonka mittavaa seinämaalauskokonaisuutta ei voi millään edes hahmottaa olematta kuvien edessä itse. On mahdotonta havaita aiheiden vastinpareja kirkon vastakkaiselta seinältä, maalaussarjojen sarjakuvamaista jatkumoa tai sitä, kuinka kuvien aiheissa hyödynnetään kiviseinän muotoja. Kirkon vieressä oleva Aarne Ervin suunnittelema, vuonna 1950 valmistunut seurakuntatalo liuskekivijulkisivuineen kommentoi arkkitehtuurillaan vanhaa kirkkoa ja asettuu osaksi laskeutuvaa rinnettä.

Ekskursioilla voi siis tehdä sensografista tutkimusta: onko avaraa vai ahtaan oloista; miltä kirkon holvimaalaukset näyttävät ylhäällä (edellyttää niskan taivutusta); mikä on äänimaailma; miltä haisee? Tämä ei tietenkään tarkoita, että voisimme matkustaa vaikkapa Tammisaaren katuelämään 1800-luvun puolivälissä, mutta menneisyyttä voi kuitenkin tavoitella aistimalla yhä olemassa olevia rakennuksia, niiden osia, niiden välisiä tiloja tai koristuksia. Vaikka taidehistoriaa siis täytyy opiskella lukemalla, kirjoittamalla ja katsomalla kuvia kirjoista ja luentosalin seiniltä, siihen saa myös uppoutua koko ruumillaan ja aistirepertuaarillaan.

Erityisesti tämä koskee elämää Suomen kaltaisella alueella, jossa keskiajan taidetta – tässä yhteydessä viittaan suunnilleen vuosiin 1100–1530 – on muutenkin säilynyt suhteellisesti vähän verrattuna vaikkapa Etelä-Eurooppaan. Mikä ei tarkoita, että materiaalia sinänsä olisi vähän: moni voi hämmästyä esimerkiksi säilyneiden puuveistosten määrästä (n. 800) tai vaikkapa selatessaan Visa Immosen uudehkoa ja monin tavoin painavaa väitöskirjaa Golden Moments. Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200–1600 (2009), jossa esitellään lukuisia Suomessa olevia keskiajan metalliesineitä. Näiden joukossa on paljon taidokkaan kultasepäntyön esimerkkejä ja myös kuvallisesti erittäin mielenkiintoisia esineitä. Kuten vaikkapa Someron kirkosta aikoinaan Kansallismuseoon tullut kullattu ehtoollisleivän säilytysastia, joka esittää kahdeksankulmaista tiilistä rakennettua kappelia, pylväillä ja goottilaisilla ikkunoilla koristettuna.

Kuitenkin myös ”uutta” keskiajan taidetta saapuu täälläkin tutkijoiden työpöydille ja museoiden luetteloitavaksi. Juuri metallista valmistetut esineet on viime vuosina enenevässä määrin tullut päivänvaloon. Tämä johtuu yleistyneestä metallinetsintäharrastuksesta ja niin ikään jatkuvasti tehokkaammista metallinpaljastimista, ”piippareista”. Internet puolestaan on tuonut tähän harrastukseen uuden ulottuvuuden: siinä missä aiemmin oli ehkä kiusaus laittaa löydös omaan talteen ja perhesalaisuudeksi, nyt maasta paljastunut ”prikka” halutaan näyttää muille harrastajille. Yksi suosittu sivusto on nimeltään Aarre maan alla, jonne harrastajat, useimmiten miehet, laittavat kuvia muun muassa uusista rahoista, soljista, koruista ja erilaisista fragmenteista. Onnistuneet löydöt palkitaan vilpittömin onnitteluin. Tästä julkistamisesta on myös se etu, että kokeneemmat neuvovat aloittelijoita, jotka puolestaan eivät aina hahmota esineen ikään oikein. Lisäksi arkeologit, museoammattilaiset ja muut kiinnostuneet voivat myös seurata tapahtumia.

Eräs tällä sivustolla juuri vähän aikaa sitten esitelty löytö on myöhäiskeskiaikainen kullattu hopeasormus. Usein nimimerkeillä kirjoittavat harrastajat antavat tästä ansaittua kiitosta sormuksen löytäjälle, Tri Tuonelalle. HunsVotti, piippori, raiban, Jussi ja Näätä muiden muassa kehuvat harvinaista löytöä. Sormuksen löytäjien toimitettua se asianmukaisesti maakuntamuseoon pääsin sitä läheltä tutkimaan – mikä harvinainen tilaisuus keskiajan taidehistorioitsijalle: tutkia satoja vuosia ihmissilmiltä piilossa ollutta! Sormuksessa oleva kuva-aihe on Pyhä Anna itse kolmantena, joka on ollut oman tutkimustyöni keskiössä.

Pienen kenttätyömatkani jälkeen tutkimusaikataulujani täytyi hieman säätää ja muut työt siirtää eteenpäin, sillä innostus artikkelin kirjoittamiseen ja esineen tieteelliseen julkaisemiseen kollegan kanssa pääsi vallalle. Kuten metallinetsijät haluavat osallistua yhteisen kentän hupiin ja toisaalta myös saada arvostusta osakseen, sama koskee tutkijaakin omassa viitekehyksessään – nyt ei enää tarvita piipparia, vaan peliin otetaan mukaan sellaisia työkaluja kuten yksityiskohtainen mittaus, kontekstualisointi, ikonografinen analysointi ja vertailu vastaavaan materiaaliin muualla. Onnittelut ja kiitokset Tri Tuonelalle!

Itselleni vanhan taiteen tutkijana on konservaattorien asiantuntemus merkittävä apu. Vaikka väitöstutkimukseni yhteydessä perehdyin keskiajan puuveistoksiin, en ilman puualan koulutusta kykene kuitenkaan esimerkiksi silmämääräisesti erottamaan eri puulajeja toisistaan. Lukuun ottamatta ehkä tammea, joka erottuu muita tummempana, puun syyt selvästi näkyvissä. Konservaattoreilla on eri lajien selvittämiseen kuitenkin omat menetelmänsä.

Viime vuosina hankkimastani jonkinlaisesta puun tajusta ei kuitenkaan ollut enää hyötyä kun kohdistin tutkivan katseeni 1400-luvulta peräisin olevaan tekstiiliin, kapeaan alttaria kiertävään liinaan, jota kutsutaan Huittisten alttarivaatteeksi. Tämä birgittalaisluostarissa valmistettu silkkikirjailu on yksi Kansallismuseon monista vähäntunnetuista helmistä. Pyysin saada vitriinin auki lähitarkastelua varten ja museon konservaattori tuli kanssani liinaa tutkailemaan: hän muun muassa kiinnitti huomioni kankaan pylväsaiheisiin ommeltuihin pienenpieniin pergamenttipaloihin. Nämä olisivat minulta jääneet näkemättä oman innostukseni kohdistuessa esimerkiksi siihen, kuinka yksityiskohtien avulla teoksen litteä kuvapinta paikoitellen syvenee tilallisuudeksi tai kuinka Neitsyt Marian kuvaus on yhtenevä hänen äitinsä, Pyhän Annan kuvauksen kanssa. Entä mikä on liinan päissä olevien kirjailtujen kirjaimien merkitys?

Ennen kuin alttariliinaa koskeva artikkelini lähti referee-kierrokselle Ruotsiin, konsultoin muitakin asiantuntijoita ja siten toteennäytin keskiajan tutkimukselle ominaista monitieteisyyttä. En tiennyt, mikä on arkistolähteissä mainittu shap-niminen kangas, jolla liinaa oli 1940-luvulla korjattu. Tekstiileihin erikoistunut kollegani selvitti minulle kyseessä olevan schappe-silkin – verkossa seikkailtuani ymmärsin asian kuuluvan kankaita koskevaan yleissivistykseen; Virtuaaliammattikorkeakoulun sivuilta opin että ”kelaamiseen kelpaamattomat osat kotelon ulkopinnalta ja sisältä revitään ja kehrätään puuvillan tapaan. Näin saadaan schappe-silkkiä, jonka kuitupituus on 50–90 mm.” Hyvä yliopisto-opetus tunnetusti perustuu tutkimukseen, mutta tutkimus itsessään perustuu myös oppimiseen.

Ystäväni ja kollegani Matti Lassaksen kanssa julistamme usein nähneemme kaikki tutkijahörhöilyt ja kulttuuritörmäykset, joita kansainvälisellä tiede-elämällä on tarjota. Kerta toisensa jälkeen pääsemme silti kartuttamaan tarinakokoelmaamme. Alan jo uskoa, että kyseessä on sosiaalinen versio Mooren laista: tieteilijöiden käytöksen epäsovinnaisuus kaksinkertaistuu vuosittain.

Kokoan alle muutaman käytösnäytteen Cambridgesta.

Minnesotalainen jatko-opiskelija Dan esitteli kuvaa sisarestaan, joka kannattelee lempimetsästysasettaan: Vietnamin sodan aikaista M16-rynnäkkökivääriä, josta on (kuulemma) poistettu sarjatuliominaisuus. Toisessa kuvassa sisko esittelee ampumaansa bambiperhettä: isä ja äiti kainaloissa ja vauvelinraato maassa pötköllään. Danin mukaan kuvat “herättävät eurooppalaisissa hämmennystä.”

Cambridgesta väitellyt Simon kertoi fuksien motivaatiopuheesta Trinity Collegessa. “Kaksi teistä tulee saamaan Nobelin. Katsokaa ympärillenne. Ketkä he ovat?” No tosi kiva. Voihan tuollaisesta joku tuore ylioppilas kiksejäkin saada, mutta minun olisi ainakin tehnyt mieli kääriytyä sikiöasentoon ja imeä peukaloa.

Graduntekijä Claire kertoi ensi kesän suunnitelmistaan. Hänen vanhempansa asuvat kivilinnassa “siis ei missään erikoisessa tai hienossa, ihan vaan tavallisessa linnassa.” Just joo. Clairen äiti on kuulemma sairastellut viime viikkoina, mistä on harmia koko suvulle. Liikaa pohdiskeluaikaa sängynpohjalla toi äiskälle mieleen tällaisen idean: “Siirretään turisteille avoin linnan osio kahviloineen toiseen päähän ja kunnostetaan pari uutta huonetta omaan käyttöön.” Claire sadatteli, että joutuu koko kesän kiillottamaan kivilattioita hiomakoneella. “Onneksi 70 serkkuani tulevat auttamaan.”

Saudi-Arabiasta rahakkaan työtarjouksen saanut professori valitteli vaimonsa kalleutta. “Nyt hän vaatii minulta Porschea.” Vaimo, joka seisoi vieressä, toppuutteli: “Miten niin, sanoinhan, että voit ostaa joko Porschen tai Ferrarin! Paitsi että se Ferrari on kyllä inhottavan meluisa.”

Illastin paremman väen high tablessa perinteisessä collegessa, jonka jätän tässä häveliäisyyssyistä nimeämättä. Gongi soi astuessamme sisään tylypahkamaiseen ruokasaliin. Matalissa pöydissä nuhjaava opiskelijarahvas ponnahti seisomaan. Iäkkäin fellow lausui mustaan viittaan kääriytyneenä latinankielisen rukouksen. Syötyämme poistuimme “sipulijärjestyksessä” ruokasalista combination roomiin, jossa maisteltiin vuoden 2001 Château Margaux’ta. Illallisen presidentti alentui viimein puhuttelemaan minuakin: “Onko teillä siellä Suomessa muitakin harrastuksia kuin juopottelu ja itsemurhat?”

Korkean pöytäilyn jälkeen siirryimme pubiin jatko-opiskelijaseurueeseen, joka osoittautuikin varsinaiseksi low tableksi. Kolmekymppinen tutkijatohtori, jonka jätän tässä höveliäisyyssyistä nimeämättä, kehui kovasti Bratislavaa matkakohteena. Kaupunkireissujen ystävänä kyselin aiheesta tarkemmin. Osoittautui, että Bratislavan vetonaula kyseisen herran kohdalla oli ilotalojen edukas hinnoittelu ja monipuoliset palvelut. Tuo kestoltaan ylimitoitettu vastaus oli minun makuuni ropposen liian yksityiskohtainen. Seurueen naispuoliset jäsenet tuntuivat jakavan näkemykseni.

Säätiöiden rahoitus yksittäiselle tutkijalle on perinteisesti ollut humanistisen tutkimuksen rahoituskeino. On selvää, etteivät säätiöt halua maksaa mittavia overhead-maksuja, mutta toisaalta säätiöt ovat myös perinteisesti olleet tarkkoja mesenaatin asemastaan ja arvostaan. Mitäköhän säätiöissä ajatellaan siitä, että Helsingin yliopistossa heidän rahoittamansa tutkijat ovat hyyryläisiä tilallisten nurkissa? Viimeisimmässä Yliopistolainen-lehdessä (5/2001) eri tiedekunnissa toimivat post doc -tutkijat kertoivat omista vaihtelevista tilanteistaan. Kateellisena katsoin teologisessa tiedekunnassa toimivan Ville Jalovaaran tilavaa huonetta (myös sohva!), josta hän maksoi vain 80 euroa kuussa. Vaihtelevat käytännöt aiheuttavat perusteltua epäoikeudenmukaisuuden tunnetta.

Tilanne on myös mielenkiintoinen yksittäisten oppiaineiden kannalta. Kun oppiaine ei enää voi vaikuttaa siihen, kuka väitöskirjan tekijä tai post doc -tutkija saa työtilan alati harvenevasta valikoimasta, voiko tulevaisuudessa jokin pieni oppiaine typistyä työyhteisöksi, johon kuuluu vain muutama työsuhteessa oleva henkilö? Tämä siis siitä huolimatta, että alan tutkijat olisivatkin menestyksellisesti saaneet rahoitusta joltakin säätiöltä. Affiliaation puuttuessa Independent scholar -termi tullee leviämään Suomessakin – harmi vain, että kansainvälisissä konferensseissa ja muissa yhteyksissä se on usein sama kuin ”harrastaja” tai ”eläkeläinen”. Kumpikin on ihan hyvä juttu, paitsi niille, jotka eivät näihin ryhmiin kuulu. On mainiota, että tutkijoiden asemaa ja työpisteen saatavuutta nyt pohditaan yliopiston eri elimissä – toivottavasti kirkkaana mielessä pysyy se, että asia on näennäisesti hallinnollinen, mutta todellisuudessa tiedepoliittinen.

Jotta tästä blogista ei kuitenkaan tulisi pelkkä mekaaninen kuvaus siitä mitä kaikkea sain ja en saanut aikaan Taitavuorten tutkimusasemalla viettämieni kuukausien aikana, haluan pureutua hieman syvemmälle siihen, mitä kaikkea mielessäni alkoi liikkua, kun uppouduin tutkimukseni kiemuroihin. Jo matkan ensimmäisen kuukauden aikana sain nimittäin havaita, että voisin hyvin vaihtaa tutkimukseni otsikoksi ”luonnonmaantieteen metodologia ja sosiologia kehitysmaaympäristössä”.  Sen verran paljon aikaa ja luovuutta kului tutkimukseen ja tutkimuslaitteisiin liittyviin käytännön huoliin ja järjestelyihin, ja samalla sain myös kohdata lukuisia henkilöhahmoja ja tarinoita, jotka melkein kaikki ansaitsisivat hetkensä jonkin, kenties hieman yhteiskunnallisemman, tutkimuksen keskiössä. Jo heti ensimmäisten viikkojen aikana jouduin esimerkiksi kyseenalaistamaan tutkimusalueitteni valinnan, koska paikalliset nuorisorikolliset kähvelsivät vedenpinnan korkeuden mittaamiseen tarkoitettuja kullanvärisiä sensoreitani useampaankin otteeseen erään kylän lähistöllä. Pitkällisistä ”kuulusteluista” ja salapoliisintyöstä huolimatta ensimmäistä varastettua mittaria ei kuitenkaan koskaan tuolta paikalta saatu takaisin. Kylässä kaikki olivat kyllä nähneet sen, mutta kukaan ei tuntunut olevan varma syyllisestä. Todennäköisin syyllinen oli nuori poika, joka asui kaksin äitinsä kanssa. Tämän isä oli kuollut, mutta oli ennen kuolemaansa pitänyt poikaa ja tämän siskoa ja äitiä lukittuna kotiinsa ja polttanut kaikki äidin vaatteet, koska piti tätä prostituoituna. Sisko oli häipynyt, kun ei enää kestänyt isäänsä. Yritä nyt siinä sitten selittää jotain luonnontieteellisen tutkimuksen tärkeydestä pyykkiä pesevälle äidille, joka pelkää kuollakseen, että hänen ainut poikansa joutuu poliisin käsiin. Kun toinen korvaava mittari katosi lähistöltä, päätin, että nyt saa riittää ja rajasin kyseisen valuma-alueen ulos tutkimuksestani. Se oli sikäli harmillista, että tuon valuma-alueen vedet saivat osittain alkunsa Taitan viimeisistä jäljellä olevista alkuperäismetsistä ja se olisi sen vuoksi ollut hyvä vertailukohta toiseen tutkimukseni valuma-alueeseen. Lisäksi olin edellisellä tutkimusmatkallani kerännyt alueelta aika joukon uomageometria-aineistoa, jolla en nyt tee enää oikein mitään. No tuo toinen mittari saatiin kyllä lopulta takaisin lapsilta, jotka sen olivat vieneet, mutta en jaksanut enää siinä vaiheessa alkaa ottaa riskejä, nuo laitteet kun eivät aivan ilmaisia ole. Vielä kolmaskin mittari katosi myöhemmin toiselta valuma-alueelta, mutta se minun oli pakko korvata toisella, koska minulla ei ollut enää tutkimusalueita deletoitavana. Lisäksi en ollut aivan varma, oliko sen kohdalla kyse varkaudesta vai liian voimakkaasta virtauksesta, joka seurasi runsaita sateita.

Tapahtumat saivat pohtimaan koko luonnontieteellisen tutkimuksen moraalista oikeutusta ympäristössä, jossa paikalliset asukkaat tuntuvat olevan vailla aivan muunlaista apua ja valistusta, kuin mitä minun mekaaninen tutkimukseni heille voisi koskaan tarjota. Toki en kiellä, etteikö olisi tärkeää tutkia sitä miten maankäytön muutokset vaikuttavat vesivaroihin, sillä sehän juuri on kaikessa tuossa hyvin oleellista. Välillä oli kuitenkin hyvin vaikeata antaa vastauksia köyhille maanviljelijöille, jotka tivasivat, että kuinka se mitä teen talsiessani kalliine laitteineni hänen ja hänen naapureittensa maalla, hyödyttää häntä tai hänen yhteisöään. Se, että olisin sanonut kirjoittavani tästä tieteellisen artikkelin, joka sitten julkaistaan, jossakin hienossa kansainvälisessä lehdessä kaukana täältä ja joka edesauttaa minun tohtoroitumistani, ei ehkä olisi ollut tyydyttävä vastaus. Tuo on luultavasti asia, jonka jokainen kehitysmaissa tutkimusta tekevä akateeminen tutkija joutuu joskus kohtaamaan. Siksi toivoisinkin, etteivät tutkimussuunnitelmien ja rahoitushakemuksien korulauseissa mainitut ”benefits for the community” -kohdat, jäisi vain rahoittajien mielistelyksi ja että tästä hommasta ihan oikeasti voisi joskus olla jotain käytännön hyötyä.

Taitan tutkimusaseman koordinaattorina olen kai sellaisessa asemassa, että voisin hyvinkin toimia tuon ruohonjuuritason yhteistyön edistäjänä ja puolestapuhujana. Pieni askel siihen suuntaan oli tapaaminen Werugha Community Libraryn perustajajäseniin kuuluvan Connie Nyattan kanssa. Connie on alunperin Yhdysvaltalainen Keniaan muuttanut Taita-miehen kanssa naimisissa oleva, eläkkeellä oleva opettaja. Hän on varsinainen teräsmummo ja valistunut luonnonsuojelija vereen ja henkeen, jollaisia saisi olla maailmassa enemmänkin. Connien pyynnöstä menimme graduntekijä Janita Laakson kanssa pitämään esitelmää kirjastolle tutkimusasemalla tehtävästä tutkimuksesta, Taitavuorten geologiasta ja alkuperäismetsien säilymisen merkityksestä vesivaroille. Esitelmää oli kuuntelemassa suuri joukko lukiolaisia ja heidän opettajiaan. Mielenkiintoista oli, että suurinta kummastusta yleisön joukossa aiheutti se, että Janitan esittämä tieteellinen käsitys maapallon synnystä ei sopinut yhtään yhteen lukiolaisille opetettujen Raamatun luomiskertomusten kanssa. Toinen kohta, jossa teki mieli läimäistä käsi koomisesti otsalle, oli kun kysyessäni kuinka moni lukiolaisista oli käynyt Ngangaon alkuperäismetsässä, joka sijaitsi heidän koulunsa vieressä ja näkyi kirjaston ikkunasta, sain vastaukseksi ehkä kaksi kättä.

Hmmm, olenkohan ihan hakoteillä, jos kysyn, että onko Taitavuorilla tehtävä akateeminen luonnontutkimus jotenkin edellä aikaansa? No tuo on ehkä turhankin provokatiivinen kysymyksen asettelu, sillä luonnontieteelle kai on hyvinkin ominaista ja on jopa suositeltavaa, että sitä pyritään tekemään kontekstista irrallaan, tai oikeastaan koko konteksti on siinä yhteydessä jopa vähän turha käsite. Joku voisi sanoa samaa akatemiastakin. Ympäristöntutkimuksessakin ja erityisesti mallinnuksessa pyritään myös usein pelkistämään ilmiöitä niin, että ne kadottavat yhteytensä todellisuuteen. Samaan aikaan sitten kahvipöydissä haukutaan humanisteja. Olenkohan taas vähän provosoiva? No lähinnä tämä on kai viiden kuukauden aikana patoutunutta itseironiaa, joten älkööt kukaan pahastuko.

Mutta jos vakavoidutaan lopuksi, niin voisin todeta, että luonnontieteellisen tutkimuksen ohella toivoisin näkeväni Taitalla tulevaisuudessa myös enemmän ympäristö-, kasvatus- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tekijöitä. Humanistitkaan eivät olisi pahitteeksi. Ja ennen kaikkea toivon kaikilta Taitan kävijöiltä edes pientä panostusta ruohonjuuritason valistustyöhön, oli sitten kyse niin ympäristöongelmista, sukupuolikasvatuksesta, kotitarveviljelystä, poliittisesta vaikuttamisesta kuin vaikkapa kotieläinten hoidosta. Ilman Taitan nuorten sukupolvien valistusta ja ympäristösuhteen perinpohjaista uudistusta ei meilläkään ole kohta enää pahemmin tutkimuskohteita, joista valita.

… mutta siihen on vielä monta kuukautta. Nyt ollaan pyhiinvaellusmatkalla kaukana Mankbystä. Edessä on tihkusateinen pohjoisenglantilainen maisema. Usvan seasta kuuluu lintujen ääniä. Viereisellä niityllä juoksee fasaanikukko, ylärinteen puusta pyrähtää lentoon kyyhky ja etäämpänä näkyy naakkaparvi. Yhtään ihmistä ei näy. Lähimpään asutukseen riittää nykyisin matkaa, vaikka keskiajalla tässä laaksossa oli vireä kylä. Vuoden 2011 syysaamuna kaikki on toisin. Viimeinenkin asukas on lähtenyt paikalta jo sukupolvia sitten. Maisemaa hallinneen kirkon torni on sortunut ja katto korjattu pois. Kylä oli nimeltään Wharram Percy. Keskiajalla sitä tunnettiin tuskin muualla kuin pienessä osassa Pohjois-Englannin Yorkshireä, nyt se on keskiajan arkeologien huulilla kaikkialla maailmassa.

YLeiskuva Wharram Percystä

Englannin avoimesta maisemasta löytyy satoja autioituneita keskiaikaisia kylätontteja, joilla olleiden rakennusten rauniot erottuvat yhä matalina valleina. Suuri osa näistä tonteista on ollut vuosisatojen ajan keskellä lammaslaitumia. Pitkään tällaiset rakenteet herättivät arvailuja, mutta toden teolla niitä ei tutkinut juuri kukaan. Arkeologien, historiantutkijoiden ja maantieteilijöiden kiinnostus näihin jäännöksiin heräsi vasta 1940-luvun lopulla. Määrätietoisten intensiivisten inventointien tuloksena vuoteen 1954 mennessä autioituneita kyliä oli löytynyt yli 1300. Yksi niistä, Wharram Percy valittiin jo vuoden 1950 tienoilla systemaattisen tutkimuksen kohteeksi.  Kahden tutkijan, historioitsijan Maurice Beresfordin ja arkeologi John Hurstin johdolla kylässä tehtiin kaivauksia ja muita kenttätöitä vuoteen 1990 asti eli 40 vuoden ajan. Heti ensimmäisinä kesinä tulokset ylittivät odotukset monin verroin. Vähitellen Wharramin tutkimuksista on kertynyt  laaja julkaisusarja, jonka kokoava osa valmistuu maaliskuussa 2012.

Wharram Percystä tuli jo 1950-luvun alussa keskiajan maaseutuarkeologian esimerkki ja innoittaja aluksi Englannissa ja pian myös muualla Euroopassa. Wharram P on ollut eräänlaisena esikuvana myös Mankbyn kaivauksille ja koko tutkimusprojektille. Wharramin kokemukset ovat osoittaneet kuinka tärkeätä on tutkia laajoja kokonaisuuksia. Vain tällöin on mahdollista hahmottaa kylän sisäinen rakenne ja sen kehitys.

Matka Pohjois-Englannista Espooseen on pitkä, mutta Wharramilla ja Mankbyllä on paljon yhtymäkohtia. Molemmissa on ollut maaston muotoihin sopeutettu melko säännöllinen kylätontti, jonka vierellä ovat olleet kaksivuoroviljelylle ominaiset kaksi suurta peltovainiota ja niiden takana niityt. Itse kylätontti jakautuu eri talojen tontteihin, joilla olevat rakennusten perustukset erottuvat yhä maastossa. Mankbyssä ja Suomessa tunnusomaisia ovat uuninraunioiksi paljastuneet röykkiöt, Wharramissa ja Englannissa rakennusten seinävallit. Molempiin kyliin johtaa joukko tieuria, hålvägar. Wharramissa kylän laidalla on ollut puro myllyineen, Mankbyn myllyt ovat olleet hieman etäämpänä Mankinjoen koskessa eli nykyisen Espoon kartanon vieressä. Yhtäläisyyksiä löytyy paljon, mutta on erojakin: kartanoa Mankbyssä ei ole ollut, ei myöskään kivikirkkoa.

Kello rientää ja lähestyy keskipäivää. Sade on tauonnut. Wharram Percy saa uusia yksittäisiä vierailijoita, jotka liukastelevat kuraisella polulla, pysähtyvät opastauluille ja piipahtavat katottomassa kirkossa. Osa palaa kilometrin päässä olevalle parkkipaikalle, osa jatkaa kylän halki kulkevaa vaellusreittiä eteenpäin. Pian on aika tältä erää jättää hyvästit kylälle, pohtia nähtyä ja koettua. Wharram Percy oli elämys, jota täydensi sateisen harmaa sää – juuri tällainen myöhäissyksyn Pohjois-Englannin pitääkin olla.

Lapsikin tietää, että Amerikassa pitää katsoa rahojensa perään, ja minäkin nyt. Väitöskirjaa tehdessäni vierailin kolme kuukautta Rensselaer Polytechnic Institutessa. Asuin jatko-opiskelijakommuunissa lukottomassa huoneessa, ja joku pölli vuokrarahat pöytälaatikostani! Poliisi marssi taloon teleskooppipamppu pistooliin kolisten ja totesi: “Näyttää sisäpiirin hommalta.”

Mietin, oliko syypää vaisu intialainen, playboy-intialainen, hajamielinen turkkilainen vai keski-ikäinen idealistijenkki. Oliko kenties koko porukka yhdessä kuprun takana? Yksinäinen olo tuli tällaisia pohtiessa.

Onneksi ystäväni ja kollegani Matti Lassas tuli myös vierailemaan RPI:hin ja majoitti minut omalle kämpälleen. Luovien tutkijoiden kohtaamisesta syntyy aina uusia ideoita, ja tuolla kertaa kehitimme mullistavan olut-jäätelö-dieetin!

Vuonna 2006 toimin vierailevana professorina Tsukuban yliopistossa. Majapaikan lämpötila määräytyi kuusiasteisen ulkoilman mukaiseksi yksilasisen ikkunan ansiosta. Veto ikkunanraoista oli myös voimakas. Sitä pidetään Japanissa terveellisenä. Huoneessa oli ilmalämpöpumppu, mutta sen softa noudatti Microsoftin periaatteita: kone sammui itsestään puolentoista tunnin välein. Heräsin öisin kylmyyteen huolimatta kahdesta viltistä ja kerrospukeutumisesta, joka koostui pitkistä kalsareista, kahdesta T-paidasta, villasukista, collegepaidasta, verkkareista ja piposta. Kerta toisensa jälkeen otin lämpövehkeen johdon irti seinästä, laitoin takaisin ja ohjelmoin japaninkielisellä kauko-ohjaimella seuraavan puolitoistatuntisen.

Raju vatsatautikin yllätti, vieläpä juuri kun isäntäni Hiroshi Isozaki oli matkoilla. Jouduin tiputukseen televisiottomaan sairaalahuoneeseen, minkä seurauksena sumoturnauksesta jäi päivä seuraamatta. Lasaretista päästyä teki mieli soittaa kotiin ja valittaa maailmantuskaa, mutta vierashuoneen puhelimella voi soittaa vain kampuksen sisällä. Ja arvatkaa, oliko talossa nettiyhteyttä? Taas tuntui siltä, että seura reissukämpällä voisi auttaa mielialaan.

Joillakin kollegoilla on puoliso mukana täällä Newton-instituutissa. Oma vaimoni on kuitenkin sillä tavalla nykyaikainen, että käy töissä. Tästä syystä hän harvemmin lähtee tutkimusmatkoilleni mukaan (huolimatta lupaamistani poikkeuksellisen hyvistä mahdollisuuksista pysytellä ajan tasalla kompleksisen geometrisen optiikan ratkaisujen yksikäsitteisyysasioissa).

Havaintojeni mukaan jotkut käyttävät kotieläimiä yksinäisyyden torjumiseen. Itse en ole koiraihminen, ja kissat aiheuttavat ihanuudestaan huolimatta silmieni paisumista ja hengenahdistusta. Rajamuodollisuudetkin saattaisivat pitkittyä eläinseuralaisen kuljettamisesta.

Läpimurron yksinäisyysongelman ratkaisemisessa tuotti lopulta kuuluisa sanonta “Missä oletkin, lähin hämähäkki on korkeintaan metrin päässä.” Jes! Ei tarvitse kuljettaa eläimiä, jos ne ovat jo perillä odottamassa minua!

Cambridgen-kämpän kylpyhuoneeseen astuessani Pholcidae-heimon hoikkajalkaiset veitikat (kuvassa) huojuttelevat itseään tervehdykseksi. Vihreän ja magentan sävyt välkehtivät ikkunoiden takana, kun auringonsäteet hivelevät Zygiella-suvun ristihämähäkkien spiraaliverkkoja puuttuvine sektoreineen sekä kirjohämähäkkien kolmiulotteisia lanka-ansoja. Tätä kirjoittaessani nuppineulan päätä pienempi riippuhämähäkki (Linyphiidae sp.) tepsuttelee olkapäälläni, ja pari hiirenharmaata pussihämähäkkiä (Clubionidae sp.) kuljeskelee katossa. Matkalla instituuttiin pensasaitojen Araneus diadematukset iskevät minulle kahdeksaa silmää verkkonsa keskeltä.

Jos niveljalkaisten kanssa vehtaamiseni kuulostaa jo liian epätoivoiselta, tervetuloa käymään! Lupaan tarjota olutta ja jäätelöä.

Cambridgessa ei voi välttyä törmäämästä “collegeen”, ei käsitteenä eikä kiviseinänä. Niitä on kaikkiaan 31 kappaletta, ja niiden rakennukset ja tilukset peittävät leijonanosan kaupungin kartasta. Collegeilla on omia venevalkamia, asuntoloita, ravintoloita, ruohokenttiä, urheilukerhoja, opintopiirejä ja ties mitä. Nimet ovat pönäköitä: Churchill College, Darwin College, Gonville & Caius College, New Hall, Sidney Sussex College, Queens’ College. Yllä on kuva vanhimman collegen, vuonna 1284 perustetun Peterhousen sisäpihalta.

Matematiikan laitoksen lehtori Carola Schönlieb liittyi taannoin Jesus Collegeen (joka on tietenkin eri kuin Christ’s College ja Corpus Christi College). Sekaannusten välttämiseksi käytän alkuperäistä nimeä the College of the Blessed Virgin Mary, St John the Evangelist and the Glorious Virgin St Radegund. Aloittaessaan pari vuotta sitten Cambridgessa Carola oli päättänyt olla liittymättä mihinkään collegeen siihen liittyvän opetustaakan vuoksi. Hänen päänsä kääntyi, kun hänelle selvisi College of the Blessed Virgin Mary, St John the Evangelist and the Glorious Virgin St Radegundin asuntoetu: viihtyisä nelikerroksinen rivitalonpätkä keskellä kaupunkia, hinta kolmannes markkina-arvosta.

Collegeilla on arvoasteikko. Tämä selvisi haastattellessani Simon Arridgea, Cambridgen yliopiston kasvattia, joka toimii University College Londonin professorina. (UCL on nimestään huolimatta yliopisto eikä college.) Kysyin Simonilta, mikä tämä college-juttu oikein on, kun en ymmärrä edes koko perusideaa? “En minäkään”, väitti Simon, mutta ryhtyi selittämään. Yliopistossa aloittavat opiskelijat hakevat valitsemansa collegen jäseneksi ja listaavat varasijoille seuraavaksi kiinnostavimpia kohteitaan. Kaikki laittavat kuulemma ykköstoiveeksi Trinity Collegen, joka on paras ja kuuluisin (ja jota ei pidä sekoittaa collegeen nimeltä Trinity Hall). Simonin mukaan uudemmat ja vähäpätöisemmät colleget joutuvat tyytymään vain opiskelijoihin, jotka on hylätty Trinitystä. Kysyin vielä, hitaasti sytyttävään tapaani, “Missä collegessa itse olit?” Hetken hiljaisuus. “Trinity Collegessa.”

Itsekin sain nauttia collegeasumisesta heinäkuussa, kun kävin täällä pitämässä laskennallisten inversio-ongelmien minikurssin. Punkkasin Fitzwilliam Collegessa (niitä uudempia), jossa huone oli pieni mutta palvelut kohdallaan. Siivooja kävi joka päivä, ja ruokalassa oli tarjolla aamiainen, lounas ja illallinen. Rakennuksen pohjoispäässä oli pubikin, eli syytä collegesta poistumiseen ei ollut näköpiirissä. Lukiolaisten vanhemmille tiedoksi: täällä ei kasva aikuiseksi.

Collegejärjestelmän suurin etu on kenties se, että jokainen opiskelija kuuluu pienryhmään, jolla on collegen osoittama tutor-opettaja. Viikottaiset henkilökohtaisesti ohjatut harjoitustehtävät edistävät opintoja tasaisen varmasti. Tämä toki haittaa biletystä, mutta selittää osaltaan Cambridgen yliopiston erinomaiset oppimistulokset ja poikkeuksellisen matalan keskeytysprosentin.

Todettakoon vielä, että brittiläinen collegeruokala ei välttämättä ole etu. Elokuun inversiokonferenssissa, jossa onnekseni en ollut mukana, juhlaillallinen järjestettiin St Catharine’s Collegessa. Tarjolla oli uppopaistettua lampaankylkeä, jonka leivitys oli rapean kuoren sijasta märkää muhjua. “Kuvottavaa”, luonnehti Guillaume Bal. Ruokailu keskeytyi kahdesti juhlavieraiden siirtyessä pihalle palovaroituksen takia, kukaties ilmassa leijuvan friteerauskäryn takia. Kaikki eivät palanneet sisälle toista kertaa. “Elämäni huonoin ateria,” luonnehti Simonkin, mutta kyseessähän ei ollutkaan Trinityn ruokala.