Syksyn pyrähdys Maastrichtissa on ohi. Moni kollega hämmästeli, kuinka lyhyen aikaan Jan van Eyck -akatemialla lopulta olin. Sitä ihmettelen näin jälkikäteen minäkin. Pari kuukautta humahti nopeasti, ja Hollannista lähettämäni paperitkin ovat löytäneet tutulle työhuoneelle. Sainko matkasta sen mitä hain? Kyllä vain. Luulisin.

Ennen lähtöä toivoin oleskelulta inspiroivaa ympäristöä työskentelylle. Jan van Eyck Akatemia kiinnosti, sillä väitöskirjahankkeessa yhdistän Maurice Merleau-Pontyn fenomenologiaa muutamiin nykytaiteen teoksiin. Yksi motivaatio työn aloittamiseen oli kokemus filosofian ja taiteen vaikeasta suhteesta. Filosofiaa syytetään helposti ylimalkaisesta suhtautumisesta taiteeseen. Minua kiinnosti, miten käsitellä teoksia ilman että teosten osana olisi vain teorian täydentäminen soveltuvin osin. En tietenkään ole ainoa, joka tätä miettii. Kysymys liittyy laajemmin teorian ja taiteen suhteen ymmärtämiseen.

Tätä teorian ja taiteen suhdetta ehdin pohtia kuluneen syksyn aikana myös kollegoiden kanssa. Kysymys konkretisoituu akatemian asetelmassa, yhdistäähän instituutio kattonsa alle teorian, taiteen ja designin osastot. Tutkijat kokivat jaon tietysti eri tavalla. Jotkut kertoivat, miten he eivät  koe olevansa kotonaan missään. Heidän suhteensa lokeroihin on lähinnä pragmaattinen: ”Olen designissa, koska se sopii juuri nyt tekemisiini.” Muutama kuvataide- ja muotoilupuolen tutkijoista kommentoi, että he voisivat hyvin olla myös teoriapuolella. Suuri osa akatemian kuvataiteilijoista ja muotoilijoista oli hyvin teoreettisesti orientoituneita, mutta silti moni koki varsinaisen teoriaosaston toiminnan vieraana. Jotkut teoriaosaston ihmisistä olivat itse kuvataiteilijoita tai toimineet kuraattoreina, mutta enemmistö tuntui työskentelevän filosofian parissa muun kuin kuvataiteen kysymysten äärellä.

On vaikea jäljittää syitä, mutta yhtä kaikki, teorian ja taiteen välillä tuntui vallitsevan jonkilainen särö, ellei peräti kuilu. Olin yllättynyt tästä erillisyydestä – ennakkokuvitelmissa akatemia oli juuri paikka, jossa  ongelmaa ei pitänyt olla. Pohdin myös, oliko omassa asenteessani jotain väärää. Miksei kuilua saisi olla? Jos akatemialla kerran on mahdollisuus tehdä asioita toisin, ilman tiettyä akateemista painetta, mikseivät myös teoriaosaston tutkijat saisi olla juuri tämän mahdollisuuden motivoimia? Miksi teoriapuolen tutkimuksella pitäisi olla jotain tekemistä taiteen kanssa? Tai toisaalta, eivätkö viime kädessä filosofian ja kuvataiteen kysymykset ole samoja? Tästä kertoo, kuinka esimerkiksi screeningistä lukupiiriin siirtyessä saattoi tuntea olevansa saman keskustelun äärellä, käsittelytavat vain poikkesivat.

Kuitenkin, kuten yksi kollega – kuvataitelija – huomautti, taide ei ole akatemialla vain historiallinen jäänne. Taide on edelleen akatemiaa yhdistävä tekijä, se mitä vasten kaikki toiminta tuntuu heijastuvan. Ehkä näennäistä kuilua, sitä kuinka vaikeapääsyisiä tutkimuskysymyksiä kukin käsittelee, tärkeämpää onkin asenne. Keskustelu ei voi jatkua, jos yhdet ihmiset käyvät taiteilijaesittelyissä ja toiset tekstiseminaareissa. Ratkaisevaa on, miten kiinnostavilta toisten tekemiset tuntuvat, kuinka tärkeää on pysytellä tutulla ja turvallisella alueella, tai kuinka kiire on keskittyä vain suoraan omaa hanketta hyödyntäviin asioihin.

Ehkä akatemian tehtävä on raivata mahdollisuuksia vuorovaikutukselle ja harhapoluille, ja jää ihmisten omaksi huoleksi millaisia reittejä he instituution sisällä kulkevat. Tutkijoiden kertomusten perusteella rajanylitykset, suunnanmuutokset, kaiken hylkäämiset ja alusta aloittamiset ovat akatemialla edelleen peruskauraa.

Jan van Eyck Akatemia syntyi toisen maailmansodan jälkeen tarjoamaan kuvataideopetusta Limburgin provinssissa. Sen perustajia olivat kaupunki, provinssi ja valtio, sekä seurakunta, katolinen kirkko, joka tarvitsi sodan tuhojen korjaamiseen mm. kirkkomaalareita. Akatemia tarjosi myös vaihtoehdon Amsterdamin Rijksakademielle. Sittemin ajat ovat muuttuneet: Uskonto katosi kuvioista 1970-luvulla. Ja jos Akatemia perustettiin alkujaan juuri paikallisten tahdosta, nyt suhde paikalliseen vaikuttaa ongemallisemmalta kuin kansallinen tai kansainvälinen asema.

Tänä päivänä Jan van Eyck Akatemia jakautuu kolmeen osastoon: kuvataide, design ja teoria.   Akatemia ei tarjoa opetusta perinteisessä mielessä. Kaikki osastoille valitut ovat tutkijoita, researcher. Eri osastojen toiminnasta vastaavien titteli on advising researcher. Akatemiaa leimaa tietty – väistämättä paradoksaalinen – pyrkimys päästä eroon instituutiosta, ennalta asetetuista malleista ja silti tarjota paikka eri alojen tutkimukselle.

Teoria, muotoilu ja taide -osastojako näyttäytyy erityisen kiinnostavana taiteellisen tutkimuksen kasvattaa suosiotaan. Akatemian rehtorin Koen Bramsin näkökulma taiteellisiin tohtorinopintoihin on selkeä. Hän kertoo, ettei Akatemia halunnut lähteä paineista huolimatta mukaan tohtorikoulutukseen. Bramsin mukaan kiinnostavina Akatemiassa on yksittäisten tutkijoiden projektit. Ne ovat sinällään niin innostavia ja tärkeitä, ettei niitä kannata alistaa tietyn ennalta määrätyn mallin mukaisiksi.

Moni tutkijoista arvostaa mahdollisuutta tehdä tutkimusta ja tuottaa uutta ilman yliopistollisia paineita tietynlaiseen tiedontuotantoon. Akatemian rahoitus tulee suurilta osin valtiolta, mutta yksittäisiin hankkeisiin – kuten Lilo Bauerin Maastrichtia käsittelevään Circling -näyttelyyn ja valokuvajulkaisuun – on saatu useita paikallisia yhteistyökumppaneita. Joitain, ei tietenkään kaikkia, tutkijoita kiehtoo nimenomaan mahdollisuus toteuttaa hankkeita, joilla ei ole mitään kaupallisia mahdollisuuksia. Tutkijoiden kommentit itsenäisyydestä ja vapaudesta saavat mielessäni aivan oman painoarvonsa lukiessani Aalto-yliopistoon ja yliopistouudistukseen liittyvää argumentaatiota, jossa vedotaan yliopistojen autonomiaan ja siten kaupallisen potentian ”vapauttamiseen”.

Akatemian tutkimus ja tuotanto konkretisoituu mm. kirjoina, seminaareina, työpajoina, teoksina ja näyttelyinä. Yksittäisten taiteilijoiden, muotoilijoiden ja teoreetikkojen kokemukset akatemian vapaudesta vaihtelevat. Toiset kokevat yhden tai kahden vuoden työskentelyjakson hyödyllisenä. Toisille oleskelu on vähemmän inspiroiva, ja kokemusta varjostaa ohjauksen tai muuten vain hedelmällisten kontaktien puute tai vetoinen työhuone. Teoria-osaston tutkijana olin yllättynyt osastojen erillisyydestä. Muistan keskustelun alkusyksyltä, jossa kuvataiteilija päivitteli iloisesti  kuultuaan, että tutkimuksellani – karkeasti luonnehdittuna nykytaiteen teosluentoja Maurice Merleau-Pontyn fenomenologian valossa tai toisin päin – on jotain tekoa taiteen kanssa.

Erillisyys on tietenkin suhteellista. Juuri viime viikolla täällä järjestettiin kybernetiikkaa ja tietojärjestelmiä käsittelevä Systems Exposed -työpaja. Työryhmään kuului tutkijoita kaikilta kolmelta osastolta ja tunnelma oli avoimen innostunut. Osastojako unohtuukin kohtaamisissa ihmisten kanssa. Uudet kontaktit, keskustelut ja ideat lienevätkin yksi Akatemian tärkeimmistä puolista. Usein näiden kohtaamisten ”tuotanto” pakenee kaikenlaista tilastointia, yrityslogiikkaa ja tutkimustulosten hyödyntämistä. Mutta näemmä jossain on vielä varaa moiseen luovuushukkaan.