Oppaamme valpastuu heti, kun kuulee vastaantulevalta oppaalta uutisen. Kävimme Study Abroad –koordinaattorin Sylvia Atsaliksen kanssa viime lauantaina ”viimeisellä metsäreissulla”. Amerikkalaiset lähtivät maanantaiaamulla ja Sylvia halusi käydä metsässä.

Edellisenä päivänä kurssilaiset olivat pitäneet esitelmiä viimeisinä viikkoinaan tekemistään itsenäisistä projekteista. Pari projekteista käsitteli turistien vaikutuksia puiston eläimiin. Toinen tutkituista eläimistä Ranomafanan kansallispuisto on Madagaskarin kolmanneksi vierailluin puisto. Tämä tarkoittaa vuodessa noin kolmeakymmentätuhatta turistia, ja vuosittaiseksi kasvutavoitteeksi on asetettu 15-20 prosenttia. Suurin osa tästä väkimassasta menee puistoon sisään yhden sillan kautta.

”Tulkaa tähän, tästä näkee paremmin!”

Kun viimein tavoitamme sifakalauman, koiran, naaraan ja pienokaisen, emme ole ainoita paikalla. Laskin pikaisesti 32 turistia pyörimässä muutaman makin ympärillä. Turistit olivat poissa polulta ja oppaat taittoivat pieniä oksia sekä puuntaimia pois tieltä, jotta kameroilla on parempi näkyvyys. Oppaat ja turistit huutelivat toisilleen ja pian mäessä olevan sifakaperhe oli saarrettu joka puolelta.

Sifakat ovat tottuneet katseisiin – näitä ryhmiä on seurattu tiivisti neljännesvuosisadan. Tutkijoiden totuttamat laumat ovat olleet eduksi turisteille, koska ne eivät säiky ihmisiä. Kaiken metelin keskellä en kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, ovatko sifakat todella tottuneet ihmisiin.

Puiston ohjeet sanovat, että yhdessä saa liikkua korkeintaan 6 ihmistä, poluilta ei saa poiketa, metelöinti on kielletty ja puita ei saa katkoa. Theresa, joka oli tutkinut turistien vaikutusta juuri tähän laumaan, oli parhaimmillaan havainnut 87 ihmistä perheen puuhia seuraamassa.

Tällä hetkellä tiedetään, että turistien läsnäolo muuttaa sifakojen käyttäytymistä. Ne käyttävät enemmän aikaa matkaamiseen (vai olisiko oikea termi ’pakenemiseen’) ja vähemmän toistensa sukimiseen. Vielä ei tiedetä mitä tämä tarkoittaa sifakojen hyvinvoinnin kannalta. Toisaalta, sekä sifakoiden ja bokombalien määrä on puiston turistien käyttämällä alueella vähentynyt. En ihmettelisi, jos turistien ja makien vähenemisen välillä löytyisi syy-seuraus –suhde.

Ekoturismi on syy, miksi kansallispuisto on perustettu. Se tuo rahaa seudulle, ja metsää ei näin ollen tarvitse käyttää muuten hyödyksi. Turistit ovat siksi kaksiteräinen miekka. Monet turistit tulevat metsään kuin olisivat tulossa eläintarhaan. He haluavat nähdä makeja ja oppaat tekevät parhaansa eläinten löytämiseksi. Jos maki näkyy lähistöllä, kaikki oppaat tietävät siitä kännykkäverkon välityksellä.

Tärkeimmän muutoksen on lähdettävä turistien asenteista. Metsä on metsä, ei eläintarha. Jos itse olette vierailemassa luonnonvaraisten eläinten kotona, käyttäytykää kunnioittavasti. Välttäkää houkutusta siihen vähän parempaan valokuvaan. Ja kysykää oppailta, miten he huomioivat työssään eläinten hyvinvoinnin.

Viikon kuvissa italialainen turisti ja sifaka (Propithecus edwardsii).

* * *

Maanantaina koin taivaan ja helvetin, melko lailla peräkkäin. Turistit olivat osallisena yllättäen ainoastaan jälkimmäiseen.

Maanantaina oli Catherinen, villaindritutkijan syntymäpäivä, ja aseman väki oli päättänyt juhlistaa sitä illallisella Domaine Naturessa. Olen aina ollut iloinen, etteivät vanhempani vieneet minua perhelomille Välimerelle ja olinkin elänyt tähän asti suojattua elämää. Kohtasin kuitenkin oman alanyani, vai pitäisikö sanoa Waterloon, kun ensimmäinen näky ravintolassa oli lihava keski-ikäinen belginainen, joka lauloi karaokessa Waterloota (ja teki selväksi että hän oli kotoisin sieltä!).

Ilta karaokeravintolassa, joka oli pääosin keski-ikäisten ranskalaisten täyttämä, oli – miten sen nyt sanoisi – kärsimystä alusta loppuun. Malagassit ovat musikaalista kansaa, joten tietenkin kaikki pöydästämme olivat jo esittäneet yhden tai kaksi kappaletta ennen alkuruuan saapumista. Onneksi sain uskoteltua heille, että meille suomalaisille on fady laulaa karaokessa ilman että on umpihumalassa.

Ja olisin epäilemättä ollut alle tunnissa umpihumalassa ja käynyt laulamassa Britney Spearsin Oops I did it againin, ellei samana iltana olisi pitänyt mennä hiirimakeja tutkimaan.

Liian myöhään suuntasin oppaani kanssa tarkastamaan ansoja. Illan saldo oli – tietenkin – huikea. Kuusi naarasta, joista kaksi kokonaan uusia. Kokonaan uusi tarkoittaa hiirimakia, jolla ei ole mikrosirua, ja jolle täytyy siis antaa koko käsittely hammasvaloksista täydelliseen ulkoiseen tarkasteluun. Toinen naaraista, nimeltään Susa, oli paisunut kuin pullataikina. Pikainen masun palpatointi kertoi, että ainakin kaksi pienokaista oli aluillaan. Vuoden ensimmäiset vauvat!

Päädyin lopulta nukkumaan noin neljän aikaan. Kuluneena, mutta onnellisena.

Juotikkaan puremia: 18

Alkuperäisestä metsästä on enää rippeitä jäljellä ja määrä vähenee jatkuvasti. Vallankumous hidasti ns. Durbanin vision, laajan suojelualueverkoston toteuttamista. Kuvaavasti, tutkimusalueemmekin on sekundääristä sademetsää, eli kertaalleen tai useammin hakattua metsää, tai suorastaan tuoretta pusikkoa.

Sarah on yrittänyt loukuttaa hiirimakeja koskemattomassa metsässä, muttei onnistunut. Ongelmana on, että hiirimakit liikkuvat vain puiden latvustossa eikä ihmisten tasolla. Loukkujen laittaminen on mahdollista, mutta liian haastavaa. Kysyin Sarahilta, että muuttuuko nyt käyttämämme tutkimusalue joskus tutkimuskelvottomaksi, kun siitä tulee liian hyvä hiirimakeille.

”Aikanaan, jos kaikki sujuu hyvin. Mutta epäilen että siihen kuluu vähintään viisikymmentä vuotta”, oli vastaus. Jäämme jännittämään onko viidenkymmenen vuoden päästä metsää jäljellä. Ekoturismi luo lohtua siitä, että luontoa säilyy. Poliittinen epätasapaino varoittaa päinvastaisesta.

Madagaskar on ainutlaatuinen evolutiivinen koe siitä, mihin suuntaan jos eliöryhmät olisivat kehittyneet, jos jokin olisi alussa ollut toisin. Tämän kokeen ihmiset ovat pahasti sotkeneet viimeisen 1500 vuoden aikana.

Kuvaavaa Madagaskarin kohtalolle on myös maan nimen alkuperä. Se löytyy Marco Polon kuvauksesta, jossa hän suvereenisti kuvaili maata, jossa ei ollut koskaan käynyt: alue jossa on leijonia, kameleita ja norsuja, joita jättilinnut napsivat maasta ja syövät. Tästä kuvauksessa totta on vain jättilinnut (Aepyornis), jotka tosin eivät lentäneet eivätkä luultavasti saalistaneet selkärankaisia. Leijonat, kamelit ja norsut kuuluvat eläinryhmiin, jotka eivät ole koskaan jalallaan saarelle astuneet: Ne kehittyivät vasta kun Madagaskar oli irronnut Afrikan mantereesta. Jotkut epäilevät, että paikka, josta Polo oli kuullut, oli Mogadishu.

Monet osat Ranomafanan kansallispuistosta ovat jo pahoin kuluneet turismin takia. Suuret määrät turisteja kulkevat suhteellisen vähäisiä polkuja pitkin. Ekoturismin haittavaikutukset tiedetään suhteellisen hyvin, mutta tieteen ja tutkimuksen vaikutus on heikommin tunnettu.

Kuinka paljon sitten hiirimakitutkimuksemme häiritsee paikallista lajistoa? Vaikea arvioida. Banaanin palat, joita käytämme loukuttamiseen, ovat suhteellisen pieniä ja toisaalta makit joutuvat olemaan loukussa jopa seitsemän tuntia. Makien etuna on mahdollisuus horrostaa, mikä puuttuu monilta muilta piennisäkkäiltä. Tiheimmillään saamme saman yksilön joka kolmas yö, joten jätämme melko suuren jäljen hiirimakien elämään. Parempaan vai huonompaan suuntaan, sitä en osaa sanoa.

Tämän viikon kuvituksena ovat maisemat tutkimusalueeltamme. Jälkimmäisessä näkyy keskellä pieni valkoinen läntti, joka on Valbion uudisrakennus. Valokuva ei anna parasta mahdollista kuvaa korkeuseroista, mutta molemmat tutkimusalueet ovat merkittävästi korkeammalla kuin lähtöpiste. Kenttätyö käy siis hyvin ruumiillisesta työstä.

Titta Lassila, Madagaskar 

Sammakoiden bongaaminen sademetsässä aiheuttaa arvaamatonta riippuvuutta. Kurnuttajien perässä ryömitään vaikka virtaavan puron kivien väliin tai tuijotetaan puoli tuntia pimeään pusikkoon, koska sieltä kuului ”tiktiktik”. Hämäräaktiivisten sammakoiden silmiinpistävä runsaus sademetsää halkovassa purossa kuvastaa hyvin koko luonnon monimuotoisuutta tällä suurella saarella.

Madagaskarin biodiversiteettiä on vaikea sanoin kuvata. Lähes kaikki lajit ovat endeemisiä, joten minne ikinä katsonkin, näen eliöitä joita en voi nähdä missään muualla. Sammakoista 88 prosenttia on kotoperäisiä, ja lajeja on kuvattu reippaasti yli kaksisataa. Kuten monien muidenkin eliöryhmien kohdalla, todellinen lajimäärä lienee moninkertainen.

Lajirunsaus ei kuitenkaan valitettavasti ole pysyvä tila. Jo 90 prosenttia kasvillisuuspeitteestä on tuhoutunut, mikä on pakottanut eläimet sopeutumaan elämään yhä pienemmillä laikuilla. Sademetsien biodiversiteetti – johon kuuluu myös valtaosa sammakkolajeista – on joutunut ahtautumaan surullisen kapealle vyöhykkeelle itäisen Madagaskarin jyrkille rinteille. Jatkuva viljelypaine työntää metsärajaa yhä ylemmäs. Sammakoiden lajimäärää paine ei vielä ole ehtinyt romahduttaa, mutta juuri sen takia suojeluun tulisi panostaa pian. Ihmiset vain kovin harvoin osaavat olla etukäteen viisaita. Madagaskarin sammakkolajeista 25 prosenttia on listattu uhanalaisiksi, mikä on vähemmän kuin maailmanlaajuinen 32 prosenttia. Vaikka sammakoita maailmalla laajalti piinaavat sienitaudit pysyisivätkin poissa saarelta, ilmastonmuutosta eivät nämäkään räpyläjalat pysty pakenemaan, saati kansainvälistä lemmikkikauppaa.

Kulunut kuukausi on opettanut minulle hirveästi. Ja saanut siinä sivussa rakastumaan sammakoihin. Illan hämärtyessä metsän täyttävät mitä käsittämättömimmät äänet videopeliefekteistä pikkuponin laukkaa muistuttavaan sammakon kutsuun, mutta vaikka kuulo havaitsee kirjavan elämän ympärillä, eivät silmät erota mitään. Öisessä sademetsässä vain harjaantunut etsivä löytää – kryptisten sammakoiden lisäksi oksille jähmettyneitä kameleontteja ja valtavia, hurjannäköisiä hyönteisiä. Jos todellinen onni potkaisee niin saattaa löytää lehtigekkoja, joiden olemassaolo vaikuttaa epätodelliselta, vaikka pitäisi miniatyyristä lohikäärmettä muistuttavaa otusta kädessään.

Todellinen onni on kyllä potkaissut meitä Madagaskarille päässeitä. Vaikkei joka ilta ehdikään metsään etsimään sammakoita, voi iltansa täyttää monimuotoisuudella pelkästään tutkimusaseman valkoisia ulkoseiniä katselemalla. Valoista viehättyneet sadat perhoslajit muodostavat rakennuksen ympärille elävän tapetin, joka saa mieleeni vain yhden ajatuksen. Luojan kiitos en ole kiinnostunut perhosista.
Kirjoittaja on kuudennen vuoden ympäristöbiologian opiskelija, joka valmistelee omaa pro gradu – tutkielmaansa kaupunkiniittyjen maakiitäjäisistä. Maailma jaksaa päivittäin hämmästyttää ja kummastuttaa hänen pientä hassua mieltään.

Luonnontilaisen metsän löytäminen Madagaskarilta vaatii lihastyötä. Ensin on taivallettava Tolongoinan kaupungista ensin viljelysmaiden halki auringonpaahteessa tunnin verran. Sitten edessä on lähes pystysuora rinne, jota riittää kilometrin verran ylöspäin. Ylhäällä häämöttävän metsänrajan jälkeen maasto on taas tasaista, meille kerrottiin. Katin kontit. Metsässä on ylämäen lisäksi alamäkeä, mutta se on ihan yhtä jyrkkää. Jyhkeät puut tiheine latvuksineen sentään suodattavat aurinkoa armeliaasti. Perillä leiripaikassa odottaa palkinto: joki virtaa viileänä kivien lomassa solisten kuin parhaassakin paratiisissa. Sammakoiden ja madagaskarinpöllösen rytmikkäät äänet säestävät telttojen vieressä pulppuilevaa vesiputousta, eikä illalla tarvitse kauaa odotella unta.

Olemme leiriytyneet kapeaan luonnontilaisen sademetsän nauhaan, joka yhdistää Ranomafanan ja Andringitran kansallispuistoja. Maailman luonnonsuojeluliiton kansallispuistokonferenssissa Durbanissa vuonna 2003 Madagaskarin hallitus julisti ns. Durbanin vision, jonka mukaan luonnonsuojelualueet tulevat peittämään kymmenen prosenttia Madagaskarin pinta-alasta. Vuonna 2006 se julkisti suunnitelman, jossa muun muassa tämä metsänauha suojellaan. Alueella ei kuitenkaan vielä ole virallista suojelustatusta. Olemme kiinnostuneita siitä, miten tämä metsä eroaa esimerkiksi Ranomafanan kansallispuistosta, jonka alueelta järeää puustoa on korjattu vielä 1980-luvun lopulla.

Vaikka kaikki metsässä vierailevat ulkomaalaiset ovat tutkijoita, alueen lajistosta ja metsän ominaisuuksista on vähän tietoa. Haluamme selvittää, eroaako tämän metsän lantakuoriais- ja jyrsijälajisto Ranomafanan lajistosta. Keräämme myös tietoa metsän kasvillisuustyypeistä ja puuston ominaisuuksista satelliittikuvien tyypittämistä varten. Ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että valo työntyy metsänreunasta varsin syvälle sisään pitäen yllä piikkiliaanien ja bambujen tiheikköä. Syvemmällä metsässä kulkeminen on helppoa ja aluskasvillisuus niukkaa. Löydämme myös luonnonaukkoja: tuuli on paikoin pinonnut järeitä puunrunkoja lahottajien ravinnoksi ja bambun kasvualustaksi.

Metsänauha on kiinnostava siksikin, että se kapenee vähä vähältä kummaltakin reunaltaan. Kapeimmillaan se on vain kilometrin levyinen. Alueen ihmisiä huhut metsän suojelusuunnitelmista huolestuttavat, sillä silloin heiltä saatetaan evätä pääsy metsään. Tällä hetkellä metsästä huolehtii kylätoimikunta, jolle mekin maksoimme pienen pääsymaksun. Kylätoimikunnan presidentti Boto Marcelin mukaan ihmiset eivät ymmärrä, että metsä loppuu ennen pitkää, jos sitä raivaa vähä vähältä. Ensimmäinen ajatus on, että jonkun pitäisi kertoa näille ihmisille, miten ikävän tilanteen he ovat aiheuttamassa itselleen. Metsää tarvitaan muuhunkin kuin kaskiviljelyyn: merkittävä tulonlähde paikallisille ihmisille on ravustus metsässä virtaavista joista, ja metsällä lienee merkitystä myös alapuolisten riisipeltojen vesitaloudessa. ”Raha ripaka ny ala ritra ny rano, raha ritra ny rano ritra ny aina – Ilman metsää ei ole vettä, ilman vettä ei ole elämää”, kuuluu madagaskarilainen sananlaskukin.

Sitä kummastelee kovin, miten ihmiset eivät muka tajua metsän äärellisyyttä tai sitä, miten kirjaimellisesti he sahaavat omaa oksaansa. Johtuuko se ymmärryksen vai vaihtoehtojen puutteesta? Tehokas luonnonsuojelu tarvitsee tuekseen molempia. Toisaalta luonnonvarojen liiallinen kulutus on jokseenkin universaali ilmiö, eikä se näytä vähenevän siellä, missä sivistystä ja vaihtoehtoja on eniten. Metsänauhalla sen enempää kuin maailmallakaan ei ole aikaa odotella ihmiskunnan u-käännöstä. Yhteiskunnallinen sääntely – kuten suojelualueiden rajaaminen ihmiskäytön ulkopuolelle – on välttämätön ensiapu tässä viivytystaistelussa. Durbanin visio tarjoaa suojelualuesuunnittelulle mahdollisuuden turvata monimuotoisuuden rippeet, jos vain köyhällä maalla riittää resursseja toteuttaa kunnianhimoinen suunnitelma.

Tämän blogimerkinnän kirjoitti Laura Jäättelä, joka opiskelee ekologiaa ja evoluutiobiologiaa ja harrastaa ilmastonmuutosta. Hän vietti 25. syntymäpäivänsä luonnontilaisessa sademetsässä ja huomasi blogimerkintää kirjoittaessaan, että tietokoneen näyttö houkuttelee pimeässä jännittäviä hyönteisiä.

Jos jollakin kurssilaisella oli tänne tullessa idyllinen kuva suojelualueista monimuotoisuuden aarreaittana, se kuva on mukavasti rapissut tässä matkan aikana. Suojelu ei tehokkaasti kohdistu sinne missä lajirikkaus on suurinta. Olemassa olevat suojelualueet on valittu kirjavin perustein, esimerkiksi Afrikan savannilla heimopäällikön tai valkoisen siirtomaaisännän metsästysmaaksi. Biodiversiteetti ei siis automaattisesti kasva suojelualueiden kasvaessa, sillä usein olemassa olevat suojelualueet ovat niitä joita kukaan ei halua: maata jota ei kannata viljellä tai asuttaa. Mahtavatko suomalaiset vain olla erityisen kaukonäköisiä ilmastonmuutoksen suhteen, kun suojelualueet on sijoitettu tuulen pieksämille tuntureille ja kitukasvuisille suomaille pohjoiseen?

Monimuotoisuuden vähentyminen kaikkialla maailmassa kertoo siitä, ettei nykyinen suojelualueverkosto riitä massasukupuuton hidastamiseen. Olemassa olevan suojelualueverkoston toimivuuden parantaminen ja uusien alueiden huolellinen valinta on välttämätöntä, jos lajien häviämistä halutaan hidastaa. Koska suuri osa maasta on ihmisten käytössä, ja kun maankäyttöpaineet väestönkasvun myötä vain kasvavat, on suojelualueiden suunnittelu päivänpolttava asia. Elinympäristöjen pirstoutuminen ja ilmastonmuutos vaikeuttavat suojelualueiden valintaa: siellä mihin lajit ovat leviämässä, ei välttämättä ole sopivia elinympäristöjä.

Tavoitteena on saada aikaan suojeluverkosto, jossa jokainen osa tuo jotain lisää, jotta kokonaisuus antaisi monipuolisimman tuloksen. Koska rahaa luonnon suojeluun ei ole koskaan liikaa, tarkoituksena on saada hyvä otos monimuotoisuudesta pienimmällä mahdollisella taloudellisella panoksella. Toisen näkökulman mukaan halutaan mahdollisimman laaja ja monipuolinen verkosto ennalta määrätyllä summalla. Suunnittelussa voidaan myös analysoida hyötyä (kuten suojeltujen lajien määrä) ja kustannuksia (tulonmenetykset viljelijälle/kalastajalle), tai pohtia parhaita mahdollisia hoitokeinoja (esimerkiksi niittyjen hoito laiduntamalla).

Kurssilla on tullut esiin paljon perustavanlaatuisia kysymyksiä: Mitä halutaan suojella? Kaikkein uhanalaisimpia, sukupuuton partaalla roikkuvia lajeja? Vai niitä, jotka vielä voidaan pelastaa? Lajit, joiden häviäminen muuttaa koko eliöyhteisön, ovat varmaankin tärkeitä suojelukohteita? Tiedämmekö mitä sellaiset lajit ovat? Entä olisiko lajien sijasta syytä suojella hyvinvoivia elinympäristöjä, jotta niissä elävät lajit eivät taantuisi tulevaisuudessa? Eri alueilla paineet maankäyttöön ovat erilaiset. Olisiko syytä siis suojella esimerkiksi rannikon mangrovemetsiä, joissa on yhtä aikaa monimuotoinen eliöstö ja kovat maankäyttöpaineet?

Erilaiset ympäristönsuojelun toimijat painottavat eri tavoin suojeluprioriteetteja. On olemassa järjestöjä, joiden suojeluponnistukset kohdistuvat viimeisiin erämaihin. Jotkut keskittyvät kaikkeen söpöön ja karvaiseen, mikä helpottaa sponsorien hankintaa. Mikä järjestö aloittaisi kampanjan uhanalaisten limasienten tai endeemisten suolistoloisten puolesta?

Eri prioriteettien ja lajien säilymiseen vaikuttavien tekijöiden verkosto on niin monimutkainen, että sen hallintaan tarvitaan työkaluja. Zonation on esimerkki ohjelmasta, joka yhdistää ekologisen ja maantieteellisen tiedon. Algoritmin ja siihen perustuvan ohjelman ovat kehittäneet Atte Moilanen ja Heini Kujala Helsingin yliopiston MRG (Metapopulation Research Group)- tutkimusryhmässä. Ohjelma huomioi suuren määrän lajeja yhtä aikaa ja mahdollistaa lajien ekologian ja käyttäjän omien preferenssien huomioimisen suojelualueiden arvioinnissa ja suunnittelussa. Jos esimerkiksi Arkadianmäen väki sopisi, että suojelualueita lisätään 15 %, Zonation voisi kertoa mitkä 15 % ovat monimuotoisuuden säilymisen kannalta paras ja kustannustehokkain vaihtoehto. Harjoittelimme ohjelman käyttöä eräänä helteisenä iltapäivänä, ja nyt osaamme Zonationin ja muun ahnaasti imemämme tiedon avulla tehdä upeat suojelualuesuunnitelmat kurssin loppuseminaariin.

Tämä blogimerkinnän kirjoitti Eveliina Tuurnas, ympäristöbiologian opiskelija, joka kenttäkurssin lisäksi kerää Madagaskarin itärannikon sademetsäalueelta aineistoa pro gradu -tutkielmaan.

Suomalaisessa metsässä eläimet ovat piilossa. Ne eivät näy ja korkeintaan vähän kuuluvat. Hyttyset kuuluvat ja näkyvät. Madagaskar on toista maata.

Täällä eläimet tulevat lähes iholle. Makit tulevat uteliaina viereen, linnut lauleskelevat lähimmän oksan nokassa ja kameleontit hengailevat parin metrin korkeudessa puiden oksilla. Ja ne hyttyset ovat äänettömiä ja pieniä.

Ensimmäisen luontokohteemme sijaitsi parin tunnin matkan päässä Mahajongasta etelään. Ankarafantsikan kansallispuisto on saksalaisten sponsoroima suojelualue, joka on ainoa kuiva suojeltu trooppinen metsä Madagaskarilla. Puistoon ei pääse ilman opasta, mutta onneksi täkäläinen hintataso ei ole päätähuimaava. Oppaamme avulla teimmekin useita käyntejä metsään ja venereissu järvelle.

Vaikuttavin kokemus oli puiston alueella seisovat neljä apinanleipäpuuta. Jälkikäteen tosin jouduimme kokemaan pienen pettymyksen, koska oppaamme hivenen liioitteli puiden merkitystä. Opas kertoi, että puut olisivat lajinsa viimeiset edustajat. Tarinaan kuului, että niiden pölyttäjä, eräs lintulaji, on kuollut aikoja sitten sukupuuttoon, eivätkä puut voi enää lisääntyä. Asian tarkastaminen jälkikäteen netistä muutti asioita: IUCN:n Punainen lista ei tunne koko lajia, eikä muutenkaan lajista löydy muuta tietoa kuin saksalaisen matkatoimiston tieto, että puut ovat lajia Adansonia madagascarensis var. boiensis. Jos jollakulla on lisää tietoa asiasta, voi kommentoida.

Ympärillä riekkuvat endeemiset, eli vain Madagaskarilla esiintyvät eläimet, saivat pään pyörälle. Mitään tämänkaltaista ei ole koskaan ennen päässyt kokemaan. Ruokailu puiston vieressä sijaitsevassa Ampijoroan kylässä oli piste i:n päälle. Maittavaa riisiä paistettujen kasvisten kanssa kynttilänvalossa tunnelmallisessa mökkerössä. Ja ruuan kanssa tarjottava riisin keitinvesi oli parasta tähän mennessä.

Huomenna alkaa varsinainen kurssi, kun siirrymme Ranomafanan kansallispuistoon, etelään Antananarivosta. Tuolta lähtien kirjoittamme blogimerkintöjä niin, että muutkin kurssilaiset pääsevät ääneen. Tarkoituksena on antaa pieniä näytteitä siitä, mitä luonnonsuojelualueiden suunnittelu nykyään on ja miltä Madagaskar eri näkökulmista näyttää. Matkasta kuulee myös Ylen Radio 1:n jokaviikkoisessa Tiedelinko-ohjelmassa neljän seuraavan viikon aikana. Ensimmäinen kurssilaisen haastattelu tulee ulos perjantaina 21.11. klo 11.00 alkavassa ohjelmassa.