Seminaari 11.9. klo 14-16: Digitaaliajan suomalainen runous ja käsitys tekijyydestä

Projektimme seuraava seminaari järjestetään 11.9. klo 14-16. FT, hankkeemme tutkija Outi Oja on suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Tukholman yliopistossa. Hänen tutkimuskohteisiinsa kuuluvat kirjalliset väärennökset, lyriikan teoria (erityisesti metalyriikka), teknologiapainotteinen kirjallisuuden opetus ja suomalainen nykykirjallisuus. Luentonsa aihetta Oja kuvailee seuraavasti:

Digitaaliajan suomalainen runous ja käsitys tekijyydestä

2000-luvulla suomalaisessa digitaaliajan runoudessa ovat yleistyneet erilaiset konseptualistiset eli käsitteelliset kokeilut, joilla tietoisesti horjutetaan käsitystä yksilöllisestä ja originaalisesta tekijyydestä. 2000-luvulla on puhuttu demokraattisesta internet-ajasta, jolloin kenen tahansa on mahdollista julkaista tekstejä, muokata niitä ja osallistua tekstien muokkaamisen ja kierrättämisen kulttuuriin tekijänä tai vaikkapa julkaisijana. Suomalaisella kirjallisuusinstituution kentällä erityisesti runous on vähitellen irrottautunut kirjallisuuden lajina perinteisestä kustannustoiminnasta: runoutta on nimittäin 2000-luvulla julkaistu entistä enemmän tarvepainatteisesti, ”kirja kerrallaan” -ideologian mukaisesti. Näin lyriikka on kirjallisuusinstituution sisällä alkanut irrottautua perinteisestä markkinavetoisesta kustannustoiminnasta ja alkuperäisyyden ideologiaan pohjautuvista tekijänoikeuksien kaupallisista perusteista.

Esitelmässäni erittelen kirjallisuusinstitutionaalista muutosta, jonka keskellä digitaaliajan suomalainen runous elää. Käsittelen myös niitä 2000-luvulla tehtyjä runouden kokeiluja, jotka haastavat perinteisiä, romantiikan ajalta periytyviä käsityksiä tekijyydestä. Suomalaiset 2000-luvun runoilijat ovat esimerkiksi julkaisseet kollaasimaisia tekstejä, jotka koostuvat ainoastaan jo olemassa olevien kaunokirjallisten teosten sitaateista. He myös kirjoittavat yhteisöllisiä teoksia, joiden tekijyyttä on vaikea määritellä; kollektiivisuudella runous pyrkii suuntaamaan pois romantiikan aikaisesta yksilöllisen taiteilijaneron myytistä.​

Paikka: Helsingin yliopisto päärakennus, auditorio III (vanha puoli). Esteetön kulku päärakennuksen uuden puolen kautta. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

”TÄÄ ON IHAN HIRVEÄ AMMATTI, TÄTÄ PITÄÄ IHAN TOSISSAAN HALUTA” -iltapäiväseminaari taiteilijuudesta ja taiteilijan toimeentulosta 2010-luvun Suomessa perjantaina 1.12.2017

”TÄÄ ON IHAN HIRVEÄ AMMATTI, TÄTÄ PITÄÄ IHAN TOSISSAAN HALUTA” -iltapäiväseminaari taiteilijuudesta ja taiteilijan toimeentulosta 2010-luvun Suomessa perjantaina 1.12.2017 Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksen (Yliopistonkatu 4) salissa 673.

SEMINAARIN ESITTELY

”Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos” -tutkimushanke (2016-2019) tarkastelee monitieteisesti tekijän asemaa ja oikeuksia nykypäivän taidemaailmassa. Se koostuu viidestä osahankkeesta, joista yhdessä on tutkittu, voidaanko nykymuotoista tekijänoikeusjärjestelmää perustella sillä, että se takaa taiteilijoiden työskentelyedellytykset. Osahanketta varten on syksyllä 2016 ja keväällä 2017 kerätty laaja kyselyaineisto muusikkojen, kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden tekijänoikeustuloista. Kyselyn tuottamaa kuvaa tekijänoikeuden merkityksestä taiteilijoille on lisäksi syvennetty taiteilijahaastatteluin.

Tässä taiteilijuutta ja taiteilijan toimeentuloa 2010-luvulla tarkastelevassa seminaarissa julkaistaan tekijänoikeuksien merkitystä taiteilijoiden toimeentulolle tarkastelleen osahankkeen keskeiset tulokset. Seminaarin alustuksissa pureudutaan myös laajemmin taiteilijan asemaan ja työelämän muutokseen Suomessa.

Seminaari järjestetään perjantaina 1.12.2017 Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksen (Yliopistonkatu 3) salissa 674. Seminaari on avoin kaikille kiinnostuneille. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan! Saliin on esteetön kulku.

Kahvitarjoilun mitoitusta varten toivomme ennakkoilmoittautumista 17.11.2017 mennessä verkossa osoitteessahttps://elomake3.uta.fi/lomakkeet/19613/lomake.html

Lisätietoja tutkimushankkeesta löytyy verkosta: http://blogs.helsinki.fi/taidejatekijanoikeus/

Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos -hanke toteutetaan Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella vuosina 2016-2019. Hanketta rahoittavat Suomen Akatemia ja Emil Aaltosen säätiö.

SEMINAARIN OHJELMA

12:15 Alkusanat ja tutkimushankkeen esittely
hankkeen johtaja, tutkijatohtori Sanna Nyqvist (Helsingin yliopisto) ja hankkeen tutkija, professori Pauli Rautiainen (Itä-Suomen yliopisto) esittelevät tutkimushankkeen

12:30 ”Tää on ihan hirveä ammatti” – taiteilijuus taiteilijoiden kokemana
hankkeen tutkimusapulainen Vehka Hakonen (Helsingin yliopisto) esittelee tekijänoikeuksien merkitystä taiteilijoille kartoittaneen haastattelututkimuksen tuloksia

12:50 Onko taiteilijuus ihan hirveä ammatti? 
muusikko Kaija Kärkinen, muusikko Petri Laaksonen ja kirjailija J. Pekka Mäkelä keskustelevat Vehka Hakosen johdolla paneelikeskustelussa taiteilijan ammatissa toimimisesta 2010-luvun Suomessa.

13:50 tauko

14:00 Taiteellisen työn yhteiskunnallinen eriarvoisuus prekaarissa taidemaailmassa
kulttuuripolitiikan väitöskirjatutkija Taija Roiha (Jyväskylän yliopisto) pohtii taiteilijuutta 2010-luvulla luokkatutkimuksen näkökulmasta

14:40 Itsensä johtaminen työelämän vastoinkäymisistä selviämisessä
johtamisen psykologian väitöskirjatutkija Krista Kohtakangas (Lapin yliopisto) kertoo itsensä johtamisesta työelämän vastoinkäymisissä

15:20 Tekijänoikeustulojen merkitys taiteilijana toimimiselle Suomessa
oikeustieteen professori Pauli Rautiainen (Itä-Suomen yliopisto) esittelee tekijänoikeustulojen taloudellista merkitystä taiteilijoille selvittäneen kyselytutkimuksen tulokset

16:00 kahvitauko

16:30 Keinoja taiteilijoiden aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi
vanhempi tutkija Pia Houni (Työterveyslaitos) johdattelee paneelikeskusteluun esittelemällä tutkimusperusteisia keinoja taiteilijoiden aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi

16:50 Miten taiteilijuus voisi olla vähemmän hirveä ammatti? 
Vehka Hakonen, Krista Kohtakangas, Pauli Rautiainen ja Taija Roiha etsivät Pia Hounin johdolla paneelikeskustelussa toimenpidesuosituksia taiteilijan aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi.

17:30 Yleisökeskustelu
Paneelin jälkeen on vielä aikaa yleisökeskustelulle päivän teemoista.

18:00 seminaari päättyy

SEMINAARIN PUHUJIEN ESITTELY

Vehka Hakonen opiskelee teologiaa ja yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Hän toimii tutkimusapulaisena Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos –hankkeessa.

Pia Houni työskentelee vanhempana tutkijana Työterveyslaitoksella, jossa hän johtaa osana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa ArtsEqual –hanketta tutkimusryhmää, joka tutkii, miten taide lisää hyvinvointia ja edistää tasa-arvoa ja osallisuutta.

Krista Kohtakangas valmistelee armollisesta itsensä johtamisesta johtamisen psykologian väitöskirjaa Lapin yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa vastoinkäymisiä urallaan kohdanneita yrittäjiä.

Kaija Kärkinen on laulaja ja sanoittaja, joka toimii Säveltäjät ja sanoittajat Elvis ry:n puheenjohtajana. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta.

Petri Laaksonen on tuottelias laulaja-säveltäjä, jonka vuonna 1994 julkaistun esikoisalbumin Täällä Pohjantähden alla nimikkosävelmästä ”Täällä Pohjantähden alla” on muodostunut kiinteä osa kirkko- ja joulukonserttien ohjelmaa.

J. Pekka Mäkelä on kirjailija ja kirjallisuuden suomentaja. Hän on julkaissut tieteisromaaneja ja kääntänyt tieteiskirjallisuutta.

Sanna Nyqvist toimii yleisen kirjallisuustieteen tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa, jossa hän johtaa Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos –hanketta. Hän on tutkinut muun muassa pastissia ja kirjallisia väärennöksiä.

Pauli Rautiainen työskentelee oikeustieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa. Hän toimii samalla tutkijana Helsingin yliopiston Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos –hankkeessa sekä Taideyliopiston ArtsEqual-hankkeessa, jossa tarkastella miten taide voi lisätä yhteiskuntaan tasa-arvoa ja hyvinvointia.

Taija Roiha valmistelee taiteellisen työn tekemisen olosuhteita sukupuolen näkökulmasta tarkastelevaa kulttuuripolitiikan väitöskirjaa Jyväskylän yliopistossa. Hän on työskennellyt aiemmin Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa ja Taiteen edistämiskeskuksessa.

Raportti toukokuun seminaarista: Tekijän kuva suomalaisessa tekijänoikeudessa

Toukokuun seminaarissamme 22.5. vieraili OTT, VT Martti Kivistö. Kivistö käsitteli esitelmässään tekijyyttä ja tekijän kuvaa suomalaisessa tekijänoikeudessa. Hän lähestyi aihetta sen historian kautta kartoittamalla suomalaisen tekijänoikeuslainsäädännön vaiheita aina 1870-luvulta nykypäivään asti.

Kivistö jakoi esitelmässään suomalaisen tekijänoikeuden historian viiteen vaiheeseen: autonomian aikaan (1870-1910 –luku), itsenäisyyden alkuaikoihin (1920-1930 –luku), sodanjälkeiseen aikaan (1940-1960 –luku), hyvinvointivaltion aikaan (1970-1980 –luku) ja EU-jäsenyyden aikaan (1990-2010 –luku). Samalla hän tähdensi kuitenkin, että tällaiset rajaukset ovat vain yksi tapa hahmottaa historiaa. Tekijänoikeudessa tapahtuneita muutoksia ei voida täysin ajoittaa tarkkoihin vuosiin tai päivämääriin, koska monet niistä tapahtuivat pitkien prosessien seurauksena.

Autonomian ajan keskeisin käänne tapahtui vuonna 1880, kun voimaan astui ensimmäinen asetus kirjailijan ja taiteilijan oikeuksista. Vaikutteita asetukseen haettiin muun muassa Saksasta, Ranskasta, Isosta-Britanniasta ja muista Pohjoismaista. Toisaalta ensimmäinen kansainvälinen yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta, Bernin sopimus, solmittiin Sveitsissä vasta vuonna 1886 (ja Suomi liittyi siihen vasta vuonna 1928). Autonomian ajan tekijänoikeuslainsäädännössä tekijyyteen liitettiin ajatus tekijästä henkisen työn tuloksen omistajana ja ammatinharjoittajana. Säätyvaltiopäivien keskusteluissa korostui usein tekijän rooli kansantalouden toimijana ja mm. kielipolitiikkaan liittyvän kansallisen ohjelman agenttina.

Itsenäisyyden alkuaikojen keskeisimpänä tekijänoikeudellisena askeleena Kivistö esitteli vuonna 1927 voimaan tulleen lain tekijänoikeudesta henkisiin tuotteisiin. Vaikutteita haettiin myös yhä enemmän muista Pohjoismaista, joskin saksalaisen tieteisopin vaikutus oli edelleen tuntuvaa.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä tekijyyteen liittyvä ajattelu alkoi kehittyä abstraktimpaan suuntaan. Taustalla oli tekijänoikeuden muutos henkisen työn suojaamisesta kohti formaalimpia varallisuusoikeuksia. Tekijälle soviteltiin roolia näiden määräämisoikeuksien subjektina. Juuri itsenäistyneessä valtiossa tekijöiden suojaaminen nähtiin myös sivistysvaltion mittarina, ja vuoden 1927 lain tärkeänä pontimena olikin kelpoisuus liittyä Bernin sopimukseen.

Sodanjälkeisen ajan suuri hanke oli yhteispohjoismainen lainvalmistelu, joka jatkui aina 1950-luvun lopulle. Lainvalmistelu sekä ruotsalaisten ja tanskalaisten johdolla käyty tieteellinen keskustelu keskittyi käsitteellisiin kysymyksiin, joiden valossa tekijyys nähtiin ensisijaisesti muodollisena oikeusasemana..

Vuonna 1961 voimaan astui nykyinen laki tekijänoikeudesta kirjallisiin ja taiteellisiin teoksiin. Lakia valmistellut tekijänoikeuskomitea järjesti useita lausuntokierroksia, mikä toi aiempaa selvemmin esille mm. erilaisten tekijäryhmien näkemyksiä tekijänoikeudesta. Tekijöiden kollektivisoituva edustus markkinoilla järjestöjen kautta alkoikin näkyä jo 1950-luvulla.

Hyvinvointivaltion kaudella 1970-luvulta alkaen tekijänoikeuslainsäädäntö keskittyi jo olemassa olevien säädösten tarkentamiseen ja lain päivittämiseen uuden teknologian alkaessa vaikuttaa teosten käytön markkinoihin yhä nopeammassa tahdissa. Lainsäädäntöä rakennettiin erilaisten kollektiivisten ratkaisujen varaan, joissa tekijänoikeusjärjestöjen rooli korostui. Tässä kuvassa tekijä oli ensisijaisesti ammattiryhmänsä edustaja, jonka puolesta markkinoilla toimi kollektiivi. Hyvinvointivaltion tekijä oli myös kulttuuri- ja sosiaalipoliittinen toimija, toisinaan teknologisen murroksen jalkoihin jäävä syrjäytyjäkin.

EU-jäsenyyden aikaa Kivistö käsitteli hieman suppeammin, koska se oli suurimmalle osalle kuulijoista käsiteltävistä ajanjaksoista tutuin. Keskeisiä elementtejä tekijänoikeuslainsäädännön kehityksessä olivat digitalisaation mukanaan tuomat haasteet ja muutokset, teosten laajamittainen laiton kopiointi ja globalisaatio.

Kuva tekijästä polarisoitui: hänet nähtiin samaan aikaan digitalisaation hyötyjänä, mutta myös sen uhrina. Tekijällä oli toisaalta varallisuuspotentiaalia oikeuksiensa omistajana, mutta samalla häntä kriittisessä keskustelussa pidettiin myös tekijänoikeusteollisuuden marionettina.

Kivistö päätti esitelmänsä käsittelemällä tekijyyden erilaisia diskursseja, jotka hän oli jakanut neljään luokkaan: taiteellisiin, yhteiskunnallisiin, varallisuusarvoisiin ja tekijänoikeudellisiin. Jaon myötä kuulijoille muodostui kuva siitä, miten monista näkökulmista tekijyyttä on mahdollista lähestyä, ja kuinka valittu näkökulma väistämättä aina ohjaa myös mielikuvia siitä, mikä tekijänoikeuden tarkoitus on. Mitään yleispätevää ja kaikkialla toimivaa tekijyyden käsitettä tuskin voidaan hahmotella, mutta mitä paremmin erilaiset diskurssit huomioidaan, sitä kattavampi kuva on mahdollista saavuttaa.

Yleisökysymyksissä esille nousivat tekijänoikeuden henkilökomponentin merkitys tekijänoikeuslainsäädännön historiassa, julkisen keskustelun vähäisyys ja sen syyt sekä tekijänoikeuden rajat: mikä oikeastaan kuuluu tekijälle ja mihin tekijänoikeudet eivät ulotu? Lisäksi keskustelua käytiin siitä, tulisiko tekijänoikeudesta erottaa tekijänoikeusteollisuuden oikeudet ja yksittäisen tekijän oikeudet.

Kivistön esitys oli harvinaislaatuinen, yleistajuinen katsaus tekijänoikeuden historiasta. Vaikuttaakin selvältä, että vastaaville historiaa kartoittavilla yleisesityksille olisi laajemminkin tilausta.

Sanna Nyqvist: Toisen sanoin

Toisen sanoin

 Missä menevät lainaamisen rajat? Kirjailijoiden tapa käyttää toisten kirjoittamia tekstejä herättää kysymyksiä ja kohuja.

Kirjoittanut: Sanna Nyqvist

Menestysromaanissaan Sovitus Ian McEwan kuvaa lontoolaisen sotilassairaalan arkea toisen maailmansodan aikana. Sairaalan ankara kuri ja järjestys vaihtuvat kaaokseen, kun uusi lasti pahoin haavoittuneita sotilaita tuodaan rintamalta. Nuoret sairaanhoitajat puhdistavat mätäneviä haavoja, irrottavat kranaatinsirpaleita ja kohtaavat kuolevien miesten epätoivon. Kuvaus on piinallisen tarkkaa, kirjaimellisesti ihon alle menevää. Mutta kenen tekstiä se on?

Sovitus ilmestyi vuonna 2001, mutta vasta viisi vuotta myöhemmin kävi ilmi, että McEwan on romaaninsa pitkässä sairaalajaksossa lainannut useissa kohdin sanatarkasti erään sairaanhoitajan sotamuistelmaa. McEwan mainitsee muistelman romaaninsa lopussa lyhyessä ”kiitokset” -osastossa, mutta maininnasta ei käy ilmi, miten ja kuinka laajasti hän on teosta käyttänyt.

Lainausten oikeutuksesta kehkeytyi brittilehdistössä useita viikkoja kestänyt sapekas debatti, jonka tuoksinassa McEwania syytettiin plagioinnista.

Kirjailija puolusti lähteiden käyttöään vetoamalla siihen, ettei hän muuten olisi pystynyt luomaan autenttisuuden tuntua historialliseen romaaniinsa. Nimekkäät kirjailijakollegat, jopa erakkoelämästään tunnettu Thomas Pynchon, riensivät puolustamaan McEwania. He korostivat sitä, miten kaunokirjailija luo dokumentaarisesta aineistosta jotakin suurempaa.

McEwanin lainauksia puolustettiin myös sillä, että kirjailijan olisi ollut mahdotonta keksiä yli puolen vuosisadan takaisten lääketieteellisten operaatioiden yksityiskohtia.

Kyse oli kuitenkin monimutkaisemmasta asiasta. McEwanin lainaaman muistelman kirjoittaja ei ollut kuka hyvänsä, vaan yli kolmekymmentä romanttista viihderomaania julkaissut Lucilla Andrews. McEwan ei siis lainannut pelkkää aikalaistodistajan dokumenttia, vaan tekstiä, jonka kirjoittajalla oli kaunokirjailijan taito välittää kokemuksensa tarkasti ja koskettavasti. McEwan ei poiminut Andrewsin muistelmasta vain lääketieteellisiä kuvauksia, vaan kokonaisten kohtausten rakenteita ja yksityiskohtia aina dialogia myöten.

Onko tällainen toisten tekstien käyttö osa normaalia kirjailijantyötä vai epäilyttävää vilunkia? Olisiko McEwanin pitänyt tarkemmin tuoda ilmi lainaustensa laajuus tai pyytää niihin Lucilla Andrewsin lupa? Sovituksen herättämässä keskustelussa oli kyse kirjailijanammatin käytännöistä ja etiikasta.

* * *

Nykyään yleisesti hyväksytyn kirjallisuuskäsityksen mukaan kirjallisuus on aina jossakin mitassa moniaineksista ja intertekstuaalista. Kukaan kirjailija ei kirjoita umpiossa, kaikkien vaikutteiden ulottumattomissa. Silti kirjallisten teosten vastaanottoa ohjaa vahvasti ajatus, että lukemamme teksti on sen kirjoittajaksi merkityn yksilön oman työn tulosta ja heijastus hänen persoonastaan ja kokemusmaailmastaan. Sanomme “luen Kiveä”, kun tarkoitamme Seitsemää veljestä.

Oletettu kytkös kirjailijan ja tekstin välillä horjuu, jos käykin ilmi, että teoksessa on runsaasti aineistoa, jonka alkuperä on toisaalla. Toisin kuin vaikkapa perinteisissä kuvataiteen kollaaseissa, kirjallisuudessa moniaineksisuus ei välttämättä näy päällepäin.

Kaunokirjallisuudessa harvemmin siteerataan lainausmerkkejä käyttäen. Lainauksen rajat voivat olla hämärät, eikä lukija välttämättä tunnista sitä, ellei ole itse lukenut alkutekstiä. Kirjailija on myös saattanut muokata lainaamaansa aineistoa voimakkaasti. Ei siis ole yksikäsitteistä, mitä lainaaminen kaunokirjallisuuden yhteydessä tarkoittaa.

* * *

Kysymys siteeraamisen oikeutuksesta on ollut esillä erityisesti elämäkerrallisten romaanien yhteydessä. Suomessa on viime vuosikymmeninä julkaistu useita taiteilijaromaaneja, jotka valottavat (lähi)historian merkkimiesten ja -naisten sisäistä maailmaa.

Moni tällainen teos on syntynyt syystä tai toisesta hylätyn elämäkerta- tai tutkimusprojektin perustuksille, joten lähdepohja on vahva. Lainausten avulla historialliset henkilöt ovat konkreettisesti läsnä kirjailijan luomassa fiktiivisessä kehyksessä.

Eino Leinon viime vaiheista kertovan Mestarin (1995) jälkisanoissa Hannu Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti romaaninsa syntyä ja painottaa sen todentuntua: ”Leinon ajatukset ja mietteet ovat hänen omiaan niin pitkälle kuin mahdollista: kirjeet ja proosateokset ovat olleet monen ajatuskuvion pohjana.”

Topelius-romaanissaan Ei kaipuuta, ei surua (2009) Merete Mazzarella on puolestaan merkinnyt tekstiin tähdellä ne lauseet tai kappaleet, jotka ovat suoraa lainausta Topeliuksen kirjeistä tai päiväkirjoista, kuitenkaan täsmentämättä lainausten tarkempia lähteitä. Tällainen lainausten osoittaminen tekstin sisällä on verraten harvinaista. Lukijan uppoutumista Topeliuksen elämään ja aikakauteen tällainen faktan ja fiktion rajapinnan korostaminen saattaa jopa häiritä.

Kuten Mäkeläkin, Mazzarella on varustanut romaaninsa laajalla jälkisanalla, joka valottaa romaanin taustoja, lähteitä ja kirjoitusprosessia. Tällainen selvitys puuttuu Panu Rajalan Intoilijasta (2015), jonka lähteiden käyttö herätti keskustelua sen jälkeen, kun teos oli valittu yhdeksi syksyn 2015 Finlandia-ehdokkaista. Intoilijaa lukiessa huomiota kiinnittää epätasainen lainausten ilmoittaminen.

Osan sitaateista Rajala on laittanut lainausmerkkeihin, esimerkiksi Inhan kirjeet ihastukselleen Aino Krohnille. Osa tekstistä paljastuu sitaatiksi, kun minäkertoja Inha viittaa kirjoituksiinsa, mutta saumoja Inhan oman tekstin ja Rajalan Inhan tyyliä tapailevan tekstin välillä on mahdotonta määrittää tarkasti ilman pikkutarkkaa vertailua alkutekstien kanssa.

Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttosen mukaan Rajalan 400-sivuisessa romaanissa on ainakin sadan sivun verran lainausta Inhan teoksista. Vaikka Inhan teoksia oli mainittu Intoilijan lopusta löytyvässä lähdeluettelossa, lainausten laajuus ja merkitsemättä jättäminen herätti keskustelua.

Ylen haastattelussa (Aamun kirja 12.11.2015) Rajala sanoi, ettei ole laskenut lainauksia sivumääräisesti, mutta romaanissa ”melkein puolet on Inhan ansiota”. Alkujakson Rajala kertoi laatineensa itse samoin kuin ”tilkkeitä” matkakuvausten lomaan. Elämäkertaromaanin lajinkin huomioiden lainaukset ovat mittavia. Paradoksaalisesti juuri epäreiluiksi koettujen Inha-lainausten ansiosta romaani onnistui pyrkimyksessään herättää laajempaa kiinnostusta Inhan kirjailijantyötä kohtaan.

* * *

Finlandia-ehdokkaista löytyy myös toisenlainen lähestymistapa lainaamiseen. Palkinnon voittanut Laura Lindstedt on Oneironissaan merkinnyt sitaatit tekstiin asiayhteydestä riippuen joko kursiivilla tai lainausmerkeillä, jolloin ne erottuvat romaanin kertojan tai henkilöhahmojen puheesta. Sitaattien lähteet löytyvät tarkasti lueteltuina romaanin lopusta, missä on myös sisällysluettelo, kiitokset asiantuntija-avusta sekä erillinen lähdeluettelo.

Paratekstejä eli varsinaista romaania kehystäviä aputekstejä on Oneironissa jo poikkeuksellisen runsaasti. Niiden tehtävä on sama kuin Mazzarellan ja Mäkelän jälkisanoilla: niiden kautta lukijalle hahmottuu luovan prosessin moniulotteisuus. Kirjailija ei vain keksi omasta päästään, vaan hyödyntää monien muiden tekstejä ja asiantuntemusta luodakseen moniulotteisen ja uskottavan taideteoksen.

Lähdeluettelot ja sitaattilistat ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet romaanien ja runoteostenkin lopussa. Yhtäältä siihen vaikuttaa lisääntynyt tietoisuus tekijänoikeuksista, toisaalta kirjailijakunnan saama tieteellinen koulutus. Yliopisto iskostaa kasvatteihinsa velvollisuudentunnon tuoda julki hyödynnetyt lähteet.

Käytäntö ei kuitenkaan aina istu yksiin kaunokirjallisen luomisprosessin ehtojen kanssa, kuten on pääteltävissä Robert Åsbackan jälkisanasta Urkujenrakentajassa. ”Romaanikirjailija lainailee mielin määrin lähteistä jotka ovat hänen ulottuvissaan. Niin on tapahtunut myös tässä kirjassa. Listasta tulisi hyvin pitkä, joten tyydyn kahteen tärkeimpään”, Åsbacka kirjoittaa ja mainitsee taiteilija Sophie Callen teoksen sekä Samuel Beckettin näytelmän käännöksen.

Kyse ei varmaankaan ole siitä, että Åsbacka pyrkisi peittelemään muita käyttämiään aineistoja, vaan siitä, että hän kokee tärkeäksi tuoda esille ne kaksi, jotka ovat keskeisesti vaikuttaneet Urkujenrakentajan syntyyn ja teemoihin.

* * *

Julkisuuteen pulpahtavissa lainauskiistoissa vedotaan nopeasti tekijänoikeuslakiin, mutta usein keskustelijoille on epäselvää, mitä laki suojaa ja mitä se kieltää. Laki onkin hyvin väljäksi muotoiltu. Toisten teosten lainaaminen on turvattu niin kutsutulla sitaattioikeudella (Tekijänoikeuslain 22§), joka sallii siteeraamisen ”hyvän tavan mukaisesti ja tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”.

Mihin rajat piirretään, on tapauskohtaista. Ei ole olemassa edes suuntaa antavaa sallitun sitaatin mittaa. Laki ei liioin sano mitään siitä, miten sitaatti tulisi ilmoittaa.

Suomen oikeushistorian ehkä kuuluisimmassa kirjallisuuden sitaatteja koskevassa kiistassa Korkein oikeus päätti, että Arvo Salo sai Lapualaisoopperassa lainata 150 rivin verran Artturi Vuorimaan muistelmateosta Kolme kuukautta Kosolassa mainitsematta lähdettä.

Määrällisesti lainattua tekstiä oli vajaa yhdeksän prosenttia Lapualaisoopperan kokonaislaajuudesta. Päätös kertoo siitä, että sitaattioikeuden rajat on juridisesti jätetty varsin väljiksi. Kyse on nimenomaan oikeudesta siteerata, ei pyrkimyksestä rajoittaa sitaatteja.

Tekijänoikeuslaki ei kuitenkaan ongelmitta sovi kaikkiin kirjallisuuden muotoihin. ”Pelkästään sitaateista koostuva kirja ei ole sallittu”, kirjoittaa tekijänoikeusasiantuntija Pirkko-Liisa Haarmann lakikommentaarissaan, mutta sitaattikoosteet ovat jo antiikista tuttu kirjallisuudenlaji, cento. Nykyään sitaattipohjaisia teoksia tapaa erityisesti runoudessa.

Esimerkiksi Virpi Alasen samannimiseen blogiin perustuva Löytöretkue on kokoelma valikoituja ja osin muokattuja otteita vanhentuneesta tietokirjallisuudesta. Tällaisissa tapauksissa kirjailijan taito ei ole uuden luomisessa vaan runouden näkemisessä siellä, missä tavallinen lukija ei sitä näkisi.

Postmodernin estetiikan mukaisesti tekijä ei ole omaperäinen luoja vaan bricoleur, keräilijä, joka muokkaa löytämistään kappaleista uuden kokonaisuuden. Alasen teoksessa merkityksensä menettänyt tietoteksti saa uuden elämän kaunokirjallisuutena.

Laki ei myöskään tarjoa absoluuttisia raameja senkään takia, että tekijänoikeus vanhenee. Tekijän oikeudet raukeavat 70 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, jolloin hänen tekstejään voi vapaasti uudelleenjulkaista ja hyödyntää.

Tätä monet kustantajat käyttävät hyväkseen: klassikoista tulee yleensä lukuisia uusintapainoksia ja uudelleenkäännöksiä juuri tekijänoikeuksien rauettua. Muut kirjailijat eivät sen sijaan yleensä riennä työstämään uusia versioista vapautuneista klassikoista, sillä pitkä ajallinen etäisyys on siirtänyt taiteenteon painopisteet muualle.

* * *

Lakiin vedottaessa kyse on oikeastaan moraalista. Yleisesti ajatellaan, että on moraalitonta lainata tai laajemmin hyödyntää toisen kirjoittajan tekstiä ilman, että antaa kunniaa sille, jolle se kuuluu. Tämä arkijärkinen normi soveltuu kuitenkin vain osaan kirjallisuudesta.

Metatasoilla leikkivässä postmodernissa kirjallisuudessa tai muutoin kokeilevassa kirjallisuudessa kirjailijalle käytännössä suodaan suurempi vapaus lainata, eikä kirjailijan oleteta tekevän tarkkaa selkoa lähteistään.

Postmoderni kirjallisuus on lähtökohtaisesti uudelleenkirjoittamista. Muiden tekstien hyödyntämiseen liittyy kapinallinen ele: se on aiemman perinteen kannibalisointia. Toisaalta postmodernia lainaamisvimmaa voi perustella realismilla: elämme jatkuvassa tekstien virrassa, jossa yksittäiset lausahdukset ja katkelmat ovat jo irronneet alkuperästään.

Olisi mieletöntä vaatia esimerkiksi Kari Aronpuroa lisäämään sitaattipohjaisiin teoksiinsa tarkat lähdeviitteet. Lukija kyllä ymmärtää teoksen luonteen ilmankin niitä. Sitaattiaineksen hämmentävyys ja irrallisuus mistään täsmennettävästä lähteestä ovat olennainen osa lukukokemusta.

Toisin on perinteisemmässä proosassa. Sen yhteydessä laajaa lainaamista pidetään poikkeuksena, kuten vaikkapa McEwanin Sovituksen ja Rajalan Intoilijan herättämät keskustelut osoittavat. Ehkä odotustenvastaisesti vaatimus omaäänisyydestä on kaikkein suurin populaarikirjallisuudessa: viime vuosina markkinoilta liiallisen lainaamisen takia vedetyt teokset ovat liki poikkeuksetta olleet viihdekirjoja. Tätä selittää viihdekirjallisuuden kilpailuasetelma: kun teokset noudattavat pitkälti samanlaisia lajikonventioita, lainaamalla kirjailija saa suoraa hyötyä kilpailijansa kustannuksella.

* * *

Kun tarkkoja, yleistettäviä sääntöjä lainaamiselle ei ole, kirjailijalta ja häntä avustavalta kustannustoimittajalta vaaditaan hyvää tilannetajua plagiaattisyytösten torjumiseksi ennalta.

McEwan ja Rajala olisivat pienin muutoksin todennäköisesti voineet välttää plagiointikohut.

Lainatessaan suurelle yleisölle tuntematonta kirjailijaa McEwan ei voinut olettaa, että lukijat tunnistaisivat lainausten laajuuden ja merkityksen. Ilmoittamalla lähteensä epämääräisesti hän tuli lisäksi asettaneeksi itsensä siihen kiusalliseen seuraan kirjallisuushistorian merkkimiehiä, jotka ovat hyötyneet kopioimalla tuntemattomaksi jääneiden naiskirjailijoiden teoksia.

Näin ei olisi käynyt, jos hän olisi jälkisanassaan tarkentanut, mitä ”kiitollisuudenvelka” Lucilla Andrewsille konkreettisemmin tarkoitti. Koska Andrews oli Sovituksen kirjoittamisen aikaan vielä elossa, mikään ei myöskään olisi estänyt kohteliasta kollegiaalista elettä, luvan pyytämistä Andrewsin muistelmateoksen käyttöön.

Rajala olisi niin ikään voinut liittää Intoilijaan jälkisanan, joka selventäisi lukijalle teoksen rakennetta ja Rajalan syitä ammentaa laajasti kohdehenkilön omista kirjoituksista. Jälkisanan puuttuessa nimittäin jää huomaamatta se, miten taitavasti Rajala on sitaattien välejä ”tilkitessään” omaksunut Inhan oman kielenparren.

Tuomalla julki pitkät lainauksensa Rajala olisi samalla voinut korostaa oman kirjailijantyönsä kiistattomia tyylillisiä ansioita, jotka nyt jäivät plagiaattikohun jalkoihin.

 

Teksti on ilmestynyt kirjallisuuslehti Parnasson numerossa 1/2016.

 

 

Sanna Nyqvistin artikkeli “Authorship and Authenticity in Sherlock Holmes Pastiches” on ilmestynyt

Projektin johtajan Sanna Nyqvistin artikkeli Authorship and Authenticity in Sherlock Holmes Pastiches on ilmestynyt Transformative Works and Cultures -lehden numerossa 23. Artikkelin pääsee lukemaan täältä. Artikkeli käsittelee painettua, ”perinteistä” fanifiktiota ja erityisesti sitä, miten fanifiktio käsittelee ja tuottaa tekijyyttä oikeuttaakseen oman olemassaolonsa. Se pohjautuu osittain Nyqvistin kirjallisia pastisseja koskevaan väitöskirjaan Double-Edged Imitation: Theories and Practices of Pastiche in Literature (2010).

Artikkelin pääsee lukemaan täältä.

Seminaari “Tekijän kuva suomalaisessa tekijänoikeudessa” 22.5.2017 klo 14-16

Projektimme seuraava seminaari järjestetään 22.5. aiheesta Tekijän kuva suomalaisessa tekijänoikeudessa. Esitelmän pitäjä, OTT, VT Martti Kivistö, kuvailee aihettaa seuraavasti:

“Tekijä on tekijänoikeuden subjekti, mutta tekijyyttä on lainvalmistelussa ja oikeuskirjallisuudessa käsitelty varsin vähän. Silti lainsäädännön taustalta on löydettävissä vähintäänkin implisiittinen tekijän rooli, kuten ammatinharjoittaja, inspiroitunut taiteilija tai kansallisen tehtävän toteuttaja. Miten tekijänoikeutemme taustalle asettuva tekijän kuva on muuttunut aikojen saatossa? Mitkä ovat nykypäivän tekijyyden piirteitä ja miten ne ilmenevät lainsäädännössä?”

OTT, VT Martti Kivistö on Teosto ry:n regulaatio- ja toimintaympäristöasioista vastaava johtaja. Kivistö väitteli lokakuussa 2016 Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa aiheesta Tekijänoikeus omaisuutena – tutkimus suomalaisen tekijänoikeuden yleisistä opeista (Suomalainen Lakimiesyhdistys 2016). Teoksessa tutkitaan suomalaisen tekijänoikeuden teoreettisten perusteiden muotoutumista 1800-luvun lopulta nykypäivään saakka.

Seminaari pidetään Topelian (Unioninkatu 38) D1-rapun salissa D112. Esteetön kulku rapun E1-kautta. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Raportti helmikuun seminaarista: Plagioinnin rajat antiikissa ja uuden ajan alussa

Helmikuun seminaarissamme puhujana vieraili Sari Kivistö, Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori. Kivistö on tutkinut plagiointia ja jäljittelyä antiikissa ja uuden ajan alkupuolella.

Kivistö selvensi heti esitelmänsä aluksi, etteivät plagiointiin tai jäljittelyyn liittyvät kysymyksenasettelut ole mitenkään uusia tai erikoisia, vaan niitä on käsitelty jo antiikin alkuajoista lähtien. Silloin taiteilijoille annettiin usein käytännön neuvoja ja ohjeita siihen, kuinka aiempia teoksia tulisi hyödyntää oikein. Antiikin näytelmissä ja runoudessa samat asetelmat, sanamuodot ja teemat toistuivat, eikä tarkoituksena usein ollutkaan keksiä uusia juonia tai hahmoja, joten viitekehys, jossa jäljittelystä puhuttiin, poikkesi kuitenkin paljon nykyisestä.

Itse plagiaatti on sanana esiintynyt ensimmäisiä kertoja roomalaisen runoilija Martialiksen (n. 40-104 jaa.) runoissa, joissa tämä syytti aikalaisrunoilijoita plagioijiksi ja vertasi näiden anastamia runoja vapautettuihin orjiin, jotka joku muu oli alistanut palvelukseensa. Plagiaatteja on verrattu myös lainahöyhenissä koreileviin lintuihin, aasiin leijonan taljassa ja toisen linnun pesään munivaan käkeen.

Kivistö esitteli myös antiikin ja myöhemmän ajan plagiaattityyppejä. Plagiaatteja jaoteltiin sen mukaan, mitä lainattiin ja miten. Usein esimerkiksi tekstin ajatuksen varastaminen nähtiin sanamuotojen lainaamista pahempana rikoksena. Tässäkin tapauksessa hyväksyttävän (ja jopa arvostetun) jäljittelyn ja rikollisena pidetyn lainaamisen rajat olivat häilyviä. Aivan omaa kategoriaansa edusti cento (tilkkutäkki), jossa kirjoittajat yhdistelivät sanoja kollaasimaisesti ja antoivat niille uusia merkityksiä. Tällä tyylillä saatettiin vaikkapa lainata lauseita eeppisestä sotarunoelmasta ja kirjoittaa niiden avulla leivän valmistuksesta kertova runo.

Lainaamisessa oman erityistapauksensa muodostivat myös vakiintuneiden lentävien lauseiden ja yleisesti käytettyjen ajatusten varasto, loci communes, jonka katsottiin olevan kollektiivista omaisuutta, ja jonka sisältöä sai käyttää vapaasti. Lauseet olivat niin vakiintuneesti käytettyjä, ettei niiden lainaamisessa nähty olevan mitään erikoista. Lisäksi ajateltiin, että oman ajan kirjailijoiden ja ajattelijoiden teoksia ei sopinut käyttää miten sattuu, mutta jo kuolleiden tekijöiden suhteen ei oltu niin tarkkoja.

Kysymykset sallitun ja kielletyn jäljittelyn rajoista tai lainaamisen ehdoista nousivat laajemmin pintaan 1600-luvulla. Silloin muun muassa Saksassa ja Italiassa aiheesta kirjoitettiin pitkiä latinankielisiä tutkielmia. Kirjoittajien taustat vaihtelivat teologiasta juridiikkaan ja juridiikasta kaunopuheisuuteen. Ajalle tyypillisiä olivat pitkät syllabukset ja luettelot, joihin tunnettuja plagioijia koottiin. Luetteloihin päätyi kuitenkin myös kirjallisuuden klassikkoteosten kirjoittajia, sellaisia kuten Aristoteles ja Homeros.

Filosofi ja juristi Jacob Thomasius määritteli plagiaatin kirjalliseksi varkaudeksi, jossa toisen tekstejä julkaistiin omissa nimissä, ja tarkoituksena oli nimenomaan harhauttaa yleisöä. Toisaalta hän pohti sitä, voitiinko plagiointia pitää varkautena: eihän siinä varsinaisesti varastettu mitään materiaalista. Kaunopuheisuuden ja teologian professori Johan Conrad Schwartz vertasi tekoa herjaukseen ja kunnianloukkaukseen ja katsoi, että varkauden kohteena oli alkuperäisen tekstin kirjoittajan maine. Hän piti maineeseen kohdistuvaa varkautta sitä törkeämpänä, mitä oppineempi alkuperäisen tekstin kirjoittaja oli.

1500-luvulta lähtien plagiointiin, kopiointiin ja väärennöksiin rohkaisi myös antiikin aikakauden taiteen uusi suosio. Koska alkuperäisiä teoksia ei tietenkään ollut niin paljon saatavilla kuin niille olisi löytynyt ostajia, syntyi markkinoiden tarpeisiin myös väärennöksiä. Hieman myöhemmin muotiin tulivat myös sukukronikat ja historiateokset, joita kirjoitettiin sukujen kunniakasta historiaa maalaillen ja usein faktoista lipsuen. Kirjoittajat pyrkivät useammin vastaamaan teoksen tilaajan toiveisiin kuin pysymään totuudessa, koska se oli heidän kannaltaan tuottoisampaa.

Väärennöksistä rankaistiin toisinaan ankarastikin. Mikäli väärentäjä ei pitänyt varaansa, saattoi hän pahimmassa tapauksessa päästä hengestään. Lievempiä rangaistuksia olivat esimerkiksi sakot, vankeus tai sormien katkaisu.

Esitelmän lopuksi käytiin keskustelua muun muassa väärän henkilön nimiin sijoitetuista tunnetuista lauseista, tekijyyden käsitteen ymmärtämisestä historian eri aikoina ja siitä, kuinka plagiaateista on toisinaan tullut tunnetumpia kuin alkuperäisistä teoksista. Kivistö itse on tutkinut latinankielisiä aineistoja, joihin ei ole aiemmin juurikaan tutkimuksissa perehdytty, ja työllään osoittanut, että plagiointi ja siitä käytävä keskustelu ovat paljon vanhempia ilmiöitä kuin usein oletetaan. Plagioinnin syntyhistoriassa on kuitenkin vielä paljon aukkoja ja kartoittamattomia tutkimusaineistoja, joten työsarkaa riittää myös tulevaisuudessa.

Vuoden ensimmäinen uutiskirje

Lähetimme jokin aika sitten projektin uutiskirjeen sähköpostitse, mutta koska vuodenvaihde oli tuonut mukanaan paljon muutoksia listalla olleisiin sähköposteihin, julkaisemme kirjeen myös blogissa. Siihen pääset käsiksi klikkaamalla tästä. (Uutiskirje on pdf-muodossa.)

Mikäli haluat liittyä uutiskirjeen tilaajaksi, laita sähköpostia Pauli Rautiaiselle (pauli.rautiainen@uef.fi), niin hän lisää sinut tiedotuslistalle. Ilmoitathan myös, mikäli sähköpostiosoitteesi on vaihtunut, niin kirje löytää edelleen perille. Kirje ilmestyy n. 4-8 vuodessa.

Seminaari plagioinnin rajoista antiikissa ja uuden ajan alussa maanantaina 6.2.2017 klo 14-16

Helmikuun seminaarissamme Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö kertoo plagioinnin rajoista ja siitä, millaisissa muodoissa plagiointia on eri aikoina ilmennyt. Hänen aiheenaan on “Plagioinnin rajat antiikissa ja uuden ajan alussa.”

Kivistön esitelmä käsittelee plagioinnin muuttuvia rajoja uuden ajan alun Euroopassa. Hän pohtii plaginoinnin ja väärentämisen suhdetta antiikista lähtien vallinneeseen jäljittelyn ihanteeseen sekä sitä, miten 1600-luvulla alettiin hahmottaa esteettisiä, juridisia ja moraalisia eroja kirjallisten varkauksien ja jäljittelyn välillä. Lisäksi Kivistö käy lyhyesti läpi plagioinnin käsitteen historiaa ja erilaisia plagiointikategorioita 1600-luvulta. Hän esittelee myös joitakin historian kuuluisia plagioijia, heidän motiivejaan, metodejaan, apologioitaan ja saamiaan rangaistuksia.

Paikkana on Helsingin yliopiston päärakennuksen sali 12 (Fabianinkatu 33, 3. krs, esteetön kulku hisseillä). Paikka poikkeaa tutkimushankkeen aiempien seminaarien paikoista.

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan! Ennakkoilmoittautumista ei tarvita.

Investigating the Conflicts and Potentials of Cultural Commons: A Report

“Challenging Commons: A Seminar on Appropriation and Copyright” (18.11.2016), organised by the Art, Copyright and the Transformation of Authorship -project, focused on the term ‘commons’ in the fields of art and culture. Public discussion concerning commons have been mainly focused on natural resources, such as water, land, and air. However, issues often related to natural resources, such as tensions between ownership and appropriation, are emblematic also to ‘cultural commons’ or shared cultural resources such as cultural heritage. The speakers of the seminar approached the complexities of cultural commons in various ways in their presentations.

In her welcome words, the director of the research project Sanna Nyqvist, Post-Doctoral Researcher in Comparative literature at University of Helsinki, referred to the similarities between debates concerning natural and cultural resources by reminding that when discussing ‘commons’ as cultural material, protection and restriction are at the heart of the discourse. Nyqvist also pointed out that stakeholders of cultural commons often have difficulties in defining the rights to the usage of the cultural material, namely, who has the right to use and in what manner. Nyqvist concluded her talk by giving prominence to potentials of commons in the contemporary culture, such as Creative Commons, an American non-profit organisation that endeavours to enhance cultural interaction by operating a digital public domain designed for sharing and accessing creative works.

In his keynote presentation entitled “Traditional Cultural Expressions and Intellectual Commons”, Martin Fredriksson, Marie Curie Fellow and Assistant Professor of Cultural Studies at Linköping University, tackled the inconsistencies between traditional cultural heritage and western copyright law. In the first part of his presentation, Fredriksson showed that the terminological transition from ‘folkore’ into ‘traditional cultural expressions’ (TCEs) in the course of recent decades reflects the change that has taken place in understanding the subject itself, as the creation of guidelines to protect traditional cultural heritage has extended the conception of folklore as ‘artistic expression’ to include expressions of ‘traditional culture and knowledge’. Fredriksson stated that international law ought to respect the communities’ own laws and norms related to TCEs, including the right to withhold certain expressions and information concerning traditional culture.

In the second part of his lecture, Fredriksson called attention to the way the conception of authorship based on an individuality and originality that has flourished since Romanticism has had a tremendous impact upon the Western copyright law, which has hence resulted in the neglect of other forms of authorship, such as collective ones typical to indigenous communities. After that Fredriksson introduced a section of the Swedish copyright law that protects literary and artistic classics from a morally questionable appropriation. Since this section (klassikerskydd) entails a more holistic understanding of authorship, Fredriksson speculated on the idea of applying this law to protect TCEs, although he admitted that there are various predicaments involved. Fredriksson finished his lecture by asking whether the norms of intellectual property (IP) rights fit into any form of cultural production, either indigenous or non-indigenous, and hence suggested that we should call for a law that protects culture from IP, giving priority to the norms of use for all kinds of cultural resources within the communities managing those resources.

The next speaker, Heidi Haapoja, PhD student in Folklore Studies at University of Helsinki, gave a presentation entitled “Author Unknown”: Traditional Kalevalaic Runo Songs, Authorship and Contemporary Folk Music in Finland”. In her presentation Haapoja illuminated the problematic notion of authorship that was practiced while collecting and recording traditional Karelian and Ingrian songs during the 19th and early 20th centuries, and showed that recent reconstructions of these oral poems made by contemporary folk music artists reflect these problematic practices. With the help of a case study of the song Oi Dai, first collected by Armas Launis in Ingria in 1906 and published as a transcription in a collection called Suomen Kansan Sävelmiä: Inkerin runosävelmät (engl. Ingria Runo Songs) in 1910, Haapoja demonstrated that the performers of the songs were often left unmentioned when the songs were recorded for archives. A similar tendency is seen in the remakes of Oi Dai by contemporary folk music artists. This gives rise to the idea that in Finland folklore is often seen as public domain that has no authors and hence can be used freely, although the Finnish copyright law states that folklore performances should not be recorded, saved, or published without a permission of the performer.

In her concluding remarks Haapoja drew our attention to the power imbalance entailed in the ‘runo’ song collections, as they were shaped by the selective agency of the collectors who represented the Finnish elite interested in the “Finnish primitive languages”. Thus Haapoja also showed that the notion of authorship was and is closely related to the discussions of Finnish nationalism.  As for recent appropriation of traditional songs, Haapoja remarked that their usage is often justified by the “Fenno-Ugric kinship”. In the discussion after the presentation Haapoja maintained that the performers behind the archival material ought to be mentioned when these songs are used. There was also discussion on the need to recognise the collective voice of cultural production, both within the traditional culture and between two cultures, when the collector can be considered as a collaborator of a performance.

The next presentation, “Sámi Music, Cultural Commons, Indigenous Gifting” by Dr. Thomas R. Hilder from Grieg Academy, University of Bergen, continued the exploration of indigenous ownership and the distribution of the indigenous heritage for wider audiences. In his case study Hilder investigated a recent musical collaboration between Swedish and Sámi artists in a Swedish documentary television series Sápmi Sessions (2011 and 2014, Sveriges Television). By deploying the researcher in indigenous cultures Rauna Kuokkanen’s concept of the ‘gift’, Hilder regarded Sápmi Sessions as a new way of understanding cultural ownership, inter-cultural respect and sharing. For Hilder, the television series affirms Sámi aspirations for political and cultural sovereignty. He also considered the television series as a manifestation of a momentous shift in the media history related to the indigenous people: formerly deployed as a tool for assimilating the Sámi by the Nordic states, now television along with other technological devices are used by the Sámi artists themselves so as to create innovative cultural expressions aimed at local, national, and global audiences.

By calling our attention to the usage of ethnographic material in Sápmi Sessions, Hilder showed that television series implicitly refers to the long-established forms of appropriating Sàmi heritage. Although the presented archival material brings to the fore “the cultural dispossession” made by Nordic states, recent attempts to revitalise the joik tradition with the help of old recordings within Sámi community can be seen as an expression of cultural sovereignty. Similarly, Sápmi Sessions reinforces the notion of authorship of a Sámi cultural heritage, and at the same time it engenders positive cultural exchange and cultural transmission of Sámi music for wider audiences. Hilder remarked that the collaboration between Swedish and Sámi artists in the television series manifests the willingness of the Sámi to share their traditional knowledge on joik, provided that it is learnt and mastered in a respectful manner. Hilder concluded his presentation by surmising that Sápmi Sessions may transform debates about copyright law, the ownership of indigenous heritage and the global cultural commons.

The next presenter, Karina Lukin, Post-Doctoral Researcher in Folklore Studies at University of Helsinki, explored in her talk entitled “How a Mighty Eagle Brought the Sun Back” the re-contextualisation of the cultural heritage of the indigenous Nenets people in Russia. By concentrating on the effective role of the Leningrad-based Institute of Northern Peoples (founded in 1930) in collecting tales of the indigenous people, Lukin showed that the ethnographic studies practiced during the Soviet Union were dictated by the political ideology. This led to various reshapings of the mythic animal tales told and preserved by the Nenets, as the ‘accepted’ tales had to be consistent with the Soviet ideology. Lukin also pointed out the problematic notion of ‘original’ related to oral performances: after numerous tellings, re-tellings, and translations, the traditional tales of the Nenets were once more re-contextualised into a textual form by the folklorists. Thus, in her talk Lukin demonstrated that the reworkings of the Nenets epic poems by the Soviet folklorists articulate how folklore as collective and creative action was adopted into a new context of the communist state.

The last speaker of the seminar, Anne Heimo, Adjunct Professor of Folklore Studies at University of Turku, gave a talk entitled “Who owns my memories? The public use of private memories”. In her presentation Heimo discussed the ways in which new communication technologies enable people to share their private memories in the digital media. Heimo regarded this kind of vernacular history created on the Internet as a form of ‘non-institutional memory making practice’. As an example, Heimo mentioned Facebook groups in which people share private photos and other material to other members of the group. Heimo described these kinds of online sites as “spontaneous archives”, as they do not require a formerly established community and may disappear as quickly as they have emerged.

Building on Anna Reading’s term ‘globital’ that refers to digital and global distribution of private memories, Heimo asked whether the increasing readiness to share material in the digital age results in the eradication of privacy and private memories. Heimo drew attention to the way private and public conflate dramatically in the cases of highly popular home movies uploaded on YouTube and followed by numerous remakes. Heimo ended her presentation by contending that cultural heritage has been transformed into a dynamic and participatory process that blurs the notions of ownership and privacy. In the discussion after the presentation the participants pondered whether people give away their rights to their memories if shared in digital platforms. By the same token, the fragility of the digital infrastructure people are relying on in these practices was acknowledged in the discussion.

During the concluding discussion, the participants of the seminar seemed to agree that ‘cultural appropriation’ is a contested and ideological term and hence should be used with caution in academic discourse. The debatable nature of ‘cultural appropriation’ notwithstanding, the participants felt that the term  has two aspects and that these aspects can be detected in the presentations heard during the day. The positive one was seen, for example, in the case of Sàpmi Sessions introduced by Hilder; the negative one emerges when unequal power relations are added, as was seen in the case studies presented by Lukin and Haapoja on the selective potency of the non-indigenous collectors with regard to the cultural heritage of the indigenous people. There was also further discussion concerning the problem of authenticity and originality related to cultural material that was raised many times during the seminar. The discussion was concluded with the consideration of the fluidity of the term ‘communities’ in contemporary society. The need to re-think how ‘communities’ are described and defined in discourses concerning cultural commons was recognised, as well as the need to protect groups who are right now in the middle of the process of creating their communal identity.

Hannasofia Hardwick
PhD student in Comparative Literature