Mikroblogaukset, osa 3: Miten tekijänoikeuslakia pitäisi kehittää?

Mikroblogauksissa tutkijamme kertovat muutamilla virkkeillä, mitä jäi projektivuosista mieleen ja mihin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota. Koostimme postausten pohjaksi joukon kysymyksiä, joista kukin valitsi itseään eniten puhuttelevat. Julkaisemme vastaukset kysymyksiin kolmessa erässä, joista tässä viimeinen.

 

Riku Neuvonen, Oikeustieteen yliopistotutkija (Helsingin ja Tampereen yliopisto)

Miten tekijänoikeuslakia pitäisi kehittää?

Tekijänoikeuslaki pitäisi miettiä kokonaan uudestaan. Nykyinen rakenne on säädetty vuosikymmeniä sitten, jolloin siihen on tullut EU-sääntelyn ja muiden kansainvälisten sopimusten vuoksi poikkeuksia sekä poikkeuksien poikkeuksia. Tekijänoikeuslain keskeinen idea tulisi kirkastaa tavalla, joka huomioi tekijyyden, teosten ja teosten käytön muutoksen.

Mikä yhteydenotto tai tapaaminen projektin aikana jäi erityisesti mieleen?

Projektin järjestämät pienet ja isommat tilaisuudet ovat jääneet mieleen. Lähes kuukausittaiset pienemmät seminaarit toivat käsittelyyn valtavasti erilaisia näkökulmia, jotka ovat olleet tekijänoikeuskeskustelussa sivuroolissa. Unohtamatta tietenkään tilaisuuksiin osallistuneita henkilöitä, etenkin lähes jokaisessa tilaisuudessa käynyttä Kansallisgallerian emerituslakimiestä Tuula Hämäläistä. Tämän tyyppiset tilaisuudet ovat sitä, mitä tutkimus ylipäätään tarvitsee.

Outi Oja, suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori (Tukholman yliopisto)

Miten tekijänoikeuslakia pitäisi kehittää?

Projektin aikana olen analysoinut uutta suomalaista 2000-luvun kokeellista kirjallisuutta. Olen huomannut, että hyvin monet tekijät leikittelevät teksteissään vaikkapa eksessiivisillä sitaateilla tai vaikkapa julkaisemalla jo julkaistua materiaalia uudestaan, jolloin tekijän originaliteetti kyseenalaistuu. Tekijänoikeuslakia pitäisi kehittää sellaiseksi, että uudet taiteen luomisen muodot – esimerkiksi juuri sitaatteihin pohjautuvat kirjoittamisen muodot – otettaisiin paremmin huomioon.

Minkä uuden avauksen teit projektin aikana?

Sitaatteja hyödyntävää kokeellista kirjallisuutta ja sen omaperäisyyttä pitäisi arvioida tekstin kontekstista käsin: olisi tutkittava, miten muoto antaa sitaateille lisäarvoa. Vaikka sitaattitekniikkaa hyödyntävissä kaunokirjallisissa teoksissa tekijän rooli näyttäisi olevan pieni, joskus jopa minimaalinen, usein tekstin konteksti osoittaa tekijän omaperäisyyden. Joskus suurinta omaperäisyyttä saattaa taideteoksessa olla taiteilijan oman taiteellisen panoksen vähyys. Siten taiteellisen panoksen vähyys pakottaa lukijan havainnoimaan sitä, millainen tarkastelun alla oleva taideteos on taiteena.

Anette Alén-Savikko, yksityisoikeuden yliopistonlehtori (Helsingin yliopisto)

Mikä yllätti projektin aikana?

Projekti oli valtavan antoisa, ja yllätyin ehkä eniten siitä, miten vaivattomasti yhteinen kieli monitieteisessä tutkimusryhmässämme löytyi. Kokemus on osoittanut, ettei asioiden sanottaminen useiden tieteenalojen edustajien välillä aina suju ongelmitta – puhumattakaan siitä, että pyritään lisäksi tieteen ja taiteen(alojen) väliseen keskusteluun. Onnistuimme tuomaan yhteen kiinnostavia tekijyyteen, sen tutkimiseen ja ilmaisuun liittyviä näkökulmia ja lähestymistapoja. Loppuraporttina toimiva kirjamme on tästä hyvä osoitus!

Miten jatkat projektin aiheiden parissa?

Jatkan ilman muuta tutkimusta digitaalisuuteen liittyvien muutosten parissa, ja tekijänoikeuteen liittyvät tiedot ja taidot kuuluvat olennaisena osana “digikansalaistaitoihin”. Tekijänoikeus on arkipäiväistynyt, mutta samalla siihen kietoutuu paljon valtaa. Aiemmin oli puhetta erään kollegan kanssa tarpeesta tutkia (media)pluralismia tai moniarvoisuutta tekijänoikeusnäkökulmasta. Tähän aiheeseen voisimme vihdoin tarttua.

 

Mikroblogaukset, osa 2: Väitöskirjantekijöiden mietteitä

Mikroblogauksissa tutkijamme kertovat muutamilla virkkeillä, mitä jäi projektivuosista mieleen ja mihin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota. Koostimme postausten pohjaksi joukon kysymyksiä, joista kukin valitsi itseään eniten puhuttelevat. Julkaisemme vastaukset kysymyksiin kolmessa erässä, joista tässä toinen. Ääneen pääsevät tällä kertaa projektimme väitöskirjantekijät.

Tuomas Mattila, oikeustieteen väitöskirjantekijä (Helsingin yliopisto)

Miten tekijänoikeuslakia pitäisi kehittää?

Tekijänoikeudellisessa ratkaisutoiminnassa tulisi pitää vahvasti mielessä lain tarkoitus luovan työn edistäjänä, sekä tekijänoikeuden tarkoitus kannustaa levittämään teoksia yleisön saataville. Näiden tavoitteiden onnistumisessa on tärkeää ottaa huomioon myös alakohtaisia ja muuttuvia käsityksiä tekijyydestä sekä luovasta työstä, sekä myös niitä tosiasiallisia vaikutuksia joita tekijänoikeuslain soveltamisella on mahdollisuuksiin ja erilaisiin tapoihin tehdä luovaa työtä.

Kuka päättää tekijän asemasta?

Projekti on onnistunut tuomaan hyvin esiin tekijän käsitteen erilaisista sisällöistä nousevaa problematiikkaa. Tekijänoikeudellinen tekijyys – siis kysymys siitä kenelle tekijänoikeus kuuluu – ratkeaa tekijänoikeuslain normien mukaan, kuten myös tekijän saaman yksinoikeuden sisältö, sekä toisaalta siihen kohdistuvat rajoitukset. Kuitenkin esimerkiksi taiteen tai kirjallisuudentutkimuksen parissa tekijän käsitteen sisältö voi olla erilainen ja käsitteen käyttötarkoitukset poiketa tekijänoikeusjuridiikan käyttötarkoituksista. Tällöin myös tekijän asemaa koskevat johtopäätökset voivat olla erilaisia toisaalta lain ja toisaalta sen sääntelykohteiden, kuten taiteen tai kirjallisuuden, välillä. Projektissa on onnistuttu tuomaan esiin tätä jännitettä, sekä tarkasteltu myös mahdollisuuksia lieventää sitä.

Minna Siikilä-Laitila, tohtoriopiskelija (Jyväskylän yliopisto)

Miten jatkat projektin aiheiden parissa?

Loppusuoralla oleva väitöskirjani ’There is not a single original thought in Eragon’ – Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom verkon fantasiakirjallisuuskeskusteluissa työllistää minua vielä projektin loputtuakin jonkin aikaa. Spekulatiivisesta fiktiostakin tuttuja termejä käyttäen voisin todeta, että näen projektin Muuttuva tekijä -kirjassa julkaistun artikkelini ”Alkuperäisyys fantasiakirjallisuudessa” avaruusluotaimena, joka lähetettiin matkaan ensimmäisenä, kuin tiedustellen, ja väitökseni myötä tämä luotain tulee telakoitumaan emoalukseensa, väitöskirjaani. Uskon myös, että tätä kirjoittaessa jo kymmenen vuotta jatkunut akateeminen kiinnostukseni tekijyyttä ja vaikutteiden ottoa kohtaan ei tule päättymään väitöskirjani ilmestymiseen; ”tie vain jatkuu jatkumistaan/ ovelta mistä sen alkavan näin…”, kuten J. R. R. Tolkien kirjoitti.

Mikä on väitöskirjasi ydinväite?

Fantasiakirjallisuuden lukijat arvostavat uuden luomista ja innovointia, kuten J. R. R. Tolkienin ympärille muodostunut nerokultti osoittaa. Toisaalta vaikutteiden ottoa ei läheskään aina tuomita, ja siihen saatetaan suhtautua vaikkapa ironisesti tai humoristisesti, koska iso osa fantasian lukijoista kokee, että mitään täysin uutta ei enää kukaan kirjailija pysty luomaan, tai se on ainakin harvinaista. Niinpä keskivertolukija todennäköisesti hyväksyy esimerkiksi fantasialle tunnusomaisten trooppien, kuten lohikäärmeiden ja haltioiden käytön osaksi tarinaa, mutta toivoo, tai jopa vaatii, että kirjailija antaa niille tuoreen ja omaleimaisen twistinsä. Vaatimustaso myös nousee lukijan iän, lukukokemusten ja tietomäärän karttuessa. Lisäksi mahdolliseen fani- tai antifaniyhteisöön kuuluminen voi vaikuttaa myös lukijan näkemyksiin tekijyydestä ja vaikutteiden otosta, sillä faniyhteisöt saattavat asettaa jäseniensä kirjallisille tulkinnoille varsin napakoitakin kehyksiä.

Mikroblogaukset, osa 1: Mistä pitäisi puhua enemmän?

Hankkeemme viimeinen vuosi on kulunut tiiviisti Muuttuva tekijä -kirjan parissa ja viimeisiä tutkimusartikkeleita viilatessa. Korona iski myös meidän toimintaamme: antoisat seminaarit yliopistolla jäivät pois, emmekä pystyneet kokoontumisrajoitusten vuoksi järjestämään projektillemme kunnon peijaisia. Päätimme siksi koota projektin antia myös tänne blogiin.

Mikroblogauksissa tutkijamme kertovat muutamilla virkkeillä, mitä jäi projektivuosista mieleen ja mihin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota. Koostimme postausten pohjaksi joukon kysymyksiä, joista kukin valitsi itseään eniten puhuttelevat. Julkaisemme vastaukset kysymyksiin kolmessa erässä, joista tässä ensimmäinen.

 

Sanna Nyqvist, yleisen kirjallisuustieteen dosentti (Helsingin yliopisto)

Kuka päättää tekijän asemasta?

Projektimme viisivuotisen keston aikana tekijänoikeustietoisuus on selvästi kasvanut niin tekijöiden kuin suuremmankin yleisön keskuudessa. Esimerkiksi kirjallisuuden appropriaatiota analysoidaan ja arvotetaan tekijänoikeudellisista näkökulmista useammin kuin ennen. Monille tekijänoikeuslaki näyttäytyy ”lopullisena totuutena”, vaikka se on monella tapaa puutteellinen ja kankea instrumentti kirjallisuuden säätelyyn, eikä millään muotoa tulkinnoilta vapaa alue. Projektissamme olemme nostaneet esille monia, usein käytänteinä pikemminkin kuin normeina ilmeneviä keinoja, joilla taidemaailma itse pyrkii säätelemään tekijyyttä – suojaamaan tekijöitä mutta mahdollistamaan uusien teosten synnyttämisen ja vaikutteiden ottamisen.

Mistä pitäisi puhua enemmän?

Nykyisessä tekijänoikeuspuheessa korostuvat rajoitukset ja uhkakuvat, jotka alkavat toimia ennakkosensuurin tavoin. Taiteilijat eivät uskalla toteuttaa appropriaatiopohjaisia teoksiaan, koska pelkäävät korvausvaatimuksia ja oikeudellisia seurauksia. Vastapainoksi tarvitaan myös puhetta siitä, mitä kaikkea on käytännössä mahdollista tehdä – miten monilla tavoin taiteilijat voivat ottaa inspiraatiota toisiltaan ja käyttää hyödyksi aiempia teoksia. Tekijyyden rajojen koettelu ja kartoittaminen taiteellisin keinoin pitää sallia. Taide itse tuottaa tekijyyttä koskevaa tietoa, mikä pitäisi paremmin ottaa huomioon, kun keskustellaan (juridisista) tekijänoikeuksista.

 

Pauli Rautiainen, julkisoikeuden apulaisprofessori (Tampereen yliopisto)

Mikä yllätti projektin aikana?

Tekijänoikeuden talousvaikutuksista on koko ajan vaikeampi saada tietoa. Olisin toivonut kehityksen suunnan muuttuneen.

Mistä pitäisi puhua enemmän?

Rahasta pitäisi puhua aidosti ja rehellisesti. Taidemaailmassa puhutaan toki paljon rahasta, mutta puhe on harvoin aitoa ja rehellistä.

 

Vehka Kurjenmiekka, teologian maisteri, hankkeen tutkimusavustaja ja myöhemmin tutkija

Mikä tapaaminen projektin aikana jäi erityisesti mieleen?

Taiteilijoiden haastatteleminen oli kyllä sellainen tehtävä, jota ei hevin unohda. Joukkoon mahtui niin monta persoonaltaan, työskentelytavoiltaan ja taiteeltaan erilaista tekijää, että kaikesta ennakkotiedosta huolimatta se sykähdytti ja jätti halun oppia ja nähdä lisää. Arvostukseni suomalaisia taiteilijoita ja taiteilija- sekä tekijänoikeusjärjestöjä kohtaan kasvoi entisestään.

Miten jatkat projektin aiheiden parissa?

Ajattelin itse ottaa uskon loikan ja kirjoittaa vuoden 2021 alussa kahden kuukauden ajan romaania saamallani apurahalla. Tuskinpa sitä uskaltaisin tehdä, ellen olisi projektin aikana saanut yhä uudelleen ja uudelleen kuulla taiteilijoilta itseltään, että taide on siihen liittyvien riskien arvoista.

Uutuuskirja analysoi taiteen tekijyyden uusia muotoja ja haasteita

Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -tutkimushankkeen loppuraportti Muuttuva tekijä: kirjoituksia tekijänoikeudesta ja taiteesta (Helda Open Books, 2020) tutkii taiteen tekemisen reunaehtoja digitalisoituvassa maailmassa. Monitieteisessä kirjassa yhdistyvät taiteiden tutkimuksen, taiteen sosiologian ja oikeustieteen näkökulmat taiteilijoiden omiin puheenvuoroihin.

Miten määritellään, kuka on teoksen tekijä? Millaiset tekijät saavat teoksilleen suojaa ja miksi? Miten 2000-luvun uudet taiteen ja kirjallisuuden tekemisen tavat haastavat juridisen tekijänoikeuden oletukset teoksen olemuksesta ja tekijyydestä? Takaako tekijänoikeus sen, että tekijät saavat korvauksen työstään? Miten tekijänoikeus määrittelee taiteilijoiden identiteettiä?

Muun muassa näitä kysymyksiä on tutkittu Emil Aaltosen säätiön ja Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus (Helsingin yliopisto, 2016–2020).

Hankkeen päättävässä kirjassa esiin nousevat erityisesti tekijänoikeuslain oikeuttamisen kysymykset, lainaamiseen perustuvat taidemuodot sekä tekijänoikeuden taloudellisten vaikutusten merkitys taiteen tekijöille. Teoksen kirjoittajat pohtivat kriittisesti tekijyyttä määrittäviä käsityksiä sekä taiteen käytäntöjen ja tekijänoikeuslain hankauskohtia.

Muuttuva tekijä -kirjaan ovat kirjoittaneet hankkeen tutkijat Anette Alén-Savikko, Vehka Kurjenmiekka, Tuomas Mattila, Riku Neuvonen, Sanna Nyqvist, Outi Oja, Pauli Rautiainen ja Minna Siikilä-Laitila.

Kirjassa taiteen tekijyyden kysymyksiä avaavat omista lähtökohdistaan myös kuvataiteilija Tatu Tuominen, kirjailija Harry Salmenniemi ja sarjakuvataiteilija Aiju Salminen sekä useat hankkeessa haastatellut taiteilijat.

Muuttuva tekijä on tarkoitettu kaikille taiteen tekijyydestä kiinnostuneille tutkijoille ja taiteilijoille, tekijänoikeusjuridiikan asiantuntijoille sekä taiteen ja taidehallinnon aloilla työskenteleville.

Muuttuva tekijä on vapaasti luettavissa ja ladattavissa osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/320565

Anette Alén-Savikko, Vehka Kurjenmiekka, Sanna Nyqvist ja Outi Oja (toim.), Muuttuva tekijä: kirjoituksia tekijänoikeudesta ja taiteesta. Helda Open Books: Helsingin yliopisto, 2020. 225 s.

ISBN (pdf): 978-951-51-5013-4
ISBN (epub): 978-951-51-5014-1
DOI: 10.31885/9789515150134

Lisätietoja:

Tutkimushankkeen johtaja, yleisen kirjallisuustieteen dosentti Sanna Nyqvist

Puh. 050 5967 451, sähköposti sanna.nyqvist (at) helsinki.fi

Kun kone kääntää, kuka on tekijä? – raportti seminaarista 16.12.2019

Kun kone kääntää, kuka on tekijä? – raportti seminaarista 16.12.2019

Professori Kristiina Taivalkoski-Shilov aloitti esitelmänsä aiheesta “Kääntäjä, kone, kirjallisuus – pohdintoja tekijänoikeudesta kääntämisen etiikan pohjalta” pohjustamalla kääntämisen etiikkaa ja sen lähtökohtia. Tärkeitä näkökulmia olivat pyrkimys ymmärtää, mitä tekstissä halutaan sanoa, ja pyrkimys välttää muiden satuttamista tai loukkaamista kääntämisprosessin seurauksena. Taivalkoski-Shilovin mukaan kääntämisen etiikassa tutkitaan ammattikääntäjien ja tulkkien velvollisuuksia ja oikeuksia sekä kääntämisen välisiä suhteisiin ja yhteiskuntaan.
Etiikasta edettiin käännöstekstien tekijänoikeuksiin ja niihin liittyviin kysymyksiin.

Käännöstekstien tekijänoikeudet jakautuvat kaunokirjallisuudessa kääntäjän tekijänoikeuksiin ja teoksen kirjoittaneen kirjailijan tekijänoikeuksiin. Kirjailijalla on määräysvalta teokseensa ja lähtökohtaisesti myös mahdollisuus päättää siitä, milloin sen saa kääntää. Toisaalta kirjailija voi halutessaan julkaista myös Creative Commons -lisenssillä, jolloin kääntämiseen ei erikseen tarvita lupaa. Kääntäjän tekijänoikeudet taas ovat voimassa silloin, kun käännös on riittävän erilainen lähtötekstiin nähden. Siksi sanasta sanaan tehty käännös ei riitä niiden syntymiseksi.
Konekääntämisen myötä käännöksiin on alkanut liittyä aivan uudenlaisia tekijänoikeudellisia kysymyksiä. Täysin koneellisesti käännetty kaunokirjallisuus ei synnytä teoskynnystä ylittäviä teoksia, sillä ihmisen luova panos puuttuu. Täysin editoimattomia raakakäännöksiä on kuitenkin myynnissä jo nyt ja ne herättävätkin alalla paljon keskustelua ja huolta siitä, miten kääntäjien oikeuksia ja asemaa tulisi parhaiten puolustaa.

Konekäännösten yleistyessä kääntäjien tekijänoikeuksien merkitys kasvaa. Kone ei tarvitse tekijänoikeuksia, mutta ihmiskääntäjälle ne ovat välttämättömiä muun muassa oman elannon turvaamiseksi. Kääntäjän on saatava ammattitaidostaan ja työpanoksestaan asianmukainen korvaus.

Taivalkoski-Shilov nosti esiin myös käännösmuistiin ja kaunokirjallisuudesta tehdyn konekäännöksen jälkieditointiin liittyviä kysymyksiä. Käännösmuistiin liittyi riskejä, mutta Taivalkoski-Shilovin mukaan sen käyttöä voidaan pitää ongelmattomana silloin, kun ohjelma on kääntäjän itsensä hankkima, sisältää hänen omaa materiaaliaan ja on tämän määräysvallassa. Jälkieditointiin liittyi vahvasti tekijänoikeuksien näkökulma: niitä ei kustantajalla ole, mutta entä sitten konekäännöksen jälkieditoijalla? Syntyykö oikeus silloin, jos sama henkilö ohjelmoi konekääntimen ja myös editoi käännöksen? Entäpä silloin, jos ohjelmoija ja editoija eivät ole sama henkilö?

Lopuksi Taivalkoski-Shilov korosti sitä, että kaunokirjallisuuden kääntäjien oikeuksien suojaaminen on konekääntämisen yleistyessä erityisen tärkeää. Siksi tarvitaankin erillisiä sopimuksia siiä, miten kone(avusteista) kääntämistä käytetään kaunokirjallisuuden kääntämisessä, ja miten siihen liittyvät tekijänoikeudelliset ongelmat ratkaistaan.

*

FT, tutkijatohtori Maarit Koponen aloitti esitelmänsä siitä, kuinka konekäännin rakennetaan. Järjestelmien toiminta perustuu sille, mitä ihminen on aiemmin tehnyt, ja ne hyödyntävätkin käytännössä aina aiemmin käännettyä materiaalia. Tällöin konekääntimillä on toisaalta käytössään suuri määrä erilaisten kääntäjien tekstejä, mutta samaan aikaan niiden imuroima aineisto voi olla hyvinkin rajoitettu tai painottunut. Suurin osa kääntimien opetusaineistoista on avoimia korpuksia ja tekijänoikeudetonta aineistoa. Yksi tällaisista teksteistä on esimerkiksi Raamattu. Lisäksi kääntimet imuroivat usein internetistä kokonaisten sivustojen verran tekstiä. Erikoistuneempia kääntimiä kehitettäessä saatetaan myös käyttää pohjana esimerkiksi tietyn organisaation korpuksia.

Kääntimen opetusaineiston täytyy sisältää vähintään muutamia miljoonia virkkeitä, jotta käännökset alkavat toimia edes jossakin määrin. Tällaisen opetusaineiston keräämiseen ja sisältöön liittyy suuri määrä tekijänoikeudellisia kysymyksiä ja ongelmia. Bernin yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta määrittelee sen, miten tekstejä saadaan käännöspohjan luomisessa hyödyntää. Myös opetusaineistoon kuuluvan käännöstekstin alkuperäinen tilaaja, sen kääntäjä ja alkuperäistekstin tekijä ovat kaikki osa sitä verkkoa, jonka tekijänoikeuksiin konekääntimen opettamisessa sotkeudutaan. Myös tekstilajit määrittävät tekijänoikeudellisia kysymyksiä, sillä esimerkiksi käyttöohjeisiin, verkkoteksteihin ja kaunokirjallisuuteen liittyvät säädökset ovat hyvin erilaisia.

Konekääntimen käännösmuistissa on tyypillisesti useamman kuin yhden kääntäjän käännöksiä, joten tekijänoikeudellisen statuksen määrittely on parhaimmillaankin hyvin epäselvää. Kääntimen kehitystyössä aineistoista syntyy valtava tekstimassa, joka sisältää miljoonia virkkeitä. Käännin hyödyntää näitä virkkeitä pilkkomalla niitä sanoihin, sanojen osiin ja jopa yksittäisiin merkkeihin. Tällöin taustalla olevien ihmiskääntäjien työn rajat hämärtyvät ja sekoittuvat väistämättä.

Koponen päätti esitelmänsä kertomalla siitä, miten konekääntimiä kehitettiin MeMAD-hankkeessa. Siinä kääntimiä pyrittiin kehittämään audiovisuaalisen kääntämisen apuvälineeksi. Aineistoon kuului englanti-suomi-englanti -käännöksissä n. 44 miljoona käännösyksikköä ja suomi-ruotsi-suomi -käännöksissä noin kolmekymmentämiljoonaa käännösyksikköä. Projektissa mukana on muun muassa YLE ja sen on tarkoitus valmistua vuoden 2020 loppuun mennessä.

*

Lakimies Karola Baran käsitteli osuudessaan erityisesti oikeudellista näkökulmaa. Kuten Taivalkoski-Shilov, myös hän nosti heti alkuun esiin sen, miten tärkeä teoksen itsenäisyys ja omaperäisyys on tekijänoikeuksien syntymisen kannalta. Teoskynnys ylittyy silloin, kun teos on itsenäinen ja omaperäinen luovan työn teos, eikä sellaista voi syntyä koneelle, vaan ainoastaan luonnolliselle henkilölle tai henkilöille. Kukin tapaus arvioidaan erikseen, mutta täysin mekaaninen käännös ei saa tekijänoikeudellista suojaa.

Konekäännöksissä pyrkimyksenä on tuottaa mekaanisesti mahdollisimman valmis käännös, joka syntyy kääntimien avulla. Mekaaninen tietokoneasvusteinen käännös ei kuitenkaan voi olla tekijänoikeudellisen suojan piirissä, koska tekijänoikeuslaki ei suojaa koneen luomaa työtä, sillä se ei ole itsenäistä. Lisäksi käännökset ovat usein sanasanaisinä, eikä niiden katsota silloin muutenkaan ylittävän teoskynnystä. Mekaanisten käännösten laatu on usein huono, ja silloin niiden voidaan katsoa loukkaavan alkuperäisen tekijän moraalisia oikeuksia. Ihmisen tarkastama konekäännös on kuitenkin tekijänoikeuslain piirissä samalla tavalla kuin kokonaan ihmisvoimin tehty käännös, sillä raakakäännöksen tarkastaja katsotaan sen tekijäksi.

Käännöspalveluita tuottavat yritykset käyttävät usein samaa käännösmuistia usealla eri kääntäjällä ja oletusarvoisesti käännösmuisti on asiakkaan tai toimiston omaisuutta. Mikäli käännösmuisti ylittää teoskynnyksen, se on huomioitava muistia käytettäessä. Jos käännösmuistiin sisältyy tekijänoikeuskynnyksen ylittävä teos, sitä ei saa muuttaa tai luovuttaa sen käyttöoikeuksia eteenpän, ellei asiasta ole erikseen sovittu. Kääntäjän oikeuksien kannalta tietokoneavusteinen kääntäminen ei lähtökohtaisesti eroa tavallisesta kääntämisestä.

Esitelmänsä lopuksi Baran nosti esiin kysymyksiä tietokoneavusteisen kääntämisen mahdollisista ongelmakohdista. Soveltuuko se lähtökohtaisesti taiteellisen teoksen kääntämiseen? Entä kuka on kääntäjä, jos käännösohjelma on kokonaan kääntänyt teoksen? Tekijänoikeuslain silmissä kääntäjää ei tällöin ole, mutta kuitenkin teoksella voidaan tuottaa taloudellista voittoa, sillä käännösohjelman omistaja pystyy myymään ohjelman tuottamia käännöksiä. Miten tällaisten käännösten tekijänoikeudet tulisi lopulta määritellä?

Raportti marraskuun seminaarista 18.11.2019: Tekijänoikeudellisia kysymyksiä ja rajapintoja

Marraskuussa tutkimushankkeemme järjesti seminaarissa, jossa käsiteltiin tekijänoikeuden rajoituksia ja tekemisen tiloja. Ääneen pääsivät hankkeen omat tutkijat, yliopistonlehtori Riku Neuvonen (Tampereen yliopisto) ja tutkijatohtori Anette Alén-Savikko (Helsingin yliopisto).

Riku Neuvonen käsitteli osuudessaan tekijänoikeuden ja tekijyyden kysymyksiä ihmis- ja perusoikeuksien näkökulmasta. Erityisesti hän pohti sitä, millä tavoin kenttä oli muotoutunut 2010-luvulla. Neuvonen aloitti ottamalla esimerkiksi legot, jotka tunnettiin aluksi vain yksinkertaisina muovipalikoina, joiden myyntivaltti oli niiden konseptissa. Legoista saattoi rakentaa melkein mitä tahansa, ja siksi ne taipuivatkin lasten käsissä mitä moninaisimpiin tarkoituksiin. Pian Lego alkoi kuitenkin tuoda markkinoille teemasarjoja aina Harry Pottereista Indiana Jonesiin. Ympyrä sulkeutui, kun legoista oli tullut niin tunnettu tavaramerkki, että keltakasvoiset legohahmot seikkailivat jo omissa elokuvissaan ja tv-sarjoissaan.

Esimerkin kautta Neuvonen hahmotteli tekijänoikeuksien kerrostuneisuutta. Alun perin legot olivat vain oma tavaramerkkinsä, mutta elokuvien ja tv-sarjojen puolelle laajennuttuaan ne valtasivat uusia tekijänoikeuden osa-alueita. Tällöin teostyypit ja teostyyppien rajat alkoivat ulottua eri suuntiin, ja tämä vuorostaan vaikuttaa teossuojiin. Teosten muotoa muuttamalla tuotetaan siis uusia tuotteita. Tämä on näkyvissä taiteen kentällä laajemminkin. Harry Salmenniemen omat mukaelmat muiden kirjailijoiden teksteistä, poptaide ja remixit sekoittavat tekijänoikeuspakkaa.

Samaan aikaan tekijänoikeuksien myötä syntyy omia monopolejaan, kun esimerkiksi Netflix, Ruutu ja HBO tarjoavat suoratoistopalveluissaan sarjoja yksinoikeudella. Kun suoratoistomarkkinoille nousee uusia palveluita kuin sieniä sateella, kenttä pirstaloituu ja pakottaa katsojat valitsemaan yhä useamman toimijan väliltä. Samalla palveluiden tarjoama valikoima kaventuu.

Neuvosen mukaan tekijänoikeuksien pitäisi palvella teosten hyödyntämistä ja antaa taiteilijalle mahdollisuus päättää siitä, missä teoksia käytetään ja mitä se maksaa. Tällöin ne vaikuttavat väistämättä siihen, miten teokset ovat saatavilla. Toisaalta esimerkiksi kirjastot pyrkivät lainausmekaniikan kautta saamaan teokset suuremman joukon saataville, mutta samalla tarjoamaan tekijöille korvauksen siitä, että teoksia lainataan.

Neuvonen lopetti esitelmänsä hahmottelemalla kolmenlaisia oikeutuksen maailmoja. Tekijänoikeuksien oikeutusta voidaan tarkastella taloudellisen ja teollisen maailman, yhteiskunnan ja tekemisen itseisarvon kautta. Ensimmäisessä näistä tekijänoikeudet tarjoavat palkan tehdystä työstä, turvaavat investointeja ja toisaalta asettavat kysymyksen siitä, miten paljon rajoituksia voidaan asettaa, jotta hyödyt ovat niiden kanssa tasapainossa. Yhteiskunnan tasolla tekijänoikeudet tarjoavat kannustimen luoda kulttuuria, turvaavat tekijän elantoa ja tukevat yhteistä etua. Tekemisen itseisarvon kannalta ne mahdollistavat uuden taiteen syntymistä, kannustavat ja ovat osaltaan tunnustus tehdystä työstä.

*

Anette Alén-Savikko aloitti esitelmänsä käsittelemällä immateriaalioikeuksien (IPR) ja perus- ja ihmisoikeuksien yhteyttä. Yleisellä tasolla tekijänoikeuden katsotaan olevan sovussa sananvapauden kanssa ja näin pyritään kannustamaan taiteilijoita luovaan työskentelyyn. Samalla tekijänoikeuden taloudellisia oikeuksia suojataan omaisuudensuojan kautta, jolloin siihen liittyvät kysymykset linkittyvät myös varallisuusoikeuteen. Ihmisoikeusjulistuksen 27. artiklassa turvataan myös henkisiin luomuksiin kohdistuvia ”materiaalisia ja moraalisia intressejä”.

Kun näin monet erilaiset oikeudelliset kysymykset ja alueet limittyvät, joudutaan etsimään tasapainoa ja sovittelemaan palasia yhteen. Mikä on tekijän (taloudellisten) etujen ja oikeuksien sekä (loppu)käyttäjien oikeuksien välinen suhde? Kuinka ne sovitetaan yhteen siten, että lopputulos on oikeudenmukainen?

Taiteenvapauden kysymys nousi myös esiiin Alén-Savikon esitelmässä. Onko sananvapaus väline- ja sisältöneutraalia? Entä ovatko sananvapaus ja taiteenvapaus olemuksellisesti erilaisia? Alén-Savikko kommentoi esityksessään hankkeemme toista tutkijaa, apulaisprofessori Pauli Rautiaista (Tampereen yliopisto) ja muotoili hänen aiemman ajatuksensa näin: ”Taiteen vapauden taustalla on erilaisia yhteiskunnallisia funktioita kuin sananvapauden – vaikka taiteellisen ilmaisun vapaus sinänsä kuuluu sananvapauden alle. Taiteilijan ilmaisunvapaus saa (kahden perusoikeuden yhteisvaikutuksesta) erityissuojaa; taiteen vapaus turvaa taiteellista ilmaisua erityisenä ”sanan” muotona ja sisältää sekä vapauden että toimintaedellytysten turvaamisen.”

Suomessa tekijänoikeuden rajoitusten (mm. sitaattioikeus) taustalla on erilaisia tiedonsaantiin, sananvapauteen ja kulttuurisiin oikeuksiin kytkeytyviä näkökohtia ja oikeuksia. Lisäksi taloudelliset oikeudet ovat omaisuudensuojan alaisuudessa. Toisaalta Suomen tekijänoikeuslaki ei sisällä nimenomaista poikkeusta esimerkiksi parodialle, pastissille ja karikatyyrille. Oikeuskirjallisuudessa on perinteisesti tavattu sijoittaa parodia vapaan muuttamisen piiriin.

Alén-Savikko lopetti esitelmänsä muistuttamalla siitä, että tekijänoikeutta voitaisiin hahmotella kahden eri janan suhteina. Yhtäältä tekijänoikeudet sijoittuvat yhteisön ja yksilön oikeuksien jatkumolle, toisaalta taas vapauden ja toimintaedellytyksen jatkumolle. Näiden välillä on liikuttava ja etsittävä ratkaisuja, jotka kannustavat tekemään taidetta, mutta eivät kuitenkaan rajoita sitä liikaa.

Syksyn seminaarit 18.11. ja 16.12.

Tekijyys, tekijänoikeus ja perusoikeushaasteet

Aika: maanantai 18.11.2019 klo 14–16

Paikka: Unioninkatu 37, luentosali 1. krs (käynti pääovesta sisäpihalta; esteetön sisäänkäynti K-rapun kautta)

Tekijänoikeus ja käsitys tekijyydestä ovat murroksessa. Yhtäältä tekijänoikeus on oikeuden sisäisten muutosten vuoksi joutunut sopeutumaan ja vastaamaan myös ihmis- ja perusoikeusajatteluun. Toisaalta ulkoiset muutokset ja etenkin digitaalinen murros ovat muuttaneet käsitystä tekijyydestä ja mahdollistaneet uusia tekemisen tapoja, joita voidaan tarkastella perusoikeuslähtökohdista.

Yliopistonlehtori Riku Neuvonen (Tampereen yliopisto) haastaa esityksessään tekijänoikeuden ja tekijyyden kysymyksiä ihmis- ja perusoikeuksien näkökulmasta. Millaisia oikeuksia ja kenen oikeuksia tekijänoikeus 2010-luvulla edistää? Ovatko tekijänoikeuden rajoitukset ja rajoitusten rajoitukset muodostaneet omalakisen maailmansa?

Tutkijatohtori Anette Alén-Savikko (Helsingin yliopisto) pohtii tekijyyttä ja perusoikeuksia tekijänoikeuden rajojen ja rajoitusten näkökulmasta (mm. parodia, sitaatti). Millaisia tekemisen tiloja tekijänoikeuteen mahtuu ja miten ne kytkeytyvät perusoikeuksiin?

Riku Neuvonen ja Anette Alén-Savikko ovat Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin tutkijoita.

*

Kun kone kääntää, kuka on tekijä?

Aika: maanantai 16.12.2019 klo 14–16

Paikka: Helsingin yliopiston päärakennus (Fabianinkatu 33), sali 7. Tila on 3. kerroksessa, esteetön pääsy.

Konekäännökset ovat arkea jo monilla aloilla journalistiikasta käyttöohjeisiin. Koneellisesti käännettyjä kirjojakin löytyy verkon kirjakaupoista, vaikka laatu on yhä valovuosien päässä tietokirjallisuuden vaatimasta tarkkuudesta tai kaunokirjallisen ilmaisun nyansseista. Käännösteknologia kuitenkin kehittyy ja käyttökohteet laajenevat alati, mutta kuka kehityksestä hyötyy ja kenen kustannuksella se tapahtuu?

Kääntämisen on perinteisesti ajateltu olevan luovaa työtä, ja kääntäjälle syntyy tekijänoikeus kääntämäänsä teokseen. Konekääntäminen kuitenkin haastaa monet tekijänoikeuden perusteista: ajatuksen omaperäisestä luovasta työstä sekä ajatuksen siitä, että käännöksen tekijänoikeus syntyy vain ihmistekijälle, ei koneelle tai ohjelmiston luojalle.

Käännösohjelmistot eivät synny tyhjästä, vaan perustuvat lukuisten yksilöiden luovalle työlle – olemassa oleville käännöksille, joita datapankit keräävät, hallinnoivat ja myyvät ohjelmistojen kehittäjille, jotka käyttävät käännösdataa tekoälyoppimisen pohjana. Tällä hetkellä kääntämisen tekijänoikeuksia määrittelevät osin epäselvät ja vanhentuneet säädökset, eikä ole selvää, miten tekijänoikeus ja etenkin siihen liittyvät moraaliset ja taloudelliset oikeudet tulisi määritellä uudelleen kääntämisen digitalisoitumisen myötä.

Seminaarissa konekääntämisen ja sen juridiikan asiantuntijat pitävät alustukset, minkä jälkeen on aikaa vapaaseen keskusteluun. Tilaisuus on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Professori Kristiina Taivalkoski-Shilov käsittelee puheenvuorossaan konekääntimien ja koneavusteisen kääntämisen kautta syntyvien tekstien tekijänoikeusnäkökulmia. Taivalkoski-Shilov on monikielisen käännösviestinnän professori Turun yliopistossa ja käännöstieteen dosentti Helsingin yliopistossa.

FT, tutkijatohtori Maarit Koponen tarkastelee alustuksessaan konekääntimien kehittämisessä käytettäviä aineistoja ja niihin liittyviä tekijänoikeudellisia kysymyksiä ja kompastuskiviä. Hän työskentelee Helsingin yliopiston Digitaalisten ihmistieteiden osastolla MeMAD-hankkeessa.

Lakimies Karola Baran avaa konekääntämiseen liittyviä juridisia ongelmia ja sopimuskäytäntöjä suomalaisessa kontekstissa. Baran työskentelee Suomen kääntäjien ja tulkkien liitossa.

Raportti Kollektiivinen tekijyys ja kulttuuriperintö -seminaarista 12.4.2019

Väitöskirjantekijät Sanna Lehtinen ja Tuomas Mattila olivat Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin kevään toisen seminaarin puhujina. Esitelmät herättivät vilkasta keskustelua luovuuden määrittelystä ja kulttuuriperinnön suojelun motiiveista.

Sanna Lehtinen

Tulevien sukupolvien kulttuuriset oikeudet – kulttuuriperintö ja ilmastonmuutos

Sanna Lehtisen Tampereen yliopiston julkisoikeuden opintosuunnan tohtoriopintojen aihe yhdistää ylisukupolvisen oikeuden kulttuuriperintöön ja ilmastonmuutoksen uhan. Ilmastonmuutoksen seurauksena merenpinta nousee, jolloin esimerkiksi merkittävä kulttuurikohde Venetsia on uppoamassa. Pariisissa on jo koettu muun muassa Louvrea uhkaavia tulvia. Suomessa Unescon maailmanperintökohteista Suomenlinna tulee kärsimään vedenpinnan kohoamisen seurauksena ja sisämaassa sijaitsevan Petäjäveden kirkon 1700-luvulta peräisin olevat puurakenteet kärsivät jo nyt ilmaston lämpenemisestä. Laajin tuho kohtaa Tyynenmeren saaria, joiden vajotessa kokonaiset asuinpaikat häviävät ja kansat kulttuureineen joutuvat muuttamaan. Oman lisäkierteensä tälle tuo se, että kulttuuriperinnöstä tulee sopimusten tarkoittamaa vedenalaista kulttuuriperintö vasta sen oltua yli sata vuotta veden alla.

Ilmastonmuutoksen tuomiin uhkiin on reagoitu eri maissa eri tavalla. Yhdysvalloissa uhkana ovat maastopalot ja niitä aiheuttava kuivuus. Los Angelesin Getty-museo on julistautunut turvallisimmaksi paikaksi taiteelle maastopalojen sattuessa. Venetsiassa puolestaan päiväturisteilta vaaditaan nykyään sisäänpääsymaksua, jolla pyritään tukemaan kaupungin ja kulttuurin selviämistä. Seurauksena voikin olla, että museoista tulee kaikelta suojattuja museobunkkereita ja historiallisista kohteista huvipuistojen kaltaisia paikkoja, ilman yhteyttä siihen kulttuuriin, jonka perinnöksi ne on katsottu.

Saadakseen suojaa kulttuuriperintö täytyy tunnistaa ja tunnustaa. Tässä tehtävässä Unesco on pääroolissa. Tämä ei kuitenkaan tyydytä täysin tutkimusta. Kriittisessä tutkimuksessa on tehty jako viralliseen eli julkisen vallan valitsemaan ja epäviralliseen, usein aineettomaan, kulttuuriperintöön. Jako on keinotekoinen, koska aineelliseen ja tunnustettuun liittyy paljon aineetonta (esimerkiksi Venetsian alueen kieli, keittiö ja tavat). Kulttuuriperinnön käsite perustuu pitkälti toisen maailmansodan jälkeiselle länsimaiselle pohjalle. Aineeton kulttuuriperintö on huomioitu vasta vuodesta 2003 alkaen. Määritelmät ovat länsimaisia, joten ne huomioivat huonosti Euroopan ulkopuolisia arvoja. Kulttuuriperinnön suojelun ongelma on toisinaan myös suojelussa itsessään. Unescon luettelo tuo kohteille statusarvoa, johon liittyy poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä. Tämän johdosta turismi ja rakentaminen kohteen ympärille lisääntyvät. Seuraukset kulttuuriperintökohteen suojelun laiminlyönnistä eivät myöskään ole olleet tehokkaita. Sopimus on solmittu vuonna 1972 ja Unesco on poistanut siitä lukien kaksi kohdetta listalta. Suomessa korkein hallinto-oikeus on puolestaan hylännyt kahdessa tapauksessa Vanhan Rauman asemakaavamuutoksista tehdyt valitukset, molemmissa rakennettiin kauppoja suojeluvyöhykkeelle.

Kansainvälinen oikeus ei tunnista suoraan kulttuuriperintöä, joten kulttuuriperintöoikeus tulee kytkeä osaksi muita oikeuksia ja siihen on viittauksia eri ihmisoikeussopimuksissa. Suomen perustuslain 20 § turvaa kulttuuriperinnön osana ympäristöperusoikeutta. Oikeudellisesti asetelmaan vaikuttaa kysymys siitä, kenellä voi olla oikeus eli ketkä voivat olla oikeussubjekteja.

Perinteisessä ajattelussa, jos tulevat sukupolvet ovat oikeussubjekteja, tulee nykyisillä sukupolvilla oikeuksien vastapainoksi olla myös velvollisuuksia turvata kulttuuriperintö. Tätä ajattelua voidaan verrata kestävän kehityksen periaatteisiin ja siihen, että ihmisoikeudet eivät ole sidottuja tiettyyn paikkaan ja aikaan, vaan kuuluvat kaikille. Ilmastonmuutos ilmentää jo nykyisellään YK:n kannanottojen mukaan suhteiden ylisukupolvisuutta, jolloin nykyiset sukupolvet ovat vastuussa tuleville.

Sääntelyn kannalta maailmanperintösopimus luo kansainvälisen puitteen ja Euroopan neuvoston Faron sopimus sisällyttää kulttuuriperinnön sivistyksellisiin oikeuksiin. Julkisen vallan tulee edistää ihmisoikeuksia, mutta selkeitä prosesseja ei ole. Tämän vuoksi periaatteita on lainattava esimerkiksi ympäristöoikeudesta, jossa valtioiden on oltava varovaisia, huolellisia ja tuettava toisiaan ylikansallisissa ongelmissa. Keskeinen ongelma on, että kulttuuriperintösopimukset eivät tosiasiassa sido, sillä rikkomuksia ei varsinaisesti sanktioida. Ilmastosopimukset puolestaan eivät sisällä säännöksiä kulttuurisista oikeuksista tai kulttuuriperinnöstä. Tämän lisäksi suurista maista lisäksi esimerkiksi Yhdysvallat on lähtenyt Unescosta ja Pariisin ilmastosopimuksesta.

 

Tuomas Mattila

Tekijänoikeudellinen luovuus ja yhteisöllisyyden problematiikka

Tuomas Mattilan oikeustieteellisen tutkimuksen tarkastelun keskiössä on luovuus ja yhteisöllisyys tekijänoikeuden kontekstissa. Yhteisöllisessä luovuudessa näemme teoksen, mutta emme prosessia ja sen taustalla olevaa yhteisöä. Yhteisöllinen luovuus perustuu dynamiikkaan, eikä se ole oikeudellinen käsite. Siinä olennaista on vuorovaikutus, ei niinkään yksinäinen taiteilijanero.

Usein yhteisölliset työt ovat sellaisia, joissa ei tavoitella tekijänoikeutta ja sen hyötyjä (tiede, Wikipedia ja vastaavat). Keskeistä ovat yhteisölliset säännöt, jotka vaikuttavat teoksen syntyyn. Voidaan väittää, että yhteisön luoma muraali on metafora yhteisölliselle taiteelle. Näissä hankkeissa osallistetaan yhteisöä taideteoksen tekemiseen muraaleihin liittyvien omien sääntöjen puitteissa. Työssä voi olla mukana kokonaiskuvasta huolehtiva ohjaaja. Ohjatussa työssä ohjaajalla voi olla tekijänoikeus, muutoin oikeus voi jakaantua. Muraalien tekemisessä luovuutta vaaditaan jo pinnan valinnassa, vielä enemmän työvaiheissa. Lopputulos on teos ja tekijänoikeudellisesti relevantti, mutta kaikkien tekijöiden panosta ja osallisuutta ei tiedetä. Näin ei esimerkiksi muraalia valokuvattaessa tiedetä keneltä kaikilta kysyä lupia. Voisiko yhteisö olla tekijä?

Yhteisöllisyyyden ohella toinen ongelmallinen käsite on luovuus, jollaista työn on oltava saadakseen tekijänoikeuden suojaa. Luovaa työtä on erilaista, etenkin jos teos syntyy osana prosessia. Luova työ voi olla valmistelevaa, jolloin sitten joku muu luo teoksen, ja se voi edellyttää toteuttavaa työtä, joka voi olla luonteeltaan teknistä. Keskeisiä kysymyksiä ovatkin ne, mitä on luovuus, mitä on yhdessä tekeminen, kuka on tehnyt luovaa työtä ja kuka loppujen lopuksi on tekijä.

Luovuuden käsite eroaa taiteentutkimuksen ja oikeuden käyttämän oikeuslähdeopin välillä. Suomen oikeudessa keskeistä omaperäisyys huomioiden teoksen laji ja muoto. Eurooppalaisen standardin mukaan omaperäisyys on tekijän luovan henkisen työn tulosta ja teos kuvastaa tekijänsä yksilöllisyyttä, kun tekijä on tehnyt vapaita luovia ratkaisuja. Mattilan mukaan luovuus ilmenee subjektin identiteetin ilmaisuna. Tekijänoikeus käytännössä puolustaa inhimillistä olemista ja tekemistä. Lähtökohtaisesti algoritmi, tekoäly, eläin tai luonto ei saa tekijänoikeutta. Tekijänoikeus siis korostaa jokaisen ihmisen ainutlaatuisuutta painottamalla tekijän omaperäisyyttä, ei niinkään esteettisyyttä tai taiteellisuutta.

Seminaari tekijyydestä ja kulttuuriperinnöstä pe 12.4.2019 klo 14–16

SEMINAARI TEKIJYYDESTÄ JA KULTTUURIPERINNÖSTÄ PE 12.4.2019 klo 14–16

Kollektiivinen tekijyys ja kulttuuriperintö: uhkia, velvollisuuksia ja oikeudellisia ratkaisuja

 

Aika: pe 12.4.2019 klo 14–16

Paikka: Helsingin yliopisto, päärakennuksen sali 7 (Fabianinkatu 33, 3. krs, esteetön pääsy).

Sanna Lehtinen: Tulevien sukupolvien kulttuuriset oikeudet – uhkana ilmastonmuutos

Venetsia hukkuu, Suomenlinnan rakenteet vaurioituvat merenpinnan kohotessa, Seinen tulviessa Louvre joutuu sulkemaan ovensa ja Tyynellämerellä kokonaisia saaria kulttuureineen pyyhkiytyy mereen. Kuka kantaa vastuun kulttuuriperinnön suojelusta? Esitelmässäni käsitellään tulevien sukupolvien oikeusasemaa ja nykyisten sukupolvien velvollisuuksia tulevien sukupolvien oikeuksien toteutumisesta. Tarkastelussa ovat erityisesti ilmastonmuutoksen aiheuttamat uhat tulevien sukupolvien kulttuurisille oikeuksille sekä voimassaolevien kansainvälisten sääntely- ja sopimusjärjestelmien, kuten Unescon sopimuksien, valmiuksia turvata nämä oikeudet. Millaisia ovat sukupolvien väliset oikeussuhteet maailmassa, jossa ihmisen toiminnan vaikutukset ulottuvat kauemmas tulevaisuuteen kuin koskaan aiemmin?

Sanna Lehtinen (HTM, FM) on kulttuurisiin ja ympäristöön liittyviin oikeuksiin suuntautunut ihmisoikeustutkija, joka valmistelee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa julkisen vallan velvoitteista koskien tulevien sukupolvien oikeutta kulttuuriperintöön.

Tuomas Mattila: Luovuus oikeudellisena käsitteenä ja yhteisöllisten luovien prosessien haaste

Luovuus oikeudellisena käsitteenä kumpuaa tekijänoikeuslain ensimmäisestä pykälästä (”Sillä, joka on luonut kirjallisen tai taiteellisen teoksen…”) sekä useamman tekijän yhteistä toimintaa koskevasta tekijänoikeuslain kuudennesta pykälästä (”Jos kaksi tai useammat ovat yhdessä luoneet teoksen…”). Eurooppalaisessa oikeuskäytännössä ”luovana” on pidetty sellaisen työn tulosta, joka kuvastaa tekijänsä yksilöllisyyttä. Yksilöllisyys ilmenee niissä vapaissa ja luovissa ratkaisuissa, jotka ilmaisevat tekijänsä luovia kykyjä. Kotimaisessa oikeuskäytännössä yhteistekijöiltä on edellytetty luovaa panosta teoksen syntymisen hyväksi. Oikeudellisessa luovuuden määritelmässä korostuu tekijäsubjektin yksilöllisyys. Tämä käsitys luovuudesta voi kuitenkin olla haasteellinen sellaisissa kollektiivisissa luovissa prosesseissa, joissa osallistujien panokset voivat olla eri laatuisia, toteutua eri tavoin ja eri aikoina. Aina ei ole selvää, kenen panos on vaikuttanut teoksen ulkoisesti havaittavaan muotoon tai ylipäätään ollut oikeudellisessa mielessä luovaa. Seminaariesitelmässä tarkastellaan sitä, millä tavoin tekijänoikeuslain käsitys luovuudesta vaikuttaa kollektiivisten luovien prosessien toteutumiseen ja millä tavoin se mahdollistaa ja kannustaa yhteisöllistä luovuutta.

Tuomas Mattila (OTK, VTM) on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija.

Seminaariraportti: ”Siteeraamisen taide – sitaatit kirjallisuudessa ja kuvataiteessa” 31.1.2019

Seminaariraportti: ”Siteeraamisen taide – sitaatit kirjallisuudessa ja kuvataiteessa” Helsingin yliopistossa 31.1.2019

”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektinseminaariin Helsingin yliopiston päärakennukseen oli kokoontunut tammikuun viimeisenä päivänä satapäinen joukko. Seminaaripäivän aikana kuultiin inspiroivia esitelmiä siitä, mitä on sitaattien merkitys kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Aiheesta kuultiin niin juristien, taiteilijoiden kuin tutkijoidenkin puheenvuoroja. Seminaarin tarkoituksena oli etsiä vastauksia siihen, miten taiteen kentällä sitaatteihin pitäisi suhtautua.

Seminaarin avasi ”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektin johtaja Sanna Nyqvist lähtemällä liikkeelle sitaatin eri määritelmistä. Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjan mukaisesti sillä viitataan joko yksinkertaisesti lainaukseen tai kirjallisesta tai suullisesta esityksestä sanasta sanaan lainattuun kohtaan, joka yleensä tieteellisessä, mutta harvemmin kaunokirjallisessa tekstissä varustetaan lainausmerkeillä ja lähdetiedolla. Kuvataiteessa siteeraamiseen kytketään sellaiset käsitteet kuin lainaaminen, viittaaminen, kollaasi, montaasi ja appropriation art. Nyqvist nosti esille, kuinka kuvasitaatti tuo käsitteenä heti mukaan juridisen näkökulman; kuvasitaatti on julkistetusta kuvasta otettu, tekstiin liittyvä kuva, kun on kyse arvosteltavasta tai tieteellisestä esityksestä tai sanomalehtiartikkelista.

Projektin johtaja Sanna Nyqvist avaa seminaarin.

Seminaarin alussa mieltä kiihdyttävä oli Nyqvistin avaama sitaatti-sanan alkuperä. Sitaatti-sana pohjautuu latinankieliseen termiin citatio, joka tarkoittaa kutsua oikeuteen, kutsua todistamaan. Citatio-termin alkuperässä tiivistyi oivallisesti seminaarin lähtökohta: sitaatti on toisaalta elimellinen osa luomistyötä, sillä taiteellinen luominen on aina vanhan taiteellisen tradition hyödyntämistä, mutta institutionalistisesta näkökulmasta katsottuna taiteeseen kytkeytyy myös taiteen asema yhteisössä. Taiteilijat voivat joutua selittelemään tapaa, jolla käyttävät sitaattejaan taiteellisessa teoksessaan. Yhteenvetona voisi todeta, että yhtäältä lainaaminen on vakiintunut osa taiteellista luomista, toisaalta vaatimukset sitaattien merkitsemisestä kirjallisiin ja kuvataiteen teoksiin ovat voimistuneet. Sitaatteihin liittyviä pulmakohtia joutuvat ratkomaan arkisessa työssään niin taiteilijat, galleristit kuin kustantajatkin. Myös taidetta nauttivia kansalaisia askarruttavat sellaiset kysymykset kuin missä menee sallitun ja ei-sallitun siteeraamisen raja.

Taiteilijat korostavat taiteen prosessimaisuutta: Sitaatit ovat luonnollinen osa taiteellista työtä

Kirjailija Laura Lindstedt avasi seminaarin osion, jossa taiteentekijät pohtivat sitaattien merkitystä omasta taiteellisesta tuotannostaan käsin. Lindstedtin omakohtainen puhe pohjautui pitkälti hänen Finlandia-palkittuun Oneiron-romaaniinsa (2015), mutta Lindstedt avasi kuulijoita kutkuttavalla tavalla myös maaliskuussa julkaistavaa kolmatta romaaniaan Ystäväni Natalia (2019) ja esikoisromaaniaan Sakset (2007).

Lindstedtin esitelmä antoi tietoa siitä, millä tavalla kirjailija suhtautuu sitaatteihin ja tieteellisiin lähteisiin kaunokirjallisen teoksensa materiaalina. Oneironia hän kertoi kirjoittaneensa kahdeksan vuotta, ja kirjoittamisprosessin aikana hän kertoi huomanneensa sen, kuinka käsitys sitaateista muuttui. Lindstedt esitteli tapoja, joilla kutoo käyttämänsä sitaatit osaksi omaa romaanikerrontaansa. Oneironissa hän esimerkiksi siteeraa psykoanalyytikko Bruno Bettelheimin kyseenalaisia ajatuksia kibbutseista. Lindstedt kertoi panneensa Bettelheimin tekstiä romaaniinsa siten, että oli asettanut Bettelheimin haastattelutilanteeseen laukomaan suoraan ajatuksiaan. Siteerattu kirjailija on siis fiktiivisenä hahmona läsnä kirjassa. Kirjailijana Lindstedt halusi ottaa selkeästi etäisyyttä Bettelheimiin, minkä vuoksi Oneironin kertoja kritisoi tätä avoimesti (s. 276). Lainattu aineisto siis kehystetään kirjan sisäisellä kritiikillä. Romaanin moniäänisyyttä rakennetaan sitaattien käytöllä ja kommentoimalla niitä eri tavoin.

Laura Lindstedt kertoi siteeraamisesta ja sen haasteista kirjailijan näkökulmasta.

Lindstedt kertoi puheenvuorossaan myös siitä, miksi hän on laittanut romaaniensa loppuun lähteet esille. Oneironissa on ”Sitaatit”-osuus, johon hän on tarkemmin eritellyt sitaatit ja johon hän on lähteistänyt ne, vaikka tällaista menetelmää ei kaunokirjallisuudessa tarvittaisikaan. Uudessa romaanissaan Ystäväni Natalia Lindstedt hyödyntää assosioivaa prosessointia; sen kertojana on terapeutti, jonka kohteena on potilas, Natalia. Kirjan loppuun tulee lähdeluettelo, joka on saanut nimekseen ”Natalian kirjahylly”. Lindstedt sanoo, että hän on ”kuljettanut lähdeluettelon henkilöhahmon alueelle”. Kyseiseen luetteloon kirjailija on laittanut todellisten lähteiden lisäksi myös keksittyjä.

Lindstedt käsitteli esityksessään myös kirjojensa vastaanoton kautta sitaatteja. Hän oli kohdannut runsaasti ongelmia, kun sitaatteja täynnä oleva Oneiron käännettiin englanniksi. Sitaattien käytöstä on angloamerikkalaisessa kulttuurissa aina sovittava ja siitä on välillä myös maksettava. Suurin ongelma oli ollut Scott Walker -sitaattien kanssa. Lindstedt lainaa kirjassaan muutamia rivejä Walkerin kahdesta kappaleesta ja upottaa ne henkilöhahmo Ulriken mielenmaisemaan. Lindstedt ja hänen kustantajansa olivat moneen otteeseen yrittäneet saada yhteyttä Walkeriin, mutta koska Walker ei reagoinut pyyntöihin, sitaatit poistettiin varotoimenpiteenä Oneironin englanninnoksesta ja ranskannoksesta. Oneiron-käännöskokemukset ovat tehneet Lindstedtin varovaiseksi erityisesti musiikkisitaattien kanssa ja vaikuttaneet siihen, miten hän on kirjoittanut uusinta romaaniaan.

Kuvataiteilija, Taideyliopiston Kuvataideakatemian taidegrafiikan lehtori Tatu Tuominen puhui seminaarissa otsikolla ”Kollaasintekijän paljastukset”. Tuomisen esitelmä pohjautui nimenomaan kuvataiteilijan ja tekijän näkökulmaan, ja siinä korostui erityisesti se, minkälaisesta taiteentekemisen prosessista Tuomisen luomistyössä on kyse. Hän työskentelee monimediaalisesti, ja hänen teoksensa toimivat mm. äänen, liikkuvan kuvan ja grafiikan alueilla. Hän kertoi käyttävänsä teoksissaan runsaasti lähdemateriaalia jo olemassa olevista teoksista ja kutsui itseään sämplääjäksi, approprioijaksi, jonka teokset puhuvat monilla äänillä samaan aikaan. Tällainen taiteentekeminen ei ole kuitenkaan Tuomisen silmissä mitään uutta, koska siteeraamista on harjoitettu kautta taiteen historian.

Tuominen esitteli omaa taiteentekijän uraansa aina 1980-lukulaisesta nuoruudestaan lähtien, kun hän oli kavereittensa kanssa tehnyt graffiteja Kulosaaren metroaseman alakäyntitunneliin. Vaikka graffiteja on aina pidetty vastakulttuurina, Tuomisen esityksessä nousi yllättäen esille toinen näkökulma – graffitien tekijöilläkin on eräänlainen kirjaamaton tekijänoikeusjärjestelmänsä, baittauskielto eli kielto omaksua visuaalisia elementtejä ja vaikutteita toisilta. Baittauskiellon takia käsitys tekijyydestä on graffitikulttuurissa yllättävän samanlainen kuin valtakulttuurissakin.

Tuominen esitteli puheenvuorossaan kahta teossarjaansa ja kävi hyvin havainnollisesti läpi sitä, miten ne pohjautuvat jo olemassaoleviin teoksiin. Esillä olivat teokset ”Carceri contemporanei” -sarjasta (2006) ja kollaasisarja ”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889″. Näistä ensin mainitun teossarjan lähtökohtana olivat muutamat Alvar Aallon tekemät rakennuspiirustukset, kuten esimerkiksi Villa Mairean rakennuspiirrokset. Tuomisen kriittisenä lähtökohtana on ollut ajatus, jonka mukaan yksittäinen miesneroarkkitehti voi ratkaista kaikki yhteiskunnan ongelmat piirustuspöydän ääressä. Tuominen oli lähtenyt työssään liikkeelle siten, että oli kasannut Aallon rakennuspiirrosten viivoja, joiden avulla oli tehnyt matriiseja. Matriisit hän oli uurtanut tietokoneen avulla eräänlaiseksi grafiikan laataksi. Teoksen nimen hän oli puolestaan poiminut 1750-luvulta Piranesin teoksesta Carceri d’invenzione, jossa tämä kuvaa maanalaisia vankiloita.

”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889” -teossarja puolestaan lähti liikkeelle Jean-Louis Cohenin kirjasta The Future of Architecture since 1889. Tuominen oli lähtenyt ensin leikkaamaan arkkitehtuurin modernismin historiaa käsittelevän kirjan kappaleiksi ja maalaamalla sen sivuja. Tuominen esitteli esitelmässään mm. sitä, kuinka Cohenin kirjan sivuilla ollut Eiffel-torni oli päätynyt hänen taideteokseensa kollaasimaiseksi materiaaliksi. ”Palasia”-teoksen tarkoituksena oli ollut tutkia alkuperäisyyden ideaa. Millä tasolla alkuperäinen sijaitsee? Onko Tuomisen teos alkuperäinen, vaikka hän on muokannut sitä täysin uuteen uskoon leikkaamalla, asettamalla sen palasia esimerkiksi erilaisten kehyksien sijaan? Kuka on alkuperäisin tekijä tällaisessa taiteen tekemisen prosessissa? Ehkäpä kysymystä vielä monimutkaistaakseen Tuominen rakensi näyttelyynsä ”Taakse jätetty” -nimisen videon, joka sisälsi ”Palasia kirjasta The Future of Architecture Since 1889” -teossarjan tekemisprosessissa ylijäänyttä paperijätettä. Hän sävelsi myös musiikin tähän aiheeseen liittyen.

Tuomisen esitelmä herätti vahvan huomion siitä, että taiteen tulkitsijan tulisi aina pohtia taideteosta lopputuloksen lisäksi prosessin kautta. Olisi hyvä oppia tulkitsemaan taideteoksesta koko taiteentekemisen prosessi, koska se on kirjoitettu modernistisiin ja sen jälkeisen ajan taideteoksiin eksplisiittisesti läsnäolevaksi. Huomio pätee myös Lindstedtin romaaneihin, joissa lähteitä ei ole piilotettu, vaan teoksen luominen on esitetty avoimesti intertekstuaalisena prosessina.

Kirjailija, kustantaja ja kirjallisuudentutkija Kristian Blomberg oli kolmas puhuja taiteilijoiden ja kustantajien ketjussa. Blomberg oli paikalla kustantajan roolissa: hän on ollut pitkään aktiivinen runouden kustantaja Poesia-kustantamossa aina sen perustamisesta lähtien. Blombergin mukaan kustannustoimittajan työssä yhdistyvät lukeminen ja kirjoittaminen. Sitaatit, muotoon liittyvät kysymykset ja muut estetiikan kannalta olennaiset seikat ovat arkea kustannusprosessissa, ja tekijä ja kustannustoimittaja keskustelevat niistä usein.

Blombergin esitelmän otsikko oli ”Kustantajan näkökulma lainaamiseen”, ja hän aloitti esityksensä motolla: ”Sisältöjä tuottaa jokainen, mutta muotoja, jotka tekevät sisällöistä merkittäviä, on hyvinkin harvassa.” Blomberg halusi haastaa kysymyksellään sitä perinteistä ajattelutapaa, että sitaattisuojaa koskevassa keskustelussa usein aletaan puhua vain sitaateista ja niiden oikeutuksesta, kun relevantimpaa voisi toisinaan olla se, että puhuttaisiin muodon siteeraamisesta.

Blomberg peräänkuulutti esitelmässään moniarvoista suhtautumista sitaatteihin. Vaikka usein pohditaan, mikä on alkuperäinen sitaatti ja kuka on alkuperäinen tekijä, tämä pohdinta on usein turhaa, koska usein eri teoksissa käytetään samaa sitaattia. Usein ei myöskään tiedetä, mikä on alkuperäistä. Tässä kohdin Blomberg viittasi esimerkiksi V.S. Luoma-ahon runouteen, jossa moniäänisyys tulee koko ajan esille ja joissa on runsaasti osoitteettomia sitaatteja ja kaikuja aiemmista teksteistä. Blomberg mainitsi Luoma-ahon esimerkkinä runoilijasta, jolle teoksen idea on paljon merkittävämpi kuin tekstuaaliset yksityiskohdat, kuten esimerkiksi juuri sitaattien käyttötapa.

Kustannustoimittajan ominaisuudessa Blomberg on huomannut, että toisinaan eri tekijät ovat samanaikaisesti toisista tietämättään hyödyntäneet samankaltaista ideaa. Hän esittikin ajatuksen, että sitaatin ei ehkä pitäisi koskea niin vahvasti vain yksittäisiä lausumia tai vaikkapa vain juonirakenteita. Blombergin mukaan täytyisi oikeasti pohtia muodon siteeraamista, koska kysymys siitä on relevantti erityisesti luettaessa 2000-lukulaista suomalaista runoutta.

 

Tutkijoiden puheenvuoroja lainoista kaunokirjallisuudessa ja kuvataiteessa

 

Kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvistin esitys avasi tutkijoiden puheenvuoro-osuuden. Hänen kaunokirjallisia lainoja käsittelevän esitelmänsä otsikko oli ”Sitaatti, intertekstuaalisuus, varkaus?”. Nyqvist lähti liikkeelle nostamalla esille erilaisia intertekstuaalisuuden ilmenemismuotoja kirjallisuudessa. Intertekstuaalisuutta voi olla kirjallisuuden lajien lainaaminen, paikalliset sitaatit ja alluusiot. Sitä on myös adaptaatioissa, joissa teos siirretään toiseen lajiin ja ympäristöön. Nyqvistin mukaan sitaatille ei ole kirjallisuudentutkimuksessa selkeää, yksiselitteistä määritelmää, mutta siteeraamisen tehtäviä kaunokirjallisuudessa on helppo osoittaa: teos saatetaan sitaattien avulla liittää traditioon, saatetaan osoittaa kunnioitusta tai kritiikkiä siteerattua kohtaan. Sitaatein saatetaan rikastaa tai rikkoa tyyliä ja näin luoda rajat ylittäviä merkitystasoja. Sitaateilla voidaan haastaa lukijaa tai luottaa jaettuun kulttuuriperintöön. Ne voivat myös olla keino rakentaa uskottavaa fiktiivistä maailmaa.

Kaunokirjallisuudessa ei Nyqvistin mukaan ole vakiintuneita tapoja merkitä sitaatteja – itse asiassa yksi vakiintunut tapa on ollut jättää sitaatit merkitsemättä. Tätä tapa on viimeaikaisissa keskusteluissa kyseenalaistettu. Sitaatteja koskevien kiistojen yhteydessä on esitetty kolme keskeistä argumenttia sitaattien merkitsemisen puolesta. Sitaattien merkitsemistä pidetään (1) reiluna lainattua kirjailijaa kohtaan ja (2) reiluna lukijoita kohtaan, minkä lisäksi on esitetty (3) tiukka tekijänoikeuslain sitaattipykälän (22§) tulkinta, jonka mukaan sitaatti pitäisi merkitä ja lähde ilmoittaa. Kuitenkin Nyqvist nosti esille useita syitä, miksi sitaattien merkitseminen ei ongelmitta sovi kaunokirjallisuuteen: se voi rajoittaa kirjailijan ilmaisukeinoja, sulkea teoksen tulkintamahdollisuuden, rikkoa huolella luodun fiktiivisen maailman tai kaventaa teoksen taiteellista potentiaalia. Uhkana voi olla lisäksi se, että taiteellisen prosessin ja lopputuloksen välillä ei enää nähdä eroa. Käytännön pulmana Nyqvist mainitsi sen, että lainausmerkit ovat kaunokirjallisuudessa jo toisessa käytössä: niillä merkitään lainattua (fiktiivistä) puhetta.

Yhtenä esimerkkinä Nyqvist käsitteli lähteiden merkitsemistä historiallisessa romaanissa. Raija Oranen oli Aurora-romaanissaan siteerannut suomennettuja 1800-luvun kirjedokumentteja Katri Lehdon tietoteoksesta Kytäjän kreivitär: Marie Linderin elämä (1985). Tekijänoikeusneuvoston (lausunto 2015: 13) mukaan Orasen olisi pitänyt tehdä lainaukset ”alalla vallitsevan hyvän tavan mukaisesti selkeästi lähde ja tekijä mainiten”. Nyqvist pohti, missä määrin Orasen kustantajan jälkikäteen kirjastoihin toimittama lähdeluettelo (jota yleensä ei ole romaanin kirjastokappaleisiin lisätty) avitti asiaa. Viimeisimmässä romaanissaan Marsalkan ruusu (2018) Oranen käyttää lainausmerkkejä minäkertoja Mannerheimin puheen sisällä aina lainatessaan dokumenttilähteitä. Nyqvistin mukaan kyse on teknisesti esteettisesti ontuvasta ratkaisusta, joka ei myöskään auta selventämään käytettyjen lähteiden alkuperää.

Oikeustieteen tutkija Anette Alén-Savikko käsitteli esitelmässään tekijänoikeutta ja siteeraamista kuvataiteessa oikeustieteellisestä näkökulmasta. Esitelmässään hän viittasi sekä kansallisiin että kansainvälisiin EU-oikeuden tulkintoihin sitaattioikeudesta. Alén-Savikko pohjusti aihettaan viittaamalla erityisesti omaan parodiaa koskevaan tutkimukseensa sekä selvitykseensä siitä, miten reiluuden käsite täytyisi ymmärtää kuvataiteessa siteeraamisen yhteydessä. Hän kertoi käsittelevänsä ”Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus” -projektissa nimenomaan reiluuden ja appropriaation suhdetta toisiinsa.

Alén-Savikko nosti esille havainnollisesti sen ongelman, joka kuvataiteen alalla nousee, jos kuvataiteen teoksia tarkastellaan tekijänoikeuksien näkökulmasta. Tekijänoikeuksissa on kyse yksinoikeuksista (esimerkiksi kappaleen valmistus-, isyys- ja respektioikeus), ja teoskynnyksen nähdään ylittyvän omaperäisyyden ansiosta. Kuitenkin konkreettinen taiteen tekeminen on paljon monimutkaisempi prosessi, kuin mitä oikeustieteellisesti tekijänoikeuksissa ajatellaan. Esimerkiksi Alén-Savikko otti Andy Warholin, jonka taiteen tekemisen yhteydessä on vaikea pohtia alkuperäisyyden kysymystä. Warholin taiteessa lähtökohtana voi olla jonkin halpakopion tai taiteellisesti ”arvottoman” massamedian kuvan kopioiminen, ja lopputuloksesta on tullut arvokkaampi kuin siitä kuvasta, jota Warhol siteeraa.

Tutkijoiden puheenvuoro-osion päättäneen esitelmän piti kirjallisuustieteen tutkija Minna Siikilä-Laitila. Hän eritteli esitelmässään internetin verkkokeskusteluja, joissa aiheena on ollut fantasiakirjallisuus, ja kysyi, miten lukijat ymmärtävät sitaatit fantasiakirjallisuudessa. Liian kömpelöt ja suorat lainat koetaan ongelmallisina verkkokeskusteluissa. Tästä esimerkkinä hän otti Christopher Paolinin tuotannon, joka on saanut paljon kritiikkiä osakseen erityisesti ”röyhkeinä” pidettyjen nimilainojen takia.

Siikilä-Laitilan mukaan kirjallisia lainauksia arvioidaan neljästä eri näkökulmasta. Kirjailijan maine ja ”aura” vaikuttavat aina lukijan ennakko-odotuksiin ja tapaan, jolla siteeraamista arvotetaan. Kirjailijan taidot puolestaan vaikuttavat konkreettiseen lukukokemukseen sekä siihen, miten lukija arvottaa lukemaansa. Lukijan tietotaso ja lukeneisuus selittävät osittain sitä, pystyykö hän arvioimaan siteeraamisen onnistuneisuutta. Osansa on myös fanikulttuurilla tai antifaniudella. Affektiivinen suhde kirjailijaan tai tämän kilpailijaan saattaa vaikuttaa tapaan, jolla siteeraaminen ja sen oikeutus ymmärretään.

Tekijänoikeusjärjestöjen näkökulma sitaatteihin

Tekijänoikeusnäkökulman sitaattiseminaariin toivat Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilsson, jotka molemmat käsittelivät oman ammattinsa näkökulmasta sitä, miten siteeraaminen aiheena nousee esille tekijänoikeusjärjestöjen arkipäiväisessä työssä. Juha Pihlajaniemi lähti esitelmässään liikkeelle siitä, minkälaisissa asioissa Sanastoon yleensä ollaan yhteyksissä. Sitaattioikeuksia koskevat kysymykset työllistävät häntä Sanaston juristina paljon. Tämä ei olekaan ihme, sillä Pihlajaniemen mukaan kirjallisuuden tekijä on aina siteeraaja ja siteerattava samanaikaisesti. Hän on sitä mieltä, että siteeraaminen-käsitettä käytetään keskustelussa liian varomattomasti oikeustieteen näkökulmasta. Hänen mukaansa sitaatti-sanaa käytetään usein synonyymina tekstilainan kanssa, vaikka näistä vain sitaatti on tekijänoikeuksiin liittyvä käsite.

Pihlajaniemi kävi läpi tekstin käytön tapoja tekijänoikeuden valossa. Tekstiä voi käyttää vapaasti silloin, kun tekijänoikeuden suoja on päättynyt tai kun teksti ei ylitä teoskynnystä tai kyse on vapaasta muuntelusta. Rajoitussäännöksen sallimasta käytöstä on puolestaan kyse mm. silloin, kun opetustilanteessa siteerataan lähdettä. Luvanvaraisessa käytössä tekstilainaan tarvitaan lupa tekijältä tai tekijän valtuuttamalta taholta, kuten Sanastolta. Kiellettyä käyttöä on sellainen, joka rikkoo esimerkiksi oikeudenomistajan moraalisia oikeuksia tai johon ei ole saatu lupaa.

Ison osan esityksestään Pihlajaniemi pohti sitaattioikeuden edellytyksiä. Niitä ovat ensinnäkin julkistettu teos (esimerkiksi yksityiskirjeet olisivat oikeuden ulkopuolella). Toisekseen sitaattioikeuden edellytyksenä on se, että sitaatin täytyy olla hyvän tavan mukainen. Toiseksi se täytyy esittää asiallisessa yhteydessä, niin että tekijä ja lähde tuodaan esille. Kolmanneksi sitaatilla on oltava tarkoituksenmukainen laajuus eli sen mitta täytyy olla perusteltu kontekstissaan. Pihlajaniemen mukaan sitaatin pituudelle ei ole asetettu tarkkoja rajoja, eikä oman tekstin ja lainatun tekstin suhteesta ole säännöksiä, mikä johtaa siihen, että esimerkiksi Tekijänoikeusneuvosto tai muut tekijänoikeuksia punnitsevat instanssit joutuvat aina tapauskohtaisesti arvioimaan, onko siteeraus tehty asiallisesti.

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvaston toiminnanjohtaja Tommi Nilssonin aiheena oli pohtia visuaalisten sisältöjen siteeraamista. Työssään Nilsson joutuu usein tekemisiin oikeuksien hallinnoinnin, taiteen jälleenmyyntikorvauksen, sopimuslisenssikorvausten ja näyttämisoikeuksien kanssa. Erityisesti isyysoikeutta ja näin moraalisia oikeuksia koskevat kysymykset tulevat olennaisesti esille Kuvaston arkityössä. Entistä useammin nykypäivänä häneen otetaan yhteyttä tilanteissa, joissa taiteilijoiden välisiin yhteistyöprojekteihin tarvitaan selvyyttä. Nilsson lähti esitelmässään liikkeelle monen muun Sitaattiseminaarin puhujan tavoin pohtimalla sitaatin määritelmää ja nosti esille sen, kuinka hän joutuu käsittelemään työssään usein sitaatin rajapintoja, ja silloin kyseeseen juristina tulevat nimenomaan tekijänoikeuslain käsitykset teoskynnyksestä, vapaasta muuntamisesta ja isyysoikeudesta.

Esitelmässään Nilsson käsitteli siteeraamiskysymystä nostamalla esille konkreettisia esimerkkejä viimeaikaisista työtehtävistään. Hän esitteli esimerkiksi Ateneumissa keväällä esillä olevaa Frantisek Kuplan näyttelyä ja sitä keskustelua, jota käytiin koskien sitä, millä tavalla ja millä ehdoilla taidenäyttelyn katalogissa voidaan julkaista taidekuvia. Hänen mukaansa kuvasitaattien (tekijänoikeuslaki 25 §) tulkinnan lähtökohtana pidetään usein väitettä siitä, että teoksessa tekstin pitää olla pääasia. Nilsson pohti esitelmässään sitä, mitä tämä ”pääasia” tarkoittaa ja mikä on kuvan ja tekstin välinen suhde tilanteessa, jossa siteerataan nimenomaan kuvaa. Kuitenkin sitaatteja voidaan tulkita myös toisen sitaattikäsityksen kautta eli yleisen sitaatin kautta.

Ovatko sitaatit uhka vai mahdollisuus?

Sitaattiseminaarin päätti paneelikeskustelu, jossa pohdittiin vielä yhteisesti sitä, ovatko sitaatit uhka vai mahdollisuus taiteessa. Apulaisprofessori Pauli Rautiaisen moderoimassa keskustelussa mukana olivat Kansallisgallerian juristi Tuula Hämäläinen, kirjailija Harry Salmenniemi, Sanaston lakimies Juha Pihlajaniemi ja oikeustieteen tutkija Riku Neuvonen. Heistä Harry Salmenniemi toi keskusteluun vahvasti esille taiteellista työtään aktiivisesti tekevän kirjailijan näkökulman, kun muut taas katsoivat asiaa lähinnä juristin silmälasien läpi.

Salmenniemi halusi tuoda esille kirjailijan käytännönläheisen näkökulman. Hän valotti keskustelussa omaa taiteentekemistään ja kertoi, ettei koskaan lähde luomistyössään liikkeelle tyhjästä paperista: hänellä on tietokoneellaan valtavia tiedostoja, joissa on paljon hänen eri aikoina poimimiaan sitaatteja. Kun tekstit ovat olleet pitkään koneella ja hän palaa niihin taukojen jälkeen, hän saattaa olla unohtanut, mistä mikin lausahdus on otettu. Hän saattaa muotoilla tällaista sitaattimateriaalia uudestaan ja käyttää sitä sitten omassa taiteellisessa työssään aineistona, jonka alkuperää hän ei tiedä ja jonka alkuperästä hän ei edes ole kiinnostunut.

Pauli Rautiainen moderoi paneelikeskustelua. Keskustelijoina Riku Neuvonen, Tuula Hämäläinen, Harry Salmenniemi ja Juha Pihlajaniemi.

Salmenniemen mukaan kirjailijat ovat kuitenkin suhteellisen lainkuuliaisia. Hän ei itse halua joutua neuroottiseen pakkotilaan, jossa alkaisi miettiä, voiko käyttää jotakin sitaattia sitaattioikeuksien takia. Salmenniemen lähestymistapa oli erilainen kuin juristikeskustelijoiden. Esimerkiksi Juha Pihlajaniemi näki, että sitaattioikeudella on edelleen merkityksensä. Hän arvioi, että silloin kun jonkun teosta käytetään joidenkin rajoitusten nojalla, rajoitteet ovat hyvin perusteltuja.

Mielenkiintoista keskustelua käytiin päivän polttavista aiheista, kuten siitä, millaisena oikeuden rooli nähdään siteeraamisasiassa taiteen kentällä. Riku Neuvonen totesi, että siteeraamista voitaisiin havainnollistaa palikan ja laatikon esimerkillä. Meillä on tällä hetkellä palikka ja laatikko, johon palikat eivät mahdu – tekijänoikeuslaki ei vastaa taiteentekemisen käytäntöjä. Neuvonen sanoi, että pitäisi saada pora ja taltta, joilla saataisiin parempia reikiä taiteen luomisen laatikkoon. Pitäisi oppia paremmin ymmärtämään siteeraamisen funktioita. Tuula Hämäläisen mukaan juridiikan tulkinnoissa pitäisi olla joustavuutta, myös Tekijänoikeusneuvostossa, jonka jäsen hän on ollut pitkään.

Salmenniemi kysyi, miten tekijän ja kopioidun kirjoittajan intentiot voitaisiin ottaa paremmin huomioon. Hän esitti, että kaikille taiteilijoille kopioiminen ei ole punainen vaate, vaan on esimerkiksi olemassa kirjailijoita, jotka haluavat tulla kopioiduksi. Salmenniemi pelkää, että jos tekijänoikeudet ovat liian rajoittavia, ne alkavat rajoittaa taiteentekemistä ja luovuutta.

Pitkään keskusteltiin myös tekijänoikeuslaissa esiintyvistä määritelmistä alkuperäisestä, uudesta ja itsenäisestä teoksesta. Tuula Hämäläisen mukaan nykytaide on haastanut nämä kaikki käsitteet, ja esimerkiksi kuvataiteessa on tunnettu vaikka kuinka pitkään “kopionkopionkopion” käsite. Salmenniemen mukaan lain kirjan on yksi asia, mutta lain henki on toinen. Salmenniemi otti asiaa havainnollistaakseen esimerkin Lindstedtin Oneironista: on eri asia, jos Salmenniemi itse ottaa Oneironista sitaattipohjan omaan taiteelliseen työhönsä kuin se, että McDonalds laittaisi mainokseensa Oneironin naispäähenkilöt syömään hampurilaisia.

Outi Oja