Raportti seminaarista 16.10: Pelien tekijänoikeuskysymykset ja niihin vastaamisen mahdottomuus

Markus Montola vieraili luennoimassa 16.10. peleihin liittyvistä tekijänoikeuskysymyksistä ja -ongelmista.  FT Markus Montola väitteli Tampereen yliopistosta työllä, joka käsitteli mm. pelien rajoja, pelien subjektiivisuutta, ja pelaajaa luovana toimijana pelin sisällä. Nykyään hän työskentelee Reforged Studiosin mobiilipelisuunnittelijana.

Montola aloitti luentosa käsittelemällä leikin ja pelin käsitteitä. Leikille on usein määritelty olevan esimerkiksi itsetarkoituksellista, vapaaehtoista, puoleensavetävää, aikakäsitykseltään joustavaa ja improvisoitua. Pelien taas nähdään usein olevan formaalia leikkiä, jota määrittävät jonkinlaiset säännöt. Tarkkaa määritelmää on kuitenkin haastava antaa, eivätkä tutkijat ole löytäneet sellaista, josta olisivat yhtä mieltä.

Peleihin liitetään kuitenkin niin kutsuttu taikapiiri, joka määrittää sen, mitä peli sallii. Esimerkiksi jääkiekossa rajutkin taklaukset ja käsirysyt ovat oikeutettuja, vaikka samanlaisia pidettäisiin kaukalon ulkopuolella kiellettyinä. Toisaalta näitäkin käsirysyjä kontrolloidaan säännöillä, joita valvovat jääkiekko-ottelussa tuomarit. Urheiluun liittyy myös ajatus tietynlaisesta käytöksestä, ja esimerkiksi pelin häviäminen tahallaan jostakin taktisesta syystä nähdään usein epäurheilijamaisena.

Nykyään perinteisen urheilun lisäksi suosiota on keräämässä e-urheilu, eli virtuaalipelien ammattimainen pelaaminen ja niissä järjestettävät kilpailut. Ympäri maailmaa e-urheilukisojen yleisöt täyttävät jo stadioneja, ja ilmiö on rantautumassa myös Suomeen. Peleillä voidaankin nykyään katsoa olevan jopa kolme yleisöä: ulkoinen, pelin muista pelaajista koostuva ja ”minä-yleisö”, eli pelin pelaaja itse. Kaikissa peleissä näitä kolmea yleisöä ei toki ole, vaan pelin muoto määrittää sen, millaisia yleisöjä sillä on.

Virtuaalipeleissäkin on tietenkin valtavasti eroja. Vaikkapa yksinkertaista pasianssia ja massiivista moninpeliä, Eve Onlinea, on varsin haastavaa vertailla toisiinsa pelin kategorisointia käyttäen. Siinä missä pasianssi on säännöiltään hyvin yksinkertainen ja tarkkaan rajattu yksinpeli, on Eve Online jatkuvasti kehittyvä, tuhansia ja taas tuhansia pelaajia käsittävä yhteisöllinen ja strateginen keitos, jonka pelaajat ovat kehittäneet esimerkiksi omia radiokanaviaan ja oikeat pelikasinot ryhtyneet antamaan palkintoja pelin sisäisessä valuutassa.
Nykyään monien virtuaalipelien tekeminen vaatii valtavasti työtä ja työvoimaa. Osa yrityksistä onkin erikoistunut esimerkiksi mallintamaan ja suunnittelemaan pelkästään pelien puita tai rautiovaunulinjoja, ja peliyritykset ostavat palveluita useilta eri tahoilta. Siksi voikin olla vaikeaa hahmottaa kaikkia pelin tehneitä tahoja tai sitä, mikä on ollut yksittäisen tekijän panos kokonaisuudelle.

Koska pelien tekeminen vaatii valtavasti suunnittelua ja työtä, Montolan mukaan yksi varmimmista keinoista menestyä alalla on plagiointi. Monet mobiilipeleistä ovatkin suoria kopioita toisista peleistä, mutta oikeusjuttuja niistä nostetaan harvoin, koska plagiointi on alalla niin tyypillistä. Se on myös ymmärrettävää: yksikin virhe pelisuunnittelussa voi johtaa siihen, että peli on epätasapainossa tai pelattavuudeltaan kehno, ja siksi toimivien pelien kopioiminen ja pieni muokkaaminen on huomattavasti turvallisempaa.

Luentonsa loppupuolen Montola omisti erilaisten tapausesimerkkien käsittelylle ja niistä käytävälle keskustelulle. Tapausesimerkkejä olivat esimerkiksi Minecraftin avulla rakennetut, tekijänoikeuksia loukkaavat fanituotokset, journalistien oikeudet käyttää peleistä otettuja kuvien, ja kysymys siitä, missä kohtaa pelaajan tuottama materiaali on taideteos ja missä se on edelleen vain osa peliä ja siten pelin tekijänoikeuksien sisällä. Tarkkoja määritelmiä ja sääntöjä tekijänoikeuksille ja niiden soveltamiselle pelimaailmassa on hyvin vaikea luoda, koska ennakkotapauksia oikeudenkäynneistä ei juurikaan ole, sillä asiat sovitaan yleensä ennen kuin oikeusprosessit pääsevät loppuun. Lisäksi intressiristiriidat johtavat siihen, etteivät pelifirmat oikeastaan edes halua tekijänoikeuskysymyksiin selkeitä vastauksia, koska ne saattaisivat rajoittaa pelintekijöiden vapautta. Oman ongelmansa muodostavat myös eri maiden toisistaan poikkeavat käytännöt.

Lopuksi Montola summasi luentonsa toteamalla, että kukaan ei oikeastaan tiedät kysymyksiin vastauksia, eivät edes pelifirmat.

Kaksi tekstiä parodiasta ja tekijänoikeudesta + oikaisu

Hankkeemme tutkijalta, OTT Anette Alén-Savikolta ilmestyi syyskuussa myös sähköisessä muodossa aiemmin julkaistu artikkeli, Vakavasti otettava (va)iva – tekijänoikeudellisia huomioita parodiasta. Artikkelissa Alén-Savikko tarkastelee parodiaan liittyviä tekijänoikeudellisia kysymyksiä, kuten parodian epäitsenäistä luonnetta ja parodisen ilmaisun suhdetta tekijänkunniaan. Kirjoitus valottaa parodiaa oikeudellisesta näkökulmasta, mutta myös sen suhdetta kirjallisuuden ja taiteen tutkimuksen näkökulmiin parodiasta. Artikkeli on osan Viestintäoikeuden vuosikirjaa 2015 ja sen voi lukea täältä. (Artikkelin lukeminen vaatii Edilexin käyttöoikeudet.)

Artikkelia on käytetty lähteenä tekijänoikeusneuvoston lausunnossa 2017:4 (18.4.2017), jossa oli kysymys kuvataiteen tekijänoikeudesta ja parodiasta. Taiteilijan (Miina Äkkijyrkkä) teoksia oli hyödynnetty toisen taiteilijan (Bjarne Melgaard) maalauksissa vedoten parodisiin tarkoitusperiin. Neuvoston mukaan myöhemmät teokset eivät loukanneet toisen taiteilijan tekijänoikeutta. Lisää tapauksesta voi lukea täältä.

Lisäksi Alén-Savikko kirjoitti Voimaan kolumnin syyskuussa samoihin teemoihin liittyen otsikolla Parodia elää. Eläköön. Tutkimusprojektimme lokakuun uutiskirjeessä väitettiin virheellisesti, että kolumni oli julkaistu Imagessa, vaikka kyse oli Voiman verkkojulkaisusta. Pahoittelemme virhettä. Alén-Savikon kolumnin voi käydä lukemassa täällä.

Seminaari maanantaina 16.10. klo 14-16: “Jaettu tekijyys peleissä”

Markus Montola vierailee luennoimassa 16.10. aiheesta pelin jaetusta tekijyydestä.  FT Markus Montola väitteli Tampereen yliopistosta työllä joka käsittelee mm. pelien rajoja, pelien subjektiivisuutta, ja pelaajaa luovana toimijana pelin sisällä. Nykyään hän työskentelee Reforged Studiosin mobiilipelisuunnittelijana. Montola kuvailee aihettaan seuraavasti:

”Pelit ovat poikkeuksellisen monimuotoinen kulttuurinen ilmaisumuoto, jonka skaala vaihtelee vartin kestävästä pasianssista satojen tuhansien pelaajien pysyviin virtuaalimaailmoihin. Pelaajan rooli peleissä vaihtelee fyysisestä toimijasta tai matemaattisten ongelmien ratkaisijasta luovaan toimijaan, joka voi panostaa pelinsisäisiin teoksiinsa satoja tunteja. Ja pelit luonteeltaan voivat yhdistellä kaikkia muita ilmaisumuotoja — siis paitsi kuvaa ja ääntä myös kulinarismia ja karttadataa. Tässä esityksessä Markus Montola esittelee pelien luonnetta ja monimuotoisuutta, ja avaa keskustelua harvinaisen monimutkaisista pelien tekijyyteen liittyvistä kysymyksistä.”

Luento pidetään 16.10. klo 14-16 Helsingin yliopiston päärakennuksen salissa 7 (Fabianinkatu 33, uusi puoli). Esteetön kulku tilaan hisseillä.

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Raportti Outi Ojan luennosta 11.9. “Digitaaliajan suomalainen runous ja käsitys tekijyydestä”

Avokadopasta-ajan runoutta

Tukholman yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden lehtori, FT ja hankkeemme tutkija, Outi Oja, piti seminaariluennon 11.9. aiheesta ”Digitaaliajan suomalainen runous ja käsitys tekijyydestä”. Oja aloitti luentonsa kuvaamalla nykyaikaa ”avokadopasta-ajaksi”, ja vaikka kuvaus aluksi aiheuttikin kuulijoissa hilpeyttä, se osoittautui luennon edetessä varsin osuvaksi. Kuvauksen taustalla oli ajatus siitä, että ilmiöitä kertomuksellistetaan. Klikkiotsikot mediassa ovat yleistyneet, ja faktasisällön sijaan pyritään vetoamaan lukijoiden tunteisiin. Sosiaalinen media on myös osaltaan aiheuttanut sen, että erilaiset sisällöt leviävät valtavalla nopeudella.

Näihin ilmiöihin liittyy myös internetin myötä syntynyt laajempi mahdollisuus osallistua yleiseen keskusteluun ja saada omia tekstejä julkisiksi. On väitetty, että internet demokratisoisi tekstien tuotantoa – mutta toisaalta myös kaupallistuminen näkyy kirjailijoiden ja kirjojen brändäyksenä. Yleisökeskustelussa tästä nostettiinkin esimerkeiksi Miki Liukkosen O ja vuosittain Finlandia-voittajan ympärillä pyörivä mediahälinä.

Toisaalta lyriikka kulkee usein valtavirran trendejä vastaan, ja Ojan mukaan niin nytkin. Runoilijat eivät useinkaan brändää itseään tai kirjojaan. Koska lyriikkaa on vaikea kaupallistaa, eikä sen parissa liiku suuria rahoja, runoilijat uskaltautuvat tekemään erilaisia esimerkiksi prosaisteja useammin. Internet ja runouden digitalisaatio ovat rohkaisseet uusiin kokeiluihin.

Oja esitteli myös runouden julkaisutilannetta Suomessa 2000-luvulla. Suomessa julkaistiin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vähän yli sata runokokoelmaa vuosittain, joskin määrä vaihteli jonkin verran vuositasolla. Kustantamojen julkaisujen lisäksi myös omakustanteiden julkaisu kukoisti: niitä julkaistiin 400–500, eli huomattavasti enemmän kuin kustantamoiden julkaisemia kokoelmia. Esikoisrunoilijoiden keski-ikä on kohonnut viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana: 1960-luvulla debyntantit olivat noin 25-vuotiaita, 2000-luvulla noin 30-vuotiaita.

2000-luvun pienkustantamot ovat keskittyneet lyriikkaan aikaisempaa enemmän. Tällaiset pienkustantamot eivät käytä juurikaan rahaa markkinointiin tai kustannustoimittamiseen, vaan keskittyvät lähinnä julkaisemaan kirjoja yksi kerrallaan. Esimerkkejä 2000-luvun uusista pienkustantamoista ovat esimerkiksi Savukeidas, Ntamo ja Poesia.

Seuraavaksi Oja siirtyi käsittelemään nykylyriikan ominaispiirteitä sitä romantiikan ajan lyriikkakäsityksiin peilaten. Romantiikan lyriikkakäsityksessä alkuperäisen teoksen ja teoksen luojan käsitteet ovat keskeisessä asemassa. Teoksen tekijä liitetään voimakkaasti itse teokseen, ja usein teosta on myös tulkittu sen kirjoittajan elämän kautta ja sen on katsottu ilmentävän hänen näkemyksiään. Teoksen alkuperäisyys ja ainutlaatuisuus ovat myös olleet keskiössä: jokaista teosta on pidetty uutena ja tavallaan muusta taiteesta riippumattomana.

2000-luvun lyriikka eroaa paljon romantiikan ajan runoudesta. Minä- tai tekijäkeskeisyys on siirretty syrjään ja esimerkiksi flarfissa aiempaa tekstimateriaalia saatetaan kierrättää suuriakin määriä – tai koko runo saatetaan kirjoittaa muista lähteistä poimittuja lauseita yhdistellen! Runouden puolella kokeellisuus ja epäkaupallisuus ovat vallanneet tilaa ja esimerkiksi lavarunouden suosio on kasvanut. Kirjallista ilmaisua, installaatiota ja ääntä yhdistelevät kokonaisuudet ovat myös yleistyneet. Runous ei myöskään pyri vastaamaan suurten massojen toiveisiin ja tarpeisiin, vaan se nähdään usein vapaana taidemuotona.

Lainailu ja erilaiset käsitteelliset kokeilut johtavat Ojan mukaan kuitenkin monenlaisiin kysymyksiin: Mikä runoissa on tekijän omaa luovaa ilmaisua ja mikä taas yhteisomaa? Missä kulkee itsenäisen teoksen tai jäljittelyn ja plagioinnin raja? Mikä tekee taideteoksesta taideteoksen? Missä määrin kokeilut voidaan nähdä esimerkiksi kommentteina tai kritiikkinä alkuperäisteoksen/-aineiston suhteen?

Oja päätti esitelmänsä näihin kysymyksiin. Niitä seuranneessa yleisökeskustelussa pohdittiin laajemmin myös taideteoksen ainutkertaisuutta, internetin asettamia teosomistuksen ja teoskappaleiden määrittelyn haasteita sekä tekijänoikeuksien ongelmia digitalisaation ja internetin aikakautena.

 

Seminaari 11.9. klo 14-16: Digitaaliajan suomalainen runous ja käsitys tekijyydestä

Projektimme seuraava seminaari järjestetään 11.9. klo 14-16. FT, hankkeemme tutkija Outi Oja on suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori Tukholman yliopistossa. Hänen tutkimuskohteisiinsa kuuluvat kirjalliset väärennökset, lyriikan teoria (erityisesti metalyriikka), teknologiapainotteinen kirjallisuuden opetus ja suomalainen nykykirjallisuus. Luentonsa aihetta Oja kuvailee seuraavasti:

Digitaaliajan suomalainen runous ja käsitys tekijyydestä

2000-luvulla suomalaisessa digitaaliajan runoudessa ovat yleistyneet erilaiset konseptualistiset eli käsitteelliset kokeilut, joilla tietoisesti horjutetaan käsitystä yksilöllisestä ja originaalisesta tekijyydestä. 2000-luvulla on puhuttu demokraattisesta internet-ajasta, jolloin kenen tahansa on mahdollista julkaista tekstejä, muokata niitä ja osallistua tekstien muokkaamisen ja kierrättämisen kulttuuriin tekijänä tai vaikkapa julkaisijana. Suomalaisella kirjallisuusinstituution kentällä erityisesti runous on vähitellen irrottautunut kirjallisuuden lajina perinteisestä kustannustoiminnasta: runoutta on nimittäin 2000-luvulla julkaistu entistä enemmän tarvepainatteisesti, ”kirja kerrallaan” -ideologian mukaisesti. Näin lyriikka on kirjallisuusinstituution sisällä alkanut irrottautua perinteisestä markkinavetoisesta kustannustoiminnasta ja alkuperäisyyden ideologiaan pohjautuvista tekijänoikeuksien kaupallisista perusteista.

Esitelmässäni erittelen kirjallisuusinstitutionaalista muutosta, jonka keskellä digitaaliajan suomalainen runous elää. Käsittelen myös niitä 2000-luvulla tehtyjä runouden kokeiluja, jotka haastavat perinteisiä, romantiikan ajalta periytyviä käsityksiä tekijyydestä. Suomalaiset 2000-luvun runoilijat ovat esimerkiksi julkaisseet kollaasimaisia tekstejä, jotka koostuvat ainoastaan jo olemassa olevien kaunokirjallisten teosten sitaateista. He myös kirjoittavat yhteisöllisiä teoksia, joiden tekijyyttä on vaikea määritellä; kollektiivisuudella runous pyrkii suuntaamaan pois romantiikan aikaisesta yksilöllisen taiteilijaneron myytistä.​

Paikka: Helsingin yliopisto päärakennus, auditorio III (vanha puoli). Esteetön kulku päärakennuksen uuden puolen kautta. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

”TÄÄ ON IHAN HIRVEÄ AMMATTI, TÄTÄ PITÄÄ IHAN TOSISSAAN HALUTA” -iltapäiväseminaari taiteilijuudesta ja taiteilijan toimeentulosta 2010-luvun Suomessa perjantaina 1.12.2017

”TÄÄ ON IHAN HIRVEÄ AMMATTI, TÄTÄ PITÄÄ IHAN TOSISSAAN HALUTA” -iltapäiväseminaari taiteilijuudesta ja taiteilijan toimeentulosta 2010-luvun Suomessa perjantaina 1.12.2017 Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksen (Yliopistonkatu 4) salissa 673.

SEMINAARIN ESITTELY

”Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos” -tutkimushanke (2016-2019) tarkastelee monitieteisesti tekijän asemaa ja oikeuksia nykypäivän taidemaailmassa. Se koostuu viidestä osahankkeesta, joista yhdessä on tutkittu, voidaanko nykymuotoista tekijänoikeusjärjestelmää perustella sillä, että se takaa taiteilijoiden työskentelyedellytykset. Osahanketta varten on syksyllä 2016 ja keväällä 2017 kerätty laaja kyselyaineisto muusikkojen, kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden tekijänoikeustuloista. Kyselyn tuottamaa kuvaa tekijänoikeuden merkityksestä taiteilijoille on lisäksi syvennetty taiteilijahaastatteluin.

Tässä taiteilijuutta ja taiteilijan toimeentuloa 2010-luvulla tarkastelevassa seminaarissa julkaistaan tekijänoikeuksien merkitystä taiteilijoiden toimeentulolle tarkastelleen osahankkeen keskeiset tulokset. Seminaarin alustuksissa pureudutaan myös laajemmin taiteilijan asemaan ja työelämän muutokseen Suomessa.

Seminaari järjestetään perjantaina 1.12.2017 Helsingin yliopiston Porthania-rakennuksen (Yliopistonkatu 3) salissa 674. Seminaari on avoin kaikille kiinnostuneille. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan! Saliin on esteetön kulku.

Kahvitarjoilun mitoitusta varten toivomme ennakkoilmoittautumista 17.11.2017 mennessä verkossa osoitteessahttps://elomake3.uta.fi/lomakkeet/19613/lomake.html

Lisätietoja tutkimushankkeesta löytyy verkosta: http://blogs.helsinki.fi/taidejatekijanoikeus/

Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos -hanke toteutetaan Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella vuosina 2016-2019. Hanketta rahoittavat Suomen Akatemia ja Emil Aaltosen säätiö.

SEMINAARIN OHJELMA

12:15 Alkusanat ja tutkimushankkeen esittely
hankkeen johtaja, tutkijatohtori Sanna Nyqvist (Helsingin yliopisto) ja hankkeen tutkija, professori Pauli Rautiainen (Itä-Suomen yliopisto) esittelevät tutkimushankkeen

12:30 ”Tää on ihan hirveä ammatti” – taiteilijuus taiteilijoiden kokemana
hankkeen tutkimusapulainen Vehka Hakonen (Helsingin yliopisto) esittelee tekijänoikeuksien merkitystä taiteilijoille kartoittaneen haastattelututkimuksen tuloksia

12:50 Onko taiteilijuus ihan hirveä ammatti? 
muusikko Kaija Kärkinen, muusikko Petri Laaksonen ja kirjailija J. Pekka Mäkelä keskustelevat Vehka Hakosen johdolla paneelikeskustelussa taiteilijan ammatissa toimimisesta 2010-luvun Suomessa.

13:50 tauko

14:00 Taiteellisen työn yhteiskunnallinen eriarvoisuus prekaarissa taidemaailmassa
kulttuuripolitiikan väitöskirjatutkija Taija Roiha (Jyväskylän yliopisto) pohtii taiteilijuutta 2010-luvulla luokkatutkimuksen näkökulmasta

14:40 Itsensä johtaminen työelämän vastoinkäymisistä selviämisessä
johtamisen psykologian väitöskirjatutkija Krista Kohtakangas (Lapin yliopisto) kertoo itsensä johtamisesta työelämän vastoinkäymisissä

15:20 Tekijänoikeustulojen merkitys taiteilijana toimimiselle Suomessa
oikeustieteen professori Pauli Rautiainen (Itä-Suomen yliopisto) esittelee tekijänoikeustulojen taloudellista merkitystä taiteilijoille selvittäneen kyselytutkimuksen tulokset

16:00 kahvitauko

16:30 Keinoja taiteilijoiden aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi
vanhempi tutkija Pia Houni (Työterveyslaitos) johdattelee paneelikeskusteluun esittelemällä tutkimusperusteisia keinoja taiteilijoiden aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi

16:50 Miten taiteilijuus voisi olla vähemmän hirveä ammatti? 
Vehka Hakonen, Krista Kohtakangas, Pauli Rautiainen ja Taija Roiha etsivät Pia Hounin johdolla paneelikeskustelussa toimenpidesuosituksia taiteilijan aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi.

17:30 Yleisökeskustelu
Paneelin jälkeen on vielä aikaa yleisökeskustelulle päivän teemoista.

18:00 seminaari päättyy

SEMINAARIN PUHUJIEN ESITTELY

Vehka Hakonen opiskelee teologiaa ja yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Hän toimii tutkimusapulaisena Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos –hankkeessa.

Pia Houni työskentelee vanhempana tutkijana Työterveyslaitoksella, jossa hän johtaa osana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa ArtsEqual –hanketta tutkimusryhmää, joka tutkii, miten taide lisää hyvinvointia ja edistää tasa-arvoa ja osallisuutta.

Krista Kohtakangas valmistelee armollisesta itsensä johtamisesta johtamisen psykologian väitöskirjaa Lapin yliopistossa. Hän on tutkinut muun muassa vastoinkäymisiä urallaan kohdanneita yrittäjiä.

Kaija Kärkinen on laulaja ja sanoittaja, joka toimii Säveltäjät ja sanoittajat Elvis ry:n puheenjohtajana. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta.

Petri Laaksonen on tuottelias laulaja-säveltäjä, jonka vuonna 1994 julkaistun esikoisalbumin Täällä Pohjantähden alla nimikkosävelmästä ”Täällä Pohjantähden alla” on muodostunut kiinteä osa kirkko- ja joulukonserttien ohjelmaa.

J. Pekka Mäkelä on kirjailija ja kirjallisuuden suomentaja. Hän on julkaissut tieteisromaaneja ja kääntänyt tieteiskirjallisuutta.

Sanna Nyqvist toimii yleisen kirjallisuustieteen tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa, jossa hän johtaa Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos –hanketta. Hän on tutkinut muun muassa pastissia ja kirjallisia väärennöksiä.

Pauli Rautiainen työskentelee oikeustieteen professorina Itä-Suomen yliopistossa. Hän toimii samalla tutkijana Helsingin yliopiston Taide, tekijänoikeus ja tekijyyden muutos –hankkeessa sekä Taideyliopiston ArtsEqual-hankkeessa, jossa tarkastella miten taide voi lisätä yhteiskuntaan tasa-arvoa ja hyvinvointia.

Taija Roiha valmistelee taiteellisen työn tekemisen olosuhteita sukupuolen näkökulmasta tarkastelevaa kulttuuripolitiikan väitöskirjaa Jyväskylän yliopistossa. Hän on työskennellyt aiemmin Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa ja Taiteen edistämiskeskuksessa.

Raportti toukokuun seminaarista: Tekijän kuva suomalaisessa tekijänoikeudessa

Toukokuun seminaarissamme 22.5. vieraili OTT, VT Martti Kivistö. Kivistö käsitteli esitelmässään tekijyyttä ja tekijän kuvaa suomalaisessa tekijänoikeudessa. Hän lähestyi aihetta sen historian kautta kartoittamalla suomalaisen tekijänoikeuslainsäädännön vaiheita aina 1870-luvulta nykypäivään asti.

Kivistö jakoi esitelmässään suomalaisen tekijänoikeuden historian viiteen vaiheeseen: autonomian aikaan (1870-1910 –luku), itsenäisyyden alkuaikoihin (1920-1930 –luku), sodanjälkeiseen aikaan (1940-1960 –luku), hyvinvointivaltion aikaan (1970-1980 –luku) ja EU-jäsenyyden aikaan (1990-2010 –luku). Samalla hän tähdensi kuitenkin, että tällaiset rajaukset ovat vain yksi tapa hahmottaa historiaa. Tekijänoikeudessa tapahtuneita muutoksia ei voida täysin ajoittaa tarkkoihin vuosiin tai päivämääriin, koska monet niistä tapahtuivat pitkien prosessien seurauksena.

Autonomian ajan keskeisin käänne tapahtui vuonna 1880, kun voimaan astui ensimmäinen asetus kirjailijan ja taiteilijan oikeuksista. Vaikutteita asetukseen haettiin muun muassa Saksasta, Ranskasta, Isosta-Britanniasta ja muista Pohjoismaista. Toisaalta ensimmäinen kansainvälinen yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta, Bernin sopimus, solmittiin Sveitsissä vasta vuonna 1886 (ja Suomi liittyi siihen vasta vuonna 1928). Autonomian ajan tekijänoikeuslainsäädännössä tekijyyteen liitettiin ajatus tekijästä henkisen työn tuloksen omistajana ja ammatinharjoittajana. Säätyvaltiopäivien keskusteluissa korostui usein tekijän rooli kansantalouden toimijana ja mm. kielipolitiikkaan liittyvän kansallisen ohjelman agenttina.

Itsenäisyyden alkuaikojen keskeisimpänä tekijänoikeudellisena askeleena Kivistö esitteli vuonna 1927 voimaan tulleen lain tekijänoikeudesta henkisiin tuotteisiin. Vaikutteita haettiin myös yhä enemmän muista Pohjoismaista, joskin saksalaisen tieteisopin vaikutus oli edelleen tuntuvaa.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä tekijyyteen liittyvä ajattelu alkoi kehittyä abstraktimpaan suuntaan. Taustalla oli tekijänoikeuden muutos henkisen työn suojaamisesta kohti formaalimpia varallisuusoikeuksia. Tekijälle soviteltiin roolia näiden määräämisoikeuksien subjektina. Juuri itsenäistyneessä valtiossa tekijöiden suojaaminen nähtiin myös sivistysvaltion mittarina, ja vuoden 1927 lain tärkeänä pontimena olikin kelpoisuus liittyä Bernin sopimukseen.

Sodanjälkeisen ajan suuri hanke oli yhteispohjoismainen lainvalmistelu, joka jatkui aina 1950-luvun lopulle. Lainvalmistelu sekä ruotsalaisten ja tanskalaisten johdolla käyty tieteellinen keskustelu keskittyi käsitteellisiin kysymyksiin, joiden valossa tekijyys nähtiin ensisijaisesti muodollisena oikeusasemana..

Vuonna 1961 voimaan astui nykyinen laki tekijänoikeudesta kirjallisiin ja taiteellisiin teoksiin. Lakia valmistellut tekijänoikeuskomitea järjesti useita lausuntokierroksia, mikä toi aiempaa selvemmin esille mm. erilaisten tekijäryhmien näkemyksiä tekijänoikeudesta. Tekijöiden kollektivisoituva edustus markkinoilla järjestöjen kautta alkoikin näkyä jo 1950-luvulla.

Hyvinvointivaltion kaudella 1970-luvulta alkaen tekijänoikeuslainsäädäntö keskittyi jo olemassa olevien säädösten tarkentamiseen ja lain päivittämiseen uuden teknologian alkaessa vaikuttaa teosten käytön markkinoihin yhä nopeammassa tahdissa. Lainsäädäntöä rakennettiin erilaisten kollektiivisten ratkaisujen varaan, joissa tekijänoikeusjärjestöjen rooli korostui. Tässä kuvassa tekijä oli ensisijaisesti ammattiryhmänsä edustaja, jonka puolesta markkinoilla toimi kollektiivi. Hyvinvointivaltion tekijä oli myös kulttuuri- ja sosiaalipoliittinen toimija, toisinaan teknologisen murroksen jalkoihin jäävä syrjäytyjäkin.

EU-jäsenyyden aikaa Kivistö käsitteli hieman suppeammin, koska se oli suurimmalle osalle kuulijoista käsiteltävistä ajanjaksoista tutuin. Keskeisiä elementtejä tekijänoikeuslainsäädännön kehityksessä olivat digitalisaation mukanaan tuomat haasteet ja muutokset, teosten laajamittainen laiton kopiointi ja globalisaatio.

Kuva tekijästä polarisoitui: hänet nähtiin samaan aikaan digitalisaation hyötyjänä, mutta myös sen uhrina. Tekijällä oli toisaalta varallisuuspotentiaalia oikeuksiensa omistajana, mutta samalla häntä kriittisessä keskustelussa pidettiin myös tekijänoikeusteollisuuden marionettina.

Kivistö päätti esitelmänsä käsittelemällä tekijyyden erilaisia diskursseja, jotka hän oli jakanut neljään luokkaan: taiteellisiin, yhteiskunnallisiin, varallisuusarvoisiin ja tekijänoikeudellisiin. Jaon myötä kuulijoille muodostui kuva siitä, miten monista näkökulmista tekijyyttä on mahdollista lähestyä, ja kuinka valittu näkökulma väistämättä aina ohjaa myös mielikuvia siitä, mikä tekijänoikeuden tarkoitus on. Mitään yleispätevää ja kaikkialla toimivaa tekijyyden käsitettä tuskin voidaan hahmotella, mutta mitä paremmin erilaiset diskurssit huomioidaan, sitä kattavampi kuva on mahdollista saavuttaa.

Yleisökysymyksissä esille nousivat tekijänoikeuden henkilökomponentin merkitys tekijänoikeuslainsäädännön historiassa, julkisen keskustelun vähäisyys ja sen syyt sekä tekijänoikeuden rajat: mikä oikeastaan kuuluu tekijälle ja mihin tekijänoikeudet eivät ulotu? Lisäksi keskustelua käytiin siitä, tulisiko tekijänoikeudesta erottaa tekijänoikeusteollisuuden oikeudet ja yksittäisen tekijän oikeudet.

Kivistön esitys oli harvinaislaatuinen, yleistajuinen katsaus tekijänoikeuden historiasta. Vaikuttaakin selvältä, että vastaaville historiaa kartoittavilla yleisesityksille olisi laajemminkin tilausta.

Sanna Nyqvist: Toisen sanoin

Toisen sanoin

 Missä menevät lainaamisen rajat? Kirjailijoiden tapa käyttää toisten kirjoittamia tekstejä herättää kysymyksiä ja kohuja.

Kirjoittanut: Sanna Nyqvist

Menestysromaanissaan Sovitus Ian McEwan kuvaa lontoolaisen sotilassairaalan arkea toisen maailmansodan aikana. Sairaalan ankara kuri ja järjestys vaihtuvat kaaokseen, kun uusi lasti pahoin haavoittuneita sotilaita tuodaan rintamalta. Nuoret sairaanhoitajat puhdistavat mätäneviä haavoja, irrottavat kranaatinsirpaleita ja kohtaavat kuolevien miesten epätoivon. Kuvaus on piinallisen tarkkaa, kirjaimellisesti ihon alle menevää. Mutta kenen tekstiä se on?

Sovitus ilmestyi vuonna 2001, mutta vasta viisi vuotta myöhemmin kävi ilmi, että McEwan on romaaninsa pitkässä sairaalajaksossa lainannut useissa kohdin sanatarkasti erään sairaanhoitajan sotamuistelmaa. McEwan mainitsee muistelman romaaninsa lopussa lyhyessä ”kiitokset” -osastossa, mutta maininnasta ei käy ilmi, miten ja kuinka laajasti hän on teosta käyttänyt.

Lainausten oikeutuksesta kehkeytyi brittilehdistössä useita viikkoja kestänyt sapekas debatti, jonka tuoksinassa McEwania syytettiin plagioinnista.

Kirjailija puolusti lähteiden käyttöään vetoamalla siihen, ettei hän muuten olisi pystynyt luomaan autenttisuuden tuntua historialliseen romaaniinsa. Nimekkäät kirjailijakollegat, jopa erakkoelämästään tunnettu Thomas Pynchon, riensivät puolustamaan McEwania. He korostivat sitä, miten kaunokirjailija luo dokumentaarisesta aineistosta jotakin suurempaa.

McEwanin lainauksia puolustettiin myös sillä, että kirjailijan olisi ollut mahdotonta keksiä yli puolen vuosisadan takaisten lääketieteellisten operaatioiden yksityiskohtia.

Kyse oli kuitenkin monimutkaisemmasta asiasta. McEwanin lainaaman muistelman kirjoittaja ei ollut kuka hyvänsä, vaan yli kolmekymmentä romanttista viihderomaania julkaissut Lucilla Andrews. McEwan ei siis lainannut pelkkää aikalaistodistajan dokumenttia, vaan tekstiä, jonka kirjoittajalla oli kaunokirjailijan taito välittää kokemuksensa tarkasti ja koskettavasti. McEwan ei poiminut Andrewsin muistelmasta vain lääketieteellisiä kuvauksia, vaan kokonaisten kohtausten rakenteita ja yksityiskohtia aina dialogia myöten.

Onko tällainen toisten tekstien käyttö osa normaalia kirjailijantyötä vai epäilyttävää vilunkia? Olisiko McEwanin pitänyt tarkemmin tuoda ilmi lainaustensa laajuus tai pyytää niihin Lucilla Andrewsin lupa? Sovituksen herättämässä keskustelussa oli kyse kirjailijanammatin käytännöistä ja etiikasta.

* * *

Nykyään yleisesti hyväksytyn kirjallisuuskäsityksen mukaan kirjallisuus on aina jossakin mitassa moniaineksista ja intertekstuaalista. Kukaan kirjailija ei kirjoita umpiossa, kaikkien vaikutteiden ulottumattomissa. Silti kirjallisten teosten vastaanottoa ohjaa vahvasti ajatus, että lukemamme teksti on sen kirjoittajaksi merkityn yksilön oman työn tulosta ja heijastus hänen persoonastaan ja kokemusmaailmastaan. Sanomme “luen Kiveä”, kun tarkoitamme Seitsemää veljestä.

Oletettu kytkös kirjailijan ja tekstin välillä horjuu, jos käykin ilmi, että teoksessa on runsaasti aineistoa, jonka alkuperä on toisaalla. Toisin kuin vaikkapa perinteisissä kuvataiteen kollaaseissa, kirjallisuudessa moniaineksisuus ei välttämättä näy päällepäin.

Kaunokirjallisuudessa harvemmin siteerataan lainausmerkkejä käyttäen. Lainauksen rajat voivat olla hämärät, eikä lukija välttämättä tunnista sitä, ellei ole itse lukenut alkutekstiä. Kirjailija on myös saattanut muokata lainaamaansa aineistoa voimakkaasti. Ei siis ole yksikäsitteistä, mitä lainaaminen kaunokirjallisuuden yhteydessä tarkoittaa.

* * *

Kysymys siteeraamisen oikeutuksesta on ollut esillä erityisesti elämäkerrallisten romaanien yhteydessä. Suomessa on viime vuosikymmeninä julkaistu useita taiteilijaromaaneja, jotka valottavat (lähi)historian merkkimiesten ja -naisten sisäistä maailmaa.

Moni tällainen teos on syntynyt syystä tai toisesta hylätyn elämäkerta- tai tutkimusprojektin perustuksille, joten lähdepohja on vahva. Lainausten avulla historialliset henkilöt ovat konkreettisesti läsnä kirjailijan luomassa fiktiivisessä kehyksessä.

Eino Leinon viime vaiheista kertovan Mestarin (1995) jälkisanoissa Hannu Mäkelä kuvailee yksityiskohtaisesti romaaninsa syntyä ja painottaa sen todentuntua: ”Leinon ajatukset ja mietteet ovat hänen omiaan niin pitkälle kuin mahdollista: kirjeet ja proosateokset ovat olleet monen ajatuskuvion pohjana.”

Topelius-romaanissaan Ei kaipuuta, ei surua (2009) Merete Mazzarella on puolestaan merkinnyt tekstiin tähdellä ne lauseet tai kappaleet, jotka ovat suoraa lainausta Topeliuksen kirjeistä tai päiväkirjoista, kuitenkaan täsmentämättä lainausten tarkempia lähteitä. Tällainen lainausten osoittaminen tekstin sisällä on verraten harvinaista. Lukijan uppoutumista Topeliuksen elämään ja aikakauteen tällainen faktan ja fiktion rajapinnan korostaminen saattaa jopa häiritä.

Kuten Mäkeläkin, Mazzarella on varustanut romaaninsa laajalla jälkisanalla, joka valottaa romaanin taustoja, lähteitä ja kirjoitusprosessia. Tällainen selvitys puuttuu Panu Rajalan Intoilijasta (2015), jonka lähteiden käyttö herätti keskustelua sen jälkeen, kun teos oli valittu yhdeksi syksyn 2015 Finlandia-ehdokkaista. Intoilijaa lukiessa huomiota kiinnittää epätasainen lainausten ilmoittaminen.

Osan sitaateista Rajala on laittanut lainausmerkkeihin, esimerkiksi Inhan kirjeet ihastukselleen Aino Krohnille. Osa tekstistä paljastuu sitaatiksi, kun minäkertoja Inha viittaa kirjoituksiinsa, mutta saumoja Inhan oman tekstin ja Rajalan Inhan tyyliä tapailevan tekstin välillä on mahdotonta määrittää tarkasti ilman pikkutarkkaa vertailua alkutekstien kanssa.

Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttosen mukaan Rajalan 400-sivuisessa romaanissa on ainakin sadan sivun verran lainausta Inhan teoksista. Vaikka Inhan teoksia oli mainittu Intoilijan lopusta löytyvässä lähdeluettelossa, lainausten laajuus ja merkitsemättä jättäminen herätti keskustelua.

Ylen haastattelussa (Aamun kirja 12.11.2015) Rajala sanoi, ettei ole laskenut lainauksia sivumääräisesti, mutta romaanissa ”melkein puolet on Inhan ansiota”. Alkujakson Rajala kertoi laatineensa itse samoin kuin ”tilkkeitä” matkakuvausten lomaan. Elämäkertaromaanin lajinkin huomioiden lainaukset ovat mittavia. Paradoksaalisesti juuri epäreiluiksi koettujen Inha-lainausten ansiosta romaani onnistui pyrkimyksessään herättää laajempaa kiinnostusta Inhan kirjailijantyötä kohtaan.

* * *

Finlandia-ehdokkaista löytyy myös toisenlainen lähestymistapa lainaamiseen. Palkinnon voittanut Laura Lindstedt on Oneironissaan merkinnyt sitaatit tekstiin asiayhteydestä riippuen joko kursiivilla tai lainausmerkeillä, jolloin ne erottuvat romaanin kertojan tai henkilöhahmojen puheesta. Sitaattien lähteet löytyvät tarkasti lueteltuina romaanin lopusta, missä on myös sisällysluettelo, kiitokset asiantuntija-avusta sekä erillinen lähdeluettelo.

Paratekstejä eli varsinaista romaania kehystäviä aputekstejä on Oneironissa jo poikkeuksellisen runsaasti. Niiden tehtävä on sama kuin Mazzarellan ja Mäkelän jälkisanoilla: niiden kautta lukijalle hahmottuu luovan prosessin moniulotteisuus. Kirjailija ei vain keksi omasta päästään, vaan hyödyntää monien muiden tekstejä ja asiantuntemusta luodakseen moniulotteisen ja uskottavan taideteoksen.

Lähdeluettelot ja sitaattilistat ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet romaanien ja runoteostenkin lopussa. Yhtäältä siihen vaikuttaa lisääntynyt tietoisuus tekijänoikeuksista, toisaalta kirjailijakunnan saama tieteellinen koulutus. Yliopisto iskostaa kasvatteihinsa velvollisuudentunnon tuoda julki hyödynnetyt lähteet.

Käytäntö ei kuitenkaan aina istu yksiin kaunokirjallisen luomisprosessin ehtojen kanssa, kuten on pääteltävissä Robert Åsbackan jälkisanasta Urkujenrakentajassa. ”Romaanikirjailija lainailee mielin määrin lähteistä jotka ovat hänen ulottuvissaan. Niin on tapahtunut myös tässä kirjassa. Listasta tulisi hyvin pitkä, joten tyydyn kahteen tärkeimpään”, Åsbacka kirjoittaa ja mainitsee taiteilija Sophie Callen teoksen sekä Samuel Beckettin näytelmän käännöksen.

Kyse ei varmaankaan ole siitä, että Åsbacka pyrkisi peittelemään muita käyttämiään aineistoja, vaan siitä, että hän kokee tärkeäksi tuoda esille ne kaksi, jotka ovat keskeisesti vaikuttaneet Urkujenrakentajan syntyyn ja teemoihin.

* * *

Julkisuuteen pulpahtavissa lainauskiistoissa vedotaan nopeasti tekijänoikeuslakiin, mutta usein keskustelijoille on epäselvää, mitä laki suojaa ja mitä se kieltää. Laki onkin hyvin väljäksi muotoiltu. Toisten teosten lainaaminen on turvattu niin kutsutulla sitaattioikeudella (Tekijänoikeuslain 22§), joka sallii siteeraamisen ”hyvän tavan mukaisesti ja tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”.

Mihin rajat piirretään, on tapauskohtaista. Ei ole olemassa edes suuntaa antavaa sallitun sitaatin mittaa. Laki ei liioin sano mitään siitä, miten sitaatti tulisi ilmoittaa.

Suomen oikeushistorian ehkä kuuluisimmassa kirjallisuuden sitaatteja koskevassa kiistassa Korkein oikeus päätti, että Arvo Salo sai Lapualaisoopperassa lainata 150 rivin verran Artturi Vuorimaan muistelmateosta Kolme kuukautta Kosolassa mainitsematta lähdettä.

Määrällisesti lainattua tekstiä oli vajaa yhdeksän prosenttia Lapualaisoopperan kokonaislaajuudesta. Päätös kertoo siitä, että sitaattioikeuden rajat on juridisesti jätetty varsin väljiksi. Kyse on nimenomaan oikeudesta siteerata, ei pyrkimyksestä rajoittaa sitaatteja.

Tekijänoikeuslaki ei kuitenkaan ongelmitta sovi kaikkiin kirjallisuuden muotoihin. ”Pelkästään sitaateista koostuva kirja ei ole sallittu”, kirjoittaa tekijänoikeusasiantuntija Pirkko-Liisa Haarmann lakikommentaarissaan, mutta sitaattikoosteet ovat jo antiikista tuttu kirjallisuudenlaji, cento. Nykyään sitaattipohjaisia teoksia tapaa erityisesti runoudessa.

Esimerkiksi Virpi Alasen samannimiseen blogiin perustuva Löytöretkue on kokoelma valikoituja ja osin muokattuja otteita vanhentuneesta tietokirjallisuudesta. Tällaisissa tapauksissa kirjailijan taito ei ole uuden luomisessa vaan runouden näkemisessä siellä, missä tavallinen lukija ei sitä näkisi.

Postmodernin estetiikan mukaisesti tekijä ei ole omaperäinen luoja vaan bricoleur, keräilijä, joka muokkaa löytämistään kappaleista uuden kokonaisuuden. Alasen teoksessa merkityksensä menettänyt tietoteksti saa uuden elämän kaunokirjallisuutena.

Laki ei myöskään tarjoa absoluuttisia raameja senkään takia, että tekijänoikeus vanhenee. Tekijän oikeudet raukeavat 70 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, jolloin hänen tekstejään voi vapaasti uudelleenjulkaista ja hyödyntää.

Tätä monet kustantajat käyttävät hyväkseen: klassikoista tulee yleensä lukuisia uusintapainoksia ja uudelleenkäännöksiä juuri tekijänoikeuksien rauettua. Muut kirjailijat eivät sen sijaan yleensä riennä työstämään uusia versioista vapautuneista klassikoista, sillä pitkä ajallinen etäisyys on siirtänyt taiteenteon painopisteet muualle.

* * *

Lakiin vedottaessa kyse on oikeastaan moraalista. Yleisesti ajatellaan, että on moraalitonta lainata tai laajemmin hyödyntää toisen kirjoittajan tekstiä ilman, että antaa kunniaa sille, jolle se kuuluu. Tämä arkijärkinen normi soveltuu kuitenkin vain osaan kirjallisuudesta.

Metatasoilla leikkivässä postmodernissa kirjallisuudessa tai muutoin kokeilevassa kirjallisuudessa kirjailijalle käytännössä suodaan suurempi vapaus lainata, eikä kirjailijan oleteta tekevän tarkkaa selkoa lähteistään.

Postmoderni kirjallisuus on lähtökohtaisesti uudelleenkirjoittamista. Muiden tekstien hyödyntämiseen liittyy kapinallinen ele: se on aiemman perinteen kannibalisointia. Toisaalta postmodernia lainaamisvimmaa voi perustella realismilla: elämme jatkuvassa tekstien virrassa, jossa yksittäiset lausahdukset ja katkelmat ovat jo irronneet alkuperästään.

Olisi mieletöntä vaatia esimerkiksi Kari Aronpuroa lisäämään sitaattipohjaisiin teoksiinsa tarkat lähdeviitteet. Lukija kyllä ymmärtää teoksen luonteen ilmankin niitä. Sitaattiaineksen hämmentävyys ja irrallisuus mistään täsmennettävästä lähteestä ovat olennainen osa lukukokemusta.

Toisin on perinteisemmässä proosassa. Sen yhteydessä laajaa lainaamista pidetään poikkeuksena, kuten vaikkapa McEwanin Sovituksen ja Rajalan Intoilijan herättämät keskustelut osoittavat. Ehkä odotustenvastaisesti vaatimus omaäänisyydestä on kaikkein suurin populaarikirjallisuudessa: viime vuosina markkinoilta liiallisen lainaamisen takia vedetyt teokset ovat liki poikkeuksetta olleet viihdekirjoja. Tätä selittää viihdekirjallisuuden kilpailuasetelma: kun teokset noudattavat pitkälti samanlaisia lajikonventioita, lainaamalla kirjailija saa suoraa hyötyä kilpailijansa kustannuksella.

* * *

Kun tarkkoja, yleistettäviä sääntöjä lainaamiselle ei ole, kirjailijalta ja häntä avustavalta kustannustoimittajalta vaaditaan hyvää tilannetajua plagiaattisyytösten torjumiseksi ennalta.

McEwan ja Rajala olisivat pienin muutoksin todennäköisesti voineet välttää plagiointikohut.

Lainatessaan suurelle yleisölle tuntematonta kirjailijaa McEwan ei voinut olettaa, että lukijat tunnistaisivat lainausten laajuuden ja merkityksen. Ilmoittamalla lähteensä epämääräisesti hän tuli lisäksi asettaneeksi itsensä siihen kiusalliseen seuraan kirjallisuushistorian merkkimiehiä, jotka ovat hyötyneet kopioimalla tuntemattomaksi jääneiden naiskirjailijoiden teoksia.

Näin ei olisi käynyt, jos hän olisi jälkisanassaan tarkentanut, mitä ”kiitollisuudenvelka” Lucilla Andrewsille konkreettisemmin tarkoitti. Koska Andrews oli Sovituksen kirjoittamisen aikaan vielä elossa, mikään ei myöskään olisi estänyt kohteliasta kollegiaalista elettä, luvan pyytämistä Andrewsin muistelmateoksen käyttöön.

Rajala olisi niin ikään voinut liittää Intoilijaan jälkisanan, joka selventäisi lukijalle teoksen rakennetta ja Rajalan syitä ammentaa laajasti kohdehenkilön omista kirjoituksista. Jälkisanan puuttuessa nimittäin jää huomaamatta se, miten taitavasti Rajala on sitaattien välejä ”tilkitessään” omaksunut Inhan oman kielenparren.

Tuomalla julki pitkät lainauksensa Rajala olisi samalla voinut korostaa oman kirjailijantyönsä kiistattomia tyylillisiä ansioita, jotka nyt jäivät plagiaattikohun jalkoihin.

 

Teksti on ilmestynyt kirjallisuuslehti Parnasson numerossa 1/2016.

 

 

Sanna Nyqvistin artikkeli “Authorship and Authenticity in Sherlock Holmes Pastiches” on ilmestynyt

Projektin johtajan Sanna Nyqvistin artikkeli Authorship and Authenticity in Sherlock Holmes Pastiches on ilmestynyt Transformative Works and Cultures -lehden numerossa 23. Artikkelin pääsee lukemaan täältä. Artikkeli käsittelee painettua, ”perinteistä” fanifiktiota ja erityisesti sitä, miten fanifiktio käsittelee ja tuottaa tekijyyttä oikeuttaakseen oman olemassaolonsa. Se pohjautuu osittain Nyqvistin kirjallisia pastisseja koskevaan väitöskirjaan Double-Edged Imitation: Theories and Practices of Pastiche in Literature (2010).

Artikkelin pääsee lukemaan täältä.

Seminaari “Tekijän kuva suomalaisessa tekijänoikeudessa” 22.5.2017 klo 14-16

Projektimme seuraava seminaari järjestetään 22.5. aiheesta Tekijän kuva suomalaisessa tekijänoikeudessa. Esitelmän pitäjä, OTT, VT Martti Kivistö, kuvailee aihettaa seuraavasti:

“Tekijä on tekijänoikeuden subjekti, mutta tekijyyttä on lainvalmistelussa ja oikeuskirjallisuudessa käsitelty varsin vähän. Silti lainsäädännön taustalta on löydettävissä vähintäänkin implisiittinen tekijän rooli, kuten ammatinharjoittaja, inspiroitunut taiteilija tai kansallisen tehtävän toteuttaja. Miten tekijänoikeutemme taustalle asettuva tekijän kuva on muuttunut aikojen saatossa? Mitkä ovat nykypäivän tekijyyden piirteitä ja miten ne ilmenevät lainsäädännössä?”

OTT, VT Martti Kivistö on Teosto ry:n regulaatio- ja toimintaympäristöasioista vastaava johtaja. Kivistö väitteli lokakuussa 2016 Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa aiheesta Tekijänoikeus omaisuutena – tutkimus suomalaisen tekijänoikeuden yleisistä opeista (Suomalainen Lakimiesyhdistys 2016). Teoksessa tutkitaan suomalaisen tekijänoikeuden teoreettisten perusteiden muotoutumista 1800-luvun lopulta nykypäivään saakka.

Seminaari pidetään Topelian (Unioninkatu 38) D1-rapun salissa D112. Esteetön kulku rapun E1-kautta. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!