Raportti toukokuun seminaarista: Tekijän kuva suomalaisessa tekijänoikeudessa

Toukokuun seminaarissamme 22.5. vieraili OTT, VT Martti Kivistö. Kivistö käsitteli esitelmässään tekijyyttä ja tekijän kuvaa suomalaisessa tekijänoikeudessa. Hän lähestyi aihetta sen historian kautta kartoittamalla suomalaisen tekijänoikeuslainsäädännön vaiheita aina 1870-luvulta nykypäivään asti.

Kivistö jakoi esitelmässään suomalaisen tekijänoikeuden historian viiteen vaiheeseen: autonomian aikaan (1870-1910 –luku), itsenäisyyden alkuaikoihin (1920-1930 –luku), sodanjälkeiseen aikaan (1940-1960 –luku), hyvinvointivaltion aikaan (1970-1980 –luku) ja EU-jäsenyyden aikaan (1990-2010 –luku). Samalla hän tähdensi kuitenkin, että tällaiset rajaukset ovat vain yksi tapa hahmottaa historiaa. Tekijänoikeudessa tapahtuneita muutoksia ei voida täysin ajoittaa tarkkoihin vuosiin tai päivämääriin, koska monet niistä tapahtuivat pitkien prosessien seurauksena.

Autonomian ajan keskeisin käänne tapahtui vuonna 1880, kun voimaan astui ensimmäinen asetus kirjailijan ja taiteilijan oikeuksista. Vaikutteita asetukseen haettiin muun muassa Saksasta, Ranskasta, Isosta-Britanniasta ja muista Pohjoismaista. Toisaalta ensimmäinen kansainvälinen yleissopimus kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta, Bernin sopimus, solmittiin Sveitsissä vasta vuonna 1886 (ja Suomi liittyi siihen vasta vuonna 1928). Autonomian ajan tekijänoikeuslainsäädännössä tekijyyteen liitettiin ajatus tekijästä henkisen työn tuloksen omistajana ja ammatinharjoittajana. Säätyvaltiopäivien keskusteluissa korostui usein tekijän rooli kansantalouden toimijana ja mm. kielipolitiikkaan liittyvän kansallisen ohjelman agenttina.

Itsenäisyyden alkuaikojen keskeisimpänä tekijänoikeudellisena askeleena Kivistö esitteli vuonna 1927 voimaan tulleen lain tekijänoikeudesta henkisiin tuotteisiin. Vaikutteita haettiin myös yhä enemmän muista Pohjoismaista, joskin saksalaisen tieteisopin vaikutus oli edelleen tuntuvaa.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä tekijyyteen liittyvä ajattelu alkoi kehittyä abstraktimpaan suuntaan. Taustalla oli tekijänoikeuden muutos henkisen työn suojaamisesta kohti formaalimpia varallisuusoikeuksia. Tekijälle soviteltiin roolia näiden määräämisoikeuksien subjektina. Juuri itsenäistyneessä valtiossa tekijöiden suojaaminen nähtiin myös sivistysvaltion mittarina, ja vuoden 1927 lain tärkeänä pontimena olikin kelpoisuus liittyä Bernin sopimukseen.

Sodanjälkeisen ajan suuri hanke oli yhteispohjoismainen lainvalmistelu, joka jatkui aina 1950-luvun lopulle. Lainvalmistelu sekä ruotsalaisten ja tanskalaisten johdolla käyty tieteellinen keskustelu keskittyi käsitteellisiin kysymyksiin, joiden valossa tekijyys nähtiin ensisijaisesti muodollisena oikeusasemana..

Vuonna 1961 voimaan astui nykyinen laki tekijänoikeudesta kirjallisiin ja taiteellisiin teoksiin. Lakia valmistellut tekijänoikeuskomitea järjesti useita lausuntokierroksia, mikä toi aiempaa selvemmin esille mm. erilaisten tekijäryhmien näkemyksiä tekijänoikeudesta. Tekijöiden kollektivisoituva edustus markkinoilla järjestöjen kautta alkoikin näkyä jo 1950-luvulla.

Hyvinvointivaltion kaudella 1970-luvulta alkaen tekijänoikeuslainsäädäntö keskittyi jo olemassa olevien säädösten tarkentamiseen ja lain päivittämiseen uuden teknologian alkaessa vaikuttaa teosten käytön markkinoihin yhä nopeammassa tahdissa. Lainsäädäntöä rakennettiin erilaisten kollektiivisten ratkaisujen varaan, joissa tekijänoikeusjärjestöjen rooli korostui. Tässä kuvassa tekijä oli ensisijaisesti ammattiryhmänsä edustaja, jonka puolesta markkinoilla toimi kollektiivi. Hyvinvointivaltion tekijä oli myös kulttuuri- ja sosiaalipoliittinen toimija, toisinaan teknologisen murroksen jalkoihin jäävä syrjäytyjäkin.

EU-jäsenyyden aikaa Kivistö käsitteli hieman suppeammin, koska se oli suurimmalle osalle kuulijoista käsiteltävistä ajanjaksoista tutuin. Keskeisiä elementtejä tekijänoikeuslainsäädännön kehityksessä olivat digitalisaation mukanaan tuomat haasteet ja muutokset, teosten laajamittainen laiton kopiointi ja globalisaatio.

Kuva tekijästä polarisoitui: hänet nähtiin samaan aikaan digitalisaation hyötyjänä, mutta myös sen uhrina. Tekijällä oli toisaalta varallisuuspotentiaalia oikeuksiensa omistajana, mutta samalla häntä kriittisessä keskustelussa pidettiin myös tekijänoikeusteollisuuden marionettina.

Kivistö päätti esitelmänsä käsittelemällä tekijyyden erilaisia diskursseja, jotka hän oli jakanut neljään luokkaan: taiteellisiin, yhteiskunnallisiin, varallisuusarvoisiin ja tekijänoikeudellisiin. Jaon myötä kuulijoille muodostui kuva siitä, miten monista näkökulmista tekijyyttä on mahdollista lähestyä, ja kuinka valittu näkökulma väistämättä aina ohjaa myös mielikuvia siitä, mikä tekijänoikeuden tarkoitus on. Mitään yleispätevää ja kaikkialla toimivaa tekijyyden käsitettä tuskin voidaan hahmotella, mutta mitä paremmin erilaiset diskurssit huomioidaan, sitä kattavampi kuva on mahdollista saavuttaa.

Yleisökysymyksissä esille nousivat tekijänoikeuden henkilökomponentin merkitys tekijänoikeuslainsäädännön historiassa, julkisen keskustelun vähäisyys ja sen syyt sekä tekijänoikeuden rajat: mikä oikeastaan kuuluu tekijälle ja mihin tekijänoikeudet eivät ulotu? Lisäksi keskustelua käytiin siitä, tulisiko tekijänoikeudesta erottaa tekijänoikeusteollisuuden oikeudet ja yksittäisen tekijän oikeudet.

Kivistön esitys oli harvinaislaatuinen, yleistajuinen katsaus tekijänoikeuden historiasta. Vaikuttaakin selvältä, että vastaaville historiaa kartoittavilla yleisesityksille olisi laajemminkin tilausta.