Taiteilijat ovat ämpärissään eläviä rapuja
Helsingin yliopiston Porthanian isoon luentosaliin oli kerääntynyt noin 200 kuulijaa seminaariin taiteilijuuden taloudellisista edellytyksistä. Seminaarin pääanti perustui Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin tutkijan, oikeustieteen professori Pauli Rautiaisen osahankkeen alustavien tulosten esittelyyn. Rautiainen on tutkinut sitä, miten taiteilijat hyötyvät olemassa olevasta tekijänoikeusjärjestelmästä ja millaisia kokemuksia heillä on tekijänoikeusjärjestelmästä ja tekijänoikeustuloista.
Seminaarin avasi Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin johtaja, FT Sanna Nyqvist johdattelemalla päivän teemaan. Nyqvist nosti esille romanttisen taiteilijamyytin, jonka mukaan taiteilijuuteen on perinteisesti liitetty köyhyys, yksinäisyys ja ulkopuolisuus. Vaikka myytti on jo satoja vuosia vanha, sitä hellitään edelleen. Viimeksi julkisuudessa on ollut esillä historioitsija Teemu Keskisarja ristiriitaisen vastaanoton herättäneellä väitteellään Aleksis Kivestä tyytyväisenä nälkätaiteilijana. Nyqvistin taustoitus johdatti päivän teemaan eli siihen, millä ehdoin taiteentekijöiden luovan työn taloudelliset edellytykset taataan. Vaikka vuosikymmenet muuttuvat, romanttinen taiteilijamyytti elää edelleen.
TM Vehka Hakonen valotti esitelmässään Rautiaisen johtamaa osaprojektia, jonka tutkimusavustajana hän on toiminut. Hankkeessa on kerätty lomakkeilla ja haastatteluilla tietoa tekijänoikeustulojen merkityksestä eri alojen – kuvataiteen, musiikin ja kirjallisuuden – taiteilijoille. Hakosen tekemässä kahdessatoista tutkimushaastattelussa esillä olivat taiteilijan arki ja kokemus. Suurin osa haastatelluista taiteilijoista piti taidetyötä kutsumusammattina ja ajatteli, että taiteella sinänsä on itseisarvo. Erään haastateltavan mukaan taide on ”ainoa paikka, jossa ihminen voi ajatella vapaasti”. Koska rahan saaminen on monesti epävarmaa, taiteilijat katsoivat, että se ei voi olla tärkein motivaattori taiteen luomisessa.
Hakosen haastattelemien taiteilijoiden tulojakauma oli vaihteleva, mutta se oli painottunut pienituloisiin, koska suurin osa taiteilijoista on pienituloisia. Usea haastateltavista tunsi ristiriitaa siitä, että he olisivat halunneet tehdä taidetta kokopäiväisesti, mutta heidän oli kuitenkin tehtävä sitä muun palkkatyön ohessa vähäisten taidetulojen takia. Osalla oli työn lisäksi sivutöitä, osa eli kituuttaen hyvin pienillä tuloilla, osa puolestaan apurahojen turvin. Epävarma taloudellinen tilanne heijastui taiteen tekemisen ehtoihin ja saattoi pirstaloittaa työskentelyä. Osa taiteilijoista työskenteli projektiluonteisesti, osa säntillisin aikatauluin, kun taas osa prosessoi asioita arjen ohessa. Selväksi kävi kuitenkin se, että tulojen muodostuminen pienistä puroista vaikutti taiteen tekemiseen ja teki siitä vaikeampaa.
Taiteilijoiden omia kokemuksia taiteilijatuloista ja tekijänoikeusjärjestelmästä
Taiteilijapaneelissa keskusteltiin taiteilijuuden kokemuksista ja taiteilijatuloista. Vehka Hakosen vetämässä paneelissa mukana olivat kirjailija-dramaturgi Marjo Niemi, sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen ja musiikintekijä-näyttelijä Kaija Kärkinen. Kaikki heistä ovat monipuolisia taiteilijoita, jotka ovat tienneet kutsumuksestaan jo varhain. Kärkinen kirjoitti jo 5-vuotiaana vihkoon taiteilijahaaveistaan, kun taas Hiltunen koki jo alakouluikäisenä ensimmäiset luovat kautensa.
Tekijänoikeusjärjestelmä näyttäytyy kaikille taiteilijoista kannatettavana järjestelmänä. Niemi totesi, että vaikka hän ei kuulu tekijänoikeusjärjestelmän voittajiin, hän kannattaa järjestelmää. Kärkinen vastasi tekijänoikeustulojen olevan muusikoille tärkeitä erityisesti siksi, että ne ovat ainoa tapa saada mikrosiruina oleva taidetulo omaan taskuun. Hiltunen totesi, että hyvistä puolistaan huolimatta tekijänoikeusjärjestelmässä on parantamisen varaa. Hän viittasi Euroopan Unionin lainsäädännön puutteisiin, jotka ovat vaikeuttaneet hänen työtään esimerkiksi silloin, kun hän oli yrittänyt saada Espanjassa painetun sarjakuva-albuminsa piraattiversion pois markkinoilta.
Kaikki keskustelijat pitivät taloudellisia seikkoja ja työtaakkaa työnsä ongelmana. Niemellä on aina epävarmuutta toimeentulostaan. Hiltunen sanoi taloudellisen epävarmuuden tarkoittavan esimerkiksi sitä, ettei lomia ole mahdollista suunnitella etukäteen eikä palkallisia lomia ole. Hiukan selkänojaa hän on saanut säännöllisen stripin piirtämisestä. Kärkiselle suurimpia ongelmia on tuonut turvaverkon puuttuminen. Rahallista epävarmuutta tulee lisäksi siitä, että tekijänoikeustulo ei kerrytä eläkettä.
Vilkkaassa yleisökeskustelussa puhuttiin taiteilijoiden järjestäytymisestä edunvalvonta-asioissa ja taloudellisesta tilanteesta. Esille nousi esimerkiksi se, kuinka raha jakautuu eri taidealoilla sisäisesti epäoikeudenmukaisesti. Kärkinen nosti esimerkiksi esille sen, että musiikkibisneksessä pyörii todella paljon rahaa, mutta sieltä pitäisi tulouttaa tuloja enemmän tekijöille itselleen.
Tutkijapuheenvuoroja taiteilijoiden työnkuvasta ja yhteiskunnallisesta asemasta
Tutkijapuheenvuoroissa väitöstutkija Taija Roiha puhui taiteellisen työn yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta prekaarissa taidemaailmassa. Roiha on aiemmissa tutkimuksissaan ollut kiinnostunut esimerkiksi siitä, minkälainen sukupuolen vaikutus on taiteilijoiden tekijänoikeustuloihin. Hänen mielestään taiteilijakuntaa ei voi lähestyä yhtenäisenä ryhmänä, jonka kaikilla jäsenillä on samankaltaiset edellytykset urallaan. Eriarvoisuutta ryhmän sisällä synnyttävät esimerkiksi yhteiskunnallinen asema – taiteilijan luokkatausta, sukupuoli, ikä, asuinpaikka –, ja kaikki ne vaikuttavat taiteilijan mahdollisuuksiin toimia ammatissaan.
Roiha liitti taidemaailmaan prekaarisuuden käsitteen. Hänen mielestään taiteen kentän toimintaolosuhteet ovat monessa mielessä niin epävarmoja, että ne vaikuttavat paitsi taiteilijoiden taloudellisiin elämänedellytyksiin myös heidän kokemuksiinsa siitä, millaista on olla taiteilijana aikana, jolloin modernit instituutiot ovat kriisiytyneet. Huomionarvoisia vertailukohtia Roiha esitti Suomen ja Britannian sekä Ruotsin välillä. Britanniassa on havaittu, että kaikkein korkeimmista yhteiskunnallisista luokista tulevat taiteilijat ovat yliedustettuina luovan alojen ammattilaisissa. Ruotsalaisista tutkimuksista puolestaan tiedetään, että naistaiteilijoiden tulotaso on miestaiteilijoita matalampi.
Yliopistonopettaja Krista Kohtakangas tekee paraikaa väitöskirjaa Lapin yliopistoon siitä, millaisin strategioin itsensä työllistäjät pystyvät johtamaan itseään työelämän vastoinkäymisten keskellä. Hän keskittyi rinnastamaan taiteilijan ammatin yrittäjän ammattiin sekä pyrki etsimään yrittäjäaineistosta tekemistään havainnoistaan yleisiä päätelmiä, jotka sopivat molempiin.
Kohtakankaalle taiteilijat toimivat edelläkävijöinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa työ muuttuu. Taiteilijat ovat aina osanneet toteuttaa luovalla tavalla itseään ja rakentaa jatkuvasti identiteettiään, ja näistä näkökulmista käsin taiteilijat antavat mahdollisuuden tulkita paremmin myös elämyksellistä ja estetisoituvaa yhteiskuntaa. Kohtakankaan esitelmän jälkeen yleisökysymyksin käsiteltiin erityisesti sitä, millä ehdoin taiteilijan ammattia voi vertailla yrittäjän ammattiin ja mitä ongelmia vertailusta voi koitua.
Dosentti ja vanhempi tutkija Pia Houni nosti esityksessään esille keinoja taiteilijoiden aseman ja hyvinvoinnin parantamiseksi. Suomessa työskentelee tällä hetkellä taidealan liittojen tilastojen mukaan yli 20 000 ammattitaiteilijaa. Houni lähti liikkeelle historiallisesta katsauksesta, jossa eriteltiin taiteilijan rooleja eri aikoina ja jossa edettiin nykypäivän monimuotoisen taiteilijuuden tulkitsemiseen. Tällä hetkellä puhutaan runsaasti ns. hybriditaiteilijuudesta eli siitä, kuinka taiteilija-ammattien työnkuva on laaja-alaistunut ja sirpaloitunut eri syistä. Houni nosti keskusteluun tuoreen norjalaisen tutkimuksen, jonka mukaan taiteilijat käyttävät ajastaan vain 16 % taiteelliseen työhön, 32 % muuhun taidepohjaiseen työhön ja 32 % muuhun työhön. Hän pohti, kertooko tämä yleisistä työn muutoksista yhteiskunnassa ja taideorganisaatiossa vai ensisijaisesti taiteilijoiden tulonmuodostuksen ongelmista.
Houni antoi tarkkoja tietoja taiteilijoiden elämän- ja työnhallinnan haasteista, joita ei välttämättä tunnisteta muussa yhteiskunnassa, kuten terveydenhuollossa. Hän peräänkuulutti taiteilijakeskusteluun eksistentiaalisen hyvinvoinnin näkökulmaa. Ei hyödytä puhua yksinomaan esimerkiksi taloudellisesta hyvinvoinnista, vaan ihminen pitää ymmärtää kokonaisvaltaisena yksilönä, johon vaikuttavat myös henkisyys ja henkilökohtaiset uskomukset fyysisten ja ympäristöllisten aspektien lisäksi.
Uutta tietoa tekijänoikeustulojen merkityksestä taiteilijalle
Itä-Suomen yliopiston oikeustieteen professori ja Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin tutkija Pauli Rautiainen esitteli esityksessään tekijänoikeustulojen talousvaikutuksia kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja musiikissa. Vaikka taiteilijoiden tulonmuodostusta on tutkittu Suomessa 1970-luvulla esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen (aik. Taiteen keskustoimikunta) julkaisuissa, tekijänoikeustuloihin ei ole kiinnitetty erityistä huomiota tai niiden merkityksestä on raportoitu vain suurpiirteisesti. Pitkälti kyse on ollut siitä, että tekijänoikeustuloja koskevaan tutkimukseen on ollut vaikea saada aineistoa.
Rautiaisen raportoima uusi hanke pohjautuu syksyllä 2016 tehtyyn kyselytutkimukseen, joka lähetettiin eri taiteilijajärjestöjen jäsenille (1 385 kappaletta lomakkeita, joista palautui täytettyinä 13,7 %), sekä kahdentoista taiteilijan teemahaastatteluihin. Rautiaisen tutkimuksessa taiteilijoiden kokonaistuloihin laskettiin myös mm. sosiaaliturvatulot ja pääomatulot. Tutkija oli sitä mieltä, että tekijänoikeustulojen merkitystä on syytä tarkastella taiteenaloittain, koska näin pystytään huomaamaan eri taiteenalojen mahdollisesti erilaiset demokratiavaikutukset.
Esityksessään Rautiainen lähti liikkelle vähän provosoivastakin väitteestä, että taiteen luominen on irrationaalista ja taiteilijat toimivat elämässään kaikin puolin taloudellisesti järjettömästi. Tekijänoikeusjärjestelmän hän näkee demokratiavaikutuksen kautta: tekijänoikeusperusteinen tulo mahdollistaa järjestelmän, jossa valtionavun, mesenaattien suosion tai perityn omaisuuden kohdentumisen ei tarvitse ainakaan täysin määrittää sitä, kuka voi ryhtyä taiteilijaksi. Näin tekijänoikeustulo demokratisoi taidemaailmaa.
Tutkimuksen perusteella tekijänoikeustulot ovat tyypillisesti pieniä summia, ja ne jakautuvat hyvin epätasaisesti. Hieman yllättäen aineistossa kirjallisuuden alalla tekijänoikeustulot jakautuivat vielä epätasaisemmin kuin musiikissa. Tekijänoikeuden demokratiavaikutus on tarkastelluista taiteenaloista suurimmillaan musiikissa ja pienimmillään kuvataiteessa. Kirjallisuudessa tekijänoikeuden demokratiavaikutus jäi suhteellisen pieneksi, mikä liittyy osin siihen, että kirjallisuuden alalla apurahajärjestelmä on poikkeuksellisen kattava. Kuvataiteessa tekijänoikeustulot eivät olleet kenellekään tärkein tulolähde, kun taas musiikissa tekijänoikeustulot olivat joilekin taloudellisesti tärkein tulolähde, mutta nämä henkilöt olivat musiikin alan pienituloisia.
Rautiaisen päätelmien mukaan kirjallisuudessa apuraha- ja sosiaaliturvatulo ovat keskeisiä tulonmuodostuksessa ja tuloeriarvoisuuden poistamisessa. Huolestuttavaa on se, että tuloeriarvoisuus on alalla kasvanut: esimerkiksi kirjallisuudessa on vahvistettu apurahajärjestelmän sijaan Sanaston kautta jaettavia lainauskorvauksia, mikä on kasvattanut merkittävästi kirjailijoiden tuloeriarvoisuutta. Kuvataiteessa sosiaaliturvatulo ja muu kuin taiteeseen liittyvä tulo ovat keskeisiä tulonmuodostuksessa ja tuloeriarvoisuuden poistamisessa. Musiikissa puolestaan tekijänoikeustulo ja muuhun kuin taiteeseen liittyvä tulo ovat keskeisiä tulonmuodostuksessa ja tuloeriarvoisuuden poistamisessa.
Vaikka tekijänoikeustuloilla on kannustevaikutusta kokemuksen tasolla, lopulta erittäin harvan taiteilijan tekijänoikeustulot ovat taloudellisesti kovin merkittäviä. Silloinkin kun taiteilija saa suuria tekijänoikeustuloja, niiden suhteellinen merkitys osana hänen kokonaistulojaan ei ole usein kovin suuri.
Taiteilijat rinnastuvat ämpäriin heitettyihin rapuihin
Toimiiko taidekentällä rapuefekti? Ovatko taiteilijat verrattavissa samaan ämpäriin heitettyihin rapuihin – kun yksi rapu yrittää nousta ylöspäin reunaa pitkin, muut ravut vetävät sen saksillaan alas? Tällaisia kysymyksiä pohdittiin Pia Hounin vetämässä loppukeskustelussa, kun tutkijat Rautiainen, Kohtakangas ja Roiha olivat saaneet keskustelukumppanikseen muusikko Petri Laaksosen.
Keskustelijat pitivät rapuvertausta oivallisena. Rautiainen tulkitsi vertausta vasten taidekentällä elävää kateutta: kun apurahoja jaetaan, halutaan jakaa mahdollisimman tasa-arvoisesti, sillä jokaiseen rapuun pitää sattua yhtä paljon. Aktiivisesti esitetyissä yleisökommenteissa nostettiin esille, että kyse voi olla kateusperiaatteen sijaan pikemmin solidaarisuusperiaatteesta: jos apurahoitusta jakavan alan ihmisen eteen laitetaan summa rahaa, hän pyrkii ratkaisuun, jonka kanssa hän pystyy elämään. Tuloksena on apurahoituksen faktinen sirpaloituminen. Yhteistä mieltä tunnuttiin olevan siitä, että rohkeita poliittisia avauksia pitäisi tehdä enemmän ja että tuloeriarvoisuudesta täytyisi päästä eroon rohkeillakin päätöksillä.
Roiha näki taidekentän ongelmana lähinnä sen, että taiteilijaravut on työnnetty samaan ämpäriin, vaikka se ei ole niiden normaali ympäristö. Taiteilijoiden asemaa ei tulisikaan käsitellä muusta yhteiskunnasta erillisenä kysymyksenä, vaan heidät pitäisi ymmärtää yhteiskunnan osaksi – taiteilijoiden ongelmia pitäisi pyrkiä ratkomaan osana muuta yhteiskunnallista keskustelua, ei siitä erillään.
Keskustelua herätti myös markkinatematiikka. On kestämätöntä luokitella eri taiteilijoita ”viihdetaiteilijoiksi” ja ”apurahataiteilijoiksi”, sillä kaikki taiteilijat joutuvat elämään kuitenkin lopulta muun yhteiskunnan keskellä ja osittain sen ehdoilla. Taiteilijoiden rooleja ei saisi yhteiskunnassa rikkoa, koska muuten on vaara, että luodaan ilmaisuvapaudelle rajoitteita, joista tulee turhia pussinperiä taiteilijoiden elämässä ja työuralla. Kohtakangas puhui esimerkiksi siitä, että erilaiset urapolut täytyy sallia. Rautiainen ehdotti, että taidekentän pitäisi järjestäytyä yhdeksi isoksi järjestöksi, jolla olisi mandaatti puhua yhdellä suulla. Näin taiteilijoiden ääntä kuultaisiin paremmin.
Taiteen ja taidepolitiikan kentälle pitäisi tehdä rohkeita poliittisia avauksia enemmän. Petri Laaksosen mukaan taiteilijoiden pitäisi päästä turhasta nöyryydestään ja vaatia tarvittaessa parempia työolosuhteita ja rohkeammin tilaa omalle työlleen. Laaksonen ei nähnyt tätä pelkästään taloudellisena seikkana vaan myös koulutuksellisena kysymyksenä. Taiteilijoiden ja kulttuuripolitiikan tehtävänä on puolustaa myös ruohonjuuritasolta lähtevän koulutuksen tärkeyttä. Jos taito- ja taideaineita vähennetään koulusta, se heikentää samalla myös taiteen ymmärtämistä. Taiteilijuus vaatii aina myös yhteisöä, koska ilman sitä kukaan ei voi sanoa itseään taiteilijaksi.
Outi Oja
Kirjoittaja on Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -projektin tutkija.
Hän on myös Tukholman yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden yliopistonlehtori.