Keppi, porkkana, lanttu

Absurdi = mieletön, järjetön, järjenvastainen, mahdoton”, selittää Kielitoimiston sanakirja. Tuota sanaa käytti Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) toimitusjohtaja Vesa Vihriälä kolumnissaan (5.1.2018) kirjoittaessaan, että ”[v]aatimukset ns. aktiivimallin peruuttamisesta ovat absurdeja”. Vaatimukset ovat Vihriälän mukaan pähkähulluja − jos käännös arkikielelle sallitaan −, koska aktiivimalli on tutkimuksen valossa järkevä. Eri mieltä lienevät ainakin ne yli 120 000 suomalaista, jotka ovat tähän mennessä allekirjoittaneet kansalaisaloitteen mallin kumoamiseksi. Pitäisikö olla huolissaan, kun noin suuri joukko suomalaisia on ilmoittautunut Absurdistanian asukkaaksi? Vai voisiko olla niin, että aktiivimalli ei ole talouspoliittisena toimepiteenä osunut aivan niin hyvin nappiin, kuin sen puolestapuhujat esittävät?

Aktiivimallissa kuten kaikissa talouspoliittisissa toimenpiteissä, on ainakin kaksi puolta: taloudellinen ja poliittinen. Mallin nostattama reaktio on nähdäkseni ennen kaikkea poliittinen − sanan laveassa mielessä. Ei ole syytä epäillä, että SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta tulkitsisi väärin jäsenkenttänsä tuntoja todetessaan, että aktiivimalli ”oli oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selän” (HS 5.1.2018). Mitä muuta Sipilän hallitus sitten on lastannut kamelin kuormaan?

Viime vuoden alussa työttömyysturvaan tehtiin koko joukko kiristyksiä. Työttömyyskorvauksen omavastuuaika pidennettiin viidestä päivästä seitsemään. Kun aktiivimalli palautti viiden päivän omavastuun, palattiin tältä osin vain vuodentakaiseen tilanteeseen. Suurempi muutos oli ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen maksimikeston lyhentäminen sadalla päivällä. Lisäksi käyttöön otettiin työttömien määräaikaishaastattelut, joilla on onnistuttu ainakin poistamaan työttömyyskortistoista sinne kuulumattomia henkilöitä. Lisäksi Vihriälä mainitsee ennen aktiivimallia päätetyistä työvoiman tarjontaan vaikuttavista uudistuksista tiukemmat vaatimukset ottaa työtä vastaan sekä eläkeuudistuksen.

Myös työsuhteen ehtoja muutettiin vuosi sitten useilla säädösmuutoksilla, joiden tavoitteena on ”madaltaa työllistämiskynnystä”, kuten termi kuuluu, eli vähentää työnantajan riskiä uutta työntekijää palkattaessa. Koeaikaa pidennettiin neljästä kuukaudesta kuuteen. Työnantajan takaisinottovelvollisuus tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä irtisanottua työntekijää kohtaa lyhennettiin yhdeksästä kuukaudesta neljään (kuuteen kuukauteen, jos työsuhde on jatkunut keskeytyksettä vähintään 12 vuotta). Lisäksi vuoden 2017 alusta pitkäaikaistyöttömän (vähintään vuoden yhtäjaksoisesti työttömänä olleen) on voinut palkata määräaikaiseen työsuhteeseen perustelematta suhteen määräaikaisuutta. Työsuhteen ehtoja siis liberalisoitiin työnantajan näkökulmasta. OECD:n muutaman vuoden takaisen tilaston mukaan työsuhteen suoja oli Suomessa jo aiemmin jonkin verran heikompi kuin muissa Pohjoismaissa ja huomattavasti heikompi kuin Ranskassa tai Saksassa, jonka työmarkkinoista on Suomeenkin viime vuosina haettu − valikoivasti − esimerkkiä.

Kestää aikansa, ennen kuin edellä mainittujen työttömyyskorvauksen ja työsuhteen muutosten työllisyysvaikutukset nähdään. Aktiivimallin vaikutuksia saatetaan päästä arvioimaan aiemmin. Hallituksen esityksessä todetaan mallin työllisyysvaiktusten arvioinnin olevan ”erittäin vaikeaa” ja viitataan asiaa valmistelleen, valtiosihteeri Martti Hetemäen vetämän työryhmä arviooon, jonka mukaan työllisyys lisääntyisi 5 000 − 12 000 henkilötyövuodella. ”Todennäköisesti työllisyysvaikutus asettuu näiden kahden ääripään väliin”, totesi hallitus esityksessään. Jos se asettuisi juuri puoliväliin eli 8 500 henkilöön, alentuisi työttömyysaste mallin ansiosta 0,3 prosenttiyksiköllä – ei olematonta muttei järisyttävää.

Mallia julkisuudessa aktiivisesti puolustanut ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen (kok) tyynnytteli kriitikkoja muistuttamalla, että käyttöön otettu keppi onkin aika ohut: ”aktiivisuusehdon rikkoutumisesta seuraava sanktio on viisi eikä esimerkiksi 30 prosenttia”. Tällaiset lohdutuksen sanat saattaa joku tulkita niinkin, että myös 30 prosentin kartun käyttöä on harkittu. Mutta jos rangaistus passiivisuudesta on ministerin näkökulmasta suhteellisen lievä, lienee sen kannustinvaikutuskin vähäinen. Elleivät mallin suunnittelijat ole ajatelleet, että käyttäytymistaloustieteilijöiden havaitsema ”tappiokammo” (loss aversion) ajaa työttömät aktivoitumaan. Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn mukaan ihmiset nimittäin inhoavat paljon enemmän tappiota kuin arvostavat saman suuruista voittoa. No, ainakin inhon nostattamisessa aktiivimalli on onnistunut.

Aktiivimallin valmistelua ovat moittineet huonoksi muun muassa työelämän kehittäjä Heikki Rantala ja sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo. Vaikka Suomen mallia luonnehditaan Tanskasta kopioiduksi, se on olennaisesti erilainen. Tanskan malli on velvoittavampi: jos työtön ei ole neljässä kuukaudessa töissä vähintään 149 tuntia, häntä rangaistaan yhdellä omavastuupäivällä  neljässä kuukaudessa. Suomen mallissa aktiivisuusehto täyttyy jo 18 tunnin työllä kolmessa kuukaudessa, mutta rangaistus passiivisuudesta on nelinkertainen Tanskaan verrattuna: yksi omavastuupäivä kuussa eli neljä neljässä kuukaudessa. Tanskassa keppi on siis huomattavasti ohuempi kuin Suomessa, vaikka sitä käytetäänkin herkemmin. aivan kuten Suomessakin, mutta kotoisessa mallissa aktiivisuusehto täyttyy jo 18 tunnin työllä kolmessa kuukaudessa. Suuremmasta tuntimäärävaatimuksesta huolimatta rangaistus on Suome ei ole Tanskan mallissa suurempi kuin Suomessa: kepillä ei lyödä kovempaa kuin meillä mutta kylläkin herkemmin.*

Enemmän kuin rangaistustensa suhteen Suomen aktiivimalli eroaa tanskalaisesta siinä, että meillä puuttuvat sikäläisen järjestelmän positiiviset kannustimet. Kuten Palkansaajien tutkimuslaitos totesi lausunnossaan eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle, Tanskan mallissa työtön voi yhtä työllisyyspäivää kohti pidentää työttömyysturvakautensa kestoa kahdella päivällä. Lisäksi tanskalainen työttömyyskorvaus on suomalaista suurempi: 90 prosenttia palkasta mutta enintään 18 403 kruunua eli päivän kurssin mukaan 2 470 euroa kuussa, johon oikeuttaa 2 744 euron kuukausipalkka. Suomessa samainen palkka tuottaa (ks. laskuri) lapsettomalle 1 563 euron (57 % palkasta) ja vähintään kolmen lapsen vanhemmalle 1 775 euron (65 %) työttömyyskorvauksen kuussa. Työttömyyskorvauksen taso on Tanskassa siis noin puolitoistakertainen Suomeen verrattuna.

Myös Tanskan mallin aktivoinnin taso on aivan toista kuin Suomessa, kuten Kuntaliiton apulaisjohtaja Reijo Vuorento ja kehittämispäällikkö Erja Lindberg kirjoittavat (HS 8.1.2018). Mallia voimakkaasti puolustava Vihriäläkin toteaa, että mallin toimivuuden kannalta on ”tärkeää, että viranomaiset kykenevät tarjoamaan työllistymistä tukevia palveluita koko maassa”, ja vaatii sen varmistamista alkaneen vuoden ensimmäisessä lisäbudjetissa. ”Tärkeää” kuulostaa kovin miedolta sananvalinnalta. Eikö ole suorastaan välttämätöntä, että työvoimapalveluja on tarjolla? Ja eikö tämä olisi pitänyt varmistaa jo mallia suunniteltaesssa? Nähtäväksi jää, millainen summa hallituksen mielestä on riittävä rahoittamaan kasvava palveluntarve.

En tiedä, onko Tanskan mallia suunniteltaessa hyödynnetty käyttäytymistaloustiedettä (sikäläinen työministeriö kyllä tukee sellaista tutkimusta), mutta ainakin tanskalainen järjestelmä näyttäisi olevan sopusoinnussa käyttäytymistaloustietelijöiden tulosten kanssa. Palkinto (työttömyyskorvauksen pidennys) on kaksi kertaa niin suuri kuin vaihtoehtona oleva menetys (työttömyyskorvauksella rahoitettu vapaapäivä omavastuupäivä), mikä on sopusoinnussa sen käyttäytymistaloustieteellisen nyrkkisäännön kanssa, että menetyksen aiheuttama tuska on kaksi kertaa niin voimakas kuin saavuttamisen tuoma mielihyvä. Erittäin aktiivisia työvoimapalveluja voi puolestaan pitää esimerkkinä siiitä ”paternalistisen tuuppamisen” (nudge) politiikasta, jonka kehittely osaltaan toi Richard Thalerille viime vuonna taloustieteen Nobel-palkinnon (ks. Kaisa Kotakorven artikkeli). Tanskan mallissa on siis käytetty keppiä, porkkanaa ja suunnittelijoilla näyttää lanttukin leikkanneen.

Miksi hallitus on kiirehtinyt − kaikkien viime vuonna voimaantulleiden työttömyysturvaa ja työsuhteita koskevien päätösten lisäksi − ajamaan läpi närkästystä herättävän aktiivimallin, josta puuttuvat kaikki Tanskan mallin fiksut elementit? Varmaankin siksi, että hetki on viimeinen, koska eduskuntavaalit pidetään (todennäköisesti) vain runsaan vuoden päästä. Mutta juuri vaalien läheisyyden vuoksi ei ole lainkaan ”mieletöntä, järjetöntä, järjenvastaista” se, että oppositio hyödyntää tilanteen. Pesäpallotermein: kai noin hätäisestä ja helposta syötöstä kannattaa lyödä sydämensä kyllyydestä läpi kentän. Vaalien läheisyys myös lienee osasyy sille, että hallituksen ulkokenttä on yllättävän, hmmm, passiivinen. Kärkipelaajat piiloutuvat räpylöidensä taakse; vain muutama urhoollinen pesävahti jaksaa aktiivisesti puolustaa hallituksen asemia.

Jos huonosti käy, aktiivimalli tuottaa maksimaalisen määrän närää, lisää byrokratiaa ja turhautumista mutta vähän todellisia työllisyysvaikutuksia. Pahimmassa tapauksessa lopputuloksena on tilastokosmeettinen temppurata. Poliittinen kiista, josta ei moralisoivia äänenpainoja todellakaan puutu, peittää alleen tärkeän asian: miten työttömyyttä vähennetään nyt, kun talouskasvu on äitynyt yllättävän nopeaksi. Tämä on ikävää Suomen talouden tulevaisuuden kannalta, sillä nyt on suhdanteiden näkökulmasta ja kenties historiallisestikin sellainen saranakohta, jossa pitäisi pyrkiä nousemaan menetetyn vuosikymmenen jälkeen takaisin kestävälle kasvu-uralle. Suhdanteiden näkökulmasta tilanne on oikea, koska nousukausihan on rakenteellisten uudistusten aikaa. Taloushistorian näkökumasta taas tilanteen tekee otolliseksi se, että 1990-luvun laman pitkä varjo ei enää juurikaan näy työelämässä – niin kuin se näkyi vielä jonkin aikaa sitten vanhimpien ikäluokkien työllisyysasteessa (ks. merkintäni) –, sekä kriittiseksi se, että työikäisen väestön määrä, osuudesta puhumattakaan, on laskussa.

Aktiivimallia on markkinoitu ratkaisuna työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmaan eli siihen, että taloudessa on samaan aikaan sekä korkea työttömyys että runsaasti avoimia työpaikkoja. Kohtaantoa voidaan havainnollistaa Beveridge-käyrällä, joka kuvaa vakanssiasteen [avoimet työpaikat  / (täytetyt työpaikat + avoimet työpaikat)] ja työttömyysasteen suhdetta. Talouden kasvaessa työvoiman kysyntä kasvaa ja työttömyys vähenee: siirrytään Beveridge-käyrällä luodetta kohti. Laskukautena suunta on toinen: avoimien työpaikkojen määrä supistuu ja työttömyys kasvaa eli liikutaan Beveridge-käyrällä kaakon suuntaan. Näin Suomessakn on käynyt, kuten alla olevasta kuviosta voi havaita.1

Työmarkkinoiden kohtaannossa on maiden välillä eroja: mitä lähempänä origoa Beveridge-käyrä on, sitä vähäisempi on työmarkkinoiden kohtaanto-ongelma. Beveridge-käyrän sijantiiin vaikuttavat työmarkkinoiden pelisäännöt mutta myös taloudelliset šokit. Suomessa 1990-luvun lama jätti perinnöksi työmarkkinoiden heikentyneen kohtaannon, ja ohitettu suuri taantuma puolestaan sysäsi euroalueen ja koko Euroopan unionin Beveridge-käyrää koilliseen origosta eli huonomman kohtaannon suuntaan. Suomen korkea vakanssiaste puolestaan tuli taantumassa vauhdilla alas,2 mutta on tehnyt euroalueen kaksoistaantumassa omituisen surmansilmukan (kokonaistuotannon mukana, ks. merkintäni).

Myös Ruotsin Beveridge-käyrä on finanssikriisin jälkeen loitontunut origosta eli huonomman kohtaannon suuntaan, kuten alla oleva kuvio kertoo (näin todetaan myös Konjunkturinstitutetin tuoreimmassa palkanmuodostusraportissa; ks. s. 25, jossa oleva Beveridge-käyrä on hieman toisin laskettu mutta käytännössä saman näköinen kuin alla oleva). Vuonna 2013 Suomen ja Ruotsin Beveridge-käyrät kohtasivat eli maiden vakanssi- ja työllisyysasteet olivat hetken aikaa yhtä suuret, mutta siksi, että Suomessa työttömys kasvoi, kun taas Ruotsin talous oli jo kasvu-uralla.

Beveridge-käyrillä arviointuna Suomen kohtaanto-ero Ruotsiin on supistunut. Se käy selkeämmin ilmi alla olevasta kuviosta, joka kuvaa Beveridge-käyrien eron muutosta (Suomen ja Ruotsin vakanssiasteiden erotus prosenttiyksiköissä suhteessa maiden työttömyysasteiden erotukseen). Ennen finanssikriisiä sekä Suomen vakanssiaste että työttömyysaste olivat Ruotsia korkeammat eli kohtaanto-ongelma oli Suomessa selvästi pahempi. Viimeiset neljä vuotta työttömyys on ollut Suomessa suurempaa kuin Ruotsissa, mutta nyt vakanssiaste on ollut alhaisempi. Suomen talouden käänteen jälkeen (2016:II) työttömyysaste-ero Ruotsiin on pienentynyt, ja myös vakanssiaste-ero on pienentynyt − pysyen kuitenkin vaaka-akselin alapuolella. Tämä on hyvä uutinen, mutta kiinnikurottavaa riittää työttömyysasteessa, eikä mikään takaa sitä, että vakanssiaste-ero pysyy ”oikealla” puolella vaaka-akselia (siis sen alapuolella eli että Suomen vakanssiaste pysyy Ruotsia alhaisempana).

Työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmiin on monia syitä, ja siksi myös ratkaisukeinoja täytyy olla useita. Koulutusuudistukset, liikkuvuuden edellytysten parantaminen ja kannustinloukkujen purkaminen kuuluvat niihin − näitä Vihriälän mainitsemia keinoja tullaan tarvitsemaan. Sen sjaan ei näytä siltä, että aktiivimalli olisi osa ratkaisua. Toivottavasti siitä ei tule osa ongelmaa.

* KORJAUS 13.1.2018. Martti Hetemäen kolumnin luettuani huomasin vertailleeni Tanskan ja Suomen mallin sanktioita huolimattomasti. Tanskassa aktiivisuusehdon täyttämättömyys johtaa todellakin vain yhteen omavastuupäivään NELJÄSSÄ kuukaudessa eikä kuukaudessa, kuten alunperin kirjoitin.


1. Vakanssi- ja työttömyyysasteet on laskettu neljän vuosineljänneksen liukuvina keskiarvoina; esimerkiksi 2017:II tarkoittaa vuosineljännesten 2016:III, 2016:IV, 2017:I ja 2017:II keskiarvoa. Kuvio on laadittu jatkamalla ja täydentämällä täältä löytyvää kuvioa.
2. IMF:n ekonomistien tutkimuksessa, joka koski 12 OECD-maata vuosina 2000−2013, Suomi, Tsekki ja Saksa olivat ainoat, joissa kohtaanto-ongelma lievittyi; se pahentui muun muassa Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa (s. 19).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *