Tasa-arvon ja työväestön puolustajan Minna Canthin päivänä julkistetaan uusi, työväenkirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma. Työväenkirjallisuuden päivä järjestetään 28.8.2010 Työväenmuseo Werstaalla, Finlaysonin historiallisella tehdasalueella Tampereella. Katsaus työväenkirjallisuuden nykytilaan luodaan monipuolisten keskustelujen, kirjailijahaastattelujen ja muun ohjelman kautta.

”Työväenkirjallisuus on ilmiönä miltei unohdettu. Tapahtuma etsii vastausta siihen, mitä työväenkirjallisuus nykyään voisi olla.”, kertoo tapahtuman järjestelytoimikunnan jäsen, kirjallisuudentutkija Kati Launis.

Tapahtuma on muotoutunut lukuisten asiantuntijoiden ja harrastajien aloitteesta. Mukana tapahtuman järjestelyissä ovat Työväen sivistysliitto, Kansan sivistystyön liitto, Työväenmuseo Werstas, sekä   joukko kirjailijaseuroja, kulttuuriyhdistyksiä ja vapaaehtoisia.

Tapahtuma tarkastelee työväenkirjallisuutta useista eri näkökulmista. Paikalla  kertomassa suhteestaan työväenkirjallisuuteen ovat esimerkiksi Kari Hotakainen ja Mikko Rimminen. Päivän aikana puhutaan myös dekkareista työväenkirjallisuutena ja kuullaan Hannu Salaman haastattelu. Tapahtuma on kävijöille maksuton.

”Odotettavissa on monipuolinen, vuorovaikutteinen  ja innostava tapahtuma. Ennen kaikkea kannustamme ihmisiä lukemaan yhteiskunnallista kirjallisuutta.”, toteaa museonjohtaja Kalle Kallio Werstaalta.

Lisätietoja:
koordinaattori Anna Ulvinen
anna.ulvinen@tyovaenmuseo.fi
050 440 1192
Nettisivut aukeavat 19.3. osoitteessa www.tkm.fi/tyovaenkirjallisuudenpaiva

Palkintoraati toteaa:

Vuoden Työväentutkimus -palkinto on päätetty myöntää VTT Anu Suorannan tutkimukselle Halvennettu työ (2009, Vastapaino). Suorannan tutkimus on tieteellisesti korkeatasoinen ja myös laajemman yleisönsä kanssa keskusteleva tutkimus, joka pistää lukijansa ajattelemaan. Suorannan keskeisenä huomiona on se, että nykypäivän epävarmalla työelämällä, joustoilla ja epätyypillisillä työsuhteilla on historiansa. Tutkimuksessa tehdyt ”aikaloikat” paljastavat, että työsuhteen, työajan ja työviikon pituus ja loman epäsäännöllisyys sekä tuntipalkan heittelyt ovat olleet totta erityisesti naisille. Naiset ovat joustaneet ja luovineet kiireisen urakkatyön ja työttömyyden välillä sekä heille ei ole tarjottu täystyöllisyyttä. Naisia on koskenut myös työtätekevien köyhyyskierre.

Suorannan 1920−1930-luvun kutomoteollisuudessa työskennelleiden naisten työsuhteisiin pureutuva tutkimus osoittaa, ettei naisilla ollut juurikaan pelivaraa vaikuttaa omaan työntekoonsa, sen kestoon, sisältöön tai palkkaukseen. Työnteon yksipuolinen säätely työnantajan puolelta ei antanut tähän mahdollisuuksia, vaan vasta työehtosopimusjärjestelmä toi kuria ja parannusta, joskaan ei korjannut naisten palkkausta. Suoranta haastaa ja kysyy samoja kysymyksiä historialliselta aineistoltaan kuin tämän päivän ammattiyhdistysliikkeeltä: Miksi sukupuolten samapalkkaisuutta ei otettu 1920-luvulla ammattiliiton neuvottelujen lähtökohdaksi? Miksi tämän päivän vahvat liitot eivät tue naisvaltaisten matalapalkka-alojen työn arvostamista? Miksi nykypäivän työelämän epäkohtia yhä suvaitaan?

Vuoden työväentutkimus -palkinnon lisäksi myönnetään nyt ensimmäisen kerran Työväentutkija-erikoispalkinto pitkäjänteisestä työväentutkimukseen liittyvästä työstä VTT Tauno Saarelalle. Hänen uusin teoksensa Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930 (2008, SKS) on jatkoa Saarelan vuonna 1996 ilmestyneelle väitöskirjalle. Teokset ilmentävät Saarelalle ominaista perusteellista, kriittistä ja oivaltavaa tutkimusotetta, jonka avulla mittavista lähdeaineistoista tuotetaan uusia tulkintoja. Saarela on työskennellyt pitkään kommunismin parissa ja on yksi sen johtavista suomalaistutkijoista, joka jo ennen tohtorintutkintoaan oli tehnyt pitkän rupeaman tutkimussarallaan. Niin väitöskirjassaan kuin uudessakin tutkimuksessaan Saarela välttää sortumisen sankarikertomuksiin, vaikka osoittaa ymmärtämystä liikkeelle, joka pyrki luomaan omista lähtökohdistaan kannattajilleen paremman Suomen.

Työväenperinne ry jakaa Vuoden Työväentutkimus -palkinnon vuorovuosina ammattitutkijoille ja harrastajatutkijoille. Tällä kertaa palkintoraati arvioi vuosina 2008−2009 ammattitutkijoiden julkaisuja, ja ne sijoittuivat ennen muuta työväestön, työväenluokan ja työväenliikkeen tutkimusalaan. Näillä kriteereillä arvioitavaksi valikoitui 37 tutkimusta kaikkiaan yli 80 aiheensa puolesta mahdollisesta teoksesta. Palkintoraatiin kuuluivat puheenjohtajana dosentti Anu-Hanna Anttila (TY/sosiologia) sekä jäseninä dosentti Marjaliisa Hentilä (HY/taloushistoria), dosentti Erkki Vasara (HY/poliittinen historia), FT Kati Launis (TY/kotimainen kirjallisuus) ja VTT, historiantutkija Veli-Pekka Leppänen.

Blogimme julkaisee professori Kari Teräksen arvion Pekka Rehumäen väitöskirjasta, Tasa-arvoa tanssilattialla. Käsityöväen sivistysseurat 1840-luvulta 1870-luvun alkuun.  Arvio on alunperin julkaistu Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2009.

Suomessa on aivan liian vähän tutkittu sääty-yhteiskunnan murenemisen ja elinkeinovapauden asteittaisen vapautumisen prosesseja ja seurauksia. Pekka Rehumäen väitöstutkimus avaa tähän yhteiskunnan muodonmuutokseen kiinnostavan näkökulman. On edelleenkin paljolti hämärän peitossa, mitä ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen merkitsi käsityöntekijöille itselleen ja laajemmin taloudelliselle toimeliaisuudelle, eikä ole riittävää kuvaa myöskään siitä, millä tavalla säätyläistö pyrki säilyttämään valta-asemansa perinteisten hierarkioiden murentuessa.

Rehumäki kysyy tutkimuksessaan, miten sivistys ja järjestäytyminen liittyivät yhteen ja miten sivistyksestä pyrittiin tekemään yhteiskuntaa kiinteyttävä voima. Hän pohtii sitä, mitä merkityksiä sivistykselle annettiin 1800-luvun puolivälissä ja minkälaisena sen asema nähtiin yhteiskuntaluokkien välisen veljeyden ja sopusoinnun aikaansaamisessa. Sivistystyön sisällöstä ja muodoista käytiin aktiivista määrittelykamppailua sivistyneistön ja sivistettävien välillä. Yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa koettiin tärkeäksi turvata ”luonnollisena” pidetty sosiaalinen järjestys, mutta se tuli tapahtua enemmän moraalisäätelyn, vakuuttelun ja valistamisen, kuin puhtaan vallankäytön kautta. Sivistyksen jalo aate tarjoutui keinoksi, johon voitiin tarttua niin alhaalta kuin ylhäältä. Käsityöläiskisällit uskoivat sen mahdollistavan tien sosiaaliseen nousuun ja säätyläiset toivoivat sen pelastavan yhteiskunnan tapain turmelukselta ja poliittiselta kumouksellisuudelta. ”Sivistysyhteyksien” harrastamalla sivistyksellä oli Rehumäen mukaan käytännöllinen sisältö. Tanssin ajateltiin kehittävän tapakulttuuria, mutta sivistysseurat tunnettiin myös kirjallisista harrastuksistaan: esitelmätilaisuuksista ja kirjasto-lukusalien toiminnasta.

Rehumäki ei nosta rimaa kovin korkealle, vaan asettaa tehtäväkseen ”luoda valoa suomalaisen työväen varhaiseen järjestäytymiseen ennen wrightiläisiä työväenseuroja” ja ilmoittaa tekevänsä ”kuvailevaa perustutkimusta aiemmin kartoittamattomalta alueelta”. Aikaisemman tutkimuksen kriittisen tarkastelun pohjalle olisi ollut muotoiltavissa selvästi haastavampi ongelmanasettelu.  Rehumäki on tehnyt valtavan lähdetyön, kääntänyt kaikki mahdolliset kivet ja kannot, eikä ole lannistunut aihepiirin tutkimuksen tiellä olevien vakavien lähdeongelmien edessä. Tekijä on kartoittanut juurta jaksaen sivistysseuraliikkeen eurooppalaiset juuret ja tutkinut yksityiskohtaisesti Turun, Helsingin ja Oulun sivistysseurojen perustamisen, toiminnan ja lopettamisen kaaren. Hän kuvailee seurojen erilaisia sivistystyön muotoja, niiden sisäistä elämää, käsityöläisten ja säätyläisten jännitteisiä suhteita seurojen johtoelimissä sellaisella tarkkuudella, jota lähellekään aikaisempi tutkimus ei ole yltänyt.

Rehumäki ei suinkaan liiku ”aiemmin kartoittamattomalla alueella”, vaikka aihepiiriä ei ole aikaisemmin tutkittukaan yhtä perinpohjaisesti. Tekijä esittelee itsekin kaksi aiheen kannalta relevanttia tutkimustraditiota: toisaalta työväenliikkeen ja toisaalta kansanliikkeiden historian tutkimuksen. Rehumäki tukeutuu selvästi enemmän ensiksi mainittuun, vaikka jälkimmäisen piirissä sivistysseuroja ja muita varhaisia työväen järjestäytymisen muotoja on tutkittu enemmän ja vahvemmalla teoreettisella otteella. Rehumäki keskustelee sangen vähän aikaisemman kirjallisuuden kanssa eikä vertaile sivistysseuroja muihin joukkojärjestäytymisen muotoihin. Tutkimuskirjallisuuden kautta toteutettu vertailu olisi auttanut täsmentämään sivistysseurojen luonnetta yhteiskunnallisen siirtymävaiheen organisaatiomuotona. Rehumäki olisi voinut osoittaa nykyistä selvemmin, millä tavalla hänen löytämänsä uusi fakta-aineisto ja tuloksensa muuttavat, täsmentävät tai tukevat aikaisemman tutkimuksen antamaa kuvaa sivistysseuroista.

Rehumäki luonnehtii sivistysseuroja tutkimuksen alaotsikkoa myöten käsityöväen järjestöiksi. Hän osoittaa, että käsityötaustaiset henkilöt olivat aloitteellisia seurojen perustamisessa ja että säätyläiset nousivat myöhemmin niiden johtoon erilaisten järjestöllisten manöövereiden kautta. Säätyläiset valjastivat seurat paternalistisen sosiaalisen kontrollin välikappaleiksi, mutta niiden jäsenistö säilyi pääosin käsityöläisvaltaisena. Jääkin miettimään, voiko sivistysseuroja luonnehtia pelkästään käsityöväen kautta jos säätyläistön vaikutusvalta oli niin suuri. Rehumäki panee ansiokkaasti merkille naisten huomattavan aseman sivistysseuroissa, vaikka ei lähdekään tulkitsemaan havaintojaan sukupuolishistoriallisen käsitteistön avulla.

Rehumäen tutkimuksen yhtenä erityisenä ansiona on sivistysseurojen kansainvälisten esikuvien laaja ja asiantunteva käsittely. Tutkimuksessa paneudutaan huolellisesti Ruotsin 1840-luvun sivistysseuraliikkeen vaiheisiin ja käsitellään yksityiskohtaisesti erityisesti Tukholman sivistysseuraa; vastaavan laajuista tutkimusta ei ole tehty vielä Ruotsissakaan. Tekijä osoittaa oivallisesti yhteyskanavia ja kiinnekohtia Keski-Euroopan, Ruotsin, ja Suomen välillä, ja pohtii mallien ja vaikutteiden kulkeutumista yli rajojen. Rehumäki tekee työssään jopa niin rohkean johtopäätöksen, että kutsuu Suomessa toimineita sivistysseuroja ruotsalaisen ”sivistysseuraliikkeen suomalaiseksi haaraksi”. Näin hän saa ”näkökulmaa vaihtamalla” kotimaiset sivistysseurat näyttämään suuremmalta ja merkittävämmältä kuin jos niitä tarkasteltaisiin pelkästään suomalaisena ilmiönä.

Rehumäen työ koostuu erillisistä, sangen itsenäisistä, pienoistutkielmista, joissa sivistysseurat käydään läpi yksi kerrallaan. Tekijä ei tarkastele sivistysseuroja temaattisesti, jolloin hän olisi voinut verrata niitä toisiinsa ja käsitellä niitä yleisellä analyyttisellä tasolla. Tapaustutkimusrakenne tuottaa yhtä kaikki runsaasti uutta empiiristä tietoa ja herkullisesti yksityiskohtia, jotka tekijä osaa nivoa osaksi suurempaa kertomusta.  Detaljeja olisi voinut kuitenkin huoletta karsia, jotta tutkimuksen ”punainen lanka” olisi pysynyt koko ajan näkyvillä. Rehumäki osaa antaa arvoa aikalaisten kielelle ja ilmaisuille, joka tulee esiin hienosti valituissa ja tulkituissa sitaateissa.

Sivistysseurojen kukoistuskausi jäi sangen lyhyeksi, ja tanssilattiatasa-arvon tulokset olivat lopulta melko vähäisiä: säädynmukaisen huvittelun perinnettä oli vaikea murtaa. Rehumäki selvittää säntillisesti ne tekijät ja konkreettiset tapahtumakulut, jotka johtivat sivistysseurojen lopettamiseen. Sivistysseurat voidaan kuitenkin nähdä yleisemmän, koko yhteiskunnan läpäisseen, sivistysliikkeen tienraivaajina, jonka tehtävät siirtyivät muille toimijoille: niin koululaitosta kehittäneille viranomaisille kuin lukuisille erilaisille kansalaisjärjestöille, jotka ottivat sivistyksen ja huvituksen järjestämisen omaan ohjelmaansa. Näin tulkittuna liike jatkui ja laajeni, vaikka sivistysseurat lopahtivatkin; niiden perintö jäi elämään.

Rehumäki on tutkinut aikaisempaa yksityiskohtaisemmin työväenliikkeen ”esihistoriaa” ja joukkojärjestäytymisen läpimurtoa, ja toivoa sopii, että hänen väitöskirjansa antaisi uuden kimmokkeen näiden teemojen tutkimukselle. Seuraavana tehtävänä voisi olla kartoittaa vertailevalla otteella parinkymmenen vuoden jakso sivistysseurojen lopettamisen ja ns. wrightiläisten työväenyhdistysten perustamisen välillä. Rehumäen väitöskirja antaa tälle työllä tukevan kalliopohjan ja suorastaan haastaa tarttumaan aihepiiriin. Se tarjoaa virikkeitä myös kansanliikkeiden tutkimusperinteelle, joka sekin tuntuisi kaipaavan uutta piristysruisketta.

Kari Teräs

Kirja: Pekka Rehumäki: Tasa-arvoa tanssilattialla. Käsityöväen sivistysseurat 1840-luvulta 1870-luvun alkuun. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 84. Oulu 2008. 389 s. (Koko teksti saatavilla pdf:nä)

Esitelmässään Hanna Snellman esittelee vuonna 2009 alkanutta kanadalais-urugualais-suomalaista tutkimushanketta Northern Communities in a Changing World: Towards a Better Understanding of Global Competition. Hankkeessa tarkastellaan Kemijärveä ja Mänttää Suomessa, Ontariota Kanadassa ja Fray Bentosin aluetta Uruguayssa. Mitä tapahtuu paikallistasolla, kun työpaikat häipyvät metsäteollisuuden myötä pohjoisessa ja toisaalta, mitä tapahtuu, kun kotikylästä on lähdettävä metsäteollisuuden eykalyptyspellon alta etelässä?

Seuran vuosikokous pidetään samassa paikassa klo 18.00 alkaen. Tervetuloa molempiin tilaisuuksiin.

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran (THPTS) perinteisen kesäseminaarin teemana on tänä vuonna työn ja sukupuolen yhteen kietoutuminen. Pyydämme tutkijoita osallistumaan seminaariin esitelmillä, joissa käsitellään työtä, työpaikkoja, työmarkkinoita, palkkaeroja ja työn merkitystä  sukupuolten näkökulmasta. Seminaariin toivotetaan tervetulleiksi sekä aloittelevia tutkijoita että jo pidemmälle urallaan ehtineitä. Esitelmien toivotaan keskittyvän 1900-lukuun, erityisesti toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin aina 2000-luvulle asti.

Työn ja sukupuolen suhde ei ole pysyvä ja liikkumaton, vaan se muuttuu yhteiskunnan ja työmarkkinoiden muuttuessa. Näitä muutoksia havaitaan niin perinteisesti naisvaltaisella siivousalalla – jonne on viime vuosien maahanmuuton seurauksena tullut lisää miehiä – kuin korkeasti koulutetuilla aloilla, jotka ovat puolestaan naisvaltaistuneet. Palkkatasa-arvoisuus tai sen puute puhututtavat edelleen, kuten jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Ansiosidonnainen sosiaaliturva ulottaa nämä vaikutukset työelämän ulkopuolelle.

Esitelmät voivat käsitellä esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

• Mitä ovat niin sanotut miesten työt ja naisten työt? Miten sukupuolittuneita käytäntöjä on luotu, ylläpidetty, purettu tai rikottu?
• Miten sukupuolten välisiä palkkaeroja voidaan selittää? Miten työmarkkinoiden segregaatio näkyy sosiaaliturvassa?
• Millaisia ovat miesten ja naisten kokemukset työstä? Kertovatko naiset työstään eri tavalla kuin miehet?
• Miten gender-tutkimuksen ja työn tutkimuksen kenttiä voisi yhdistää? Millaisia kertomuksia työmarkkinoista, työpaikoista ja työkulttuureista seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat kertovat?
• Onko suomalaisten työmarkkinoiden sukupuolittuneisuudella kansallisia erityispiirteitä? Millaista vertailevaa tutkimusta Suomen ja muiden maiden työmarkkinoiden sukupuolittuneisuuden välillä on viime aikoina tehty?

Esitelmien pituus on 20 minuuttia + 10 minuutin keskustelu. Seminaari on esiintyjille maksuton.

Lähetä yhden liuskan mittainen abstrakti esitelmäsi sisällöstä doc- tai rtf-tiedostona viimeistään 26.3.2010 Kirsi-Maria Hytöselle (kirsi-m.hytonen[at]jyu.fi). Valinnasta tiedotetaan huhtikuun 2010 aikana.

Seminaari järjestetään Kiljavanrannassa, Nurmijärvellä 23.–24.8.2010. Seminaarin pohjalta toimitetaan valituista esityksistä artikkelikokoelma, joka ilmestyy vuonna 2011.

Lisätietoja: Kirsi-Maria Hytönen (kirsi-m.hytonen[at]jyu.fi) ja Matti Hannikainen (THPTS:n puheenjohtaja, matti.hannikainen[at]helsinki.fi)

Tauno Saarela on tehnyt järkälemäisen, peräti 840-sivuisen, tutkimuksen suomalaisen kommunismin historiasta vuosilta 1923-1930, siis suhteellisen lyhyeltä ajanjaksolta. Teos on jatkoa hänen vuonna 1996 ilmestyneelle väitöskirjalleen Suomalaisen kommunismin synty 1918-1923, ja sen tunteminen auttaa hahmottamaan sinänsä itsenäistä jatko-osaa. Tutkimuksen laajuus perustuu siihen, että Saarela haluaa rakentaa kokonaiskuvan tästä monitahoisesta liikkeestä eikä keskittyä pelkästään sen yhteyksiin rajan taakse, siellä majaansa pitävään SKP:n johtoon, Kominterniin ja Neuvostoliittoon. Nämä liikkeen rajantakaiset yhteydet suhteutuvat Saarelan tutkimuksessa kommunistien toimintaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän tukeutuu valtavaan historiallis-empiirisen aineistoon ja antaa kirjaimellisesti faktan puhua.

Saarela käyttää tutkimuskohdetta määritellessään suomalaisen kommunismin käsitettä, vaikka tiedostaakin sen ongelmallisuuden. Hän haluaa käsitteen avulla tavoittaa sen kokonaisuuden, jonka muodostivat Suomessa sosialidemokraattien vasemmalle puolen ja ajoittain sen sisäänkin, organisoitunut liike, Neuvostoliitossa työskennellyt SKP:n johto ja sen Suomessa olleet maanalaiset johtohenkilöt. Siihen sisältyvät myös näiden organisaatioiden piirissä esiintyneet ajattelu-, toiminta- ja organisaatiotavat. Suomalaisen kommunismin käsitteeseen latautuu jännitteinen suhde kansallisen ja kansainvälisen liikkeen, salaisen ja julkisen toiminnan, etujoukkopuolueen ja joukkojärjestöjen sekä kommunistisen liikkeen ja Suomen vanhan työväenpuolueen perinnön välille. Suomalainen kommunismi on totaalikategoria, joka sopii paremmin kokonaisuuden hahmottamiseen kuin liikkeen moninaisuuden ja sen sisäisten jännitteiden analyysiin, mutta Saarela pyrkii ottamaan huomioon myös jälkimmäisen – liikkeen luonteen ymmärtämisen kannalta – erittäin tärkeän seikan.

Saarela on kiinnostunut ennen muuta siitä, miten suomalaiset kommunistit käytännössä tekivät vallankumousta, ja sen selvittämiseksi hän tutkii sitä, miten liike pyrki kokoamaan kumousvoimaa ja miten se pyrki murentamaan vallitsevan porvarillisen järjestelmän perustuksia. Hän käy yksityiskohtaisesti läpi suomalaisen kommunismin kaikki toimintamuodot, tarkastelee sen suhteita eri väestöryhmiin ja paneutuu kommunistien toimintaan suomalaisen yhteiskunnan eri osa-alueilla, aina edustuksellisesta toiminnasta populaarikulttuuriin saakka. Näkökulmansa ansiosta tutkimus tuottaa uutta mielenkiintoista tietoa myös suomalaisen yhteiskunnan keskeisistä instituutioista, kuten esimerkiksi kansalaisoikeuksista, väkivaltakoneistosta tai koulujärjestelmästä.

Keskittyessään ensi sijassa toimijuuteen Saarela jättää vähemmälle huomiolle sen, minkälaiseksi suomalaiset kommunistit kuvittelivat vallankumouksen jälkeisen yhteiskunnan. Sosialistisen yhteiskunnan ääriviivat piirtyvät esiin lähinnä porvarillisen järjestelmän tinkimättömän kritiikin kautta. Kiinnostava kysymys on myös se, kuinka vakavasti otettavan vallankumousvoiman suomalainen kommunismi pystyi kokoamaan ja missä määrin se kykeni heikentämään vallitsevan järjestelmän auktoriteettia. Saarela itse ei vastaa tähän aivan suoraan, mutta tutkimus puhuu kokonaisuudessaan sen puolesta, että suomalaisen kommunismin ”saavutuksia” ja sen vaikutusvaltaa on melkoisesti yliarvioitu niin aikalaisarvioissa kuin myöhemmässä historiallisessa tutkimuksessakin.

Vallankumous on Saarelan tutkimuksen avainsana. Se määritti kaiken kattavasti kommunistien suhdetta suomalaiseen yhteiskuntaan – johon he eivät tuntuneet saavan minkäänlaista otetta. Koska tarkoituksena oli kumota vallitseva järjestelmä, näyttäytyi toiminta sen sisällä ja sen ehdoilla helposti turhana ajanhaaskauksena. Erityisesti sellaisissa vaiheissa, joissa kansainvälinen kommunistinen liike arvioi kapitalismin olevan romahtamaisillaan, pyrkivät kommunistit aktivoimaan joukkotoimintaa ja muuttamaan sen välittömästi vallankumouksellisiksi käytännöiksi; tämä aiheutti vakavia ristiriitoja esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeessä toimivien vasemmistososialistien ja kommunistien keskuudessa. Välitön vallankumouksellisuus karsi mahdolliset ja potentiaaliset liittolaiset vähiin, varsinkin kun sosialidemokraatit nähtiin kapitalismin uskolliseksi tukijoukoksi, ”noskeiksi”, tai peräti ”sosiaalifasisteiksi”.

Suomalaisen kommunismin suhde sosiaalisiin reformeihin oli äärimmäisen ongelmallinen. Niiden puolesta oli periaatteessa mahdollista toimia tässä ja nyt, mutta ehdot olivat kovat: uudistusten täytyi haastaa koko kapitalistinen järjestelmä ja ne oli toteutettava joukkoliikehdinnän kautta. Reformien toteuttamisen tapa ja niiden puhdasoppiset perustelut olivat tärkeämpiä kuin niiden sisältö. Suomalaiset kommunistit tasapainoilivat Saarelan mukaan kahden lähtökohdan välillä: toisaalta uudistuksilla oli mahdollista parantaa työläisten asemaa, mutta toisaalta reformit saattoivat sitoa heitä liiaksi kapitalistiseen järjestelmään. Todelliset uudistukset olisivat mahdollisia vasta sosialistisessa yhteiskunnassa. Näistä lähtökohdista oli työlästä leipoa kompromisseja. Suhde reformeihin oli myös yksi niistä seikoista, joissa suomalaisen kommunismin eri fraktioiden painotuserot tulivat esiin. Kaiken kaikkiaan suomalaisella kommunismilla oli suuria vaikeuksia luoda yhteyttä sosiaalisten uudistusten ja vallankumouksen välille.
Yhteyttä yritettiin kuitenkin rakentaa parlamentaarisessa ja kunnallisessa edustuksellisessa toiminnassa. Komintern ja sen vanavedessä SKP:n emigranttijohto eivät uskoneet, että parlamentissa voitiin saada aikaan työväen oloja parantavia uudistuksia. Eduskunta kelpasi ainoastaan puhujalavaksi ja foorumiksi, jonka kautta voitiin nostattaa ulkoparlamentaarista joukkoliikehdintää. Kominternin mielestä eduskuntayöllä oli pelkästään instrumentaalinen arvo, parlamentti saattoi toimia ainoastaan puhujalavana. Suomessa toimivat kommunistit ottivat etäisyyttä rajan takaa tulleisiin ohjeisiin jopa siinä määrin, että eduskunnasta tuli Saarelan mukaan ”suomalaisen kommunismin tärkein poliittinen foorumi”. Tämä liittyi ennen muuta ulkoparlamentaarisen toiminnan suuriin riskeihin: liikkeen piirissä toimineet järjestöt olivat koko ajan kovan poliittisen kontrollin kohteina ja joutuivat jatkuvasti pelkäämään toimintamahdollisuuksiensa puolesta. Eduskunnassa suomalaiset kommunistit koettivat nostaa esiin työväelle tärkeitä asioita, ennen muuta paljastamaan yhteiskunnallisia vääryyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia.

Saarela piirtää vakuuttavan kuvan toisaalta siitä, miten suomalainen kommunismi eristi itseään muusta yhteiskunnasta, ja toisaalta siitä, miten porvarillinen Suomi pyrki systemaattisesti ajamaan kommunistit yhteiskunnan ulkopuolelle, ja vähintäänkin sen marginaaliin. Kun kommunistit koettivat kasvattaa vallankumousvoimaa puhdasoppisuudella, illegaalisuudella ja objektiiviseen etuun vetoamalla, oli heillä ylipääsemättömiä ongelmia rakentaa eläviä yhteyksiä kaupunkityöväen enemmistöön ja toteuttaa unelmaansa työväen ja taponpoikien liitosta. Edellytyksiä tähän olisi ollut, mutta esteen muodostivat usein liikkeen omat sisäiset ristiriidat. Saarela osoittaa, että SKP:n Moskovassa ollut johto ja Suomen byroo olivat usein eri linjoilla ja tarkastelivat asioita eri lähtökohdista: Moskovasta tulleet ohjeet olivat usein myöhässä, ylimalkaisia tai niitä ei tullut lainkaan. Pelkästään omilla toimilla suomalainen kommunismi ei olisi ajautunut niin eristettyyn asemaan kuin tapahtui, vaan siihen tarvittiin myös valtaapitävien repressiivisiä toimia, jotka supistivat voimakkaasti suomalaisten kommunistien toimintamahdollisuuksia ja -kenttää. Liike pyrki käyttämään jäseniinsä kohdistuneita kansalaisoikeuksien rikkomuksia osoituksina siitä, että maan porvarilliset ryhmät eivät tosiasiassa välittäneet porvarillisen demokratian periaatteista.
Sosiaalisena liikkeenä suomalainen kommunismi oli eriskummallinen ilmiö. Sen kaksinapainen organisaatio, salaiset ja julkiset toimintamuodot sekä suoran ja edustuksellisen toiminnan välinen suhde tuottivat erikoislaatuisia toiminta- ja organisaatiomuotoja. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon yritys kohottaa työpaikkatoiminta – tosin huonolla menestyksellä – perinteisen alueellisen poliittisen järjestäytymisen yläpuolelle tai järjestäytymättömien työntekijöiden näkeminen vallankumousvoimana. Saarela ei liitä tuloksiaan sosiaalisen liikkeen teorioihin, mutta niillä olisi paljon annettavaa alan tieteellisiin keskusteluihin.

Tauno Saarelan vankka tutkimus ei herättäne tänä päivänä enää vahvoja poliittisia intohimoja. Tuli kuitenkin mieleen, että samalla totaalihistoriallisella metodilla ja viileällä analyyttisyydellä tulisi tehdä tutkimus 1970-luvun suomalaisesta kommunismista. Se olisi omiaan rauhoittamaan ylikuumentuneita tunteita ja viemään pohjaa pois heppoisilta arvioilta dramaattisesta vuosikymmenestä – mutta löytyykö halukkaita vastaavaan urakkaan?
Kari Teräs

“Työväen Näyttämöpäivät on yksi Suomen suurimmista harrastajateatteritapahtumista. Ensimmäistä kertaa Työväen Näyttämöpäivät järjestettiin vuonna 1976 Lahdessa. Päivistä piti tulla joka toinen vuosi suomalaisissa kaupungeissa kiertävä festivaali. Kahden vuoden päästä tapahtuma tuotiin Mikkeliin ja tänne se myös jäi.”

Työväen Näyttämöpäivät järjestetään 34. kerran ensi viikonloppuna (29-31.1.2010) Mikkelissä.  Tarkempi ohjelma ja esiintyjät löytyvät tapahtuman nettisivulta.  “Vielä on tilaa osaan esityksistä”.

“Esityksiä oli aluksi vain Mikkelin Teatterin kahdella näyttämöllä, nykyään näyttämöitä on käytössä 5-7 eri puolilla kaupunkia. Esityksiä oli aluksi 10-15, nykyisin niitä on 30-40. Vuosittain katsojia festivaalilla käy yli 4 000, esiintyjiä on mukana satoja, ryhmiä 10-15 ja järjestävää henkilökuntaa sekä talkoolaisiakin on toista sataa. “

Anu Suoranta osallistuu väitöstutkimuksellaan Halvennettu työ väkevästi ajankohtaiseen keskusteluun työelämän muutoksista. Tänä päivänä työtä on mahdotonta ajatella normaalina ja säännöllisenä elinikäisenä kokopäiväisenä työnä ja toimeentulona. Erilaiset pätkätyöt ja työaikajoustot ovat mullistaneet käsityksiämme työstä ja työsuhteista. Tekijä haluaa tuoda ajankohtaiseen keskusteluun historiallista perspektiiviä, jonka avulla hän kyseenalaistaa käsityksiä uudesta sekä tunnistaa ohitetuiksi luultujen ajattelutapojen ja käytäntöjen aktualisoitumista. Hän pyrkii lisäämään ymmärrystämme ”työelämän kollektiiviseen sääntelyyn 2000-luvulla kohdistuneiden muutospaineiden perusteista” tutkimalla 1920- ja 1930-luvun tekstiilialan työnteon sääntelyn ja hallinnan tapoja. Tutkimus osoittaa, miten menneisyydessä tehdyt valinnat ja toimintaa ohjaavat ajatusmuodot ovat läsnä tässä päivässä.

Suorannan tutkijanote on ennakkoluuloton ja rohkea. Hän käyttää hyväkseen analogista lähestymistapaa, aikaloikkia, nykyhetken ja sotien välisten työsuhteiden avaamiseksi. Vaikka analogioissa piilee melkoisia sudenkuoppia, pystyy Suoranta välttämään anakronismin vaarat ja rikkomaan niiden avulla käsityksiä historian jatkuvasta kehityksestä. Analogisten rinnastusten käyttö vaatii tutkijan etiikan huolellista reflektointia ja, kuten Suoranta toteaa, ”erityistä herkkyyttä, jotta ihmiset, teot ja ilmiöt saavat merkityksensä oman aikansa olosuhteiden, arvojen ja käsitysten muodostamassa kontekstissa”. Ongelmaksi muodostuu lähinnä se, että aikakaudesta toiseen siirtyessään Suoranta tulee rakentaneeksi myyttistä kuvaa väliin jäävän ”hyvinvointivaltion kultakauden” työsuhteista.

Kaiken kaikkiaan Suoranta onnistuu hyvin vaativan apuvälineensä käytössä, ja se näkyy erityisesti luovassa käsitteellisessä työssä; tässä hän jatkaa oman tutkimusaiheensa puitteissa kunniakkaasti useiden muiden tutkijoiden työtä. Tutkimuksessa ei tyydytä nykypäivän eikä myöskään sopimusyhteiskunnan käsitteisiin, vaan luodaan kokonaan uusia kategorioita tekstiiliteollisuuden työsuhteiden jäsentämiseksi ja sukupuolenmukaisten käytäntöjen tunnistamiseksi sotien välisen ajan työsuhteista. Yksi keskeisistä tutkimuksen kiteytyksistä on ajatus ”säännöllisen epäsäännöllisestä vajaasta katkotyöstä”. Se on eri asia kuin nykyinen ”pätkätyö”, koska huomattava osa tekstiilitehtaiden epäsäännöllistä työtä tehneistä oli kuitenkin pysyvissä työsuhteissa. Tätä on kansainvälisessä kirjallisuudessa kutsuttu myös työntekijöiden ”konservoinniksi” sesonkiluonteisella alalla. Suoranta erottaa laajan empiirisen aineistonsa pohjalta neljä työsuhdetyyppiä, pysyvän, lyhyen, säännöllisen epäsäännöllisen ja satunnaisen, jotka tuottavat aikaisempaa selvästi tarkemman kuvan tekstiilialan työnteon järjestämisestä. Olisi kuitenkin toivonut, että näitä tyyppejä olisi tarkasteltu nykyistä konkreettisemmin ja laajemmin ja että ne olisi kytketty myös kysymykseen työntekijöiden toimeentulosta: millä tavalla esimerkiksi säännöllisen epäsäännöllistä tai satunnaista työtä tehneet naistyöntekijät saivat hankituksi elantonsa kun kutomatehdas ei sitä pystynyt tarjoamaan?

Anu Suorannan työn keskeinen ansio on se, että hän tarkastelee systemaattisesti sukupuolenmukaisen työnjaon ja palkkahierarkian tietoista tekemistä ja ylläpitämistä työelämän suhteissa. Hänen tutkimustaan hallitsee ”vahvasti työmarkkinoiden ja sukupuolen kytköksen ja niiden historiallisesti sisäistyneiden perustelujen problematisointi katsoen nykyisyydestä maailmansotien väliseen kauteen”. Suorannan tutkimus kohdistuu erityisesti siihen, miten työnantajat ovat hallinneet ja säännelleet työnteon tapoja tekstiiliteollisuudessa. Tutkimuksessa paljastetaan hätkähdyttävällä tavalla niitä prosesseja ja käytäntöjä, joilla tekstiiliteollisuuden naistyöntekijöiden työtä halvennettiin. Tekijä kiinnittää huomiota myös siihen, miten tekstiilityöntekijäin epäsäännöllisestä ja matalapalkkaisesta työstä tehtiin yleisesti aliarvostettua laajempien työmarkkinavertailujen kautta.

Suoranta rakentaa tutkimustehtävänsä aikaisemman tutkimuksen ankaran kritiikin varaan. Hän katsoo edeltävän tutkimuksen suorastaan ”häivyttäneen” sukupuolen, mikä tuntuu liian ankaralta tuomiolta. Suorannan tulilinjalle joutuu erityisesti ns. taisteleva ay-historia, jonka lähtökohdat aikaisempi akateeminen historiantutkimus on jo osoittanut kestämättömiksi; tätä seikkaa tekijä ei mainitse. Suoranta ei pyri piirtämään tarkkaa kokonaiskuvaa aikaisemman tutkimuksen tuloksista, vaan tyytyy useissa kohdin yleisluonteisiin ja karikatyyrimäisiin luonnehdintoihin, joiden kritiikin varaan hän sitten rakentaa argumentaatiotaan. Tekijä kuvaa aikaisemman tutkimuksen tuloksia monissa kohdin sellaisilla yleisillä passiivilauseilla kuin ”on nähty”, ”on kuitattu”, ”kuin on ollut tapana esittää”, ”on pitkälti rakentunut” jne., joiden alle aikaisemmin tutkimuksen moniäänisyys peittyy harmittavalla tavalla. Monessa tapauksessa Suorannan kritisoima näkemys on jo ammuttu alas tai sitä on arvosteltu samoin perustein kuin hän itsekin tekee. Onneksi tämä ei ole koko kuva, sillä Suorannan väitöskirjaan sisältyy myös antoisaa keskustelua muiden tutkijoiden kanssa. Anu Suorannan väitöstutkimus osoittaa kuitenkin, että sukupuolihistorian avulla voidaan tarkentaa huomattavasti vallitsevaa kokonaiskuvaa työmarkkinasuhteiden historiasta ja laittaa sen yksittäisiä osia aivan uuteen uskoon.

Suoranta keskittyy erityisesti ammattitaidon, sukupuolen ja palkan suhteisiin asettamalla kysymyksen, ”onko naisten alhaisempi palkka ollut väistämätön tulos työntekijän naiseuden arvon määrittelystä”. Hän jopa esittää, että ammattitaito tulisi irrottaa palkkatasosta ja palauttaa se työelämän vallankäytön välineeksi ja osaksi työmarkkinoiden sukupuolittunutta toimintalogiikkaa. Kirjoittajan näkemys tekstiilialan naistyöntekijöiden ammattitaidosta jää  jossakin määrin ristiriitaiseksi. Toisaalta hän kiistää käsityksen miehisten alojen korkeammasta ammattitaidosta ja toisaalta antaa sangen lohduttoman kuvan kutojien ammattitaidosta ja työurasta. Olisikin ollut suotavaa, että hän olisi keskittynyt pohtimaan, minkälaisista aineksista tekstiiliteollisuuden eri työntekijäryhmien ammattitaito koostui, minkälaisia tietoja ja taitoja se piti sisällään. Suoranta katsoo, että ikä ja kokemus eivät vaikuttaneet tekstiilityöntekijäin ansiotasoon; hän ei myöskään anna kovin suurta merkitystä – vaikka toteaakin asian – esimerkiksi naispuolisten kutojien sisäiselle palkkahierarkialle. Ammattitaidon käsitteen kautta voidaan päästä käsiksi myös tekstiilityöntekijöiden yksilölliseen ja kollektiiviseen itsesäätelyvaraan, jonka Suoranta arvioi lähes olemattomaksi.

Tekstiiliteollisuuden ammattitaidon ja palkkauksen välisen suhteen selvittäminen edellyttää kustannuslaskentaan perustuneen työn osittamisen tutkimista. Siinä oli kyse paljon muustakin kuin ”sukupuolenvaihdoksesta”, miespuolisten työntekijöiden korvaamisesta halvempana pidetyllä naistyövoimalla. Suoranta käsittelee kiinnostavasti taylorismista innoituksen saaneita tekstiiliteollisuuden mittavia rationalisointihankkeita, joilla työtä muotoiltiin uudella tavalla ja kehitettiin uusia bonuspalkkausjärjestelmiä. Ulkomailta oppia hakeneiden insinöörien katseet etsivät järjestelmällisesti sellaisia tuotantoprosessin kohtia, joissa voitiin tehostaa työtä ja supistaa työntekijöiden harjoittamaa työtahdin säätelyä. Tutkimukseen sisältyy herkullisia kohtia siitä, miten työnantajat tuottivat kielellisesti ”naisten luonnollista palkka-alemmuutta”; tämä olisi hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä jatkotutkimuksen aihe.

Tekstiiliteollisuus on sikäli kiinnostava tutkimuskohde, että puuvilla- ja villatehtaiden kartellit olivat harrastaneet palkkakontrollia ja pyrkineet yhtenäistämään jäsentehtaittensa palkkatasoa jo vuoden 1905 suurlakon jälkeisiltä ajoilta saakka. Palkkakustannusten kontrolli oli yksi kartellin kestävyyden ehdoista: tarkoituksena oli estää työvoimakustannusten kohoaminen ja tehtaiden keskinäinen kilpailu ammattitaitoisesta työvoimasta. Yksipuolinen ja valtakunnallinen työnantajasääntely tehostui entisestään kun kartellit luovuttivat vuonna 1928 palkkakysymykset Suomen Kutomateollisuuden Työnantajaliiton hoidettavaksi tilanteessa, jossa alan alhainen palkkataso oli joutunut julkiseksi silmätikuksi yleisesti kiristyneessä työmarkkinatilanteessa. Liiton jäsentehtaat tekivät keskenään ns. minimipalkkasopimuksen tasoittaakseen koko alan palkkatasoa.

Kirjoittaja käsittelee aikaisempaa tutkimusta järjestelmällisemmin ja laajemmin tekstiilialan ”kollektiivisesti säänneltyä yksilöllistä työsuhdetta” ja sen vaikutuksia alan työmarkkinakäytäntöihin. Sen kautta selittyy, että tekstiilialan työnantajat pyrkivät viimeiseen saakka karttamaan kollektiivista sääntelyä ja varsinkin pariteettisia työehtosopimuksia. Vaikka työehtosopimukset olivat tekstiilialalla lähinnä teoreettinen kysymys, antaa Suoranta kollektiivisopimuksille suuren merkityksen siirtyessään tarkastelemaan yleisemmän aineiston varassa miesten ja naisten samapalkkaisuusideaalia ja palkkaepätasa-arvon kollektiivisen tekemisen historiaa. Hän pystyy osoittamaan aineistostaan paljon sellaisia työehtosopimuksia, joihin on kirjattu sukupuolihierarkiaa tuottavia, ylläpitäviä ja vahvistavia pykäliä. Lukijalle tulee vaikutelma, että työehtosopimukset ovat syypäitä suuriin palkkaeroihin, sukupuolten välisen samapalkkaisuustavoitteen hautaamiseen tai alhaisiin palkkoihin.

Toisaalta Suoranta kirjoittaa useassa kohdassa tutkimuksessaan, että työehtosopimusjärjestelmän hallitsevuutta sotien välisissä työmarkkinasuhteissa on syytä kritisoida. Näin ovat monet tutkijat jo tehneet osoittamalla, että sopimukset olivat pääasiassa paikallisia, lyhytaikaisia, vakiintumattomia ja että ne rajoittuivat pääasiassa miesvaltaisille käsityö-, rakennus- ja ulkotyöaloille. He ovat sitoneet ne myös osaksi laajempia työmarkkinakäytäntöjä, kollektiivisia palkkaliikkeitä, työtaisteluita ja erilaisia ”sopimuksettoman tilan” muotoja. Suorannan palkkaepätasa-arvoon keskittynyt tarkastelu olisi terävöitynyt entisestään, jos se olisi liitetty laajemmin työehtosopimusten muuhun sisältöön ja tarkasteltu lähemmin niitä ehtoja ja prosesseja, jotka johtivat sopimusten solmimiseen tai, kuten yleisemmin kävi, sopimusvaateiden hylkäämiseen.

Anu Suoranta on tehnyt metodisesti innovatiivisen tutkimuksen, jonka sivuilla näkyy vahva tutkijaeetos ja ennakkoluuloton tutkijanote. Hän onnistuu analogisen lähestymistavan avulla ensinnäkin nostamaan nykyajasta tärkeitä tutkimuskysymyksiä ja näkökulmia sopimusyhteiskuntaa edeltäviin työsuhteisiin. Toiseksi hän tuo nykykeskusteluun historiallista perspektiiviä ja murentaa stereotyyppisiä käsityksiä ns. tyypillisten työsuhteiden historiasta. Ennen muuta Suoranta tuo sukupuolen lähtemättömästi sotien välisen ajan työmarkkinahistorian tutkimukseen.

Kari Teräs

Kirja: Anu Suoranta: Halvennettu työ. Pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä. Vastapaino 2009. 311 s.

Anu Suorannan omasta blogista, Anusuora löydät lisää väitöskirjan arviointeja.

Työväen Arkisto on muuttanut uusiin tiloihinsa osoitteeseen Sörnäisten rantatie 25 ,2. kerros. Uudet tilat avattiin viikko sitten 11.1.2010 ja arkisto palvelee taas tutkijoita entiseen tapaan, mutta uuden johtajan Petri Tanskasen komennossa. Hän aloitti toimessa 1.1.2010.

Arkiston aukioloajat ovat

• ma, ke,pe 10.00-16.00
• ti, to 10.00-19.00.

Työväen Arkisto juhli 100-vuotisjuhliaan muuton keskellä 10.12.2009. Blogimme onnittelee näin jälkikäteen pirteää ja elinvoimaista satavuotiasta.  Tilaisuudessa puhunut Kansallisarkiston johtaja Jussi Nuorteva käsitteli arkistonpidon uusia haasteita ja tarpeita.

Työväenliikkeen kirjaston uudet tilat ovat saman talon, Sörnäisten rantatie 25, ensimmäisessä kerroksessa. Sisäänkäynti katutasolta.  Myös sen avajaiset pidettiin 11.1.2010.

Kirjasto on avoinna ti-pe 10.00 – 17.00

I
Lämpimät syntymäpäiväonnittelut 90 vuotta täyttävälle Kalliolan setlementille! Ja onnittelut myös sen saamasta syntymäpäivälahjasta, Jarmo Peltolan kirjoittamasta hienosta historiikista, jota minut on pyydetty kommentoimaan.

Tulen Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitokselta, entiseltä sosiaalipolitiikan laitokselta, Heikki Wariksen laitokselta. Kuten Peltolan kirjasta käy ilmi, Heikki Waris oli aikoinaan Kalliolan kantavia voimia, ja hänet mekin olemme omineet omaksi klassikoksemme.

En ole historiantutkija enkä muutenkaan ala arvioimaan syntymäpäiväteosta akateemiseen tyyliin, vastaväittäjän otteella. Tyydyn muutamiin mielleyhtymiin tai kirjasta kimpoaviin ajatuksiin. Puhun Kalliolan Helsingistä ”toisena Helsinkinä” ja selvennän aluksi, mitä sillä tarkoitan.

Kuuntelin hiljattain, kun Helsingin Sanomien toimittaja Ilkka Malmbergia haastateltiin Radio Suomen ”Miten minusta tuli minä” -sarjassa. Malmberg on tullut tunnetuksi suomalaisuuden oivaltavana kuvaajana, ja haastattelussa hän sanoi jotensakin niin, että hänen Suomensa on toisenlainen kuin matkailuesitteiden ja kuvateosten Suomi. Malmberg kuvaa kiiltokuvien ja kliseiden takana olevaa Suomea, ei kuitenkaan minään surkeuden tyyssijana ja synkkien laulujen maana, vaan tavallisesta suomalaisuudesta kiinnostuneena ja sille ei-sentimentaalisella tavalla kunniaakin tehden.

Vastaavasti Kalliolan Helsinki on jotakin muuta kuin kiiltokuvakaupunki. Se on toinen Helsinki hieman samassa mielessä kuin naisia on nimitetty toiseksi sukupuoleksi. Naisia on miehiä enemmän, ja tilastollista edustavuutta ajatellen Kalliolan Helsinkikin on oikeastaan ensimmäinen, asuuhan Vaasankadulla paljon enemmän väkeä kuin Aleksanterinkadulla ja Helsinginkadulla enemmän kuin Esplanadeilla. Mutta toinen se on siinä mielessä, että mielikuvat siitä ovat muiden määrittämiä. Ne ovat hegemonisesti niskan päälle päässeiden, kulttuurista valtaa käyttävien ensimmäisten antamia.

Yksi mielenkiintoinen säie Peltolan kirjassa on se, kuinka monet Kalliolan keskeiset toimijat ovat olleet ikään kuin ensimmäisen ja toisen välissä, välittäjän asemassa. He ovat itse kuuluneet sivistyneistöön ja yhteiskunnan ylempiin sosiaalikerrostumiin, mutta pyrkineet kosketuksiin tavallisen kansan kanssa ja tehneet työtä sen hyväksi, välittäneet. Aivan helposti ei kulttuuristen ja sosiaalisten raja-aitojen ylittäminen ole aina tapahtunut. Joskus on jääty kahden tulen väliin, kirkon ja työväenliikkeen väliseen institutionaaliseen puserrukseen.

II
Kalle Haatanen on sanonut, että arki on käsite, joka ei suostu antamaan tilaa kuin surkeudelle tai superlatiiveille. Yhteiskuntatieteissä on arkielämän kritiikin perinne, jossa markkinamaailmassa eletty arki nähdään lähes määritelmällisesti huonona, vääränä ja vieraantuneena. Toisaalla taas on modernille kaupunkikulttuurille tyypillinen intoilu ja hypetys, jossa arki piirtyy superlatiivien kyllästämänä kiiltävänä pintana. Elämä on tarjoomuksia täynnä, ihmisten kuvitellaan rakentavan itselleen identiteetin ja mieleisensä elämän kulutus- ja muilla valinnoillaan, miltei riippumatta rakenteista ja resursseista. Ensimmäisiä ovat tällöin ne, jotka ovat valinneet oikein ja tehneet elämästään tyylikkään, toisia taas ne, jotka ovat valinneet väärin: joilla on vääränlaiset vaatteet ja banaali asunto, jotka syövät tarjousruokaa ja joiden elämä on – siis ensimmäisten mielestä – ”runotonta todellisuutta” (Haatanen), latteaa ja harmahtavaa.

Kaupunkiarki tai sitä koskevat määritykset eivät ole Peltolan teoksessa eksplisiittisenä kuvauskohteena, mutta silti uskaltaisin arvata, että Kalliolassa kuva kaupunkiarjesta on ollut kuta kuinkin realistinen. Se on antanut tilaa muullekin kuin surkeudelle ja superlatiiveille. Tämä on tärkeää, sillä sosiaalista toimintaa ohjaa aina jokin ihmiskuva, jokin kuva toiminnan kohteesta.

Hiljattain luin sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielman, jonka asetelma oli nokkela: tutkittiin sitä, millainen kuva Kalliosta syntyy asunnonvälittäjien myyntipuheessa ja -ilmoituksissa. Graduntekijä vain mielestäni lähti liikkeelle hieman töksähtäen ottamalla lähtökohdakseen kohdekaupunginosan ”huonon maineen”.  Jos Kallion maine päätellään oikopäätä ja yksiselitteisesti huonoksi, saman tien voisi päätellä myös sen, että aluemielikuvatkin virittyvät keskiluokkaisesti ja että todellisuutta on erityisesti ensimmäisen kaupungin näkökulmasta tuotettu toiseus.

Sosiaalisia ongelmia Kalliossa on ollut ja niitä on, sitä ei käy kiistäminen. Mutta tavallista ja asiallista elämää siellä sentään enimmäkseen eletään, ja poikkeamia on myös positiiviseen suuntaan. Kalliossa tapahtuu kaikenlaista kiinnostavaa. Se on varmaankin Suomen tunnetuinta kaupunkialuetta, jolle ehkä vain Tampereen Pispala vetää sille vertoja. Kallio on usein ollut kaunokirjallisten kuvausten kohteena: esimerkiksi Arvo Turtiaisen kokoelmassa Puhetta Porthaninrinteellä, Alpo Ruthin Kämpässä, Pirkko Saision Elämänmenossa, Anja Kaurasen Sonja O:ssa ja Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa. Viimeksi on Hannu Mäkelä kirjoittanut dokumenttiromaanin Elävät ja kuolleet, jossa tapahtumat on paikannettu tavattoman tarkasti Kallion kaupunkimaantieteeseen ja sosiaalihistoriaan.

Kalliossa on liikuttu myös monissa lauluteksteissä. Kolmatta linjaa ovat kulkeneet niin Fredi kuin Tuomari Nurmiokin. Juha Lehden ja Sir Elwoodin Hiljaisten Värien melankolinen keskiolutjazz on ollut tapana paikantaa Kallioon, ja heidän kappaleensa Kaduilla Kallion varmasti sinne paikantuukin. Se on cover-versio Tom Waitsin laulusta In the Neighbourhood – ja todellakin, Kallio jos mikä on ”neighbourhood” tai ”urban village”, niin kuin kaupunkisosiologit sanovat. Se on omaleimainen kaupunkikylä, jonka omaleimaisuudesta myös Peltolan teoksen sanat ja kuvat kertovat. Puutetta, huono-osaisuutta ja surkeita ihmiskohtaloita siellä on ollut, mutta onneksi myös onnen pipanoita, kunnon elämää ja hyviä ihmisiä.

Olisi karkeaa määritellä kokonainen kaupunginosa olemukseltaan yksin ongelma-alueeksi ja siellä vietettävä elämä ongelmaelämäksi. Se antaisi setlementtityöllekin hyvin yksipuolisen virityksen. Kokonaisten kaupunkialueiden olemusta ja mainetta ei pidä mitata yksiulotteisella hyvä–huono -asteikolla. Jos on pakko yksiulotteistaa, sanottakoon, että vaihteleva ominaisuus ei ole niinkään maineen ja mielikuvan hyvyys vaan pikemmin sen intensiteetti. Kallio on kaupunkialue, josta ihmisillä on voimakkaita ja myös voimakkaasti varioivia mielikuvia.

III
Sosiaalipolitiikassa kilpailee kaksi kohdentamisen periaatetta: selektiivisyyden tai tarveharkinnan ajatus, jonka mukaan toiminnan tulisi kohdistua kaikkein hädänalaisimpiin, ja universaalisuuden ajatus, jonka mukaan viisainta on ottaa toiminnan kohteiksi kaikki tai ketkä tahansa, koska silloin leimaavat vaikutukset ovat vähäisiä. Toinen tienhaara on siinä, lähdetäänkö lievittämään ongelmia ja pahoinvointia vai yritetäänkö edistää hyvinvointia ihmisiä eri tavoin voimaannuttamalla, elämänhallinnan edellytyksiä luomalla ja taloutta tukemalla. Kalliolassa on kuljettu molempia teitä: esimerkiksi opintotoiminnan ”asiakkaina” ovat olleet ketkä tahansa kaupunkilaiset, sosiaalisen toiminnan kohteena taas ongelmissa olevat, ne joita selvimmin on uhannut ns. syrjäytyminen.

Historiallisena tutkimuksena Peltolan kirja valaisee ja jäsentää hyvin ajallisia muutoksia. Se kertoo käänteistä ja toiminnan tihentymistä. Sodan jälkeen elettiin tiheää aikaa aivan konkreettisestikin. Kuten kirjan tilastokuvioista nähdään, Kalliolan lähialueella – johon kuuluvat siis varsinaisen Kallion ohella myös Sörnainen, Alppila, Vallila, Toukola ja Hermanni – asui vuonna 1950 lähes 90 000 ihmistä, neljäsosa kaikista helsinkiläisistä. Panu Pulma on Helsingin kaupungin historia -teoksessa kirjoittanut, kuinka Kalliossa asui silloin yli 400 henkilöä hehtaarilla – siis  40 000 henkilöä neliökilometrillä, mikä ylitti esimerkiksi New Yorkin ahtaimpien slummien asukastiheyden. Vuonna 1950 Mäkelänkadun suurperheisten kerrostalossa asui 650 alle 18-vuotiasta – enemmän kuin monissa pienissä kunnissa nykyisin.
Tuossa vaiheessa Kalliota kasvatti suurten ikäluokkien syntyminen, mutta pääasiassa sen ja koko kaupungin kasvu on johtunut muuttoliikkeestä. Enemmistö helsinkiläisistä on ollut muualta muuttaneita, monet heistä ensimmäisen sukupolven kaupunkilaisia, mikä on monin tavoin näkynyt heidän elämässään. Kallio on ainutkertainen tapaus, mutta samalla myös kertomus siitä, millaista suomalaisen yhteiskunnan kaupungistuminen on yleisemminkin ollut.

IV
Heikki Waris veti väitöskirjassaan ensimmäisen ja toisen Helsingin rajan Pitkällesillalle. Sen pohjoispuolelta on kauttaaltaan Peltolan kirjan hieno kuvitus. On sympaattista, että Kalliola on ollut niin uskollinen sille Pitkänsillan pohjoispuoliselle työläiskaupunginosalle, jonne se syntyi. Toisaalta on kuitenkin kysyttävä, onko se aina reagoinut toimintaympäristön muutokseen ja olisiko sen pitänyt levittäytyä maantieteellisesti laajemmalle.

Kirjasta käy ilmi, että toimintaa viriteltiin myös Malmilla, Tapanilassa, Puistolassa, Kontulassa, Herttoniemessä, ja kaukana kaupungin ulkopuolellakin Tuusulassa, mutta aina se ei ottanut tulta. Kuvataan, kuinka Kalliolalla oli joinakin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä pieniä vaikeuksia päästä vauhtiin. Niin sanottu vapaa palvelustyö hiipui, nuorisotyöhön aktiivisesti osallistuvien määrä miltei romahti, ote nuorisoon kirposi. Kun Kalliolan kerhoissa oli aikaisemmin pohdiskeltu suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, nyt siirryttiin lennokkien lennättämiseen.

Notkahdusten tarkempi ajoitus jäi hieman epäselväksi, ehkä senkin vuoksi, ettei historiikissa ole haluttu osoittaa sormella ketään toiminnasta vastannutta. Selityksiä hiipumiselle haetaan pikemmin yhteiskunnan muutoksista. Kun hyvinvointivaltio vahvistui, Kalliolaa ei enää kaikkeen tarvittu. Tuodaan esille uuden nuorisokulttuurin ja television tulo, ne vetivät pitemmän korren kamppailtaessa nuorten mielenkiinnosta.

Jälkiviisaasti voisi kuitenkin kysyä, olisiko Kalliolan pitänyt vielä aktiivisemmin työntyä lähiöihin, sillä 1960-luvulta lähtien ne olivat sitä ”toista Helsinkiä”, jota Kallio itse oli aikaisemmin ollut. Samanaikaisesti kuin lähiöt syntyivät itse Kallio alkoi muuttua. Sen väkiluku kääntyi laskuun ja lapsilaumat kaikkosivat. Yksin 1970- ja 80-luvun kuluessa alle kaksikymppisten määrä putosi yli 6000:sta lähelle 2000:a. Alkoi kaupunginosan gentrifioituminen, jota 1990-luvun lama ja nykyinen taloustaantuma ovat hieman pidätelleet. Kalliosta alkoi kehkeytyä Tukholman Söderin ja Oslon Grünelokan tapainen opiskelijoiden ja luovien ammattien harjoittajien puoliboheemi alue, joka poliittisesti muuttui punaisesta vihreäksi.

Totta kai Kalliolassa toimintaa myös mukautettiin ympäröivän yhteiskunnan muutoksiin. Kalliola on usein ollut otteissaan innovatiivinen. Vaikkapa alkoholistien yhteisöllinen myllyhoito ja ”naistietoisen tyttötyön keskus” Tyttöjen Talo voidaan nostaa siitä esimerkeiksi. Vanhenemisen tutkijana olen iloinen myös siitä, että Kalliola on rakentanut senioritalo Sandelsin Töölöön, historiallisen ydinalueensa ulkopuolelle ja ottanut vastuuta eläkeikäisille suunnatusta tietotekniikan opetuksesta sen jälkeen, kun se ei ole enää mahtunut Helsingin yliopiston avoimen yliopiston tai ikäihmisten yliopiston repertuaariin.

Kalliola on historiansa aikana ollut ”setlementtien setlementti”, malli muulle Suomelle. Kalliolassa on tehty kaupunkisosiaalityötä paljon ennen kuin sellaista sanaa edes tunnettiin. Kalliola on ollut kolmannen sektorin toimija jo paljon ennen kuin keskustelu kolmannesta sektorista käynnistyi.

V
Jarmo Peltolan kirja valaisee Kalliolan aktiivien toimintaa. Siinä kerrotaan Sigfrid Sireniuksesta, Heikki Wariksesta, ”Kalliolan maisterista” Ilmari Salosesta (Salomiehestä), Topi Tarkasta, Niilo Kotilaisesta, Armas Tolsasta, Arvo Hatakasta ja Timo Lemmetyisestä sekä joistakin naisistakin, kuten Maija Hatakasta ja Hilkka ”Hippula” Rantasesta. Heihin verrattuna ne, joiden eteen työtä on tehty, jäävät pakostakin hieman kasvottomiksi, vaikka teoksen mainioissa valokuvissa paljon kasvoja onkin. Lukijana tulin uteliaaksi sen suhteen, keitä olivat esimerkiksi sivun 147 komeassa potretissa olevat nuorukaiset, Kalliolan poikakodin asukkaat. Mitä heistä sittemmin tuli ja mikä oli Kalliolan merkitys heidän elämäkerroissaan? Toimiko Kalliola sosiaalisen nousun astinlautana, pystyttiinkö köyhyyden ylisukupolvisuus katkaisemaan, millaisia elämän rakennuspuita saatiin? Millainen on ollut sivulla 102 olevassa kuvassa esiintyvien nahkatakkinuorten myöhempi habitus? Tai minne ovat ”paimentyttöjen tanssia” sivulla 103 esittävien tyttöjen tanssiaskelet sittemmin suuntautuneet? Keitä kävi Kalliolan poikakerhoissa ja tyttökerhoissa, sen ajan nuorisotaloissa? Ja minne he sitten menivät, kun tulivat yli-ikäisiksi?  Mitä kaikkea opittiin vapaaopistossa, entisajan avoimessa yliopistossa, jonka varsin naisvaltainen opiskelijakunta jo varhain ennakoi naisten nousua paremmin koulutetuksi sukupuoleksi?

Nykyisin peräänkuulutetaan vaikuttavuuden tutkimista kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Ei riitä, että organisaatiot kertovat koostaan ja kapasiteetistaan, siitä miten monta tilaisuutta ne ovat järjestäneet ja muista suoritteistaan. Kysytään myös, mikä on toiminnan tulos ja vaikutus.

Vaikuttavuuden tutkiminen on vaikeaa ja se edellyttäisi myös yksilöaineistoja, enkä tarkoita, että sitä olisi pitänyt tässä kirjassa tutkia. Yksilö joka tapauksessa on teoksen jykevän otsikon ensimmäinen sana ja otsikon kolmesta yystä vähiten esillä. Kalliolan toiminnan yhteiskunnallista taustaa valaistaan kiitettävästi, samoin Kalliolan suhdetta yhteisöön, paikallisyhteisöön. Yksilöt, tavalliset kalliolalaiset, sen sijaan jäävät tuntemattomiksi.

Ehkä voisi panna korvan taakse ehdotuksen, että Kalliolan satavuotisjuhlien yhteydessä myös yksilötaso, kalliolainen mikrohistoria, tulisi esille. Tehtäisiin vaikkapa sarja Kalliolan toiminnoissa mukana olleiden elämäkerrallisia haastatteluja ja luettaisiin vanhojen kalliolalaisten lähettämiä kirjelappusia. Tutkittaisiin, millaisia jälkiä Kalliola on jättänyt yksittäisten ihmisten elämäkertoihin. Jos tuollainen osoittautuu tutkijoille ylivoimaiseksi, tilattaisiin kirja vaikkapa Ilkka Malmbergilta, Anja Snellmanilta tai Hannu Mäkelältä.

Lopuksi toinenkin ehdotus. Kun Kalliola täytti 80 vuotta, juhlapuhujaksi oli haluttu Anne Friediä, joka kuitenkin kuoli ennen vuosipäivää. Sitä edeltävinä aikoina minulla oli kunnia tutustua häneen. Anne Fried kirjoitti toimittamaani Vanhuus kaupungissa -kirjaan (WSOY, 1997) ja minä puolestani kirjoitin Maija Pellikan toimittamaan kirjaan Anne Fried ystävien silmin (Kirjapaja, 1998), joka ehti ilmestyä hieman ennen hänen kuolemaansa.

Tunnettua on, että wieniläissyntyinen Fried ehti eläkeikäisenä Suomeen muutettuaan tehdä komean uran kirjallisuudentutkijana ja esseistinä. Sekin on tiedossa, että hän toi saattohoidon Suomeen. Mutta sitä ei yhtä hyvin tiedetä, että hän oli aikaisemmin tehnyt kolme vuosikymmentä sosiaalityötä New Yorkissa. Hän ehti opiskella ja opettaa, työskennellä lasten päiväkodissa ja vetää slummialueen työkeskusta, toimittaa ilmaisjakelulehteä, perustaa Yhdysvaltojen ensimmäisen asukasyhdistyksen yhdessä mustan panimotyöläisen ja jalkapallosankarin Tim Stillin kanssa, samoin maan ensimmäisen nuorten työnvälityksen, toimia välittäjänä mustien ja puertoricolaisten jengisodassa. Anne Fried kertoi tehneensä sosiaalityöstä pro gradu -tutkielmaan rinnastettavan opinnäytteenkin newyorkilaiseen yliopistoon. Se pitäisi kaivaa arkistoista esille ja saattaa jossain muodossa julkisuuteen. Tällaista ehdottaisin vaikkapa Kalliolan ja Sosiaalityön tutkimuksen seuran yhteishankkeeksi, vaikka en minäkään ole Friedin opinnäytettä nähnyt enkä tarkemmin tiedä, millaisessa kosketuksessa hän oli Kalliolaan ja suomalaiseen setlementtityöhön.