Tutkija, näin kirjoitat nasevasti tieteestä – Kolme vinkkiä

Lupasitko rahoitushakemuksessa pitää hankkeellesi blogia tai painostaako esimies tuottamaan sisältöä nettisivuille? Viestimisen tutkijayhteisöä laajemmalle yleisölle kuuluu yhä useamman tutkijan työnkuvaan. Harjoituksen puutteen tai liiallisen itsekritiikin vuoksi kynnys blogipäivitysten ja muiden populaaritekstien tuottamiseen on monelle tutkijalle korkea, eikä aikaa kiireisestä kalenterista tahdo löytyä. Blogin pitämisestä voi kuitenkin olla tutkimustyön kannalta aidosti hyötyä ja samalla se voi olla myös hauskaa!

Kuva: Helena Soinne.

Kuva: Helena Soinne.

Tässä kolme vinkkiä, jotka auttavat yleistajuisen kirjoittamisen alkuun.

1. Kuka lukijasi on ja mikä häntä kiinnostaa?

Ennen kuin alat kirjoittaa, mieti, keitä haluat tekstilläsi saavuttaa. Päätä tekstisi näkökulma ja painotus sen mukaan, kirjoitatko esimerkiksi tavallisille kansalaisille, päätöksentekijöille vai tuloksiasi mahdollisesti hyödyntävälle ammattiryhmälle.

Tutkimuksesta kertovan tekstin ei tarvitse olla yksinkertaistettu versio tutkimusartikkelisi abstraktista. Tulokset kiinnostavat useimpia lukijoita enemmän kuin käyttämäsi tilastollisen mallin kuvailu. Jos oma tutkimuskysymyksesi tuntuu liian spesifiltä laajalle yleisölle avattavaksi, voit ottaa askeleen taaksepäin ja kirjoittaa yleisemmin tutkimusaiheen merkityksestä ja liittää sen johonkin yleisesti tunnettuun aihepiiriin.

Älä ajattele kirjoittaessasi tutkijakollegojasi, joille haluaisit osoittaa timantin terävää tieteellistä argumentaatiota, vaan kirjoita tutkimuksestasi sellaisella kielellä, jota kohdeyleisöösi kuuluva lukija ymmärtää. Vältä tieteellisiä termejä ja pitäydy yleiskielessä, jos kirjoitat yleisölle, jolla ei ole ennakkotietoja alastasi.

2. Etsi innostusta yhteistyöstä

Lukija huomaa, jos teksti on kirjoittajalle pakkopullaa. Kiinnostavimmat tekstit kumpuavat tutkijan omasta intohimosta tutkimustaan kohtaan. Jos yksinään kirjoittaminen tuntuu puurtamiselta, niin hyvässä seurassa ja keskustelun kautta tekstiin voi saada eloa. Pyydä apua kollegoilta, kavereilta tai perheeltä.

Muiden avusta on hyötyä paitsi ideoinnissa, myös lähes valmiin tekstin hiomisessa. Yritä saada koelukijaksi kohderyhmäsi edustaja, joka tunnistaa hankalat tieteelliset termit ja kertoo missä kohdin tekstiä olisi syytä yksinkertaistaa. Tekstin lukeminen ääneen paljastaa liian koukeroiset lauserakenteet.

3. Älä anna tekstisi hautautua arkistoihin

Kun olet käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa tekstiisi, älä anna sen hautautua arkistoihin. Jaa tekstiä sosiaalisessa mediassa ja laita se rohkeasti kaikille kiinnostuneille. Saamasi palaute voi olla seuraavan tekstisi aihe.

Tässä vaiheessa on tärkeää myös pitää mielessä tekstisi kohderyhmä ja miettiä, mitä kanavia käyttäen he saavat uutisensa ja tietonsa. Saavutettujen lukijoiden suhteen tärkeää ei välttämättä ole määrä vaan laatu.

Teksti: Helena Soinne, Susanne Suvanto ja Katri Sääksjärvi. Teksti perustuu Asiantuntijuus sosiaalisessa mediassa -kurssin ryhmätyöhön. Ryhmässä oli mukana myös Liisa Hämäläinen.

Näin teet hyvän tiedevideon

Video on nouseva trendi tiedeviestinnässä. Videoita julkaistaan paitsi printti- ja verkkojournalismin rinnalla, myös yksittäisinä tiedeviestintäjuttuina. YouTuben ja Vimeon kaltaiset palvelut ovat erittäin suosittuja, ja  etenkin nuoret katsovat verkkovideoita jo televisiota enemmän. Populaarit ja akateemiset tiedelehdet julkaisevat videoita, ja tutkijoiden omat tiedevideot ovat yhä suositumpia.

Suosion myötä videotarjontaa on runsaasti. Mutta videoiden tekeminen vaatii uudenlaista osaamista: tieteen monimutkaisetkin tulokset on osattava esittää helposti omaksuttavassa muodossa. Millainen on hyvä tiedevideo, joka erottuu runsaasta tarjonnassa? Miten videon tekijä voi välttää tyypillisimmät sudenkuopat? Tässä kirjoituksessa tarjoamme sinulle muutamia vinkkejä onnistuneen tiedevideon suunnitteluun ja toteuttamiseen.

www.pixabay.com / PublicDomainPictures

www.pixabay.com / PublicDomainPictures

Hauska, tiivis ja helposti omaksuttava

Suositut tiedevideot ovat hauskoja, lyhyitä ja esittävät vaikeat asiat yksinkertaisesti. Somessa minuuttikin on pitkä aika, joten älä jaarittele vaan mene suoraan asiaan. Valitse vain tärkein tulos tai ajatus, jonka haluat sanoa. Kuva tai muu visualisointi on kätevä tapa pukea vaikea asia ymmärrettävään muotoon.

Mieti kenet haluat tavoittaa ja minkä vaikutuksen haluat saada aikaan? Pohdi, kuka olisi paras viestinviejä ja minkälainen toteutus toimisi parhaiten? Suurta yleisöä kiinnostavat erityisesti arjen asioita selittävät videot tai tajuntaa laajentavat yllättävät tiedelöydökset. Hyvin tehty tiedevideo toimii mainiosti myös esimerkiksi oppimateriaalin tukena.

Kerro aina tarina

Tarinankerronta on viestinnän kulmakivi. Jos haluat onnistua tiedeviestinnässä, kerro tarina. Ihmiset eivät ole kiinnostuneet asiantilojen kuvailuista eivätkä pelkistä luetteloista. Esitä tutkimustuloksesi mukaansatempaavasti tai haasta katsoja ja nosta esiin ristiriita tai ongelma, johon videollasi vastaat.

Jos tarina ei synny itsestään, luo juonenkäänteitä vaikkapa Hollywoodin leipiin hypänneen meribiologi Randy Olsonin ”ja + ja + mutta + siksi” -sapluunalla. Tämän mallin mukaisesti kerrot siis aluksi mikä on asiantila (argumentti 1 ja 2). Tämän jälkeen esität ristiriidan (”mutta”) ja lopuksi tarjoat siihen ratkaisuehdotuksen (”siksi”).

Laadi videollesi käsikirjoitus ja kuvakäsikirjoitus. Suunnittele spiikit, tekstitys, visualisointi ja äänimaailma huolellisesti niin, että ne tukevat tarinaasi ja kuljettavat sitä elävästi eteenpäin. Videota on voitava seurata myös ilman ääntä. Koska lukemiseen kuluu aikaa, tekstityksen tulee olla ytimekäs.

Älä unohda älypuhelimesi mahdollisuuksia

Aika, raha-, henkilö- ja välineresurssit vaikuttavat lopputulokseen. Hyvään tiedevideoon ei välttämättä tarvita paljoa rahaa, vaan ennemminkin erilaisia taitoja ja yhteistyötä. PowerPointilla pystyt mainiosti tekemään pienimuotoisen videon. Myös erilaisia harrastajille tarkoitettuja videoeditointiohjelmia on olemassa.

Voit hankkia älypuhelimeen ilmaisen sovellutuksen, jonka avulla pystyt itse näppärästi kuvaamaan, lisäämään musiikkia ja tekstiä sekä editoimaan videoita (ks. esimerkiksi Vidra ja Magisto). Ulkoinen mikrofoni ja jalusta ovat käteviä lisävarusteita, joilla laatu kohenee heti. Hyödynnä videon teossa myös maksuttomia kuva- ja musiikkiarkistoja, mutta muista aina tarkistaa tekijänoikeuksiin liittyvät seikat huolellisesti.

Jos kuvaus- ja äänitystilanteet ovat haastavia, video sisältää näyttäviä animointeja tai sen toteuttamiseen tarvitaan monimutkaisempia editointiohjelmia, tarvitaan yleensä ammattilaisten apua.

Viesti videostasi

Jotta videosi ei huku YouTuben tai Vimeon syövereihin, muista avainsanat ja tagit.  Laadi julkaisusuunnitelma, jossa kuvaat, miten ja missä tuot videosi esille.

Hyödynnä sosiaalisen median mahdollisuudet: jaa videolinkkiä Twitterissä, LinkedIn:ssä, Facebookissa, käytettävissäsi olevilla verkkosivuilla, kirjoittamassasi blogissa ja Wikipedia-artikkelissa. Viesti videostasi verkostoillesi, sidosryhmillesi ja medialle. Mielenkiintoinen tai mullistava tieto hyvällä videolla ryyditettynä voi hyvinkin puhkaista uutiskynnyksen!

Teksti: Iina Koskinen ja Ulpu Elonsalo. Teksti perustuu Asiantuntijuus sosiaalisessa mediassa -kurssin ryhmätyöhön. Ryhmässä olivat mukana myös Nina Pääkkönen ja Birgitta Partanen.

Mitä tapahtuu kun tutkijoilta viedään sananvapaus*

Arvostetussa Nature –tiedelehdessä ilmestyi äsken synkkä artikkeli siitä, mitä tapahtuu kun tutkijoilta viedään sananvapaus. Eikä kyse ollut edes mistään autoritaarisesta valtiosta, vaan enemmänkin demokratian mallimaana pidetystä Kanadasta. Siellä hallituksen vaihduttua on vähitellen alkanut paljastua karu totuus edellisen hallituksen tiedepolitiikasta, joka Naturen artikkeli kutsuu ”yhdeksän vuoden sensuuriksi”.

Tutkijoiden ahdinko alkoi Kanadassa vuonna 2006 kun konservatiivipuolueen pääministeri Stephen Harper muodosti uuden hallituksen. Harperin tavoitteena oli edistää talouskasvua ympäristöstä piittaamatta. Tämä tarkoitti sitä, että valtiollisissa tutkimuslaitoksissa ympäristö- tai ilmastotutkimusta tekevät biologit, geneetikot, meteorologit ja monet muut menettivät sananvapautensa. Tutkijoilla ei ollut enää oikeus vapaasti antaa haastatteluja toimittajille ja tutkimuslaitosten viestintäpäälliköistä tuli sensoreita.

Hallituksen näkökulmasta sensitiivisiä ympäristöaiheita tutkineet joutuivat ahtaalle. Eräs heistä on geneetikko Kristi Miller-Saunders, joka julkaisi artikkelin Science-lehdessä lohien virustaudeista 2011. Koska tutkimuksen tulokset kalakuolemien syistä brittiläisessä Kolumbiassa eivät olleet kalankasvatusta edistävän hallituksen mieleen, tutkijaa estettiin pitämästä aiheesta lehdistötilaisuutta. Science-lehden tiedotteet tutkimuksesta poikivat joukon haastattelupyyntöjä, mutta niistäkin tutkija pakotettiin kieltäytymään.

Nature kertoo joukon vastaavia esimerkkejä sensuurista, jonka takia monet tutkijat joutuivat lopulta jättämään työnsä kun työilmapiiri kävi mahdottomaksi. Lehden mukaan karu totuus edellisen hallituksen tiedettä ja tutkijoiden sananvapautta rajoittavista toimista alkaa vasta nyt vähitellen paljastua. Suurin ongelma oli viime kädessä moraalinen rappio kun tutkimuslaitokset ja tutkijat alistuivat itsesensuuriin.

Mutta Suomessa ei tietenkään voi käydä näin? Valitettavasti tätä on tapahtunut meilläkin ja ilmassa on merkkejä siitä, ilmiö saattaa yleistyä. Kirjassani Julkinen tiede käyn läpi Teknologian tutkimuskeskus VTT:n muutaman vuoden takaisen tapauksen, jossa tutkijoiden sananvapautta pyrittiin rajoittamaan. Eduskunnan oikeusasiamies on antoi tästä VTT:lle aikanaan huomautuksen. Yliopistoihin ja niiden viestintään on viime aikoina tullut yritysmäisiä piirteitä ja pr-henkistä viestintää. Tämä saattaa johtaa siihen, että professori tai tutkija saa toimittajan tapaamiseen päällystakin organisaation johdosta, jos haastattelun aihe koetaan sensitiiviseksi.

Viime kädessä tutkijoiden sananvapaus riippuu paljolti yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiristä. Tutkijoiden näkökulmasta muutamat viime aikojen esimerkit eivät ole rohkaisevia. Tämä tuli ilmi myös Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan viime vuonna tehdystä kyselystä.

Yhden esimerkin ilmapiiristä tarjoaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kirjoitus 9.5. Siinä Appelsin moittii yliopistoväkeä ja taiteilijoita negatiivisen ilmapiirin lietsomisesta ja säveltäjä Kalevi Ahoa jopa väkivallalla uhkailusta.

Appelsin nostaa tikun nokkaan professori Jaakko Hämeen-Anttilan, joka ”käyttää media-aikaansa valittamiseen ja syyttelyyn”. Hämeen-Anttilan twitter –tiliä seurannut Appelsin on havainnut, että ”hänellä on varsin vähän asiaa tieteestä”. Appelsin toivottaa Hämeen-Anttilalle hyvää matkaa Edinburgiin, jonne lähdön yhdeksi syyksi Hämeen-Anttila on sanonut suomalaisen yliopistopolitiikan. Suomessa kriitikoita ja negatiivisen ilmapiirin lietsojia ei kaivata.

Niinpä. Professorit keskittyköön vain tutkimaan. Muista kuin tieteellistä asioista ei pidä sanoa mitään. Ei ainakaan mitään negatiivista. Ei ainakaan istuvan hallituksen tekemisistä. Näin ajateltiin Kanadassakin kun valtion laitosten tutkijoita alettiin sensuroida.

Esa Väliverronen

*julkaistu alunperin: https://medykblog.wordpress.com/

https://twitter.com/exumusic

Julkinen tiede haastaa keskusteluun

Mielipidetutkimusten mukaan suomalaiset arvostavat vankasti tiedettä. Tämän päivän julkista keskustelua seuratessa tästä ei tosin aina voi vakuuttua. Tieteellisiä asiantuntijoita haastetaan yhä herkemmin esimerkiksi ruokaan ja terveyteen liittyvissä asioissa. Ministerit vitsailevat professorien kesälomista ja kaikenmaailman dosenteista samaan aikaan kuin leikkaavat rankalla kädellä yliopistojen ja tutkimuslaitosten menoja. Suurien yhteiskunnallisten uudistusten valmistelussa tutkimustieto tuntuu joskus olevan vain yksi mielipide muiden joukossa.

Kirjassani Julkinen tiede yritän perustella, miksi tieteen tekijöiden ei kritiikin takia kannata loukkaantua ja käpertyä itseensä. On luonnollista, että myös tiedettä kuten kaikkia muitakin yhteiskunnan instituutioita haastetaan tänä päivänä. Kaikkea tieteen kritiikkiä ei kannata myöskään leimata tieteenvastaisuudeksi.

Yliopistoilla ja muilla tieteen organisaatioilla on paljon opittavaa avoimuudessa ja viestinnässä. Perinteinen holhoava ja yksisuuntainen tiedevalistus ei enää toimi. Tutkijoiden on antauduttava keskusteluun ja vuoropuheluun erilaisten tieteestä kiinnostuneiden yleisöjen kanssa.

Nykyään tiedettä perustellaan paljon erilaisilla käytännön hyödyillä, varsinkin lupauksilla siitä, miten tutkimus on tärkein taloudellisen kasvun tärkein moottori. Yliopistot ja laitokset perustelevat tehokkuuttaan vetoamalla menestykseen erilaisissa rankingeissa. Rankingien yleistyminen ja painoarvon kasvu on lisännyt ”huippuuden” retoriikkaa yliopistoissa.

Pyrkimys huipulle näyttää kuitenkin tuovan yliopistoihin yrityksistä omaksuttuja käytäntöjä, jotka eivät aina ole linjassa yliopistojen avoimuutta, julkisuutta ja yhteisen hyvän tuottamista koskevien tavoitteiden ja periaatteiden kanssa.

Tutkimustieto on luonteeltaan kollektiivista, kaikkien yhteistä omaisuutta. Tieteen tekemisen taustalla vaikuttavat tiedenormit, jotka korostavat tieteen luonnetta julkisena toimintana ja sen tuloksia kaikkien yhteisenä omaisuutena.

Yliopistot eivät ole vain tietoa ja tutkintoja tuottavia laitoksia, vaan julkisia instituutioita, jotka tuottavat yhteistä hyvää. Tätä tavoitetta uhkaa yliopistojen muuttuminen yritysmäisesti toimiviksi organisaatioksi, jotka kilpailevat kuvitteellisilla ”huippuuden” markkinoilla. Samalla tieteen organisaatioita rasittavat menneisyydestä juontuvat salailukäytännöt, mikä näkyy esimerkiksi suhtautumisessa vilppiepäilyihin.

Yritysmäisesti toimivissa yliopistoissa kollegiaaliset perinteet on korvattu johtajavaltaisella, hierarkkisessa organisaatioilla. Tämä oli yksi keskeinen piirre myös Suomessa 2010 voimaan tulleessa yliopistolaissa. Äsken joukko tähän kehitykseen kyllästyneitä Helsingin yliopiston professoreja käynnisti toiminnan lain muuttamiseksi.

Yritysmäisten piirteiden tulo yliopistoon ja muihin tutkimusorganisaatioihin vaikuttaa myös käsityksiin tieteen julkisuudesta. Esimerkiksi Suomessa vuonna 2010 Teknologian tutkimuskeskus VTT kielsi tutkijoitaan esiintymästä julkisuudessa tavalla, joka on ristiriidassa organisaation virallisen linjan kanssa.

Tutkijoilla on kuitenkin oikeus – ajoittain jopa velvollisuus – osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jos tutkijat loukkaantuvat ja vetäytyvät keskustelusta silloin kuin heitä arvostellaan, muut ottavat keskustelun haltuunsa. Tutkijat ja toimittajat voisivat tehdä paljon nykyistä enemmän yhteistyöstä tutkimukseen ja faktoihin pohjautuvan keskustelun edistämisessä.

Esa Väliverronen

(lue ensimmäinen luku Julkinen tiede –kirjasta)

 

“Miksi vaivautua?” Tutkimusmaailman trendit haastavat tutkijat viestimään työstään

Kirjoittajat: Petro Poutanen & Salla-Maaria Laaksonen

Koulutimme hiljattain Helsingin yliopiston tutkijoita, hallintoa ja jatko-opiskelijoita tiedeviestinnän ja tutkijan verkostoitumiseen liittyvistä teemoista. Koulutuspäivän aikana nostimme esiin joitakin polttavia kysymyksiä liittyen akateemisen maailman trendeihin sekä siihen, millä tavalla nämä trendit heijastuvat tutkijoiden viestintään. Suuri osa trendeistä on jo arkipäivää, kuten kova kilpailu akateemisista työurista, tutkimuksen vaikuttavuuden arviointi, tieteen legitimiteetin kyseenalaistaminen yhteiskunnallisissa keskusteluissa tai verkottumisen – myös akatemian ulkopuolelle – merkityksen korostuminen esimerkiksi tutkimushankkeita rakennettaessa.

Kysymys joka toistuu koulutuksissa ja tiedeviestinnän kursseilla yksittäisten tutkijoiden suusta on “miksi vaivautua?” Mitä hyötyä on osallistumisesta keskusteluihin sosiaalisessa mediassa, bloggaamisesta tai opetusmateriaalien jakamisesta yksittäisen tutkijan kannalta? Tähän kysymykseen löytyy monta hyvää vastausta. Luettelemme seuraavaksi muutamia mielestämme keskeisimpiä haasteita, joita nykyajan tutkija kohtaa, sekä ajatuksia siitä, millä tavalla onnistunut viestintä voisi tarjota ainakin osittaisia vastauksia.

Akateemisen tutkimuksen määrä on kovassa kasvussa ja suuri osa tutkimuksesta jää lukematta ja siis hyödyntämättä (ks. esim. Poutanen, 2014). Tutkimuksen hyödynnettävyys ja vaikuttavuus riippuvat suurelta osin siitä, kuinka laajalle tutkimustulokset tai sen tuottamat uudet ideat ja ymmärrys leviävät. Jos tuotokset päätyvät vain yksittäisen tutkjan tai tutkimusryhmän julkaisulistan kaunistuksesi, tutkimuksella ei ole sanottavaa vaikuttavuutta. Sosiaalinen media mahdollistaa tutkimukselle suuremman näkyvyyden ja edistää tutkimustiedon ja sitä tarvitsevien kohtaamista. Yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja tutkimuksen vaikuttavuus ovat myös yliopistojen ja rahoittajien julkilausumia tavoitteita.

Kilpailu akateemisista työurista on kovaa ja kovenee entisestään. Sosiaalinen media voi toimia onnistuneen henkilöbrändin rakennuksen välineenä, ja sitä kautta edistää tutkijan työuraa. Mielikuvat ja luotu näkyvyys ovat tärkeitä tekijöitä myös tutkijalle. Varsinkaan akatemian ulkopuolelta tuleva yhteistyötaho ei välttämättä eksy julkaisutietokantaan asti. Instituutiot puolestaan voivat hyödyntää yksittäisten asiantuntijoidensa näkyvyyttä ja osallistumista yhteiskunnallisen keskusteluun osana niiden markkinointiviestintää. Sosiaalinen media ja verkottuminen esimerkiksi akateemisia “facebookkeja” käyttäen lisää myös uusien kontaktien synnyn todennäköisyyttä.

Tutkimus on vaativaa yhteistyötä. Tutkimusprosessit ovat nykyään korostuneen monitieteisiä ja kollaboratiivisia. Kuinka hyötyä kaikkien osapuolten panoksesta optimaalisella tavalla? Yhteisölliset tiimityöskentelyalustat ja sosiaalisen median tarjoamat palvelut voivat tehostaa huomattavasti tutkimusprosessia ja yhteistä ideointia. Tarjolla on tiimityötä varten luotuja alustoja, mutta usein myös perinteisesti yksityiselämän tontille ajatellut palvelut toimivat yhtä hyvin – esimerkiksi Facebook-ryhmä on oiva väline tiedonjakoon ja keskusteluun myös tutkimusryhmän kesken.

Raja-aita akateemisen maailman ja muun maailman kanssa pysyy selkeänä. Akateeminen maailma on suljettu systeemi, joka ei päästä ulkopuolisia osallistumaan itse tutkimusprosessiin tai tee sitä kovin läpinäkyväksi kansalaisille. Tiede mielletään sulkeutuneeksi linnakkeeksi ja tutkijat tavallisten ihmisten arjesta etäällä oleviksi (esim. Tiedebarometri, 2013). Samaan aikaan tutkimusta tehdään verovaroin ja suurta osaa tutkimusorganisaatioista pidetään yllä kansalaisten varoin. Sosiaalinen media mahdollistaa uudella tavalla tutkimustulosten “jalkauttamisen” sekä tutkimusprosessista viestimisen myös itse prosessin aikana. Avoimen tieteen liikehdintä ja uudet avoimet arviointiprosessit madaltavat raja-aitaa ja voivat johtaa radikaaleihin muutoksiin tieteen arviointi- ja julkaisukäytännöissä.

Sosiaalisen median käyttö vie aikaa ja resursseja. On totta, että uusien viestintävälineiden käytön opettelu ja rutiinien syntyminen vie aikaa ja vaatii panostusta. Palvelut ovat kuitenkin tyypillisesti paljon helppokäyttöisempiä kuin erilaiset tietojärjestelmät, joihin korporaatiokäytössä on totuttu. Pienen opettelun jälkeen viestiminen alkaa sujua rutiinilla, ja oppimisprosessin apuna voi myös käyttää erilaisia työkaluja.

Yhtenä tällaisena työkaluna voi käyttää esimerkiksi alla olevaa Tutkijan viestintätyökalua, jonka kehitimme koulutuspäiväämme varten. Työkalun perusajatuksena on aloittaa oman viestimisen suunnittelu tavoitteellisesti sidosryhmien kautta: pohdi siis ensin, kenet haluat tavoittaa ja miksi ja millaisia tiedontarpeita ryhmän jäsenillä on. Tämän jälkeen voit suunnitella laatikko laatikolta eteenpäin: miten ja missä tavoitat ryhmän jäsenet parhaiten? Minkälaisten teemojen kautta kutakin ryhmää voit lähestyä? Millä aikataululla viestintää kannattaa toteuttaa?

Tsemppiä tutkimusviestintään, se voi olla paitsi vaivan arvoista, myös kivaa!

tiedesome_malli

Linkki PDF-versioon Tutkijan viestintätyökalu -kuvasta.

(Tämä kirjoitus on julkaistu Onnistuneen viestinnän jäljillä ja Rajapinta -blogeissa sekä Tiedeviestintä Opas tutkijalle -verkkokirjassa.)

Tiedetoimittaja-lehti: ”Itseään mittaava tutkija: Mitä ei voi mitata, sitä ei voi kehittää?”

Tutustu Petro Poutasen omakohtaisesta kokemuksesta ja tutkimustyöstä ammentavaan kirjoitukseen tutkijoiden ”itsensämittaamisesta” uusimmassa Tiedetoimittaja-lehdessä. Mittaamisen kulttuuri on hiipinyt hiljalleen akateemiseen maailmaan, ja siitä on tullut niin rahoituksen kuin nimitystenkin perusta. Quantified self -buumissa Itseään mittaavat tutkijat soveltavat verkon tarjoamia työkaluja tutkimuksensa näkyvyyden arviointiin, seurantaan ja parantamiseen kuin kalori- ja askelmittarien käyttäjät ikäänsä. Tulevaisuudessa verkkonäkyvyydellä voi olla merkittävä rooli tutkijan työn arvioimisessa. Lisäksi verkko tarjoaa keinoja saada informaatiotulvaan hukkuvalle tutkimukselle näkyvyyttä. Mutta mittaamisella on myös kääntöpuolensa: uhkaako tutkijoista tulla pelkkiä oman uran edistäjiä ja numeropelin pelaajia?

 

Osallistu tai katoa? Tutkijat akateemisen maailman ja verkkojulkisuuden ristipaineessa

Lue Petro Poutasen artikkeli ”Osallistu tai katoa? Tutkijat akateemisen maailman ja verkkojulkisuuden ristipaineessa” uusimmasta Tiedetoimittaja (3/2014) -lehdestä. Petro kirjoittaa osallistumisen pakosta, siitä kuinka tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden on näyttävä ja vaikutettava verkossa saadakseen oman asiantuntijuutensa käyttöön ja lisätäkseen tutkimustiedon vaikuttavuutta. Samaan aikaan kun kansa arvostaa tutkijoita ja heidän asiantuntemustaan hyvin korkealle, tutkijat koetaan tavan takaa etäisiksi ja tavallisen ihmisen arjesta etäällä oleviksi. Voisiko sosiaalinen media täyttää tämän arvostuksen ja aidon läsnäolon välisen kuilun?

Jääkö tärkeä tieto piiloon avaamattomien PDF-raporttien massaan?

Sitran viestinnän asiantuntija Tiina Heinilä kirjoitti ajatuksia herättävän postauksen siitä, kuka erilaisten tutkimuslaitosten, ajatushautomoiden ja tietoa tuottavien organisaatioiden raportteja oikein lukee. Heinilän postaus sai innoituksensa Washington Postin datajournalistin Christopher Ingrahamin taannoisesta kirjoituksesta, jossa hän pohti loputonta tutkimusraporttien massaa.

Ingrham viittasi YK:n erityisjärjestön Maailmanpankin raporttiin siitä, kuinka paljon sen omia PDF-raportteja ladataan verkosta! Selvityksessä paljastui, että raporttien latausmäärät noudattavat jonkinlaista ”pitkän hännän lakia”: suurta osaa raporteista ei ollut ladattu kertaakaan (noin 31 %) ja suurimpaan osaan ei ollut koskaan viitattu (87 %). Vain 13 prosenttia kaikista raporteista oli ladattu yli 250 kertaa.

Sinänsä Maailmanpankin itsekriittisen selvityksen tulokset eivät tutkijaa ihmetytä. Väitetään, että 90 prosenttiin tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistuista artikkeleista ei koskaan viitata ja puolta ei lue kukaan muu kuin lehden editori, vertaisarvioijat ja kirjoittaja itse. Suuri osa siis myös akateeemisesta tiedosta näyttäisi hukkuvan jonnekin PDF-massaan.

Lisäksi suuri osa akateemisesta tutkimuksesta on suurten kustantajien maksumuurien takana piilossa. Mutta ehkäpä riittävän hyvät ja arvokkaat ideat leviävät aina jollakin tavalla? Tuskinpa vain. Tämänkin sivuston yksi sanoma on, että tieteestä viestiminen kuuluu koko akateemiselle yhteisölle, ja tutkijoilla on iso rooli oman tutkimuksensa popularisoimisessa sekä osallistumisessa keskusteluun akateemisen maailman rajojen ulkopuolella.

Sitran Heiniläkin kirjoittaa, että vaikuttavuuteen tähtäävästä tutkimuksesta pitää osata kertoa – muuten sitä ei kannata tehdä. Heinilän mukaan tutkimustiedon levittämisen esteet palautuvat viestinnän ja ajattelun väliseen erotteluun: asiantuntija mieltää tekevänsä ajattelutyötä, ja tiedottajan pitäisi kyetä hoitamaan viestintäpuoli. Asiantuntijan asenne saattaa jopa olla sellainen, että omista viestinnän taitojen puutteista ollaan ylpeitä. (Liekö taustalla asiantuntijan samaistuminen myyttiin ”erikoisesta älyköstä”, jolla kommunikointitaidot ovat keskivertoa heikommat?)

Itse asiassa on merkkejä siitä, että ”sosiaaliset laboratoriot” ja prototyyppikokeilut tekevät entistä vahvemmin tuloaan politiikan tekoon pitkän tai edes lyhyen aikavälin suunnittelun ohelle. Tällaisessa tutkimus–päätöksenteko-suhteessa asiantuntijan rooli on ennemminkin usean eri sidosryhmän välissä toimivan konsultin ja tutkijan kuin organisaation uumenissa piilottelevan erikoisen älykön.

Heinilä myös kysyy oivaltavasti, olisiko tiedote edes riittävä viestinnän keino tutkimusraportista kerrottaessa ja esittääkin, että raportin kannalta keskeiset sidosryhmät olisi otettava mukaan jo itse tutkimusprosessiin. Tämä on tärkeä oivallus, sillä myös tieteellisen tiedon tuottaminen tapahtuu vuoropuhelussa tutkijoiden (ja ehkäpä toisinaan muunkin maailman) välillä, joista julkaiseminen on vain yksi alan käytäntö – ei itseisarvo. Lähtökohtaisesti julkaisut ovat osallistumista keskusteluun perustelluin argumentein, eivät ”valmiita läpimurtoja”. Uskallan väittää, että raporteilla on samankaltainen rooli osana poliittista prosessia.

Myös perinteisen raportin viestimisessä voi tehdä paljon. Kuten Heinilä kirjoitti, on ensiarvoisen tärkeää, että raportin kohdeyleisö – siis ne tahot, joiden elämää, arkea ja työtä raportin ehdotukset koskettavat – saadaan mukaan työhön. Yhteydenpidon, seminaarien, yms. tapahtumien ohella keinoja voisivat olla esimerkiksi ideoiden ja ajatusten kerääminen sekä faktojen tarkistaminen joukkoistamalla tai sidosryhmien haastatteleminen ja mukaanotto tutkimuksen tekoon.

Toisaalta raportin tuloksia ja oivalluksia kannattaa nostaa esiin pieninä palasina ja nostoina ja liittää esimerkiksi ajankohtaisiin ilmiöihin ja ongelmiin. Tämän jälkeen tuloksia on helpompi suunnata kohdennettuina viesteinä tietyille sidosryhmille. Internet ja sosiaalinen media tarjoavat suuren määrän erilaisia tapoja tuottaa kiinnostavia sisältöjä tutkimustuloksista ja jakaa niitä sosiaalisten verkostojen avulla. Näin voi syntyä myös keskustelua ja ”pöhinää”, ja joku innostunut saattaa klikata auki jopa lopullisen PDF-raportin.

2-lehti

Tervetuloa

Viime vuosina on puhuttu paljon yliopiston kolmannesta tehtävästä ja yhteiskunnallisesta ja vuorovaikutuksesta. Tutkijoita on kannustettu astumaan ulos kammioistaan ja osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Tämän sivuston tarkoituksena on rohkaista tutkijoita ja antaa vinkkejä yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tiedeviestinnällä on monia muotoja ja areenoita, joihin tutustuu parhaiten itse kokeilemalla.

Yhä useammat pitävät populaaria tiedeviestintää tärkeänä, mutta valittavat, että siitä ei palkita millään tavalla. Siksi varsinkaan nuorella tutkijalla ei tahdo olla aikaa ”ylimääräisiin harrastuksiin” kun pitää luoda uraa ja julkaista vain parhaimmissa kansainvälisissä journaaleissa. Tämä ei välttämättä pidä paikkansa. Menestyvät tutkijat ovat usein myös ahkeria tieteen popularisoijia. Parhaimmillaan tiedeviestintä antaa tutkijalle uusia kokemuksia, onnistumisen tunteita tai palautetta ja virikkeitä oman tutkimuksen tekemiseen.

Tämä sivusto ei ole tarkoitettu valmiiksi oppaaksi, vaan eläväksi kokonaisuudeksi, joka muuttuu ja täydentyy koko ajan. Siksi otammekin mielellään palautetta. Kerro siis meille, jos haluat ehdottaa uusia aiheita, korjata virheitä tai päivittää linkkejä.

Tekijät:

Sivuston suunnittelu ja tekstit: Esa Väliverronen, Petro Poutanen ja Sampsa Saikkonen. Suunnittelussa mukana myös Elina Kuorelahti.

Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos, tiedeviestinnän tutkimusryhmä.

Videot: Jaakko Laasanen

Piirrokset: Leena Ahvenniemi

Sivusto on toteutettu Tieteen Tiedotus ry:n apurahalla.