Yhdistymisvapaus ja kannabis

Suomen kannabisyhdistyksen rekisteröinti ei ole toistaiseksi onnistunut, mutta silti prosessi jatkuu:

http://www.suomenkannabisyhdistys.org/

Kannabiksella on myös lääkinnällisesti edullisia vaikutuksia. Sen lääkinnällisen käytön tiellä olevat esteet tulee mielestäni purkaa.

http://kannabisuutiset.com/

 

Akateemiset liberaalit HYY:ssä

Taistelemme taas valinnanvapauden ja yksilöllisyyden puolesta, kuten esimerkiksi seuraava linkki osoittaa:

http://etsiehdokas.net/hyy/index.php?action=groupshow&eid=0&gid=30

Akateemiset liberaalit ajavat yksilönvapauden asiaa  arvo- ja sosiaaliliberalismin ohjelmallaan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan tämän vuoden edustajistovaaleissa.

Kuntavaalit 2012

Näissä vaaleissa olen Liberaalisen puolueen yhteislistan ehdokkaana Helsingin kaupungin valtuustoon. Numeroni on 1061. Virallisen vaalisivustoni osoite on puolestaan: http://liberaalinen.nettisivu.org/andersson/10-2/ ja oma facebook- osoitteeni on http://www.facebook.com/timo.andersson

Uusin puheenvuoroni  Uudessa Suomessa:

http://timoandersson.puheenvuoro.uusisuomi.fi/122242-sanan-ja-ilmaisunvapauden-loukkaamattomuudesta

Mielestäni vapautta rajoittaa seksipalveluiden ostamista ei saa lailla rajoittaa. Pidän tässä blogikirjoituksessani ostokieltoa täysin perusteettomana: 

http://blogs.helsinki.fi/ttanders/2006/04/20/post16/

Liberaalin näkökulmasta kysymys on seksialan ammattilaisten vapaudesta.

http://blogs.helsinki.fi/ttanders/2006/12/14/post19/

Kuntavaaliteemoihini kuuluu myös sanan- ja ilmaisunvapaus:

Kannatan sanan- ja ilmaisunvapautta ja olen puolustanut niitä Vapaa ajattelija-lehdessä Muhammed-pilapiirros-debatin yhteydessä:

http://www.vapaa-ajattelijat.fi/lehti/2006_01/suvaitsevaisuudesta_ja_vapaudesta.html

Aihetta olen käsitellyt myöskin tässä blogissani:

http://blogs.helsinki.fi/ttanders/2006/04/05/post14/

Myös tuomioistuimet, käräjä- ja korkein oikeus, ovat soveltaneet  lakia uskonrauhasta yksilönvapautta loukkaavasti, mitä en liberaalina tietenkään voi hyväksyä: 

 http://blogs.helsinki.fi/ttanders/2009/10/19/sananvapaudesta-ja-uskonrauhasta-halla-ahon-tapauksessa/

Suomen ruotsinkielisiin lukeutuneen filosofin ja vapaa-ajattelijan, monen tieteenalan uranuurtajan Rolf Lagerborgin, tavoin yhdistän toisiinsa radikaalin arvoliberalismin, sekularismin, mallistamisen, ja vapaa-ajattelun eli uskonnottomuuden tai ulkopuolisuuden uskonnoihin.  

http://blogs.helsinki.fi/ttanders/2006/03/01/post13/

 

Kuppilan Peliveljet

Kuppilan peliveljet on yliopiston kuppilassa hyvin viihtyneiden vanhempien tieteenharjoittajien perustama salibandyjoukkue.

Pelaamme ja vähäisessä määrin treenaamme lauantai-iltaisin. Pelipaikkana on toiminut viime aikoina Myllypuron Arena-Center (osoitteessa Alakiventie 2), kerrallaan on pelailtu

noin puolitoista tuntia kello 20.30 jälkeen.

Joukkueeseen mahtuu vielä useampiakin pelaajia. Kuppilan nykyiset (ja varsinkin entiset) asiakkaat samoin kuin kaikki salibandysta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Taitoa ei juuri tarvita, eikä kyllä suuremmin kuntoakaan. Kova yritys riittää.

Lisätietoja voit kysyä Jarilta (p. 050-405 57 19) tai Ilmolta (p. 044-300 79 11).

Vapauttakaan Liu Xiaobo ja levittäkään sananvapaus Kiinaan

Otsikon vaatimukset esitettiin tämän vuoden (2010) YK:n ihmisoikeuksien päivänä 10. 12. 2010 Kiinan suurlähestystön edessä. Kiinan hallitukselle tulisi vihdoinkin saada perille se viesti, että kansainvälinen avautuminen edellyttää myös myös avointa yhteiskuntaa Kiinaan. Ellei Kiina ole halukas toteuttamaan myös yhteiskunnassaan avoimmutta, niin kuinka voimme pitkällä tähtäimellä olla missään tekemisissä Kiinan kanssa?

Jokin yhteiskunta on avoin vasta sen jälkeen, kun sen on sallittu muotoutua spontaanisesti ihmisoikeuksia, fyysistä koskemattomuutta ja perusvapauksia kunnioittavaksi.  Kiinalainen yhteiskunta sen sijaan on suljettu yhteiskunta, jossa edellä mainitut ehdot eivät toteudu ollenkaan.  Kiinassa kommunistinen puolue ja valtio ovat kasvaneet kiinni toisiinsa siten, että valtio toteuttaa kommunistivähemmistön tahtoa välittämättä Kiinan enemmistön tahdosta. On selvää, ettei Kiinassa ole mitään vaali- tai edustusjärjestelmää, jonka kautta enemmistön tahto voisi toteutua maan hallinnossa.

Free Liu Xiaobo – ilmaisuvapauden puolustaja vapaaksi mielipidevankeudesta

Facebokiin on perustettu Liu Xiaobon fanisivu, jossa vaaditaan sekä hänen vapauttamistaan että sananvapautta Kiinaan. Liu Qiaobo on tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saaja, ansioitunut sanan- ja ilmaisunvapauden puolustaja.  Hän ei päässyt noutamaan palkintoaan sen mielipidevankeuden vuoksi, johon Kiinan ihmisoikeuksia rikkovasta hallituksesta riippuvainen tuomioistuin Kiinassa langetti hänelle.  Liu Xiaobo on kärsinyt Kiinan viranomaisten epäoikeudenmukaista kohtelua siksi, että hän on edistänyt Kiinan kansalaisten kaikenpuolista vapautta.  Hän on edistänyt rauhanomaisesti ihmisoikeuksia ja demokratiaa kaikkien kiinalaisten hyväksi.  Sananvapauden nimessä Liu pitää vapauttaa välittömästi.

http://www.facebook.com/home.php#!/pages/Free-Liu-Xiaobo/178058018881173

Vuonna 2010 YK:n (Yhdistyneiden kansakuntien) ihmisoikeusien päivänä 10.12 Kiinan suurlähetystön edessä valveutuneet ja yhteiskunnallisesti valppaat kansalaiset osoittivat mieltä ja vaativat Liu Xiaobon välitöntä vapauttamista. Kiinan hallitukselle tulisi vihdoinkin saada perille se viesti, että kansainvälinen avautuminen edellyttää myös myös avointa yhteiskuntaa Kiinaan. Ellei Kiina ole halukas toteuttamaan myös yhteiskunnassaan avoimmutta, niin kuinka voimme pitkällä tähtäimellä olla missään tekemisissä Kiinan kanssa?

Jokin yhteiskunta on avoin vasta sen jälkeen, kun sen on sallittu muotoutua spontaanisesti ihmisoikeuksia, fyysistä koskemattomuutta ja perusvapauksia kunnioittavaksi.  Kiinan suljetussa yhteiskunnassa edellä mainitut ehdot eivät toteudu ollenkaan.  Kiinassa kommunistinen puolue ja valtio ovat liitetty toisiinsa siten, että valtio toteuttaa kommunistivähemmistön tahtoa välittämättä Kiinan enemmistön tahdosta. On selvää, ettei Kiinassa ole mitään vaali- tai edustusjärjestelmää, jonka kautta enemmistön tahto voisi toteutua maan hallinnossa.

Oikeusmurha ilmaisuvapauden vahingoksi: tapaus Halla-aho

Maamme viranomaisilla on vielä paljon oppimista  kansalaisen sanavapaudesta. He suhtautuvat sen käyttämiseen kuin vakavaankiin yhteiskunnalliseen uhkaan. Hyvänä esimerkkin tästä on kaupunginvaltuutettu Halla-ahon saama syyte ja tuomio Helsingin käräjäoikeudessa.  Valitettava tapaus on osoitus syyttäjä- ja oikeuslaitoksen sodasta perustuslain ja kansainvälisten sopimusten kansalaisillemme  takaamaa ilmaisuvapautta vastaan. Valitettavasti syyttäjä- ja oikeuslaitos on varmaankin ymmärtämättömyyttään alkanut edistää Halla-ahon poliittista uraa.

Nyt Halla-ahosta on tullut kertaheitolla kansallisen sananvapautemme marttyyri.  On tapahtunut oikeusmurha, jonka vuoksi Halla-aho on saanut sananvapauden aitojen ystävien myötätunnon. Valtio tekee hänen hyväkseen ilmaista vaalityötä.  

Syyttäjä- ja oikeuslaitos näyttää tekevän kaikkensa, jotta kansalaisten luottamus siihen alkaisi toden teolla horjua. Hämmästyneinä olemme saaneet todeta, että oikeuden päätöksen mukaan sanojen “Muhammed”, “islam” ja “pedofilia” esiintyminen samassa lauseessa täyttää rikoksen tunnusmerkit, kun sanotaan Muhammedin olevan pedofiili ja lisätään, että islam on pedofiilien uskonto.   

Uskonrauhan rikkomiskohta tulisi poistaa laista vanhentuneena ja ennen muuta uskonnonvapautta ja ajatuksenvapautta loukkaavana 

Uskonrauhan rikkomisen rikoksen tunnusmerkistö näyttääkin täyttyvän pelkästään sillä, että Muhammedin todetaan olleen pedofiili; lisäksi vaaditaan, että väitetään yleistäen islamin olevan pedofilian harjoittajien uskonto.  Halla-ahon yhteydessä rikoksen tunnusmerkistö jää kuitenkin täyttymättä.  Syystä tai toisesta oikeuden tuomio langetettiin blogikirjoituksesta, jossa Halla-aho osoittaa aivan selvin asia- ja järkitodisteluin seuraavaa: koraania täydentävään sunna-nimiseen perimätietoon kuuluvissa arvovaltaisissa hadith-teksteissä myönnetään suoraan Muhammedin ryhtyneen aviolliseen sukupuolielämään lapsivaimonsa kanssa.  Hadith-kirjan englannin kielinen käännös on luettavissa netissä seuraavasta osoitteesta. http://www.scribd.com/doc/2402457/Sahih-Bukhari-English-Translation-Hadith-Book 

Muhammed on pyhä henkilö islamin tunnustajille.  Hartaiden muslimien tulee siis pitää häntä moraalisena esimerkkinään. Jos luotettavat todistajat kertovat Muhammeden menneen uuteen avioliittoon 6 tai 7 vuotiaan neitseen kanssa ja aloittaneen sukupuolielämän uuden lapsivaimonsa kanssa tämän täytettyä 8 tai 9 vuotta,  niin eikö Suomen lain mukaan profeetta on syyllistynyt lain kieltämään yhdyntään lapsen kanssa? Vaikka Muhammed ei ole enää elossa, hänen tapansa elää on velvoittava. Näin on aiheellista väittää ainakin,  jos heidän perusteiltaan hämäräksi jäävän oletuksensa mukaan muslimien sielun pelastus riippuu ratkaisevasti siitä, että he pitäytyvät moraaliin, jonka he uskovat perustuvan Allahin jumalallisen ilmoitukseen, ja lisäksi pyhän henkilön,  profeetta Muhammedin, elämässään antamaan ehdottomasti jokaista muslimia, profeetan seuraajaa, sitovaan esimerkkiin.  Päinvastaisen esittäminen on, ellei muuta niin vähintäänkin jumalanpilkkaa.

Voiko tulevaisuudessa ehkä toteutuva islamin erityiskohtelun laajentuminen merkitä sitäkin, että lapsiaviopuolison ottaminen tulee ainakin miehelle sallituksi?

Muhammedin lapsivaimo Aishan kerrotaan sanoneen kaikkivaltiaan suhteesta profeettaansa, että islamin jumala Allah oli hyvin nopea toteuttaessaan profeettansa Muhammedin moraalin sisältöön liittyviä toiveita. Islamin uskon keskeiset käskyt näyttävät syntyneen siten, että kaikkivaltias Allah toteutti ilmoituksellaan orjallisesti profeettansa pienimmätkin toiveet. Muhammedin elämäntapa on paitsi kaikille muslimeille esimerkillinen, myös kaikkivaltiaan, allahin,  velvoittavaksi asettama sen vuoksi, myös hänen profeettansa toivoi jumansa pyhittävän oman elämäntapansa.  

Allahille otolliseen elämäntapaan kuului mm. se, että ensimmäisen vaimonsa kuoltua  leskeksi jäänyt Muhammed, Allahin profeetta, ryhtyi omasta ja  jumalansa tahdosta toteuttamaan moniavioisuutta ja avioliittoja lapsimorsiaimien kanssa.  Kukaan oman profeettansa elämäntapaa sitovana pitävä ja seuraava muslimi ei voi tehdä kertakaikkiaan väärin, jos hän noudattaa profeettansa esimerkkiä ja avioituisi alaikäisen kanssa, vaikka hän loukkaisikin niitä oikeuksia, jotka Suomen laki turvaa lapsille.

Profeetta Muhammedin esimerkin elämäntavan toteuttaminen tai vaatiminen ei voi tietenkään olla islamin näkökannalta väärin. Sen sijaan on väärin estää muslimia toteuttamasta uskontoon kuuluvaa elämäntapaa, vaikka tämä sattuisikin olemaan lakiemme vastainen. Lakien vastaistahan selvästi on elää avioliitossa tai pelkästään avioliitonomaisesti lain määräämän turvaikärajan alittavan henkilön kanssa.  Suomessa on toistaiseksi voimassa laki, jonka mukaan kukaan ei voi solmia aviollittoa lapsiaviopuolison kanssa.  Toisen puolison alaikäisyys tekee avioliitosta mitättömän.

Uskonnonvapauden täysi merkitys täytyisi oikvaltaa Suomessa entistä paremmin

Uskonnonvapaus merkitsee edellä kerrotun uskomusjärjestelmän mukaan vapautta täydellä oikeudella  toteuttaa rituaaleja ja yksityiselämää, jotka seuravat Muhammedin omassa elämäntavassaan viitoittamaa elämänkulkua. Muhammedin esimerkilliseen elämäntapaan kuuluu myös lapsimorsiamen ottaminen, avioituminen hänen kanssaan ja kaiken avioelämän, myös sukupuolielämän, harjoittaminen lapsivaimonsa kanssa.  Kuuluuko Muhammedin perustaman uskonnon harjoittamisen vapauteen myös vapaus  elää aviolitossa lapsimorsiamen kanssa?    

Uskonrauhan rikkomisen kieltävä lakia käytetään tukemaan sellaisen oikeuskäytännön luomista, joka antaa erityissuojelun islaminuskolle ja islaminuskoisten yhteisölle omassa yhteiskunnassamme. Tuon erityiskohtelun seurauksia on puolestaan se, ettei sanan- ja ilmaisunvapautta sallita niissä tapauksissa, joissa pilkattavana ja kritiikin kohteena olevana uskontona on islam. Kun kristinuskon eri suunnille ei myönnetä samaa erityissuojelua, kristinuskon kritiikkiin ja pilkkaan on luonnollisesti sama sananvapaus kuin aiemminkin. 

Perinteisesti sananvapaus on muiden kansalaisvapauksien tavoin ymmärretty  yleiseksi vapaudeksi, johon on kyllä poikkeuksia, mutta näiltä edellytetään sitä, että niitä sovelletaan yhtäläisesti kaikkiin, siis riippumattomasti siitä, mitä uskonnon suuntaa kulloinenkin yksilöllinen sananvapauden käyttäjä kuuluu. Islamin uskon erityissuojelu on eittämättä muita uskontokuntia tai uskonsuuntia syrjivää.  Halla-ahon tapauksessa rangaistukseen johtavaa lain soveltamistapaa ei voida pitää perusteltuna poikkeuksena kaikille ihmisille myönnettyyn sanan ja ajatuksen vapauteen.

Kuinka Muhammedia maailmanherruuden tavoittelijaa ja maailmanvalloittajaa, uskonnon ja teokreettisen valtion perustajaa, valtiomme voi suosia?    

Ainoastaan mahdollisesti olevana henkilönä Muhammed kuuluu kuolleiden joukkoon samoin kuin Vladimir Iljis Leninin ja Karl Gustav Mannerheimin tapaisten suurmiesten tavoin.  Ketään heistä ei voida enää loukata, koska loukkaamisen välttämättömänä edellytyksenä on elossa oleminen. Kuolleiden loukkaaminen on mahdollista vain siinä tapauksessa, että tietyt tavat puhua vainajasta loukkaavat joitakuita elossa olevia.  Kun kuolleiden henkilöiden loukkaus närkästyttää, närkästyksen pohjana voi olla ainoastaan se, että kyseistä henkilöä loukataan sellaisena symbolina, joka edustaa joitakin pyhiä arvoja. 

Toimiessaan symbolina vainaja edustaa  asioita, joita jokin ihmisryhmä pitää pyhinä, joten hänen loukkaamisensa herättää saman tunnereaktion kuin jos hänen sijastaan loukattaisiin niitä pyhiä arvoja, joita mainitun ihmisryhmän jäsenet pitävät loukkaamattomina.  Laissa säädetty ja toimeenpantu erityissuojelu täytyy kuitenkin edellyttää, jotta Leninin, Mannerheimin tai Muhammedin loukkaamisen aiheuttama korviketunnereaktio oikeuttaisi loukkaajien tuomitsemisen.

Lenin tai Mannerheim tuskin nauttivat kyseistä erityissuojelua, mutta Muhammed näyttää nauttivan heidän sijastaan sitä. Tämä johtaa kuitenkin siihen, että sanan, omantunnon ja uskonnon vapautta, josta Suomen kansalaiset ovat nauttineet tähän asti, ei suoda enää yhdellekään, joka loukkaa muslimien oletettuja tunteita, olkoonkin hän muslimi tai ei-muslimi.  Halla-ahon tuomion yhteydessä kenenkään loukkaantuneen ei ole tarvinnut ilmoittautua loukkaantuneeksi. Siksi meidän onkin pääteltävä, ettei uskonrauhan rikkomukselle tarvitse olla mitään todellista uhria.  

Edellä mainitut Lenin ja Mannerheim ovat suurmiehiä valtiomiehiä tai/ja sotapäälliköitä samoin kuin profeetta Muhammed, joka on islamilaisen valtio- ja yhteiskuntamallin perustaja ja muslimien maailmanvalloituksen alullepanija. Monien suurimpana suomalaisena pitämä Mannerheim tai kommunistien muistoissa suurimpana heeroksena pidetty Lenin eivät ole Muhammedin tavoin uskonnon perustajia eivätkä uskonnollisen palvonnan kohteita. Laki on sallinut ihmisten vapaasti loukata eri tavoin niiden tunteita, jotka pitävät Leniniä ja Mannerheimiä erityisessä arvossa, kun mainittujen historian henkilöiden muistoahan ei ole erityiskohtelulla siten suojattu kuin islamin pyhän henkilön profeetta Muhammedin muisto on.

Ainakin mielivaltaisesti toteutettuna “positiivinen” syrjintä on oikeusturvaamme murentavaa tai suoranaisesti ihmisoikeutta loukkaavaa

Suomen laki sallii sellaisten henkilöiden syrjinnän, jotka laki erityisesti suojaa sen vuoksi, että heidän katsotaan tarvitsevan lain suojaa enemmän kuin muiden. Kun yhdenvetraisuus lain edessä merkitsee kaiken syrjinnän kieltoa, lakiimme on säädetty poikkeuksia yhdenvertaisuuteen.  Laissa sallitaan “positiivinen syrjintä” eli jonkun syrjityn ryhmän aeeman vahvistamiseksi tapahtuva joidenkin yksilöiden tai enemmistöväestön syrjintä. Viranomaisten ja suvaitsevaisuuden nimissä toimivien holhoavan asenteen mukaan muslimien erilaisuus tai toiseus ilmenee siitä, että katsomme, että lastemme tavoin hekään eivät täytä kriteeristöä, jolla ihmisiä pidetään aikaihmisinä. Tämä asenne heijastuu lainsäädäntöömme siten että lakiin sisällytetään vaatimus, että islaminuskoisten tunteita on suojeltava. 

Holhoavan suvaitsevaisuuden vaalijat nähtävästi hyväksyvät islamilaisten maahanmuuttajayhteisöä edustamaan yksinomaan ne, jotka ovat maahanmuuttajista kaikkein perinteisempiä ja fundamentalistisempia. Islamin edustajalta yksinkertaisesti vaaditaan sitä, että hän pitäytyy niissä perinteistä myös silloin, kun kyseisistä perinteistä luopuminen on järkevää.   

Nähtävästi monet suomalaiset ovat sisäistäneet sellaisen kollektivismin, jonka mukaan jonkinlainen perimmäinen olemus liittää meidät kansalliseen taustaamme. He haluavat nähdä muslimit toisina ja itselleen vieraina ja siis hyvin erilaisina, joten muslimeilta itseltään kysymättä suomalaiset haluavat muslimeita edustamaan ainoastaan kaikkein vanhoillisimpia, koska juuri nämä vastaavat parhaiten monien suomalaisten mielikuvaa hyvästä muslimista.  Suomen päättäjillä ja viranomaisilla on vaikeuksia hyväksyä maltillistumaan ja sekularisoitumaan pyrkiviä muslimeita.

Koraanista, Hadith-kirjallisuudesta ja islamista puuttuvasta pyhien kirjoitusten kritiikistä    

Islamin omat arvovaltaiset ja jopa Koraanin tasolle islaminuskoisten piirissä arvostetut sunnaan eli perimätietoon sisältyvät hadith-kirjoitukset valaisevat islamin erityisen elämäntavan niitä puolia, joita Koraani ei käsittele.  Islamin syntyajankohdan yhteiskunnassa muslimien edistämiä arvoja suositellessaan hadith-tekstit puhuvat Muhammedin perhe-elämästä mallina muslimeille sallitusta tai jopa suositeltavasta elämäntavasta. Hadith-kirjallisuudessa puolustetaan profeetan avioliittoratkaisuja esimerkillisinä.  Hadith-kirjoitusten mukaan Muhammed osti vaimokseen 6- tai 7-vuotiaan Aishan ja kuinka profeetta odotti esimerkillisellä tavalla, että lapsivaimo Aisha tuli 9-vuotiaaksi ennen kuin profeetta salli itsensä ja Aishan avioliiton “täyttyä” seksuaalisesti. 

Hyveellinen Muhammed arvioi Aishan riittävän kypsäksi heidän välisen seksuaalielämän alkamiseen.  Näinhän kirjaimellisesti eli fundamentalistisesti tulkitsevan henkilön täytyy olettaa.  Profeetta Muhammedin ja Aisha-vaimon seksuaalisuhde mainitaan monissa sellaisissa kirjoituksissa, joita muslimit ovat pitäneet tosina. Islamissa ei ole perinteisesti sallittu kriittistä koraanitutkimusta, mutta jos saisimme sitä harjoittaa, niin se voisi osoittaa, että kertomukset ovat Muhammedin kuoleman jälkeen vilpittömin tai vilpillisellä mielellä tehtyä sepitettä Muhammedin elämästä.

Islamin piirissä on vakiintuneet arviot eri Hadithien luotettavuudesta muslimeille. Hadithit ovat syntyneet Muhammedin kuoleman jälkeen ja niiden historiallinen lähdearvo voi vaihdella, jos niitä tarkastellaan kriittisessä tutkimuksessa, mutta niiden luotettavuus uskon lähteinä ei välttämättä riipu siitä, kuinka niitä arvioidaan historiallis-kriittisesti.      

Muhammedin avioliittoja ja avioelämää käsittelevät osuudet on lisätty joka tapauksessa hadith-kirjoituksiin osoittamaan kirjoittajan käsitystä siitä, kuinka hyveellisen muslimin pitää elää, jotta hänen elämänsä olisi Allahille otollista.  Uskoville muslimeille Muhammedin avioelämän kuvaukset voivat olla tosia aivan riippumatta siitä, mihin tutkimustulokseen islamin uskonnollisten kirjoitusten kriittinen tutkimus johtaa.  Muhammedin ja lapsivaimo Aishan rakkaus- ja seksuaalisuhde todetaan tosiseikkana. 

Islamin perimätiedossa mainitun Islamin periaatteesisiin kuuluu seurata Allahin tahtoa ja profeetan esimerkkiä. Hadith-kirjallisuuden kuvaukset profeetta Muhammedin elämästä tulee ottaa esikuvallisina Muslimeille. Muhammedin omat ratkaisut eivät voi olla ainakaan ja on väärin väittää niitä vääriksi, vaikka ne eivät aina olisikaan oikeita tai velvollisuuksia muslimeille.  Suomen lain mukaan Muhammedin ikäisen miehen ja Aishan ikäinen lapsivaimo elävät aviossa ja tyydyttävät toisensa ja riippunmatta alaikäisen mahdollisesta suostumuksesta, täysi-ikäistä Muhammedin ikäistä miestä olisi pidettävä vastuullisena osapuolena. Nykyajan suomalaisin mittapuin Muhammed olisi alaikäisen hyväksikäyttäjä. 

From the hadith of Bukhari, volume 5, #234 “Narrated Aisha: The prophet engaged me when I was a girl of six. We went to Medina and stayed at the home of Harith Kharzraj. Then I got ill and my hair fell down. Later on my hair grew (again) and my mother, Um Ruman, came to me while I was playing in a swing with some of my girl friends. She called me, and I went to her, not knowing what she wanted to do to me. She caught me by the hand and made me stand at the door of the house. I was breathless then, and when my breathing became all right, she took some water and rubbed my face and head with it. Then she took me into the house. There in the house I saw some Ansari women who said, “Best wishes and Allah’s blessing and a good luck.” Then she entrusted me to them and they prepared me (for the marriage). Unexpectedly Allah’s messenger came to me in the forenoon and my mother handed me over to him, and at that time I was a girl of nine years of age.”Bukhari vol. 7, #65:“Narrated Aisha that the prophet wrote the marriage contract with her when she was six years old and he consummated his marriage when she was nine years old. Hisham said: “I have been informed that Aisha remained with the prophet for nine years (i.e. till his death).””From the hadith of Muslim, volume 2, #3309Aisha reported: Allah’s Messenger married me when I was six years old, and I was admitted to his house at the age of nine….From the hadith of the Sunan of Abu Dawud, volume 2, #2116“Aisha said, “The Apostle of Allah married me when I was seven years old.” (The narrator Sulaiman said: “Or six years.”). “He had intercourse with me when I was 9 years old.”From “The History of Tabari”, volume 9, page 131“Then the men and women got up and left. The Messenger of God consummated his marriage with me in my house when I was nine years old. Neither a camel nor a sheep was slaughtered on behalf of me”…(The Prophet) married her three years before the Emigration, when she was seven years old and consummated the marriage when she was nine years old, after he had emigrated to Medina in Shawwal. She was eighteen years old when he died.From the Encyclopedia of Islam, under “Aisha”:“Some time after the death of Khadija, Khawla suggested to Muhammad that he should marry either Aisha, the 6 year old daughter of his chief follower, or Sawda Zama, a widow of about 30, who had gone as a Muslim to Abyssinia and whose husband had died there. Muhammad is said to have asked her to arrange for him to marry both. It had already been agreed that Aisha should marry Djubayr Mutim, whose father, though still pagan, was friendly to the Muslims. By common consent, however, this agreement was set aside, and Muhammad was betrothed to Aisha… The marriage was not consummated until some months after the Hidjra, (in April 623, 624). Aisha went to live in an apartment in Muhammad’s house, later the mosque of Median. She cannot have been more than ten years old at the time and took her toys to her new

Hadith-tekstien mukaan Muhammed nai 6-tai 7-vuotiaan Aishan Bukharin hadith (6:298); Muhammed kylpi Aishan kanssa ja hyväili tätä. Muslimin hadithin (8:3460) mukaan; Muhammed kysyy seuraajaltaan, miksi hän ei ottanut vaimokseen nuorta tyttöä, jonka kanssa hän voisi viihtyä. Hadith, Sahib Bukhari 7: 62: 64 sanoo, että profeetta nai vaimonsa Aishan tämän ollessa 6-vuotias ja aviolitto “täyttyi”, kun Aisha oli 9-vuoden ikäinen, minkä jälkeen Aisha pysyi Muhammedin vaimona yhdeksän vuoden ajan. Aisha itse kertoo tapaanaan olleen pestä siemennesteen jäljet profeetan vaatteista ja profeetan tapana mennä rukoilemaan pesun jäljet näkyvillä vaatteissaan. (Hadith, Sahib Bukhari 1: 4: 229). Islaminuskoisten perinteen mukaan Muhammed ei vienyt omaa siitintään Aishan emättimeen ennen kuin vaimo oli täyttänyt 9-vuotta. Heidän esileikkinsä osoittaa Muhammedin suurta hyveellisyyttä. Hän pidättyi seksisuhteen “täyttymisestä”, kunnes Aisha saavutti 9-vuoden täysi-ikäisyyden. Jos Muhammed ja Aisha ovat yhtyneet seksuaalisesti jälkimmäisen ollessa vain 9-vuotias, niin yhdynnän tapahtumisen kieltäminen on islamin uskontotuuden kieltämistä.  Mikäli kielletään yhdynnän oikeutus, syyllistytään pyhäinhäväistykseen ja jumalan pilkkaan.

Mitä fundamentalismi on ja mitä vapaus kriittisyyteen sitä kohtaan on?

Fundamentalismille on ominaista ajatus, ettei pyhä teksti sisällä mitään tulkinnnvaraista. Sanoman kirjaimellinen totuus voidaan käsittää suoraan ja ainoastaan yhdellä tavalla. Tekstejä voidaan lukea ainoastaan yhdellä, ei sen sijaan useammalla tavalla.  Kaikki muut lukutavat fundamentalistisen aate- ja oppijärjestelmän kannattaja on velvollinen julistamaan pyhää tkstiä loukkaavaksi pyhäinhäväistykseksi. Mikäli Muhammedin ja hänen lapsivaimonsa Aishan seksuaalisesta elämästä kerrottua tekstiä pidetään pyhänä, Muhammedin lapsiavioliiton kistäminen on kielletyn virhetulkinnan esittämistä siitä perimätiedosta, että Muhammedilla oli aviollinen seksuaalisuhde 9-vuotiaan lapsivaimonsa kanssa. Heidän suhteensa siis “täyttyi” seksuaalisesti avioliitossa. Kumpaakaan osapuolta ei siis voida katsoa islamin mukaan syyllistyneen mihinkään rikokseen.

Fundamentalistinen uskontulkinta edellyttää sen myöntämistä, että Muhammedin käyttäytyminen on normatiivisesti esikuvallista muslimeille. Jos muslimit seuraavat profeettansa jalanjälkiä lapsiavioliittojen osalta, niin heidän toimintansa moittiminen tai rikolliseksi julistaminen voidaan käsittää heidän uskontonsa eli islamin loukkaamiseksi.            

Hadith-kirjallisuuden asema Islaminuskossa eli islamin perimätieto eli sunna, josta saa nimensä islamin toinen päähaara eli sunnalaisuus (vähemmän tunnettua on että senkin piirissä esiintyy fundamentalismia).  Kuitenkin islamin uskonlähteiden (Koraanin ja perimätiedon) fundamentalistinen eli kirjaimellinen ja väitteensä ajattomiksi olettava tulkinta ei voi lähteä siitä, että Muhammedin opetukset (jumalan ilmoitus) voisivat muuttua sovelellettaessa sitä nyky-yhteiskuntaan. Samaan aikaan, kun poliisi etsii lasten hyväksikäyttäjiä netistä, on ironiaa, että Halla-aho on tuomittu käräjäoikeudessa siitä, että  hän häiritsee uskonrauhaa, kun hän kiinnittää huomiota siihen, että Muhammedin seksuaalinen suhde Aishaan voisi olla islaminuskon mukaista.

Uskonnonkritiikin ja fendamentalismin kritiikin erosta

Halla-ahon fundamentalismikritiikki (paremminkin kuin uskonnonkritiikki) tulee selvästi rivien välitse esiin, kun lukee hänen ei-neutraalin kuvauksen Muhammedin avioelämästä. Hänen tulkitsemiseensa ei saisi vaikuttaa lukijan mahdollinen haluttomuus esittää yleistä fundamentalismikritiikkiä joko muutoin tai erityisesti islamin yhteydessä. Yleisen sananvapauden puolustamiseksi on tarpeellista taistella sen puolesta, ettei islamilaisen fundamentalismin kritiikkiä tukahduteta Suomen oikeuslaitoksen voimin.

Uskontoon viitattaessa on syytä erottaa toisistaan uskontojen ja uskonnollisen fundamentalismin kritiikki. Erottelun perusteena on se, ettei uskonnolliuus ole aina fundamentalistista. Viittauksen kohteina olevat asiat voivat liittyä joko uskontoon tai ainoaastaan tuon uskonnon fundamentalistiseen tulkintaan. Fendamentalismin kritiikki on uskonnon kritiikkiä ainoastaan niissä tapauksissa, joissa fundamentalismia on pidettävä erityisen tyypillisenä viittauksen kohteena olevalle uskonnolle.

Fundamentalismin tyypillisyys voi kuitenkin vaihdella uskonnon mukaan. Paljolti fundamentalismin tyypillisyyden asteesta eri uskonnoissa jää riippumaan se, missä määrin uskonnon yhteydessä esiintyvän fundamentalismin kritiikki voidaan kataoa myös kyseisen uskonnon kritiikiksi. Islamista on esitetty näkemyksiä, joiden mukaan juuri islamille fundaentalismi on paljon tyypillisempää kuin nykyaikaiselle kristinuskolle tai esimerkiksi itämaisille uskonnoille. Jos olemme tarkkoja, niin Halla-ahon kritiikki on fundamentalismin kritiikkiä. Fundamentalismia voidaan löytää myös muistakin uskonnoista ja muista ideologioista kuin islamista, joskin islam voi olla pohjimiltaan fundamentalismia eri tavoin kuin esimerkiksi nykyajan kristinusko.

Halla-aho on aloittanut keskustelun siitä, salliiko islamin usko tyttöjen seksuaalisen hyväksikäytön joisakin yhteyksissä (ainakin kun mittapuuna on oma lainsäädäntömme). Tästä seurasi käräjäoikeuden langettama rikostuomio.  Saatanallisten säkeiden kirjoittaja sai aikanaan tappouhkauksen siitä, ettei hän ollut kyllin kunnioittava Muhammedin perhettä kohtaan. Halla-aho on viitannut ainoastaan siihen, että on myös moraaleja, joiden mukaan Muhammed toimi väärin  yhtyiessään 9-vuotiaaseen Aishaan. Jos Muhammed on pyhänä henkilönä hyveellisen miehen perikuva, niin on johdonmukaista sanoa, että alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on lapsivaimon yhteydessä oikein. 

Onko sharia-laki määrä tuoda maahamme?

Kun tai jos sharia-laki päätetään tuoda  Suomeen, joudutaan pohtimaan myös sitä, onko lakejamme muutettava siten, että ainakin muslimien  lasten seksuaalinen hyväksikäyttö laillistettaisiin maassamme islamin harjoittamisen vapauden nimessä.

Muhammed ei ole suinkaan kuka tahansa, vaan islaminuskon perustaja, Allahin (tarkoittaa ainoastaan jumalaa) profeetta ja esikuva uskoville. Saatanallisissa säkeissä, Salman Rushdien veijariromaanista, esitettiin satiirin muodossa islamiin kohdistuvaa uskonnonkritiikkiä.  Kirjailijan saama tappouhkaus osoittaa, ettei ole aivan vaaratonta puhua Muhammedin naimatavoista. Tälläisen ongelman yhteydessä  rohkeuden puute voi olla kenelle hyvänsä inhimillistä tai voi jopa olla viisauttakin, vaikka sen myöntäminen itselle toisaalta saattaa olla vaikeaa. Tälläistä laskelmointia tai viisautta on se, ettei Suomessa ole sallittua sanoa Muhammedia pedofiliksi.  Muhammed on Allahin profeettana esikuvallinen hyveellinen henkilö, jonka elämäntavan arvostelu on islamin arvostelua. Voidaan aiheellisesti kysyä, voiko islamin kritikointiin olla minkäänlaista vapautta, kun on kielletty oikein tuomioistuimen päätöksellä väittämästä, että  maamme lain lastensuojelusäädökset ovat ristiriidassa Muhammedin  esimerkillisen perhe-elämän kanssa.

Jos Halla-ahon rangaistus jää voimaan tai ankaraituu myöhemmässä oikeusasteessa, niin kaikkinainen islamin arvostelu voi tulla  rangaistavaksi. Sen jälkeen kriittisyys islamia kohtaan saattaa riittää tuomion perusteeksi. Oikeuskäytännössä jää epäselväksi rajanveto, joka on tehtävä toisaalta sananvapauden ja toisaalta kunnian suojelun vaatimusten välillä. 

Ilmaisuvapauden lainsuojaa tulisi parantaa kaikin mahdollisin lainsäädännöllisin keinoin

 Sanan- ja ilmaisunvapauden perustuslain myöntämä taso tulisi myöntää myös oikeuslaitoksemme piirissä tärkeämmäksi kuin Muhammedin pyhän henkilön tai pyhän perheen kunnoitus. Sitä myös demokratiamme edellyttää.  Hadith-kertomusten mukainen Muhammedin elämäntavan pyhyys ei saa tulla merkitsemään sitä, että lakimme sallii Hadith-kirjoitusten kirjaimellisen eli fundamentalistisen lukutavan mukaisen lapsiavioliiton ja avioliitossa tapahtuvan lapsen seksuaalisen hyväksikäytön.

Koraanin ja muiden islamin pyhien tekstien kriittis-historillisen tutkimuksen ja tulkinnan puute on esteenä sen selvittämiselle, kuinka luotettavina uskonlähteinä hadith-tekstejä tulisi pitää. Hadithit ovat syntyneet vasta Muhammedin kuoleman jälkeen, joten niiden aitoutta on mahdollista perustellusti epäillä. Fundamentalistinen uskontulkinta edellyttää sen myöntämistä, että Muhammedin käyttäytyminen on normatiivisesti esikuvallista muslimeille. Jos muslimit seuraavat profeettansa jalanjälkiä lapsiavioliittojen osalta, niin heidän toimintansa moittiminen tai rikolliseksi julistaminen voidaan käsittää heidän uskontonsa eli islamin loukkaamiseksi.        

Sananvapauden käsitteestä   

Sanan- ja ilmaisunvapauden loukkaamisesta on syytä puhua sellaisten ihmisten yhteydessä, joita estetään välittämästä sanomia tai jotka pakotetaan esittämään sellaisia viestejä, joita he eivät muutoin esittäisi.  Sanomisen tai sanoman kuulemisen estämiseen voidaan päätyä ainakin kahta tietä: ennakolta siten, että esitarkastuksessa todetaan ja että sen päätteeksi estetään kirjoitetun tai muutoin tallennetun sanoman julkaiseminen; jälkikäteen haastamalla sananvapauden käyttäjä oikeuteen vapautensa käyttämisestä.  Puhevapautena käytettyä sananvapautta puolestaan rajoitetaan siten, että puhuminen kielletään tai että puhe keskeytetään, jotta samoma ei välittyisi niille, joiden ei haluta sitä kuulevan. Sananvapaudella on erityistä merkitystä silloin, kun vaikutusvaltaiset piirit haluavat estää joidenkin sanomien esittämisen tai kuulluksi tulemisen valvonnan avulla.  

Sananvapauslain säätäminen on valtiovallan keino asettaa normeja, joiden mukaan voidaan valvoa sanomien esittämistä tai kuulluksi tulemista ja estää käyttämästä vapauttaan tavoin, jotka kansan enemmistö on edustajiensa välityksellä ehdottomasti kieltänyt. Maassamme on sananvapauslaki, jotta estetään ihmisiä käyttämästä sananvapautta niillä kaikilla tavoilla, joista ei pidetä yhteiskunnassamme. Mitä useimmat haluavat suojautua niiltä vahingoilta, joihin toisten ihmisten sananvapauden käyttö johtaa, sitä täsmällisempiä ja tehokkaimmin  taattuja sananvapauslakeja tarvitaan, jotta näiden avulla estetään puhumasta yhteiskunnan normien vastaisesti.    

Uskonnonvapauslain sisältö on olennaisesti uskonnonharjoituksen rajoittamista eikä uskonnonvapauden sallimista

Uskonnonvapauslaki on säädetty sen vuoksi, että sen avulla rajoitetaan sellaistauskonnonharjoitusta, joka on yhteiskunnan normien vastaista, tai pakotetaan harjoittamaan sellaista uskontoa, jonka yhteiskunnan normit sallivat. Uskonnonvapauden toteutuminen edellyttää sitä, että lait rajoittavat mahdollisimman vähän vapauttamme harjoittaa kaikkea toimintaa, mihin meillä on uskonnonvapaus.

Maamme tuomioistuinlaitoksen tehtävänä on valvoa niiden rajoitusten toteutumista, jotka on säädetty uskonnonvapauden kaventamiseksi uskonnonvapauslaissa. Tämä tarkoittaa sitä, ettei uskonnonvapauslain toteuttaminen ei ole välttämättä uskonnonvapauden toteuttamista. Niin pitkälle kuin on säädetty rajoituksia jonkin uskonnon harjoitukseen tai kritiikkiin, uskonnonvapauslain toteuttaminen tarkoittaa sitä, että uskonnonvapautta rajoitetaan.   

Uskonnonvapauden kunnia edellyttää myös täyttä vapautta kaikenlaiseen uskonnonkritiikkiin

Kaikkien uskonnonkritiikin vaalijoiden pitäisi kuitenkin närkästyä siitä, että toinen syyte koskee uskonrauhan rikkomista. Muhammed ei ollut mikään rivimuslimi. Hän on suoranaisesti islamin maailmanuskonnon perustaja. Hänen nimissään on valloitettu Iähi-itä, Pohjois-Afrikka ja Keski-Aasia islamminuskoiseksi tunnustautuneen despotian alaisuuteen. Islaminuskoiset ajattelevat Muhammedista, että hän on Allahin profeetta. Ja Allah on tietenkin jumala, jonka tiedämme olevan myös Abrahamin ja Iisakin jumala. Itse olen tottunut ajattelemaan, että Abrahamin ja Iisakin jumala on myös myöhempi juutalaisten ja kristittyjen jumala. Jos kerran Abrahamin ja Iisakin jumalaa saa pilkata paljon pitemmälle, niin miksi allahin profeettaa ei saakaan pilkata?

Islamuskoiset kannattavat perinnettä, jonka mukaan Muhammed on viimeisen jumalallisen ilmoituksen esittäjä, siis ilmoituksen, joka on viimeisempi kuin jumalan juutalaisille ja kristityille esittämä ilmoitus.  Huomamme oitis, että Halla-ahon väittässä Muhammed onkin islaminuskoisen sivilisaation edustajana.  Puhuessamme Muhammedista ja hänen oletetusta  pedofiliastaan aiheenamme on tietyn sivilisaation sitoutuminen pedofiliaan. 

Uskonnot ja pedofila ovat tunnetusti toisiaan sivuavia teemoja.  Roomalais-katoliset kunnianarvoisat pyhät isät, siis munkit, ovat sangen usein paljastuneet pedofiileiksi.  Nuo tapaukset ovat herättäneet monissa uteliaisuuden sitä kysymystä kohtaan, ovatko he itse asiassa toteuttaneet sellaista, mikä ilmaisee heidän katolista uskoaan relevantilla tavalla.  Nykyoloissa meiltä on mahdollisesti viety vapaus esittää islamia koskevana sama kysymys, vaikka siihen olisikin aihetta.

Sanan- ja ilmaisunvapaus on totuttu käsittämään sellaiseksi oikeudeksi sanoa ennen muuta sellaista, joka on vastakkaista sille, jota muut ihmiset haluavat kuulla tai joidenkin toisten kuulevan suustamme tai saavan tietoonsa muita kanavia pitkin, siis vapautta olla erimieltä ja kiistellä, jotta kiistely ja erimielisyys voisi auttaa meitä pääsemään paremmin perille totuudesta.  Kun on tarpeellista puolustaa kenen hyvänsä sananvapautta, on tuskin mitään aihetta pidättyä puolustamasta myös  Halla-Ahon tai Seppo Lehdon sananvapautta. Sananvapauden ihanteeseen kuuluu puolustaa myös kaikkein pahimman vastustajansa tai suoranaisen vihollisensa sanavapautta.

 Tämän merkinnän kirjoitti Timo T Andersson, 3.4.2009 kello 14:43, luokkaan Aiheeton. Lisää kirjanmerkki pysyvään osoitteeseen. Seuraa keskustelua tämän merkinnän uutissyötteestä. Jätä kommentti tai trackback: Trackback-osoite. Muokkaa

“Tee mitä tahdot” Francois Rabelais’in thelemiittien anarkistisena maksiimina

Renessanssin humanisteihin kuulunut kirjailija ja lääkäri Rabelais julistaa rabelaismaista vapautta syödä ahmien ja juoda hotkien (vertauskuvana ilmaisunvapaudesta). Vastustaessaan mukautumista uskonnolliseen oikeaoppisuuteen hän esittää sen vastapainoksi utopiansa Theleman luostarista (θέλημα: “vapaa tahto”). 

Klassisen kreikan sana thelema merkitsee tahtoa tai aietta.  Maailmankirjallisuudeksi katsottavassa kaunokirjallisessa teoksessaan Suuren Gargantuan hirmuinen elämä kirjailija kertoo Gargantua-jättiläisestä ja hänen hauskoista  ja tekopyhyyden pilkalliseen valoon saattavista seikkailuistaan. Hän esittää thelemiittisen periaatteen sellaisen “tahdon” seuraamisesta, joka on kullekin ihmiselle juuri se, mitä hän haluaa varsinaisesti tai todellisesti. Kukaan toinen ei ole niin sanotusti sanellut kyseistä halua hänelle.  

Vapauden luostarin asukkaita Rabelais sanoo teoksessaan esiintyvän kyseisen luostarin nimestä johdetusti thelemiiteiksi. Luostarissa seurattiin sääntöä, jonka mukaan oli sallittu tehdä mitä haluaa. Suomennoksen mukaan Rabelais julistaa seuraavaa:

Heidän (thelemiittien) elämänsä eivät kahlinneet lait, asetukset eivätkä säännöt, vaan oman halunsa ja oman mielensä mukaan he elivät. He nousivat vuoteistaan, kun he hyväksi näkivät, joivat, söivät, tekivät työtä ja nukkuivat silloin, kun heitä miellytti. Kukaan ei heitä herättänyt, kukaan ei heitä pakottanut juomaan, syömään eikä mihinkään muuhunkaan. Niin Gargantua oli säätänyt. Heidän luostarinsa säännöissä oli vain seuraava pykälä:

TEE MITÄ TAHDOT.

Teoksessa sääntöä selitetään seuraavasti: Sillä vapailla, jalosyntyisillä ja sivistyneillä ja kunniallisiin piireihin kuuluvilla ihmisillä on luontainen vaisto ja kannustin, joka alituiseen ohjaa heitä hyviin tekoihin ja pidättää pidättää pahasta: he sanovat sitä kunniantunnoksi. Mutta kun häpeällinen pakko tukahduttavasti orjuuttaa näitä samoja ihmisiä, he suuntaavat jalon toimintansa, jolla he vilpittömästi hyvään pyrkivät, orjuuden ikeen poistamiseen ja kukistamiseen. Sillä me tavoittelemme aina kiellettyä ja himoitsemme sitä, mikä ei ole meille sallittua. (Francois Rabelais: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä, 1963, suomentanut Erkki Ahti, Gummerus (Kompassikirjat),  s. 229)

Yllä mainitussa lainauksessa Rabelais esittää kaikille muille luostarisäännöille vastakkaisen säännön; kun nuo muut luostarisäännöt velvoittivat luostarinasukin toimimaan aina samalla tavoin kuin jokainen toinen oman toiminnan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Thelemiittien kuvitteellisessa luostarissa sallitaan ihmisten toimia oman valintansa ja omien halujensa mukaan. Ketään ei kerta kaikkiaan ole velvoitettu valitsemaan mitään tiettyä elämäntapaa; jos ihmiset todella seuraisivat todellisia halujaan, Rabalais’in mukaan he ohjautuisivat toimimaan oikein ja hyviin seurauksiin ja pidättyisivät pahasta oman luontaisen arvostelukynsä mukaan.

Thelemiittien luostareissa on täysi pukeutumisvapaus, sillä jokainen pukeutuu juuri siten kuin juuri hän itse (ei siten kuin joku toinen) haluaa, elleivät he ole sopineet vapaasti keskenään jostakin yhtenäisestä pukeutumistavasta aivan erikseen ja vain niiden kesken, jotka ovat otteneet osaa vapaaseen sopimukseen. Mitään omantunnonpakkoon oikeuttavaa auktoritettia ei kerta kaikkiaan voi olla.

Niissä luostareissa, joissa thehelemiittien sääntö ei ollut voimassa, asukkaat pyrkisivät vapaiksi omaa luontoaan vastaan sotivista rajoituksista ja luontonsa mukaisesti tekemään sellaista, joka on luonnollista juuri siksi, että se on luostareissa kiellettyä. Luostarit, samoin kuin muutkin uskonnollispohjaiset elämänmuodot, ovat kieltoihin ja käskyihin perustuvina vastoin kaikkea, mitä on ihmisille luonnollista. Hyvän tavoittelu ja pidättyminen pahasta ovat rabelais’laisen ajatustavan mukaan mahdollisia ainoastaan siten, etteivät ne ole käskettyjä tai kiellettyjä. Siksi voidaan sanoa, että Rabelais puolustaa anarkismia, vaikkakaan hän ei käyttänyt sanaa anarkismi.

Anarkismin eli maallikkojen antinomismin (eli lain ja ritualismin) kyseenalaistamisen synty

Rabelais’in puolustama näkökanta on analoginen sille katsomukselle, jota teologiassa on tullut tavaksi sanoa antinomismiksi. Tämän mukaan lait, asetukset ja säännöt tai muut rituaalit eivät ole keskeisiä pelastuksen kannalta. Sanaa antinomiansmi käytetään, kun puhutaan niistä protestanttisista armo-opeista, joiden mukaan pelastus perustuu armoon eikä hyviin tekoihin ja joissa jälkimmäisiin luetaan lait, määräykset ja säännöt. Antinomianismin mukaan pelastus ei riipu noista hyviä tekoja määrittävistä ja velvoittavista säännöistä.

Voidaan myös mainita, että Saksan luterilaisessa reformaatiossa kristillisellä antinomianismilla oli tärkeä rooli heti sen alkuvaiheessa, kun Saksan roomalais-katolinen kirkko romahdutettiin Saksassa laajasti ja myös sellaisilla alueilla, joihin on myöhemmin palannut vastareformaation myötä. Katolinen kirkko on voittanut takaisin ainakaan kokonaan alueita, jotka se menetti reformaation aikana alueita Saksassa. Martti Lutherin myöhempi teologinen ja yhteiskunnallinen ajattelu on ollut paljolti pyrkimystä tukahduttaa omasta liikkeestä kaikki antinomianismi: palaaminen kirkkolaitokseen ja valtiouskollisuuteen sekä mallisissa että uskoon liittyvissä asioissa ovat ilmausta mainitusta pyrkimyksestä. 

Rabelais’in ajattelu on, ellei nyt varhaisin esimerkki, ainakin varhaisimpia esimerkkejä opista, jota voidaan nimittää maallikkojen antinomianismiksi. William Godwin, joka on mainittu usein anarkismin isäksi, on toinen esimerkki Rabelais’in edustamasta ajatustavasta. Molempia voidaan pitää filosofisen anarkismin perustajina. Liberalismin anti-autoritaariset suuntaukset syntyivät samaan aikaan kuin filosofinen anarkismi, joka usein sisältyi jossakin määrin niihinkin. Antinomismi on siis alkanut elää omaa uskonnoista riippumatonta elämäänsä maallisena ja uskonnonkriittisenä virtauksena, poliittisen anarkismin muotoina. Katolilaisten piirissä, missä protestantismi lyötiin takaisin ja kärsi tappion,  romaanisten maiden poliittinen anarkismi ja anti-klerikalismi on jatkanut sangen menestyksellisesti antinomismia.

“Rehevänä” humanistina klassisen “karun” humanismin ja tämän perinteiden kunnioittajien vastapainona

Jacob Burkchardt esittää teoksessaan Renesanssin sivistys huomion, jonka mukaan Rabelais’in thelemiittiluostarin tarkastelu Garganttuan hirmuisessa elämässä on rajapyykki kulttuurihistoriassa, koska kukaan toinen ei ollut ilmaissut siihen mennessä yhtä suoraan yksilönvapauden ajatusta, joka sisältyy piilevästi renessanssin historiassa käänteenketekeviin pyrkimyksiin.  Vaikka Rabelais’in kansanomaista “karkeutta”  Burchardt vieroksuukin jonkin verran, hän myöntää ranskalaisen mestarin  “rehevän” humanismin ratkaisevan merkityksen humanismin historiassa.  

Rabelais’in teoksissaan viljelemään groteskiin huumoriin sekoittuu satiiri, jonka piikki osuu jäykään puhdasoppineeseen ja dogmatisoivaan oppineisuuteen; edellä mainittu liittyy rehevään humanismiin ja onkin tälle luonteenomaista.  Tämän humanismin lajin harjoittaja erottautuu siitä rikkiviisaasta ja teeskentelevästä oikeaoppisuudesta, joka pahimmillaan on leimannut skolastikkaa; sellainen on lisäksi leimannut myöhempää klassista, “karua”  humanismia ja rationalismia, kun mainitut suuntaukset ovat esiintyneet puhtaiksi viljeltyinä.   Humanismin kahden peruseroavuuden ja  -vastakohtaisuuden olemassaolo on tullut pysyväksi osaksi kulttuuriamme.    

Thelemiitit ja anarkistit

Filosofisen anarkismin huomattavasti tunnetuin vaikutus politiikkaan 1700-luvun lopulta aina ja erityisesti 1800-luvulla kohdistui sosialistisiin aatteisiin, joita mm. Italian, Espanjan ja Argentiinan anarkistit  ovat kannattaneet 1900-luvulla ja tälläkin vuosisadalla jopa joukkoliikkeiden mittakaavassa.  Kuitenkin 2000-luvun näkökannalta sosialismi on iskostunut ihmismieleen oppina, jossa on ehdotettu yhteiskunnallista uudistustyötä, jossa yhteiskuntaa on muutettu luostari- tai kasarmiorganisaation kaltaiseksi. Tähän ovat syypäitä kommunistit tai sosialistit, jotka ovat suosineet autoritääristä tai totalitääristä valtiota, kun he ovat pyrkineet toteuttamaan sosialismin aatteita.

Niiden luostareiden säännöstöjä, joiden periaatteita Rabelais juuri arvostelee utopiallaan thelemiittien luostarista, ovat niitä, joita myös myöhemmät uudistajat ovat soveltaneet myös luostarin muurien ulkopuolella silloin, kun he ovat niiden avulla katsoneet parantavansa yhteiskuntaa. Sosialisointi on ollut eräänlaista luostarissa toteutuneiden olosuhteiden ja periaatteiden soveltamista luostarien ulkopuoliseen maailmaan.  Yhteiskuntaorganisaatio on haluttu muuntaa sellaiseksi kuin luostari tai ainakin luostarimaista elämäntapaa jäljitteleväksi.

Luostarimaistamisen sijasta toisena autoritäärisenä mallina on ollut pyrkimys muuttaa yhteiskuntaa sotilaskasarmin oloja jäljitteleväksi eli muuttaa yhteiskuntaa sotilaskasarmia jäljitteleväksi myös siviiliasioissa, siis kasarminkaltaistaa.  Mallit on voitu pitää erillään tai niitä on voitu myös sekoittaa toisiinsa  eli on voitu samanaikaisesti jäljitellä sekä sotilaskasarmia ja luostaria yhteiskunnan uudistustyössä. Itse asiassa Neuvostoliiton historia voidaan nähdä, kuinka yhteiskuntaa on ajateltu parannettavan juuri siten, että sotilasmunkkilaitosta jäljitteltiin sekulaariseksi pyrkivässä yhteiskunnassa.   

Protestanttinen reformaatio voidaan käsittää keskiajalla vain luostareissa sovellettujen periaatteiden soveltamiseksi mahdollisuuksien mukaan maallikkojen elämässä.  Vaikka luostarielämän ulkoisista muodosta luovuttiinkin, ihmismieli on pyritty vangitsemaan luostariin protestanttien osalta.  Thelemiittien luostari voidaan nähdä vastaluostarina, jossa Rabelais pyrkii osoittamaan luonnottomiksi ja moraalittomiksi keskiajan luostareiden valvotun ja pakotetun yhtenäistävän elämäntapamallin. 

Thelemiittien periaatteisiin nojaava reformaatio on siis vastakkainen sille protestanttiselle reformaatiolle, jossa keskiajan luostareiden henki on pyritty ulottamaan sellaisten ihmisten elämään, jotka eivät elä luostareissa.  Thelemiittien aatteena oli toteuttaa kaikkialla yhteiskunnassa periaate Tee mitä tahdot. Siksi kiellettyä on ainoastaan se, että estetään jotakuta tekemästä oman halunsa mukaan.  Thelemiittiläistäminen on niiden ennakkoasenteiden ja -luulojen kumoamista järjen tuomioistuimessa, jotka estävät tai haittaavat sen toteutumista, että seuratessamme halujamme me myös toimimme järkevästi ja siten oikein, että teemme hyvää ja pidätymme pahasta.  Thelemiittiläistäminen on anarkian tuottamista, siis despotian hävittämistä ilman valtiollistamista.

Ruotsin talonpoikaisnousuista “vapaussotina”

Tutkimuksessaan Nuijasota Heikki Ylikangas tarkastelee Suomalaisen kansallisen historiankäsityksen mukaista kuvaa Klaus Flemingistä ja Kaarle herttuasta ja kiinnittää huomiota siihen, kuinka Fleming on nähty hegeliläisesti suurmieheksi, jonka ratkaisut heijastelivat Suomen kansakunnan pitkän tähtäyksen etua ja historiallisesti todentuvaa järkeä, kun taas Kustaa Vaasan poikiin kuulunut Kaarle herttua ja häneltä tukea hakeneet Pohjanmaan ja Suomen erämaapitäjien talonpojat on katsottu lyhyen tähtäimen “itsekkäiden” etujen edistäjiksi kansallisen edun ja kansallisvaltion rakentamisen kustannuksella.

Samoin kuin Kustaa I Vaasa ja hänen poikansa, myös Kaarle herttua (myöhempi kuningas Kaarle IX), edustivat ruotsin kansallista ja kansallisvaltion rakentamisen linjaa, Puolan kuninkaaksi tulleen Juhana III:n pojan Sigismundin kanssa liittoutuneen ja mainitun käskynhaltijana toiminut Klaus Fleming puolestaan edisti Suomen etua ja tulevan Suomen kansallisvaltion rakentamista.

Suomesta muodostuneen rajamaakunnan vapaamiessääty eli rälssi on siis nähty kansallisen historian näkökulmasta “kansallisen linjan” ajajaksi tietynlaisen Hegelin “järjen viekkauden” pohjalta. Suomen herttuan Juhanan (myöhemmän kuningas Juhana III:n) ajama idänpolitikka, liittoutuminen Puolan vaalimonarkistisen suurvallan kanssa nousevaa Moskovan ruhtinaskuntaa vastaan toi Suomen vapaasäädylle (asepalvelusta vastaan verovapautta nauttivalle säädylle) riippumattomuuden Tukholmasta. Kysymyksessä ei ollut mikään kansallisvaltion rakennushanke, vaan pyrkimys luoda aatelisvalta Ruotsin nousevan itsevaltiuden ja tähän liittyvän Tukholma-keskeisen keskushallinnon vastapainoksi.

Keskiajalle ja eritoten uuden ajan alkupuolelle ominaisesta säätyjen välisestä vapaustaistelusta

Voidaan puhua aateliston säätyvapaustaistelusta, jossa hankittiin vero- ja muuta vapautta nousevalle säätyaristokratialle muiden säätyjen vastaavan vapauden kustannuksella. Talonpoikien, papiston ja porvariston säätyvapaus kaventui samalla suhteessa kuin ylhäisöksi kohonneen aateliston säätyvapaus lisääntyi.  Klaus Fleming (samoin kuin hänen puoluettaan olevat) ryhtyi kuninkaanmieheksi kuninkaalle, jonka hovi oli kaukana Puolassa ja jolta saattoi saada etuja, mutta jonka valvonta ei ulottunut tehokkaana Flemingin käskynhaltijakuntaan asti. Keskitetyn valvonnan puuttuminen antoi Suomen ja Viron käskynhaltijalle ja hänen johtamalleen aatelille vapautta porvarien ja talonpoikien kustannuksella.

Uskonnon valta ja sen estoton käyttäminen valtiovallan pönkittämiseksi merkitsi ajatuksen- ja uskonvapauden huomattavaa vähennystä verrattuna vastaaviin vapauksiin myöhäiskeskiajalla. “Pimeä keskiaika” koitti vasta 1600-luvulla, vaikka nimitystä onkin epäkriittisesti käytetty 1300-1500-luvusta. Näillä taannuttiin kyllä siitä, mihin oli totuttu “valoisalla” 1200-luvulla, mutta jäätiin “pimeydessä” jälkeen 1600-luvusta. Saksan ja Pohjoismaiden protestanttisten maiden prosessioikeus jäi suuresti jälkeen katolisen Euroopan prosessioikeuden tasosta, vaikka prostestanttien propaganda onkin uskotellut päinvastaista.

Esivallasta ja alamaisen vapaudesta ennen uutta aikaa

Keskiajalla valtion käytössä olevilla nykyisiin nähden niukahkoilla voimakeinoilla ei kyetty alistamaan yksilöä siinä mitassa kuin nykyään, joten rajoittamisen mahdottomuus antoi niin talonpojille, porvareille kuin aatelisillekin johti sellaiseenkin vapauteen, jollaista heillä “virallisesti”, siis myönnettynä ei ollut.  Lisäksi ihmisillä oli luonnollisesti talonpoikaisvapautta, porvarillista vapautta ja aatelista vapautta, joka oli myönnetty heille kuninkaan vapauskirjalla eli erioikeutena ja turvattu kruunun ja esivallan voimakeinoin niitä vastaan, jotka eivät halunneet kyseistä vapautta tunnustaa. Vapauskirjalla myönnetty ja suojaamisvaateella turvattu oikeus vapauteen ei ollut mikään yleinen oikeus, vaan vain henkilökohtainen. 

Johonkin säätyyn kuuluminen oli syntyperäistä, siis esivanhempien suosionosoituksiin perustuvaa, ellei kuningas ollut osoittanut suosiotaan vapauskirjalla, jonka nojalla asianomainen pääsi uuteen entistä korkeampaan säätyasemaan.  Suojatun vapauden ja ainoastaan onnellisten olojen suoma vapaus saattoivat kuitenkin tulla henkilön säätyaseman mukaiseasti hänen osakseen. Kuninkaalle luotiin keskitettyä hallintoa, joten hänen osanottonsa erivapauksien antamiseen alkoi muuttua ainoastaan symboliseksi.   

Talonpoikien vapaus oli luonnollisesti sitä suurempaa, mitä vähemmän osallistumista kuninkaan johtamaan sodankäyntiin ja sen kustannuksiin (siis veroihin) heiltä vaadittiin tai mitä rehottomammin tuota vaatimusta pakolla saatettiin täytäntöön. Heidän vapauttaan oli myös se, että heidän sallittiin kieltäytyä veroista tai ottamasta osaa kuninkaan käymiin sotiin, samoin kuin heille sallittiin vapautta tehdä lakkoja ja neuvotella heidän osakseen tulevan verorasituksen suuruudesta. Lisäksi heidän poliittista sanan, ajatuksen ja puheen vapautenaan on aiheellista pitää sitä, että he saivat vapaasti vaikuttaa verotusta koskevien periaatteiden muodostamiseen.

Aatelisten saamat vastaavat vapaudet kantaa talonpojilta kuninkaan perimien julkisten maksujen luonteisia rasitteita ja veroja olivat puolestaan omiaan vähentämään talonpojan sitä vapautta, joka oli aiemmin seurannut siitä, että kuningas suostui luopumaan verojen ja rasitusten kannosta. Rajoitukset, niiden puuttuminen ja sekin, kenellä oli valtaa rasittaa tai verottaa heitä yhteisön parhaan nimeen olivat poikkeuksetta altiita satunnaisuudelle ja mielivallalle.  Mielivalta oli “maan tapa”, kuten Heikki Ylikangas osuvasti kuvaa 1500-luvun Ruotsin ja Suomen sangen tukalia verotus- ja vapausoloja.                                                  

1500-luku talonpoikaisen vapauden puolustamisen ja tappion vuosisatana

1400-ja 15oo-luku voidaan myös nähdä talonpoikaisen ja porvarillisen vapaustaistelun ajaksi. Talonpojiston ja kaupunkien vähälukuisen porvariston nauttima elinkeinovapaus ja poliittinen vapaus (keskusvallan hallinnollisen vastustuksen puute) alkoivat kaventua kuninkaallisen keskusvallan kehityttyä tehokkaaksi hallintovallaksi. Talonpojat ja porvarit joutuivat etsimään takeita omalle säätykohtaiselle vapaudelleen vapaus- ja sisällissodilla pohjoismaisten Kalmarin unioniluninkaiden aikana. 

Ruotsissa (ja siihen kuuluvassa Suomessa) aatelisto joutui ottamaan osaa laajoihin unionistisen keskusvallan vastaisiin kansan (siis talonpoikien ja porvariston) liikkeisiin. Engelbreht Engelbrehtin poika ja Kustaa Eerikinpoika (siis myöhempi Kustaa I Vaasa) olivat alempaa vuorityöllä vaurastunutta alempaa aatelia: poliittisessa viisaudessaan he esiintyivät talonpoikaisjohtajina.  Talonpoikien kannalta katsoen jälkimmäinen oli yhteisen asian pettäjä noustuaan Ruotsin erillisvaltion johtajaksi Pohjoismaisen unionin päättyessä.

Keskiaikaisen vakiintuneen käytännön mukaan läänityslaitoksen ulkopuolisilla talonpojilla oli ollut “ikimuistoisesti” vapaus neuvotella kruunulle tai kuninkaalle menevistä veroista tai vapaus olla osallistumatta kruunun puolustusmenoihin siinä määrin kuin he itse järjestivät alueensa puolustuksen ja sodankäynnin kruunun vihollisia vastaan. Muutoin oli tavanomaista, etteivät talonpojat tavoitelleet muuta kuin tuota vapauttaan, siis eivät tämän lisäksi valtiossa sellaista valtaa, jota aatelistoksi pyrkivä veroista vapautettu sotilassääty tavoitteli. 

Kruunua kohtaan kriittisen ajatuksen ja sanan vapautta talonpojat kyllä tavoittelivat siinä määrin kuin se oli mahdollista keskiajan oloissa. Käytännössä keskiaika ei voinut olla siten potentiaalisesti totalitääristä aikaa, että koko ihmiselämä olisi voitu saattaa esivaltaisen tai kruunullisen (siis valtiollisen) vallan piiriin ja alaiseksi. Sen sijaan nykyisin yksilön koko elämä on potentiaalisesti valtion viranomaisvalvonnan alaista. Siksi on aikaisempaa tähdellisempää tarkastella ajatusmallien ja aatteiden totalitäärisiä piirteitä ja puuttua näihin mahdollisuuksien mukaan demokraattisessa prosessissa.  

Keskiaikaisen ihmisen vapaudesta verrattuna nykyajan ihmisen vapauteen

Keskiajalla läänityslaitoksen alaisten talonpoikien ja varsinkin feodaalistuneiden alueiden talonpoikien vapaus nykyisen mahdollisen valvonnan mahdottomuuden vuoksi ei ollut niin huono kuin nykyinen tilanne. Feodaalistuminen tarkoittaa sellaista keskusvallan häviämistä ja vastaavasti paikallisen vallan hajaantumista alemmelle tasolle. Paikallisherran lääninvalta eli feodalismi tarkoitti kuitenkin suurempaa autoritaarista talonpojan elämän valvontaa ja säätelyä kuin keskukseen keskittynyt hallitusvalta. Läänitysvalta oli vallan kasantumista kuninkaalle. jonka valvonnassa lääänitykset olivat, kun lääninvallassa läänitys oli kuninkaasta sangen tai käytännössä kokonaan riippumaton.       

Kun Kustaa I Vaasa perusti vuodesta 1532 alkaen omalle suvulleen perintökuninkuuden ja loi maalle tehokkaan keskushallinnon, hän joutui valtaansa pönkittääkseen tukahduttamaan talonpoikien ja kaupunkiporvariston kapinoita. Häntä aiemmin tukeneet Taalainmaan talonpojat Kustaa Vaasa kukisti tultuaan kuninkaaksi. Suurimmaksi uhaksi Vaasan “kansallismonarkialle” muodostui silti Smålandin talonpoikien Nils Dacken johtama Pohjoismaiden kaikkien aikojen suurin talonpoikaiskansannousu vuosina 1542-1543.  Sen esikuvaksi muodostumista Suomen suurimmalle talonpoikien kansannousulle (vuosina 1596-1597), jota Nuijasodaksi sanotaan, voidaan tuskin liioitella.  

Valtamarskin (keski- ja uuden ajan alun puolustushallinnon pään) diktatuurista 1500-luvun Suomessa

Rautamarski Klaus Fleming vahvisti Suomessa keskushallintoa samanaikaisesti, kun hän edisti aatelissäädyn ja -vallan vahvistumista. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, ettei hänen tarvinnut etsiä liittolaisia talonpojistosta. Puolan kuninkaana olleen Sigismund Vaasan kanssa liittoutuen ja Moskovan Venäjän vastaista ulkopolitiikkaa ajaen Flemingin oli mahdollista luoda Suomeen vastaavanlainen diktatuuri kuin Kustaa Vaasa oli luonut Ruotsiin. Flemingin sotilasdiktatuuri nojautui aatelistoon, kun taas Kustaa Vaasan diktatuuri nojasi ainakin alussa talonpoikaiskapinallisten tukeen, kunnes puhkesi Nils Dacken johtama etelä-ruotsalaisten kansannousu, johon omaa vapauttaan raivoisasti puolustaneet talopojat ryhtyivät.

Flemingin diktatuuri perustui armeijaan, jonka johdossa olivat hänen kannattajansa, jotka kuuluivat pääosin Suomen aatelistoon ja alempaan vapaasäätyyn (knaapeihin). Venäjän uhkaan vedoten armeija pidettiin sotavalmiudessa ja oli asetettu linnaleireihin. Sota-aikoihin sotilaat oli majoitettu kenttäleireihin, mutta sotien välillä heidät oli asetettu juuri linnaleireihin, siis siviiliväestön joukkoon nauttimaan täyttä ylläpitoa, joka kannettiin verona siviileiltä. Linnaleirirasitus tarkoitti ylimääräistä verorasitusta, kun talonpojat joutuivat kustantamaan kuninkaan (eli kruunun) armeijan ja laivaston ylläpidon. Linnaleirien aiheuttama ylimääräinen verorasitus johtui sotilasdiktatuurin tarpeesta pitää sotilaat aseissa ja tyytyväisenä. 

Talonpoikien linnaleirivapauden Fleming olisi voinut säilyttää, jos linnaleireihin asetettu varusväki olisi ollut tavanominen eli niin pieni, että linnat ja kuninkaankartanot olisivat riittäneet niiden ylläpitoon. Sotilasdiktatuurin vaatima suuri vakinainen sotaväki kuitenkin edellytti talonpoikien osallistumista sotaväen ylläpitoon. Se vaati myös Turusta aina Savonlinnaan ja Käkisalmen linnaan asti ulottuvan linnavyöhykkeen pohjoispuolen ja erämaa-alueiden talonpoikien saattamista linnaleirien piiriin.

1500-luvun toivotusta ja joskus saavutetusta linnaleirivapaudesta  

Erämaa-alueiden ja juuri asutettujen alueiden talonpojat nauttivat perinteisesti linnaleirivapautta, koska he vastasivat itse alueensa ja valtakunnan rajan puolustuksesta, siis tarvitsematta kuninkaan armeijan suojelua. Linnavyöhykkeen eteläpuolen talonpojat kuuluivat linnaleirirasituksen piiriin sen vuoksi, etteivät he olleet organisoineet itse omaa ja alueensa puolustusta. Siksi he maksoivat linnaleirirasituksella nauttimansa suojelun. 

Keskiajalla näyttää olleen tavallista, että porvarit (esimerkiksi Saksalais-roomalaisen valtakunnan kaupungeissa) ja talonpojat nauttivat eräänalaista (lakko-oikeuteen verrattavaa) verokapinaoikeutta, siis oikeutta kieltäytyä veroista ja pyrkiä oikeutetusti parempaan sopimukseen kuin se, johon he ovat tyytymättömiä. Usein talonpoikaiskapinoiden taustalla oli juuri tuollainen neuvottelutilanne. Kumpikaan osapuoli ei ollut julistanut tilannetta sotatilaksi, joten kysessä oli pikemminkin kansalaistottelemattomuustilannetta muistuttava mielenosoitustila kuin sotatila.

Suomen Nuijasota kansannousuna   

Suomessa Nuijasotana tunnetun talonpoikaisen kansannousun tiedostettuna syynä ja perusteena oli yksinomaan juuri linnaleirivapauden puolustaminen tilanteessa, jossa Flemingin diktatuuri uhkasi vakavasti sitä ja sen säilymistä. Talonpojat puolustivat paikallista vapauttaan, minkä vuoksi heidän tavoitteenaan ei ollut, ei ainakaan ensisijaisesti Klaus Flemingin aatelisdiktatuurin maanlaajuinen kukistaminen. He eivät pyrkineet  myöskään korvaamaan monarkiaa talonpoikaisvallalla tai tasavallalla.

Nykyisin Suomessa Pohjanmaana tunnettu historiallinen alue oli maamme Ruotsiin kuuluessa yhtydessä nykyisen Ruotsin pohjoisosat käsittävään lääniin. Siksi pohjalaiset talonpojille ja maakauppiaille välittyi vaikutteita Ruotsin talonpoikien kapinaperinteestä ja tietoa viimeisimmästä ja Ruotsin historian suurimmasta talonpoikaiskansannoususta, jonka tunnettu johtaja oli Nils Dacke. Hänen talonpoikaisarmeijansa menestys ja se, että kansannousu melkein onnistui, olivat omiaan rohkaisemaan Pohjanmaan talonpoikia kansannousuhankkeissaan.  

Keskiaikaisista vapausoloista

Keskiajalla oli vapautta siinä määrin kuin sen säilymiseen oli henkilökohtaisesti keinoja (vastustaa toisten harjoitamia rajoittamistoimia)  ja mahdollisuuksia välttyä pakottamiselta (esimerkiksi paeta alueille, joilla kukaan toinen ei kyennyt yksilön vapautta riistämään). Voidaan erottaa tosiasiallinen vapaus, siis keskushallinnon tai paikallisvallan hallinnon kyvyttömyys asettaa pakollisia maksuja tai luontaistuotteina perittäviä rasitteita talopojilta tai porvareilta siksi, että he olivat vallan ulottumattomissa tai että heidän itsevarustautumisensa riitti estämään pakkoperinnän. 

Keskiajalla ei ollut antiikin ajalta tunnettua pakko-orjuutta. Orjuuttamishaluiset eivät kyenneet muodostamaan vapaasti liittoutumia, jotka takaisivat heille vallan pitää palvelijansa pakko-orjuudessa. He joutuivat hyytymään siihen, että joskus he saivat palvelijansa maaorjuuteen, siis pitämään itsellään omistusoikeuden siihen maahan, jota heidän palvelijansa viljelivät, ja perimään palvelijoiltaan tuotteiden osan tai rahallisen korvauksen tuon maan käytöstä. Talonpojat yritettiin saada ja onnistuttiin saamaankin sidonnaisiksi ja rasitetuiksi heidän kanssaan solmituin sopimuksin tai esittämällä heille riistosuhde sopimussuhteena. Todelliset tai näennäiset sopimussuhteet orjuuttaja pyrki solmimaan epäedullisiksi niille, joiden työn tulos haluttiin anastaa itselle.

Maaorjuuteen ei välttämättä liittynyt palvelijan liikkumavapauden onnistunut riistäminen. Syynä oli hallintovallan heikkous. Omaa vero- ja elinkeinovapautensa säilyttäneitä talonpoikia oli kautta keskiajan siksi, että heidän oli onnistunut riittävän tehokkasasti yksityisin keinon puolustaa vapauttaan niin toisiaan kuin niitäkin vastaan, jotka huolehtivat valtakunnan sotilaallisesta puolustamisesta ja sodankäynnistä yleensä.

Kirkon valtuudet säädellä ajattelemista ja omaatuntoa ja tuon vallan tosiasialliset rajoitukset ajatuksen ja omantunnon vapauden hyväksi

Ajatuksen vapaudelle jäi niin ikään sijaa siellä, missä kirkko ei kyennyt pitämään voimassa etuoikeuksia, jotka maalliset vallanpitäjät olivat joutuneet heikkoutensa vuoksi tunnustamaan, kun puhutaan etuoikeuksista opettaa määräoppien mukaiseen ajatteluun ja asennoitumiseen ja rankaisemaan opeista poikkeamisesta. Keskiajalla useimmat pyrkivät säilyttämään vain omaansa, siis henkilökohtaiseen elämiseen ja elinkeinoihin ulottuvia vapauksiaan: he eivät olleet ainakaan aluksi kiinnostuneita kahmimaan itselleen ylempien säätyjen valtaan.

Kolmekymmentävuotisen sodan jälkeen hallitsijoina kuningatar Kristiinaa ja Kaarle X Kustaata seurasi Kaarle XI:n holhoojahallitus ja vihdoin viimeisimmän oma hallitus. Holhoojahallituksen aikana ylhäisaateli tai sille kuuluvan aseman anastaneet aristokraatit edustivat Ruotsin siihen mennessä suurinta aatelisvaltaa.  Puhasoppinen luterilaisuus ja keskushallinnon valvontavallan suurin mittakaava liittyivät toisiinsa ja vastaavasti niihin talonpoikaisen kansan vapauden siihen menessä suurimmat rajoitukset.

Holhoojahallituksen ajan erikoisuutta olivat noitavainot, joiden vertaista ei ollut nähty myöhäiskeskiajalla. Muutoinkin puhdasoppisuuden aikaan kuuluivat kuolemanrangaistus salavuoteudesta ja juuri tuon rikoksen salaamiseksi tehdyt oman lapsen murhat ja kiinnijääneiden äitien kuolemanrangaistukset ja maalaisväestön eläimiinsekaantumisesta tuomittujen miesten teloitukset.  Ruotsin suurvalta-ajan perinteisiin talouden merkantilismin ja sotien aiheuttamien väestötappioiden lisäksi siis liittyy myös ennennäkemättömän ankara rikoslaki. Esivallan kasvanut väkivalta oli hinta, jonka väestö maksoi siitä edusta, että alamaisten tekemä ja rikolliseksi katsottu väkivalta väheni.     

Kansallisen vapautuksen ja vapauden periaatteellisesta eroavuudesta

Kansallinen vapautustaistelu ei ole välttämättä kansallista vapaustaistelua. Kansallinen vapautus johtaa ylensä ainoastaan siihen, että enemmän tai vähmmän kansallisesti yhtenäinen alueellinen yhteisö vapautuu vieraaksi katsomastaan eliitistä. Tämän sijaan poliittisen yhteisön johtoon nousee hallittujen kansallisuuden piiristä uusi eliitti, joka on kiinnostunut vain omasta vapaudestaan ja rajoittaa oman tarpeensa mukaan muiden ihmisten vastaavaa vapautta. Kansallisvaltion tai sen pohjana olleen varhaismodernin valtakunnan synty ei useikaan johta sellaiseen kansallisyhteiskuntaan, jossa ihmisillä olisi laajemmat vapaudet kuin heillä oli ennen kyseisen valtakunnan syntyä.  

1800-luvlla Ruotsin  kansalais- ja vapaussodaksi alettiin nimittää 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa käytyjä unionisotia, jotka nojasivat talonpoikaisiin kansannousuihin. Kustaa Vaasasta luotiin kuvaa kansallis-ja vapaussankarina, jonka nimeen liitettiin myös talonpoikaisvapaus. Vapaussodan sijasta olisi ollut osuvampaa puhua modernin dynastisen keskitetysti hallitun verotusvaltion perustamissodasta.  Suomessakin Pentti Renvall intoutui puhumaan Klaus Flemingistä “kansallisen linjan” miehenä.  Hän myönsi kuninkaanmiehet uuden valtiollisen keskushallinnon rakentajiksi pikemminkin kuin piti heitä vapauden puolustajina. Nuijasotaa Renvall ei pitänyt talonpoikien sääntykapinana ja vapaussotana. Flemingille näyttää irronneen eräänlaisen kansallissankarin rooli.

Suomessa vuoden 1918 sotaa itsenäisyyteen johtaneena sotana pitäneet ovat sanoneet Suomen vapaussodaksi. Jos kuitenkin kansalaisen vapaus ja valtion itsenäisyys ovat hieman eri asioita ja siten riippumattomia, ettei niistä toisen toteutuminen välttämättä johda toisenkin toteutumiseen, niin “vapaussota”- nimitys on ymmärrettävämpi, kun sillä viitataan Yhdysvaltojen vapaussodan ja Englannin 1600-luvun parlamentin ja kuninkaan välisen sodan kaltaisiin vallankumoussotiin.

Ruotsin Nils Dacke voidaan esimerkiksi vapaussodan kävijästä, jonka sota ei tosin johtanutkaan puolustetun vapauden toteutumiseen, mutta joka soveltuu Ruotsin kansalliseksi vapaussankariksi sen vuoksi, että hänen taistelunsa kohteena oli vapaus. Nils Dacken tapaus on mielenkiintoinen siksi, että se osoittaa Ruostsin kansalliset vapautussodat olivat paitsi Pohjoismaiden sisällisotaa, myös talonpoikaisen ja kaupunkien porvarien vapauden rajoittamiseksi käytyjä sotia, siis eivät vapaussotia tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä.   

Itsenäisyyden saavuttamiseksi käydyt sodat tai taistelut usein aioastaan kansallisia vapautussotia tai -taisteluita

Itenäisyyden tulisi palvella aina kansalaisvapautta, ja se olisi näin ollen vapauden kannalta arvoton silloin, kun kansalaisvapaus on teoteutettavissa ilman puheena olevan poliittisen yksikön itsenäisyyttä.  Suomen 1918 sotaa vapaussodaksi sanomisessa minua häiritsee hieman se, että maan itsenäistyttyä laaditun perustuslain kansalaisvapaus- ja -oikeusluettelon sisältämiä oikeuksia ei sovellettu kertaakaan. Soveltamisesta olisi voitu puhua vain, jos tavanomaisen lain ja perustuslain suojaaman vapauden ristiriita olisi myönnetty ja jos yksittäistapauksissa kiista olisi ratkaistu kansalaisvapauden- tai muun perusoikeuden hyväksi.   

On tärkeää pitää erillään “vapaussota” ja “vapautussota”, jotka tarkoittavat eri asioita. Kansallista itsenäisyyden ja täysivaltaisuuden (eli suvereenisuuden) asevoimiin nojaavaa tavoittelemista alueella, jonka tavoittelija katsoo kuuluvan itselleen, on luontevaa sanoa vapautussodaksi sen vuoksi, että kyseessä on aseellinen vapautuminen alueella asevoimin valtiollista ylivaltaa pitäistä sotavoimista ja viranomaisista. Onnistunut vapautussota ei useinkaan turvaa kaivattua yksilönvapautta tai sitä turvaavia instituutioita.  Tavanomaisessa kielenkäytössä kansallinen vapautussota tai vapautusliike voi tuoda lukijan mieleen vasemmistolaisen tai vasemmistolaiskansallisen sodan tai liikkeen. Mielikuva on harhainen sen vuoksi, että kansalliset vapaussodat voivat olla oikeistolaisia tai oikeistolaisten käymiä sotia yhteisönsä itsenäisyyden puolesta.

Kansalliset liikkeet voidaan luokitella usein vasemmistolaisiksi tai oikeistolaisiksi sen mukaan, kumpaa tyyppiä niiden ideologia sattuu olemaan.  Niin vasemmistolainen kuin oikeistolainen vapautussota voi pyrkiä pelkästään itsenäisyyteen ja jättää turvaamatta tai toteuttamatta yksilöiden ajatuksen ja toiminnan vapauden. tällainen tilanne on silloin, kun vapautussodan voitto johtaa voittaneen osapuolen diktatuuriin. Tilanne on tietenkin toisenlainen, jos oikeistolainen tai vasemmistolainen vapautustaistelijaosapuoli tavoittelee sellaista demokratiaa, jossa myös vapaudella on sijansa,  tai jos se joutuu tyytymään demokratiaan, kun diktatuurille ei ole edellytyksiä.

Suomen ja Ruotsin kansallisista vapautussodista

Suomen “vapaussota” oli istuvan senaatin oikeistoryhmien kansallinen vapautussota, joka olisi voinut johtaa jonkinlaiseen diktatuuriin, elleivät senaatin voiton jälkeen oikeiston demokraattiset piirit olisi onnistuneet luotsaamaan maata demokraattiseen suuntaan. Kansalaisvapaudet sisältyivät uuden tasavallan valtiosääntöön, vaikkakin noiden vapauksien toteuttamisessa oli pitkän aikaa runsaasti parantamisen varaa. Meidän tehtäväksemme on jäänyt huolehtia siitä, että kansallisen vapautussodan kansalaisvapauksiin liittynyt perinne tulisi eläväksi käytännöksi. 

Ruotsin 1400-luvulla käydyt Kalmarin unionisodat olivat Ruotsin ja ruostsalaisten silmin kansallisia vapautus- ja kansakunnan perustamis- sekä rakentamissotia, joissa vapaus pikemminkin kärsi tappion kuin voitti. Ruotsissa tähän mennessä saavutettu vapaus koitti vasta myöhemmin ja eri vaiheiden kautta, joista tärkeitä vapauden perinteelle ovat olleet säätyvallan aika, jota on sanottu juhlallisesti vapaudenajaksi tai hyödyn ajaksi.

Kustavilainen aika oli taantumista “vapaudenaikaan” nähden. Kustavilaisten syrjäyttäminen vuonna 1809 on merkkipaalu, josta Ruotsin kansalaisten vapauden kehitys on vasta alkanut. Siksi on virheellistä kutsua Pohjoismaisen unionin hajoamissotia vapaussodiksi. Paremminkin ne olivat talonpoikaisen ja porvarilisen vapauden tukahduttamis- ja rajoittamissotia. Aatelistolle ne jättivät laajemman vapauden kuin talonpojille tai kaupunkien porvareille.

Nationalismi ja liberalismi

Nationalismin ja liberalismin yhteistä historiaa 

Liberalismi ja nationalismi kehittyivät rinnan 1800-luvulla. Aluksi ne näyttivät yhteen sovitettavilta, mutta myöhemmässä historiassaan ne osoittautuivat osittain yhteensopimattomiksi. Erityisesti liberalismi perustui 1700-luvun valistusatteluun, kun taas eurooppalaiseen nationalismiin vaikutti huomattavasti kansallisromantiikka.  Niin liberalismin kuin myös nationalismin piirissä jaettiin sama peruslähtökohta, jonka osalta ne eivät olleet toisiaan poissulkevia.

Molempien aatteiden taustalla on moderni käsitys ihmisestä tietoisena ja rationaalisena autonomisena yksilönä, joka valitsee omat tapansa elää ja olla uskollinen niille, joita hän pitää vertaisinaan ja kumppaneineen yhteisöelämässä. Liberaalit, jotka tunnustivat yhteisöelämän merkityksen ihmisyksilön kehitykselle, hyväksyivät yhteisöllisyyden eri muotoja, ja niin ikään myös kansakunnan. He eivät kiistänneet niitä yhteisöelään tapoja tai lajeja, joita kommunitaristit ovat pitäneet tärkeinä. Pikemminkin he ovat painottaneet sitä, että autonominen yksilö kykenee tarkastelemaan itseään rooleissaan etäältä ja tarkailemaan ja arvioimaan itseään ja muita heidän yhteiskunnallisissa suhteissaan. Yhteisöllisyyttä painottavat modernit liberaalit ovat olleet tai ainakin voineet olla kansalaisnationalisteja, jotka painottavat kansalaisten aktiivisuutta valtion legitiimisyyden perustana. Kansalaisliberalismin ja kansalaisnationalismin välillä ei ole mitään periaatteellista ristiriitaa.

Suomen kielessä “kansa” ja “kansakunta” saavat saman merkityksen kuin indoeurooppalaisten kielten “nation”. Sanalle Volk (saksassa) ei ole selvää vastenetta, koska asiayhteydessään “kansaa” käytetään siinä tehtävässä. Volk on etnisesti yhtenäinen kansa. Sen merkitys eroaa sanojen “nation” tai “populus” merkityksestä, jossa ei edellytetä kansalaisten etnistä yhtenäisyyttä.  Valtiona Suomi on kuitenkin perustunut ajatukseen etnisesti yhtenäisestä kansasta, jonka pääkielenä eli identiteetin perustana on suomensuomalaisten kieli. Ruotsia puhuvaa vähemmistöä ei ole virallisesti tahdottu pitää omana etnisenä ryhmänään. Ruotsin kielelle on annettu virallinen asema historiallisista syistä, ei siksi, että ruotsinkieliselle etniselle ryhmälle olisi haluttu antaa etnisen kansallisuuden asema.  Muiden etnisten vähemmistöjen pienuus ja huomaamattomuus on ollut tyypillistä suomalaiselle kansallisuuspolitiikalle.    

Kansalaisnationalismin ja kansallisliberalismin keskinäinen sukulaisuus

1800-luvun aate- ja oppihistorian ymmärtäminen helpottuu, kun käsitämme kansalaisliberalismin ja -nationalismin sukulaisuuden.  Kansalaisnationalismi on periaatteessa yhteensopivaa kansalaisnationalismin kanssa, vaikka jokainen kansalaisliberaali ei ole ollut kansalaisnationalisti eikä jokainen kansalaisnationalisti ole kansalaisliberalisti. Kansalaisnationalisteista monet olivat kansalaisliberaaleja, ja monet sosialistit ja konservatiivit olivat myös kansalaisnationalistaja samalla, kun he hylkäsivät periaatteessa liberalismin.

Siksi kansalaisnationalismia on pidettävä 1800-luvun historiassa laajempana kokonaisuutena kuin siihen lukeutuvia kansalaisliberaaleja. Nationalistiset kansalaisliberaalit kutsuivat itseään kansallisliberaaleiksi.  Myös Suomen 1800-luvun aateperinnölle perustetut liberalistiset suunnat olivat kansallisliberalismia.     

Euroopan mittakaavassa kansallisliberaalit olivat liberalismin itäistä suuntausta, jota oli Tshekinmassa, Slovakiassa ja Puolassa.  Saksalaiset liberaalit olivat kansallisliberaaleja. Saksan aate- ja oppihistorian merkittävin panos oli itäisen nationalismin kehittäminen.  Tälle aatesuunnalle luonteenomaista on romanttisoivasta filosofiasta peritty ajatus kansallistietoisuuteen perustuvasta kansakunnasta, jota rakennetaan kielen, historian ja perinteiden varaan.  Itäinen etnonationalismi voidaan erottaa edellä mainitusta kansalaisnationalismista.

Kansallisliberalismi kansallisoikeuksia tai etnisiä oikeuksia merkitystä ihmisoikeuksien/kansalaisoikeuksien takeina painottavana aatevirtauksena 

Kansalaisnationalismi on kansallisliberalismia silloin, kun kasalaisnationalismi voidaan esittää liberalismin kielellä ja osoittaa yhteensopivaksi liberalismin kanssa. Liberalismiksi sanotaan katsomusta, jonka mukaan yksilönvapaus on etusijalla sellaiseen kollektiivisten, ohjausta tai pakkoakin edellyttävien keinojen käyttämiseen nähden, joilla edistetään kaikille tai joillekin yhteisiä päämääriä. 

On liberalistista asettaa kaikkia yhtäläisesti koskevia rajoituksia juuri noiden kollektiivisten keinojen käyttämiselle.  Liberalismia sovelletaan riippumattomasti siitä, edistävätkö päämäärät aivan jokaisen tai useamman onnellisuutta, onnellisuuden tasapuolista tai -tasa-arvoista jakoa (esimerkiksi sosialististen ja autotitääris-kommunististen oppien tapaan) tai jonkin muita ylemmäksi katsotun ryhmän (rodun tai muun valioryhmän), kuten esimerkiksi natsistisessa kansallissosialismissa tai fascismissa.

Kansallisliberalismin erityisluonne 

Kansallisliberalismi voidaan mm. esittää aatteena tai oppina kansallisista tai etnisistä oikeuksista, jotka turvataan ihmisille ja kansalaisille, jotta he voisivat saada suurimman edun omien kansalaisvapauksien ja -oikeuksiensa käytöstä. Kansalliset tai etniset oikeudet ansaitsevat tulla suojatuiksi riippumattomasti siitä, onko se kansakunta, johon yksilö kuuluu, vaarassa tuhoutua tai hävitä maailmasta.  Yhdysvalloissa ja Kanadassa olevat intiaanikansakunnat (navajot tai irokeesit) eivät ole valtiota, vaan ne ovat organisoituneita etnisiä heimoihin jakautuneita ryhmiä, joiden jänenillä on kansalaisvapauksiensa ja   -oikeuksiensa takeena etniset ja kansalliset oikeudet. Kansakunnat ovat Yhdysvalloissa rinnasteisia osavaltioihin.   

Anglosaksisesta tai eritoten angloamerikkalisesta poliittisesta kielestä voidaan siis lainata sanalle “kansakunta” uusi merkitys. Pohjois-Amerikassa tunnetaan kansakunnaksi perinteisesti sanottuja etnisiä ryhmiä, jotka ovat valtion oikeusjärjestelmässä osavaltioasemaan rinnastettavassa asemassa. Kysymyksessä ovat intiaanien kansakunnat (esimerkiksi irokeesit, dakotat, nevadat).

Pluralismi (moniarvoisuus) ja kansallisliberalismi

Moniarvoisena eli pluralistisena valtiokäsityksenä liberalismi sisältää opin valtiosta puolueettomana eri kansallisuuksiin tai etnisiin ryhmiin nähden (samoin kuin kaikkiin katomukseiin ja elämäntapoihin nähden). Esinmerkiksi Suomen etsnisten suomalaisten 90 %:n valtaenemmistö ei saa päästää mihinkään etusijaan niihin, jotka kuuluvat maan muihin etnisiin vähemmistöihin (kuten suomenruotsalaisiin, romaaneihin, saamelaisiin, venäläisiin, somaleihin jms.).

Suomenruotsalaisilla on lain suoma oikeus säilyttää ja kehittää omaa etnistä luonnettaan tai kansallisuuttaan, mutta myös muiden maan asukkaiden tulisi saada turvatuksi itselleen samat etniset tai kansalliset oikeudet.  Yksittäisellä somalilla tulisi olla aivan sama oikeus omaan somalikansallisuuteensa kuin yksittäisellä suomensuomalaisella ja -ruotsalaisella on. Tätä kansallinen libealismi on.  Historiallisesti Suomessa on ollut suomenmielisyyttä eli fennomaniaa ja ruostsinmielisyyttä eli svekomaniaa (joka on oikeastaan fennomanian vastaavaa suomenruotsalaisten nationalismia). Suomen juutalaiset ja tataarit ovat myös olleet perinteisiä etnisiä ryhmiä, joiden jäsenten oikeus etniseen identiteettiin on tullut tunnustuksi.

Kansallisoikeudet eli etniset oikeudet kasallisliberalismin pääpainotuksena

Kansallisoikeuuden tai kansanryhmäoikeudet (eli etniset oikeudet) ovat eroavat ainoastaan sen suhteen, että kullakin on oma etninen identiteetti, jonka vaalimiseen yksilökohtaisesti oikeus liittyy. Muutoin ne ovat yleisiä oikeuksia, samoin kuin ihmis- ja kansalaisoikeudetkin.  Tällainen oikeuskäsitys edellyttäisi sitä, että suomensuomalaiset, suomanruotsalaiset, suomensomalit, suomentataarit, suomenjuutaiset, suomenvenäläiset, suomensaamelaiset jne. muodostaisivat yhdessä etniset kansakunnan, jonka jäsenillä olisi laaja kultuuriautonomia. Myös valtaväestö eli suomensuomalaiset täytyisi katsoa etniseksi ryhmäksi, jonka jäsenet nauttisivat ja saisivat suojatuiksi samat etniset oikeudet kuin muutkin.   

Nationalismia ei ole tarpeen yrittää puolustaa yhteinäiskulttuurisuutta suosivana oppina. Pluralistinen nationalismi tarkoittaa sitä, että kullakin kansalaisella on oikeus valita itselleen mieleinen kansallinen tai etninen identiteetti ja vaalia vapaasti sitä, siis ilman että sen vaalimista pyrittäisiin ainakaan estämään tai että häntä pakotettaisiin omaksumaan jokin muiden hänelle valitsema kansallinen identitertti tai muu lojaalisuus.             

Kulttuurinen (uskomus- tai elämäntapaan perustuva), kielellinen ja etninen nationalismi eroteltuina toisistaan

Kaikessa nationalismissa erotetaan toisistaan valtio ja kansa (tai kansakunta), joka perustuu kansalliselle tietoisuudelle. Kansalaisnationalismin lisäksi nationalismin alaljeiksi voidaan katsoa kulttuuri- ja kielinationalismi. Näissä on tavoitteena erottaa sellaisen kansallisvaltion tavoittelu, joissa kansallisuuden perustana on yhteinen kulttuuri tai yhteinen kieli. Nationalismin mainituista alalajeistä on aiheellista erottaa myös etnonationalismi. Tätä alalajia edustaa kansallisvaltion sellainen perustamishanke, jossa menneisyyteen sijoitetaan siellä todella ollut tai vain kuviteltu yhteys, jota koetetaan parhaan mukaan säilyttää tai kehittää myös tulevaisuutta silmälläpitäen ja käyttäen hyväksi kansallisvaltiota.

Kieli-, kulttuuri ja etnonationalismi eivät välttämättä edellytä, että kansakunta olisi myös kansallisvaltio.  Kansakunta voi erottua ympäröivästä minikulttuurisesta, -etnisestä tai yhtenäiskulttuurisesta laajemmasta yhteiskunnasta oman erilliskulttuurin, kielen, uskomusjärjestelmän tai jonkin yhteistä taustaa luonnehtivan käsityksen eli identiteetin vuoksi. Kulttuurinen side voi perustua uskomusjärjestelmään (uskontoon) tai vastaavalla tavalla toimivaan elämäntapaan. Kieli-, kulttuuri- tai etnonationalismiin ei tarvitse sisältyä kansallisvaltion rakentamista, vaan ainoastaan pyrkimys turvata oikeus itsehallintoon tai muunlaiseen itsemääräämiseen kielelliselle, kulttuuriselle tai etniselle ryhmälle tärkeässä asiassa.

Nationalistinen kansallisvaltio oikeusvaltiollisena poliittisena yksikkönä  

Jos edellä mainittuihin aatevirtauksiin verrataan kansalaisnationalismia, niin selvästikin siinä aatevirtauksessa valtio nähdään myös kansakunnaksi.  Niin kauan kuin lähtökohtana on oikeusvaltio, kansakunnan yhteisenä hankkeena oleva valtio sitoutuu kunnioittamaan oikeusvaltioperiaatetta ja kansalaisoikeuksia ja -vapauksia. Valtio on instituutio, jossa kansallinen itsemääräämisoikeus toteutuu jatkuvana kansanäänestyksenä, ilman että kansalaisten yksilöllisiä oikeutta ja yksilönvapautta loukataan millään laissa kielletyllä tavalla. Läntinen eli kansalaisnationalistinen valtio on kansallisesti suvereeninen demokratia eli kansanvalta.

Kansalaisnationalistisen ajatuksen mukainen kansallisvaltio voi olla myös orientaalisesti despotistinen valtio, joka demokraattisena tai autoritaarisena perustuu vapauden rajoittamiseen ja pelon herättämiseen niissä, jotka ovat tai voisivat olla hallituksen näkemyksen mukaan hallituksensa vastustajia. Perinteinen despotia perustuu yksinomaan pakottamiseen, mutta moderni despotismi myös tavoittelee alamaisten suostumusta omalla rajoittamattomuuteen pyrkivälle vallalleen. 

Mitä on etninen nationalismi erotuksena tavanomaisesta tyypiltään läntisestä? kansalaisnationalismista 

Etnonationalismin määrittely on hankalaa sen vuoksi, että se edellyttää käsitystä etnisyydestä ja etnisestä ryhmästä. Kaikkessa nationalismissa painotetaan kulttuurista yhteisöllisyyttä ja asennoitumista niiden poliittisten vastineiden sijasta, jotka ovat ainoastaan välineitä tai keinoja niiden vaalimiseksi. Saksalaisen uushumanismin ja romantiikan perinteessä on katsottu kieli ja sivistys kansallisen identiteetin perusteiksi.

Saksalaisen sosiologian perinteessä (esimerkiksi Tönniesin mukaan) voidaan yhteiskunnan organisaatiot erottaa kahta tyyppiä edustaviksi, nimittäin tyypiltään Gemenischaftiksi tai Gesellschaftiksi. Jälkimmäinen tarkoittaa modernia tyyppiä, jonka pesustana on rationaalinen laskelmointi, ja edellä mainittu tyyppi taas esimodernia: se perustuu “kasvoista kasvoihin”-suhteisiin. Nationalistit ovat selvästi moderneja ajattelijoita, jotka painottavat modernin valtion ja kansakunnan yhteyttä (jälkimmäistä edellisen tuotteena tai edellisestä riippumattomana ihmisten kulttuurisena yhteytenä).

Etnisyyden ongelmallisuus modernissa poliittisessa ajattelussa

Modernissa ajattelussa on tavallista nähdä pelkästään etniset ryhmät historiallisina tai “feodaalisina” jäänteinä. Etnisiksi ryhmiksi eli kansanryhmiksi (esimerkiksi Suomen laissa) sanoitaan laajemmasta gesellschaft-tyypin kokonaisorganisaatiosta erottuvaa konkreettista gemeinschaft-tyyppistä ryhmää, jonka jäsenillä on tietoisuus siitä, että he ovat alkuperältään, kieleltään ja historialliselta taustaltaan valtakulttuurista poikkeavia. Kokonaisyhteiskunnan kannalta etniset ryhmät halutaan hävittää ja niiden jäsenet sulattaa laajempaan gesellschaft-tyyppiseen organisaatioon. Heidän fyysinen tuhoamisensa ei kuulu asiaan.

Ranskalaista ja saksalaista nationalismia on totuttu vertailemaan toisiinsa. Läntisen nationalismin perusmallin mukaisesti Ranskan nationalismi perustuu näkemykseen, jossa kansakunta on syntynyt jäsentensä valitsemisen tuloksena. Kun siis kansalaisten ensimmäinen sukupolvi on valinnut kansallisuutensa, kansakunnan jäseneksi valitsemista voidaan pitää kansalaisuuden riittävänä ehtona myös myöhempien maahanmuuttajienkin tapauksessa. Kansakunnan perustana on, kuten Renan sanoi “kansanäänestys”. 

Itäisen nationalismin perusmallin mukaisessa saksalaisessa nationalismissa, joka on etnonationalismia, täysi tai aito kansallisuus edellyttää kuulumista myös etniseen kansakuntaan (saksalaisiin). Ajatuksena on se, että on erotettava kansallisuus ja pelkkä kansalaisuus. Edellinen on saavutettavissa vain syntyperäiselle tai sellaiselle, joka on onnistunut tulemaan myös kansallisuuden vaatiman etnisen ryhmän jäseneksi.  

Etnisen nationalismin potentiaalisesti suurempi jyrkkyys tai poissulkevuus, mutta pienempi valtiollisuus  

Huomataan, että etnonationalismi on kansalaisnationalismia jyrkempää nationalismia sen vuoksi, että täyttä valtiokansalaisuutta sen mukaan täytyy edeltää sulautuminen siihen etniseen ryhmään, jolla on etusija kansallisvaltiossa. Suomen kielen sanojen “kansallisuus” ja “kansalaisuus” on johdettu samasta kanntasanasta ja muistuttavat roisiaan suomalaisen etnionationalismin vaikutuksesta.

Etnonationalismi (kuten esimerkiksi saksalainen tai turkkilainen) on usein ollut taustana kansanmurhille, koska on voitu ajatella omaksuttujen lisäteteorioiden mukaan, että jotkut etniset ryhmät ovat fyysisesti soveltumattomia tulemaan tai olemaan kyseisen kansakunnan jäseniä. Etnisten puhdistuksen taustatekijöihin kuuluu luultavasti jossain määrin äärimmilleen viety etnonationalismi. Sen vuoksi etnonationalismin merkitystä kansallissosialistisen eli natsistisen joukkoterrorin taustalla ei ole aiheellista mitenkään väheksyä. 

Kansalaisnationalismissa ei pyritä tuhoamaan fyysisesti ihmisiä, mutta kuitenkin tuhoamaan moderniin valtioon etäisyyttä pitävät etninen yhteisöllisyys. Jos siis kansalaisnnationalismiin perustuva kansallisvaltio pyrkii yhtenäiseksi, niin se pyrki poistamaan aikaisemmin vallinneen laajemman vapauden valita itse oma kielellinen tai muu etniselle ryhmittymiselle tärkeä identiteettinsä. Tälläiset identiteetit moderni valtio pyrkii korvaamaan uudella kansallisella identiteetillä, jota vaaditaan yhteiseksi identiteetiksi kaikille.

Natsistisen kansallissosialismin tai fascismin suhteesta nationalismiin

Etnonationalismi kuuluu Adolf Hitlerin natsismin tausta-aatteisiin. Kuitenkin on aiheellista muistaa, että natsismiin johtavalle linjalle on ollut ominaista se, että despotistinen tai totalitäärinen valtio on katsottu myös kansakunnaksi.  Tämä ajatus mahtävästi kuuluu natsismin juuriin, mutta valtion ja kansakunnan samastaminen ei silti ole välttämätöntä etnonationalismille.

Natsismi on imperialistista: sen tavoitteisiin kuului valloittaa etnisesti ei-saksalaisten asuttamia Euroopan alueita, ja sen jälkeen natsistinen valtio oli niitä miehittävä, riistävä ja alistetun ja suorastaan orjuutetun väestön oikeuksia loukkaava. Tällä tavoin ylikansalliseksi tullut imperiumi oli kuitenkin ideologisesti yhteydessä etnonationalismiin, joka on katsottava integratiiviseksi nationalismiksi, josta kohta tulee puhe.  Italian fasismi oli valtiokeskeistä kansalaisnationalismia, jossa kansalaisuutta ja kansallisuutta, vaikka ne liitettiinkin toisiinsa, ei välttämättä yhdistetty kansaan kuuluvien etnisyyteenkään.

Integrativiivisen nationalismin ja liberalistisen nationalismin vastakohtaisuudesta

Konservatismiin on sisältynyt integratiivisen nationalismin, johon liittyy ruostsalaisen konservatiivin Rudolf Kjellenin kehittämä organistinen yhteiskuntakäsitys, jonka taustalla on Hegelin yhteiskuntafilosofia. Tällaisessä nationalismissa painotetaan yksilön alistumista ja uhrautumista yhteiskuntaelimistön tai -kokonaisuuden hyväksi omissa ratkaisuissaan silloinkin, kun yksilön pyrkimykset eivät soinnu yhteen kokonaisuuden edun kanssa. Suomenmielinen eli fennomaaninen nationalismi voidaan tulkita integratiiviseksi nationalismiksi. Vanhasuomalaiset Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen ja Niilö Kärjen johtama Kärjen ryhmä Akateemisessa Karjala-Seurassa, presidentti Urko Kekkonen ja sosialipolitiikan teoreetikko Pekka Kuusi. AKS:ään integratiivisen nationalismin toi kansallismielinen sosialisti, joka oli jääkäriliikkeen perustajia ja joka niin ikään tunnetaan Helsingin Yhteiskunnallisen korkeakoulun perustajana. Hän vaikutti Niilo Kärkeen. 

Ruutulaisuuteen kuului kansakunnan eheyttäminen ja maanpuolustustahdon lujittaminen. Köyhien asemaa tulee parantaa kansakunnan eheyden turvaamiseksi, mikä puolestaan edellyttää sosiaalipolitiikan sisällyttämistä vallantäyteisen ja tehtäviltään laajan valtiovallan harjoittamaan politiikkaan. Suotsalaisen hyvinvointivaltion yhteydessä käytetystä “kansankodin” ja termin käyttöönotosta ruostsin kielessä kuvaamaan hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ainakin osittain pitää Kjelleniä vastuullisena. Myös eugeniikalla tai rotuhygienialla on ollut oma asemansa integratiivisessa nationalismissa.   

Liberalistinen nationalismi on kansalaisnationalismin liberalistinen muoto. Siksi sen mukaan ei vaadita kansallisvaltion täyden kansalaisuuden saamiseksi sulautumista sellaiseen etniseen kansakuntaan, jonka kuvitellaan edeltäneen valtiota, josta on nimenomaisesti kysymys. Kansallisvaltion kansalaisuus ei ole sidottu minkään yksittäisen etnisen ryhmän jäsenyyteen. Siksi kansallisuuden voi saada aivan riippumattomasti siitä, mihin erilaiseen etniseen tai muunlaiseen identiteettiryhmään kuuluu tai haluaa kuulua.       

Nationalismin suhde anarkismiin 

Pierre-Joseph Proudhon oli ranskalaiskansallinen anarkisti, jonka ajattelussa valtio ja kansakunta ovat toisensa poissulkevia instittutioita. Valtion ylläpitämisen ja kehittämisen katsotaan tuhoavan kansakunnan, kun taas kansakunnan vaalimisen ja vahvistamisen nähdään vastaavasti paitsi heikentävän valtiota vastaavasti  ja tuhovankin sen lopulta, myös uhkaavan yksilönvapauden säilymistä. Siksi myös klassinen anarkismi voi olla yhteensopivaa tietynlaisen nationalismin, siis kansallisvaltion ja kansakunnan erottavan nationalismin kanssa.  Proudhon, niin vaikeasti luokiteltava ajattelija kuin hän onkin, muistuttaa toisaalta liberalismin perinteen ajattelijoita myöntäessään sen, että keskittävät kollektiiviset järjestelyt ja ihmisten yhteenkuuluvuuden painottaminen ovat tuskin kovin hyvin, jos ovat lainkaan, sovitettavissa yhteen yksilönvapauden toteutumisen kanssa.  

Proudhon on sosialistia muistuttava salliessaan ajattelussaan hajauttavan kollektivismin, siis kumppaanuuspohjalta tapahtuvan valtakunnallisen tai alueellisen yhteistoiminnan. Hallinnon keskitys, pikemminkin kuin pelkkä vallankeskitys, on vaarana yksilönvapaudelle. Nationalismi (sekä kansallisvaltion keralla tai sitä ilman) on solidaarisuusideologia samoin kuin kosmopoliittinen valtion hylkäävä sosialismi (ruotsiksi on tapana sanoa frihetliga sosialismen).  

Anarkonationalismi (samoin kuin liberalistinen nationalismi) on ei-kosmopoliitinen aate. Niin anarkismista kuin liberalismista on esiintynyt kosmopoliittinen muunnos, johon ei voida sisällyttää mitään ksäsitystä kansakunnasta tai ei varsinkaan etnisestä yhteenkuuluvuudesta, mutta kummastakin aatevirtauksesta on esiintynyt kansallisuusaatteellinenkin muunnos.

Kansallismielisyydestä puhuttaessa ei tarvitse edellyttää sitä, että kansakunta olisi myös kansallisvaltio, mutta kansallisuusaatteesta puhuttaessa usein oletetaan kansakunta kansallisvaltioksi. Kansallisvaltion ei tarvitse olla täydellinen valtio, vaan myös laajemman kansallisen, ylikansallisen tai monikansallisen valtion osa, jossa ihmiset nauttivat poliittisen yksikön autonomiaa ja erityistä vapauttaan, joka perustuu erityisolosuhteisiin alueella.