Sir Karl Popper kirjoittaa seuraavasti teoksessaan: Meidän aikamme historia: optimistin käsitys(Arvauksia ja kumoamisia [1995]):
“Kommunistisen uskon absurdius on ilmeinen. Vetoamalla inhimilliseen vapauteen se on tuottanut sortojärjestelmän, jolle ei ole historiassa vertaista. Mutta nationalistinen usko on yhtä absurdi. En viittaa tässä Hitlerin rotumyyttiin. Mielestäni pikemminkin väitetty ihmisen luonnollinen oikeus ─ väitetty kansan itsemääräämisoikeus. Se, että jopa suuri ihmisystävä ja liberaali Masaryk voi pitää tätä absurditettia yhtenä ihmiskunnan luonnollisista oikeuksista, on selkiyttävä ajatus.(..) Periaate on yhtä kuin vaatimus, että jokaisen valtion tulisi olla kansallisvaltio, että se rajoittuisi luonnollisiin rajoihinsa ja että tämän rajan tulisi kulkea etnisten ryhmien sijoitusten mukaisesti, jolloin etninen ryhmä, “kansa” määräisi ja suojaisi valtion rajat. Mutta tällaisia kansallisvaltioita ei ole olemassa. Jopa Islanti ─ ainoa poikkeus, jota voin ajatella ─ on vain näennäinen poikkeus tässä säännöstä. Sen rajoja ei määrää etninen ryhmä, vaan Pohjois-Atlantti ─ eikä sen rajoja suojaa Islannin kansa, vaan Pohjois-Atlantin sopimus. Kansallisvaltioita ei ole olemassa yksinkertaisesti sen vuoksi, että niitä niin sanottuja “kansoja” tai “kansakuntia”, joista nationalistit unelmoivat, ei ole olemassa. Ei ole yhteen tai tuskin yhtään tapausta, jossa homogeeninen etninen ryhmä olisi asuttanut pitkään maata, jolla olisi luonnolliset rajat”.
Popperin viestinä on ajatus, että etnisissä kriisessä tavoitteena tulisi olla pikemminkin kansallisen sorron vähentäminen ja poistaminen, mikäli se on mahdollista, kuin sellaisen valtion perustaminen, joka on etnisesti yhtenäinen. Tähän jälkimmäiseen tavoitteeseenhan Georgia on selvästikin pyrkinyt. Omaan etniseen ryhmään se soveltaa kansallisn itsemääräämisoikeuden periaatetta voimatta tai edes haluamatta huolehtia siitä, että muut etniset ryhmät sen alueella pääsisivät nauttimaan samoin ehdoin kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.
Etnisten georgialaisten kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutuminen johtaa vastaavasti siihen, ettei ole mahdollistakaan toteuttaa vähimmän etnisen sorron periaatetta niihin Georgian kansalaisiin, jotka ovat jotakin muuta etnistä ryhmää. Vaikka etnisen eli kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteesta saatetaankin puhua yleisenä periaatteena, sitä ollaan valmiit tai joudutaan soveltamaan valikoiden eri väestöryhmien osalta.
Kaukasian aluetta käsiteteltäessä on hyvä muistaa kansanmurhien ja väestösiirtojen perinteet. Tsherkessiheimoihin kuuluneen väestön valtaosa joutui jo venäläis-tsherkessisodan (1763-1864) lopuksi ajaetuksi tai pakkosiirretyksi pois alkuperäiseltä asuinalaueeltaan Turkkiin ja Lähi-itään sekä suurelta osin kansanmurhan uhriksi. Ahasiassa, joka oli osa myös tsherkessien aluetta, joutui tultuaan osaksi ensin menshevikkien Georgiaa ja sittemmin neuvosto-Georgiaa georgialaitetuksi ja asutetuksi ei-tsherkesseillä. Stalin suuri terrori (hirmuvalta) koetteli alueen väestöä poikkeuksellisen suuresti.
Historian kuluessa harjoitetun venäläishirmuvallan tulokseksi voidaan todeta se, että noin 0,5 miljoonaan Tsherkessiä asuu enää kotiseudullaan ja noin 4,5 miljoonaan ulkomailla. Turkissa asuu suurin osa kaukasialaispakolaisista toivoen kotiinpaluuta ja vaatien kansallisten oikeuksiensa kunnioitusta Turkin hallitukselta. Muissa maissa, kuten Jordaniassa, heidän oikeuksiaan kunnioitetaan. Kaukasian turkkilaisia ja tataarisia väestöjä sekä pohjoiskaukasialisia (tshetseenejä, inguuseja) pakkosiirrettiin muualle neuvostovallan ja toisen maailmansodan aikana. Heitä on palautettu aluelleen, jotka ovat nykyään Venäjään kuuluvia tasavaltoja, vain Georgiasta karkoitetut turkkilaiset eivät ole saaneet lupaa palata Keski-Aasiasta kotiseuduilleen. Georgian osana oleva Etelä-Ossetia säästyi neuvostovallan aikanakin parhaiten väestösiirroilta ja uudelleen asuttamiselta pysyen osseettienemmistöisenä ja georgialaisvähemmistöisenä alueena, jollainen se alkuaankin oli. Osseetteja siirtyi/siirrettiin Ingusiaan, kun Stalin kartoitti inguuseja Siperiaan. Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut Etelä-Ossetiassa. Tähän kysymykseen palataan myöhemmin.
Georgian tai Etelä-Ossetian historialtaan pitkä kriisi tuli Georgian ja Venäjän yhteenoton myötä suurvaltapoliitiseksi kriisiksi. Kriisistä tuli suurvaltapoliittinen, kun suurvaltana pidetty Venäjä ottaa siihen osaa. Noin puolta Ahvenanmaasta olevalle Etelä-Ossetialle, jonka kanssa Georgialla on kiista, juuri Ahvenanmaa on historiallinen vertailukohta. Ahvenanmaa pyrki Julius Sundblomin johdolla eroon Suomesta 1917 alkaen. Ahvenanamaalaiset hylkäsivät Suomen hallituksen ehdottaman itsehallintolain. Hänet ja eräs toinen pidätettiin syytettyinä valtiopetoksesta. Kun kansanliitto puuttui asiaan, sen kolme tarkastajaa katsoivat Ahvenanmaan kuuluvan Suomeen, mutta edellyttivät ruotsin kielen ja Ahvenanmaan tapojen ja perinteen säilyvän. Nämä asiat lisättiin Suomen ehdottamaan itsehallintolakiin. Ahvenanmaa oli demilitariosoitu krimin sodan seurauksena. Tämä jäi voimaan, mutta 1938 Suomi ja Ruotsi tahtoivat yhteistuumin militarisoida sen, mutta Neuvostoliitto esitti kyseiselle pyrkimykselle vastalauseen. Separatisti Julius Sundblom oli johtavana poliitikkona Suomeen liitetyllä Ahvenanmaalla. Hän oli kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaja. Ahvenanmaan enemmistö vastusti kuulumista Suomeen.
Nykyään Etelä-Ossetian enenmmistö on vastustanut kuulumistaan Georgiaan. Georgian hallituksen toimet ovat tuskin lisänneet Georgiaan kuulumisen halua. Venäjän suojiin hakeutumisen halua ne sitä vastoin ovat voineet lisätä. Suomessa käydessään Saakasvili oli kuulema tutustunut myös Ahvenanmaan itsehallintoon. Hänen vuoden 2006 itsehallintolakiesityksensä sisällöstä ei ole julkisuudessa puhuttu. Separatistien hallitsemuilla aluella ehdotus kaiketi hylättiin sparatismin Suomen tiedotusvälineissä ei ole kerrottu Etelä-Ossetian toisesta presidentistä, joka kannatti kuulumista Georgiaan (nimeltään Dimitri Sanakoev), mutta joka edellytti myös etnisten oikeuksien (kielen jne.) kunnioittamista. Ahvenanmaan tapauksessa Kansainliitto ratkaisi asian Suomen hyväksi, mutta edellytti alueen väestön etnisten oikeuksien kunnoittamista itsehallintolaissa. Georgiassa Saakasvili puolestaan hyökkäsi Etelä-Ossetiaan voidakseen ratkaista Etelä-Ossetian kysymyksen ainakin etnisten georgialaisten toiveiden mukaan. Hän ei hyväksynyt myöskään Sanakoevin näkemystä alueen enemmistökielen, osseetin, virallisuudesta. Osseetit eivät puolestaan ole halunneet georgiaa virallliseksi kieleksi.
POLIITTISTA TEORIAA YKSILÖNVAPAUDESTA JA KANSALLISUUSAATTEESTA
Etnisen sorron vahentämisestä ja etnisyyden ilmaisun vapauden suojan vaalimisesta
Vähimmän etnisen sorron periaatetta tulisi kuitenkin pitää etusijalla, kun tavoitteena on yleisten etnisten oikeuksien ja yksilönvapauden turvaaminen ja kun myös tavoittena olisi lähentää Georgian alueella asuvien etnisten ryhmien yhteenkuuluvuutta niiden etnisistä eroista huolimatta. Jokaisen etnisestyi erilaisen ihmisen kansallisten itsemääräämisoikeutta ei ole mahdollista turvata samanaikaisesti. Kun kansoiksi tai kansakunniksi hyväksytään ainoastaan etnisesti homogeeniset kansat ja kansakunnat, kohdataan se ongelma, ettei jokaiselle voida turvata luonnollista oikeutta kuulua etnisesti samankaltaisten yksilöiden muodostamaan valtioon.
Toimivissa valtioissa on jouduttu tinkimään etnisen samankaltaisuuden vaatimisesta kansalaisten osalta. Etnisyyden vaatimuksesta täytyy tinkiä, jotta samalla alueen kaikkien ihmisten poliittinen itsemääräämisoikeus voisi toteutua. On siis aiheellista erottaa selvästi toisistaan poliittinen ja kansallinen itsemääräämisoikeus. Etniset oikeudet tulisi tunnustaa riippumattomasti siitä, millainen etninen luonne kulllakin aluevaltion asukkaalla on. Georgiaa sisäisesti järkyttävissä kiistoissa on viime kädessä kysymys sellaisten instituutioiden rakentamisesta, jotka estäisivät etnisen sorron, siis etnisten oikeuksien loukkaamisen.
Karl Popperin ajatusten analyysiä
Popper myös painottaa sitä, että etnisten vähemmistöjen suojelemisen tulee olla päämääränä. “Kansallisten ryhmien sorto on suuri epäkohta, mutta kansan itsemääräämisoikeus ei ole toteutetavissa oleva parannuskeino.” Karl Popper katsoo järjettömäksi vaatimuksen, että jokaisen valtion tulisi olla kansallisvaltio, että se rajoittuisi luonnollisiin rajoihinsa ja että tämän rajan tulisi kulkea etsnisten ryhmien sijoitusten mukaisesti, jolloin etninen ryhmä, “kansa” määräisi ja suojaisi valtion rajat. Periaatteen soveltamisen aiheuttamista ongelmista Popper esittää esimerkkeinä Intian ja Tsekkoslovakian. Intian itsenäistymistä yllä mainitun periaatteen mukaisesti seurasi maan hajoaminen Pakistaniin ja Intiaan.
Periaatetta noudattava Tsekkoslovakian perustaminen taas merkistsi ongelmia sekä Slovakkien että sakasalaisvähmmistön kanssa. Slovakia erottui jo ennen toista maailmansotaa Natsi-Saksan suojeluksessa erilliseksi valtioksi ja juuri ennen sotaa Natsi-Saksa riisti saksalaisvähemmistön alueet Tsekkoslovakialta. Varsovan liitossa Tshekki ja Slovakia olivat samaa valtiota, mutta kun ne saivat vapaasti päättää, ne itsenäistyivät toisistaan.
Karl Popper sanoo olevansa kuitenkin optimisti vähemmistöjen sorron poistamisen osalta, koska Britannia, Yhdysvallat, Kanada ja Sveitsi ovat onnistuneet yhdistämään monia etnisiä ryhmiä, koska ne rikkovat monin tavoin kansallisen valtion periaatetta. Kyseiset valtiot eivät ole nationalistisia valtiota. Popper ehdottaa kansallisen itsemääräämisperiaatteen sijaan eräänlaista etnisen sorron vähentämisen ja poistamisen periaatetta valtiossa, joissa pyritään rakentamaan sopua kansalaisryhmien kesken. Popperin esittämän kosmopoliitisen liberalismin ja Masarykin kansallisliberalismin eroavuus on selvä tässä yhteydessä.
Kenen tai keiden kansallisvaltio toteuttaa kunkin vapaan kansallisen itsemääräämisen oikeuden?
Etnisen sorron kieltävä periaate sivuutetaan silloin, kun valtioista pyritään tekemään “keinotekoisesti” kansallisvaltioita. Aiottuun kansallisvaltioon soveltumattomasta väestä voidaan pyrkiä hankkiutumaan eroon siten, että pulmallisesti koettuihin väestöihin kuuluvien yksilöiden vapautta loukataan siten, että viranomaiset siirtävät heidät pakkokeinoin pois valtion rajojen sisäpuolelta, tai että heidän oikeuttaan elämään loukataan siten, että heihin kohdistetaan vainoa tai kansanmurha.
Valtion suosimien henkilöiden kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutuessa voidaan samanaikaisesti loukata joidenkin toisten vastaavanlaista kansallista itsemääräämisoikeutta. Toisille ihmisille turvataan vapaus liittyä tai kuulua juuri siihen valtioon, jonka kansalaisia he haluavat olla, vastaava vapaus kielletään niiltä, jotka eivät halua liittyä tai kuulua tuohon samaan valtioon. Toisten kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutuminen estää toisten vastaavaa oikeutta toteutumasta.
Kansallinen itsemääräämisoikeus ei voi olla yleinen oikeus, vaan täytyy aina rajoittua ainoastaan niihin, jotka kuuluvat alueella voimakkaimpaan tai voimakkaampien vallanpitäjien tukemaan väestöön. Kansallisvaltio on välttämättä jonkin kansallisuuden tai etnisyydeltään erilaisen ryhmän yksinoikeus eli monopoli. Ongelma ei siis piile itsemääräämisen periaatteessa, vaan kansallisvaltion välttämättömyyden ajatuksessa.
Kosmopoliittisen liberalismin perinteessä vaaditaan ihmisten vapautta kansallisesta tai etnisestä sorronalaisuudesta. mutta sen sijaan heidän kansallisen itsemääräämisen oikeudestaan voidaan tinkiä jonkin kansallisesti tai etnisesti paljon epäyhtenäisemmän yhteiskuntamuodostuman jäsenten poliittisen itsemääräämisoikeuden hyväksi. Oikeus valita se valtio, jossa haluaa elää, ja oikeus määrätä tuon valtion muoto suodaan kansallisesti epäyhtenäisen tai monikansallisen poliittisen yhteisön jäsenille. Suositaan itsemääräämisen periaatteen riippumattomuutta kuulumisesta johonkin kansallisesti tai etnisesti yhtenäiseen kokonaisuuteen.
Kansanvalta ainoastaan keinoksi yksilönvapauden palvelukseen
Demokratia ei ole mitään itsessään arvokasta, vaan aina arvokasta pelkästään keinona vielä arvokkaamman säilytykseksi tai saavuttamiseksi, kun taas esimerkiksi vapaus on arvokasta riippumatta siitä, mitä tavoitetta se kulloinkin edistää tai pitää yllä. Demokratian arvo riippuu mm. siitä, kuinka se turvaa yhteiskunnan jäsenten tai yleensä ihmisten yksilöllisen vapauden. Kokemuksesta tiedämme, että kansanvalta ja yksilönvapaus voivat olla ristiriidassa, kun valtaa käytetään sellaisen enemmistön hyväksi, joka on ideologisesti puhdasoppinen ja homogeeninen.
Siksi demokraattinen hallinto eivät liity toisiinsa loogisesti, vaan ainoastaan empiirisesti: enemmistöt ovat yleensä erimielisiä ja voivat saada aikaan pelkästään kompromisesseja. Tästä syystä kommunistit, natsit ja fasistit ovat paheksuneet kansanvaltaa ja siitä myös pyrkineet eroon. Tiedämme konservatiivien ja sosialistien ryhtyneen kommunisteiksi tai fasisteiksi juuri siksi, että he vakuuttuivat demokratian huonoudesta, kun tavoitteena on käyttää tuotanto- ja kulutusvälineitä omien tavoitteiden saavuttamiseen.
Joskus valistuneiden eliittien autoritaariset hallinnot ovat saavuttaneet suuremman yksilönvapauden kunnioituksen kuin useimmat demokraattiset hallinnot. Tämä ei ole ollut epäselvää eikä varsinkaan valistusajattelijoille. Valistuneiden käsissä vapautta suosiva diktatuuri on muunlaisten eliittien käsissä sellainen ase, jonka avulla autoritaarinen hallinto voidaan kehittää totalitaariseen huippuunsa.
Vähemmistöpäätös ja diktatuuri voivat toteuttaa paremmin kuin enemmistöpäätös ja demokratia yleensä voi (joutuessaan ottamaan huomioon moniarvoisen yhteiskunnan) yhdistää toisiinsa yhteiskunnassa luotavat erilaiset suunnitelmat keskitetyksi kokonaisuunnitelmaksi tuotannon ja joskus kulutuksenkin järjestämiseksi jonkin tarkoituksen mukaiseksi. Totalitarismeja ei erotella niinkään päämäärien kuin käytettyjen keinojen mukaan. Kollektivismi voi palvella yhtä hyvin täydellisen tasa-arvoisuuden (kommunismin) kuin jonkin sisällöllisen eriarvoisuuden muodon säilyttämiseksi tai toteuttamiseksi (natsismi, fasismi).
Kollektivismista ovat varoitelleet Karl Popper, Friedrich Hayek, Isaiah Berlin, Jose Ortega y Gasset ja heitä varhemmin renessanssin Firenzen kulttuurihistoriaa kirjoittanut sveitsiläinen Jacob Burckhardt. “Kylman sodan” liberaalien ajatteluun siis sisältyi yksilönvapauden ja diktatuurin/demokratian empiirisen suhteen varteenotettava tarkastelu.
Demokratia on arvokasta vain perustuessaan yhteiskunnalliseen moniarvoisuuteen ja tukiessaan yksilönvapautta
Demokratia voi olla vapauttakin suojaava, kun se on ilmaus moniarvoisesta yhteiskunnasta, mutta lisäksi kokemus on osoittanut, että liittovaltiomalli ja paikallistasolla toteutettu kansanvalta voivat molemmat juuri suosia yhteiskunnan moniarvoisuutta. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat ovat saaneet nauttia liittovaltiomallista. Nyt on tultu tietoisiksi Pohjois-Kaukasian vuoristoalaueen alkuperäiskansoista (tsherkessi- ja dagestanilaiskansanheimoista), on syytä alkaa pohtia, kuinka heidän oikeuksistaan voidaan huolehtia Kaukasuksella siten kuin samaa pohditaan Etelä-Amerikan, Afrikan, Australian ja Itä-Aaasian vastaavien kansojen tapauksessa.
Georgialaiset kuuluvat itsekin Kaukasian alkuperäiskansoihin, mutta he näyttävät riitautuneen niiden kanssa, jotka ajavat omien ryhmiensä osalta alkuperäiskansojen asiaa: abhaasien, muiden tsherkessien, osseettien ja tshetseenien sekä muiden dagestanilaisten asiaa ajavien kanssa. Georgia siis harjoittaa kansallista itsekkyyttä alueellaan asuvien etnisten vähemmistöjen kustannuksella. Siksi nuo vähemmistöt saattavat muiden liittolaisten puutteessa liittoutua Venäjän kanssa, joka on ainoana valmis liittoutumaan, kun se palvelee myös Venäjän strategisia etuja. Venäjä kenties pyrkii vähentämään eroon pyrkimystä omissa Kaukasian tasavalloissaan hyödyntämällä niiden kansojen ja Georgian huonontuvia välejä.
Alkuaan “kansallisen” itsemääräämisoikeuden oppi ei ollut yhteydessä nationalismiin, joka on kansakunnan tai valtion perustamiseen tähtäävää kansallisuusaatetta. Antiikin Kreikan klassisena aikana kyseinen oppi liittyi kaupunkivaltion itsemääräämiseen ja itsehallintoon. Liberalistisessa ajattelussa, josta etnisyyden käsite puuttui, ei myöskään vaadittu, että poliittinen yhteisö olisi kansallisyhteisö. Itsemääräämisopin liberalistinen muunnos oli Wodrow Wilsonin ohjelmassa. Yhdysvaltojen mainittu presidentti ja kansainliiton ideoija sisällytti kansallisen itsemääräämisoppiin individualismin, jonka mukaan itsemääräämisoikeus kuuluu ihmisyksilölle.
Nationalismin kaksi lajia ja niiden suhde liberalismiin
Nationalismi usein jaetaan saksalaiseen eli itäiseen ja läntiseen, jollainen on yksilökeskeistä ja edellyttää ajatusta poliittisen yhteisön sopimuksellisuutta. Kansanäänestys on olennainen ainesosa läntisessä nationalismissa. Enemmistösäännön mukaan ihmiset päättävät äänestyksessä oman yhteisönsä valtiollisesta yhteydestä. Itävallan inperiumin hajoaminen ensimmäisessä maailmansodassa loi kaikupohjan kansalliselle itsemääräämisoikeudelle, jossa periaate tulkittiin nationalistisesti tai sosialistisesti, joskus autoritaarisesti ja yleensä demokraattisesti. 1900-luvun historiassa tunnetaan mm. natsismiin tai fasismiin perustuva autoritaarinen, diktatorien tai jopa totalitaarinen kansallisvaltio, jossa määrätty eliitti johtajansa nimissä tai johdolla päättää kansakunnan koostumuksesta ja etnisin puhdistuyksin saattaa kansallisyhteiskunnalle toivotun etnis-kansallisen luonteen.
Läntiseen nationalismiin ei liittynyt käsitystä omaan kieleen tai historiaan perustuvasta etnisestä kansasta. Itäiseen nationalismiin se kuului. Läntiseen kansallisuusaatteeseen liittyi ajatus poliitisen yhteisön, tietyn kansakunnan tai valtion olemassaolosta, joka ilmenee ajoittain suoritettuina kansanäänestyksinä. Läntinen nationalismi on lisäksi individualistista. Kansakunnnalla ei tarvitse olla etnistä yhtenäistä pohjaa, siis sellaista, mitä saksalainen ajatusmalli edellyttää. Peruskansallisuusenemmistöisten osavaltioiden muodostama liittovaltio, jonka piirissä vähemmistösuoja ja yksilöiden yleinen vapaus on turvattu, riittää yksinomaan täyttämään kansallisen itsemääräämisoikeuden olemassaolokriteerin.
Tiedämmekö Georgiasta, Abhasiasta ja Etelä-Ossetiasta minkä maailmansotien välisen ajan valtion seuraajavaltioita ne ovat niin kuin tiedämme Virosta?
Neuvostoliiton hajoaminen oli imperiumin hajoamista. Nyky-Venäjää, joka pitää itseään hajonneen imperiumin seuraajavaltiona, usein pidetään hajonneen Neuvostoliiton tynkänä. Neuvostoliitosta hajonneet valtiot ovat Neuvostoliiton hajoamisjätteitä. Niitä on ainakin kahta tyyppiä, jotka erotetaan sen mukaan, kuinka vastataan kysymykseen. mikä valtio on kysymyksessä ja ketkä ovat sen kansalaiset. Kahdesta tyypistä toisesta esimerkiksi käy Viro. Kun se erosi omaksi valtiokseen Neuvostoliitosta, virolaiset ilmoittivat sen olevan se Viron tasavalta, joka oli olemassa suvereenina ja tunnustettuna valtiona ensimmäiszen ja toisen maailmansodan välillä. Siksi Viron kansalaisia ovat ne, jotka tai joiden vanhemmat olivat vanhan Viron valtion kansalaisia. Neuvosto-Viro lakkasi olemasta ja sen kansalaisuuden aikanaan saaneiden täytyi hakea erikseen uudesti syntyneen Viron kansalaisuutta. Kansalaisuuden kriteeri on riippumaton siitä, mihin etniseen ryhmään henkilö kuuluu eli onko hän etninen virolainen, saksalainen tai venäläinen tai mikä muu tahansa.
Neuvostoliitosta irronneet uudet valtiot saattoivat myös katsoa olevansa aikaisemman neuvostotasavallan tai muun Neuvostoliiton osan seuraajia. Tämän tyypin valtioissa (siis toinen tyyppi edellisen lisäksi) valtion Neuvostoliittoon kuulumisen aikana maahan muuttaneet olivat myös uuden itsenäisen valtion kansalaisia. Georgian, Abhaasian ja Etelä-Ossetian tapauksista ei ole kerrottu, ovatko nuo valtiot vanhojen valtioiden seuraajavaltiota tai jonkin aikaisemman valtion syntymistä uudelleen. Georgian johto näyttää pitävän itseään menshevikkien pienen sosialistisen valtion seuraajana. Abhaasia ja Etelä-Ossetia eivät ole kuuluneet tähän valtioon, vaan niiden asukkaat pitivät aluettaan Pohjois-Kaukasian vuoristolaisvaltioihin kuuluvina ennen kuin ne tulivat liitetyiksi Neuvostoliittoon.
Abhaasia ja Etelä-Ossetia ovat kuuluneet joitakin aikoja Gruusian neuvostotasavaltaan. Onko niitä itselleen vaativa Georgia sama valtio kuin Gruusian neuvostotasavalta? Onko ollut sellaista itsenäistä Georgiaa, johon ne olisivat kuuluneet vapaan liittymisen tuloksena. Kun Viro itsenäistyi se piti kiinni itsenäisyyden aikansa rajoista eikä Stalinin miehitysaikana vetämistä rajoista. Nykyinen Georgia kuitenkin vaatii Stalinin päätöksellä Gruusian neuvostotasavaltaan liitettyjä alueita itselleen, vaikka noiden alueiden asukkaat eivät olisi kuuluneet Georgiaan, jos he olisivat saaneet vapaasti päättää. Ainakaan nykyisessä Georgiassa Neuvostoliittoon kuulumisen aikaa ei ilmeisesti katsota miehitysajaksi siten kuin Virossa, koska etniset georgialaiset katsovat neuvosto-Georgiaan liitettyjen alueiden kuuluvan valtioonsa.
Läntisen tyypin kansallismielisyyden yksilönvapautta ja yhteiskuntasopimusta tähdentävä erityisluonne
Läntisen nationalismin individualistisessa ja helposti yhteiskuntasopimusopillisesti käsitteellistävässä perinteessä vanhan valtiollisen yhteyden hajoaminen edellyttää sitä, että vanhan kansallisuuden häviämisen tilalle täytyy luoda uudestaan kansalaisuus siten, että ihmisyksilöt liittyvät vapaalla tahdonilmaisullaan uuteen valtioon, joka perustetaan vanhan tai hajonneen tilalle. Vapaalla tahdonilmaisullaan he päättävät siitä, palautetaanko jokin aiemmin perustettu valtio, jonka miehitysaika oli keskeyttänyt. Virossa neuvosto-Viron ajasta puhutaan miehityksenä, koska virolaisten tulkinnan mukaan aiemmin perustettu valtio ei koskaan lakannut olemasta, vaikka maahan olikin perustettu Neuvostoliittoon kuuluva neuvosto-tasavalta.
Historiasta tiedämme, että maailmansotien välisenä aikana Pohjois-Kaukasuksen monet kansat, mm. tsherkessit ja heidän sukuisensa, osseetit, inguusit ja tshetseenit sekä dagestanilaiset, kuten avaarit ja heitä pienemmät, pitivät tavoitteenaan itsenäisen vuoristotasavallan perustamista, siis “porvrillisen” tasavallan, jollainen olikin lyhytaikaisesti Venäjän vallankumouksen alkuvaiheessa. Georgialaisten tavoitteena (kun luetaan pois ainakin osseetit ja tsherkessinsukuiset abhaasit) puolestaan oli sosialistinen ja ainakin toiveissa demokraattinen sosialistinen tasavalta, joka kesti lyhyen ajan (ja jota ei ollut tuona aikana vielä liitetty neuvosto-Venäjään).
Ellei uusille valtioille ole edeltäjävaltiota, niin eikö kansainvälisesti tulisi järjestää valtioiden suhteiden järjestämistä koskevan vapaan tahdonilmaisun mahdollisuutta paikallisesti ? Tällaisena vapaana tahdonilmaisuna olisi esimerkiksi kansainvälisesti valvottu kansanäänestys.
GEORGIA JA SIITÄ IRROTTAUTUNEET/IRROTTAUTUVAT ALUEET JA VENÄJÄN ROOLI
Suurvaltojen nykyinen geopoliitinen kriisi Kaukasuksella
Kun luonnollisia rajoja ei voi olla valtioiden välillä, rajojen loukkaamattomuuden periaate ei voi olla absoluuttinen, siis poikkeukseton. Voi osoittautua, että Venäjä toimi sallitun poikkeuksen mukaisesti ylittäessään Georgian kansinvälisesti tunnustetut ja itsensäkin tunnustamat rajat. Poikkeus sallitaan esimerkiksi silloin, kun joukkojen siirrolla rajan yli voidaan estää jonkin vielä suuremman pahan toteutuminen. Pienimmän pahan periaate siis voisi oikeuttaa Venäjän väliintulon Etelä-Ossetiassa.
Jos osseetit myönnetään omaksi kansakseen, niin kansallisen itsemääräämisoikeuden tulisi kuulua heille yhtä varmasti kuin etniset georgialaiset katsovat sen kuuluvan itselleen, joten miksi he eivät saisi niin halutessaan muodostaa omaksi alueeksi tuntemalleen alueelle Georgiasta erillinen ja riippumaton valtio ja päättää yhdessä kansanäänestyksellä tuon valtion muodosta. Jos osseettien vapautuminen kansallisesta sorrosta katsotaan suuremmaksi hyväksi kuin kansainvälisesti tunnustettujen ja Venäjänkin tunnustamien Georgian rajojen loukkaamattomuus, kun mainittuja kahta hyvää ei voida toteuttaa keskenään yhteensopivasti, niin Venäjän valiintulo osoittautuisi sallituksi, jos se on välttämättä kysymykseen tuleva tapa estää kansallinen sorto, jota Georgian keskushallitus harjoittaa alueilla.
Vain humanitaarisen intervention ehtojen täyttyminen oikeuttaisi rajanylityksen, jota ilman sorto jäisi estämättä. Taustalla olisi yleinen sääntö, jota Vietnam sovelsi puuttuessaan Kambutsean puna-kmerien tai Yhdysvallat ja Iso Britannia Irakin hirmuvaltaiseen totalitarismiin/autoritarismiin. Kuitenkin pitää muistaa, ettei väliintulon oikeutuksesta seuraa Venäjälle perustetta liittää omiin alueisiin Georgiasta ilmeisesti väestöjensä suostumusella eroon pyrkivät Etelä-Ossetia ja Abhaasia. Alueiden väestöjen suostumuksen varassa tulisi olla sen, tulevatko alueiden asukkaat olemaan itsenäisiä tai kuuluvatko ne Venäjään tai Georgiaan.
Georgialta oli jäänyt suorittamatta monia välttämättömiä tekoja: osseeteille Etelä-Ossetiassa tai abhaaseille tai muille kansoille Abhasiassa ei ollut turvattu niitäkään oikeuksia, joista oli mahdollisuus nauttia Neuvostoliitossa, siis alueellisesta itsehallinnosta ja oman kielen virallisesta asemasta, siis eräistä positiivisista oikeuksista. Itsenäistyneessä Georgiassahan ainoastaan georgialla oli virallisen kielen asema. Osseettien tai abhaasien kielelle ei annettu mitään virallista asemaa. Ensisijassa (kun mainitaan kaksi Georgian monista vähemmistöistä) osseettien ja abhaasien kieli ja kulttuuri olivat vaarassa, kun itsenäistyneen Georgian diktatuurinen, tosin demokratiaan pyrkivä hallitusvalta ei turvannut eikä osoittanut aikovansa tulevaisuudessakaan turvata vähemmistöille edes samaa vähäistä suojaa kuin mikä oli selviö vielä Neuvostoliiton yhteydessä.
Georgian hallituspiirit pyrkivät esittämään maansa yhtenäsimpänä valtiona kuin mitä se on tai on ollut. Georgialaiset, jotka puhuvat kartvelin kieltä (neljä miljoonaa puhujaa, joista kolme miljoonaan Georgiassa), ovat suurin kartvelilaisen kielikunnan kieli, kun kielikuntaan kuuluu neljä eri kieltä, joista neljä muuta ovat mingreli (puhujia: 300 0009, lazi (50 000) ja svani (35 000). Lazia puhutaan pääosin Turkissa. Georgiassa kartvelinsukuiset kielet ovat kansallismielisen näkemyksen mukaan georgian murteita, vaikka ne ovat eri kieliä. Georgissa georgiaa aidinkielenään puhuvia on 70 % ja vähemmistöjä, jotka ovat kartvelinsukuisia tai muita kaukasialaisia kieliä puhuvia, 30 %. Viro ja saame ovat suomen sukukieliä eivätkä murteita.
Marraskuun traaginen 7 päivä 2007
Georgian presidentti Mikheil Saakasvhili valittiin virkaansa 36-vuotiaana. Hän painotti virkaan tullessaan korruption vastaista taistelua. Viime vuoden marraskuun seitsämäntenä päivänä, joka muistetaan Suomessa Jokelan tapauksesta. Georgiassa tapahtui sellaista, joka sai huomion kiinnittymään maan huonoon ihmisoikeustilanteeseen.
Mellakkapoliisi hajotti opposition suurmielenosoituksen. Kyynelkaasu- ja kumiluotihyökkäys mielenosottajia vastaan johti satojen siviilien loukkaantumiseen. Maahan julistetun poikkeustilan aikana sotilaat ja järjestysviranomaiset täyttivät Tbilisin kadut ja joukkotiedotusvälineiden itsenäinen toiminta estettiin. Saakasvhili julisti ennenaikaiset parlamenttivaalit, jotka hän voitti. Vaalit olivat pääosin kansainvälisten standardien mukaiset, vaikka rikkeitäkin esiintyi. Vaalien jälkeen palattiin normaaliin elämään, mutta ihmisoikeustiedottajien mukaan Georgian kansalaisyhteiskunta ei tointunut kohtalokkaan päivän tapahtumista.
Kyynelkaasu- ja kumiluotihyökkääjiä ei ole saatu vastuuseen. Heitä puuttuivat nimikyltit jms. tunnistusta helpottavat seikat. Lisäksi hallitus on tehnyt kaikkensa hävittääkseen dokumentit siitä, mistä käsky hyökkäykseen tuli. Tutkimuksia on haitannut se, etteivät ihmiset ole uskaltaneet tulla todistajaksi tapahtumista, koska he pelkäävät vallanpitäjiä. Saakasvhili on uhkaillut ihmisoikeusaktivisteja, jotka tekivät raportin vähemmistökansallisuuksien tilanteesta Georgiassa. Vielä Shevardnadzen kaudella, jota luonnehti korruptio, kansalaisjärjestöissa saatiin toimia täysin vapaasti. Hallitus oli täysin välinpitämätön toimintaa kohtaan.
Georgian hallituksen täydellinen ymmärtämättömyys oman maansa ja kansansa pitkän tähtäimen eduista
Georgian johto ei kuitenkaan ymmärtänyt pitemmän tähtäimen omaa etuaan, joka olisi edellyttänyt vähintäänkin sitä, että Georgiassa asuvien etnisten ja ei-etnisten georgialaisten aiemmin saavuttamat oikeudet pysyisivät ennallaan. Niiden parantaminenkin olisi ollut myös paikallaan. Jotta maan demokratisoituminen on sopusoinnussa yksilönvapauden kanssa, ei pitäisi jättää tunnustamatta yksilön oikeutta olla vapaa kansallisesta sorrosta.
Selvästi omankin etunsa vastaisesti Georgia alkoi painostaa etnisiä vähemmistöjään georgialaistumaan ja leimaamaan georgialaistumisesta kieltäytyviä sellaisiksi maahanmuuttajiksi, jolla ei olisi siteitä alueeseen eikä siis oikeuttakaan asua kotoperäisenä väestönä alueella, jonka Georgian hallitus katsoi yksipuolisesti kuuluvan alueeseensa.
Vuosina 1858-1864 suuren pakkomuuton ajan Aleksanateri II tahdosta tehdystä kansanmurhasta ja sen vaikutuksesta nykytilanteeseen
Georgian ja Abhaasian välillä jatkuu yhä se koloniaalinen suhde, joka vallitsi jo keisarillisen Venäjän ja tsherkessien välillä (joita etniset ahhaasit ovat) jo vuoden 1864 tsherkessiheimoihin kohdistuneen kansanmurhan aikana. Edellisen kerran viime vuosisadalla tuo suhde vallitsi 1938:sta alkaen, kun Stalin oli liittänyt Abhaasian Georgiaan; kun abhaasian kieltä oli kirjoitettu latinalaisella kirjaimistolla, tämä vaihdettiin etnisten abhaasien tahdon vastaisesti georgiankieliseksi kirjaimistoksi. Vuonna 1945 Kaikki abhaasien koulut suljettiin ja korvattiin kouluilla, joissa opetuskielenä oli georgia. Kulttuurin ja historian georgialaistaminen aloitettiin ja paikannimet ja henkilönimet vaihdettiin georgialaisiksi.
Kun stalinismin aikaa elettiin, on myös selvää, että etnisesti abhaasilaista (tsherkessiläistä) poliittista eliittiä ja älymystöä vainottiin ja sen jäseniä tapaettiin etnisissä puhdistuksissa. Aluetta asutettiin georgialaisväestöllä samoin kuin oli tehty jo aikaisemman vuoden 1864 kansanmurhan ja pakkokarkoitusten aikana. Etnisiä georgialaisia tuolloin palkittiin siitä, etteivät he asettuneet vastustamaan siten kuin tsherkessit tai tshetseenit Venäjän sotilaallista tunkeutumista Pohjois-Kaukasukselle. Georgiaan kuuluvassa Etelä-Ossetiassa osseettien ainakin kulttuuriin ja historiaan Georgian viranomaiset kohdistuivat samat georgialaistamistoimenpiteet kuin Abhaasiassakin.
Kun Neuvostoliitoa yhdenmukaistettiin autonomisten alueiden väestön kulttuuria ja historiaa muutettiin tavallisesti sen tasavallan kansallisuuden mukaan, joka oli autonomisessa tasavallasssa pääkansallisuus. Venäjän federaatiossa olivat venäläiset, mutta Georgiassa taas georgialaiset. Kun Georgia itsenäistyi uuden valtion koloniaalinen suhde sen eri osiin toteutuu siten, että osien ei-georgialaista väestöä pyritään taas georgialaistamaan.
Kun Georgian kansallismielinen johto ei ollut valmis turvaamaan edes entisiä oikeuksia, silloisessa tilanteessa osseettien, abhaasien ja muiden Georgian vähemmistökansallisuuksien ei kannattanut tuolloin kiirehtiä Neuvostoliitosta irrottautumisesta. Sen sijaan heidän kannatti vaihtaa Neuvostolliton passit Venäjän uusiin passeihin. Ainakin heillä oli varmuus edes entisten vähäisten etnisten oikeuksiensa säilymisestä, koska Georgiaan liittäminen näytti tuovan mukanaan vaaran noiden oikeuksien polkemisesta etnisen georgialaisuuden suosimisen vuoksi.
Georgian nato-kelpoisuuden arviontia
Kansalliskiihkoisten etnisten georgialaisten pyrkimykset turvata valtasemansa voimakeinoin vasta loi osseettien ja abhaasien elämään ja vapauteen kohdistuvan uhan omalla alueellaan. Vuosina 1992-1993 vapaustaistelussaan abhaasit ja osseetit ja muut vähemmistöt (esimerkiksi armenialaiset) puolustivat vapauttaan kansallisesta sorrosta. Georgian keskusvallan sallima etnisten ryhmien välinen terrori taas johti väkivallan ja koston kierteeseen, joka on saattanut tehdä tulevaisuudessa mahdottomaksi toisaalta etnisten georgialaisten ja toisaalta vähemmistöjen, kuten osseettien, abhaasien tai armenilaisten, välinen rauhanomaisen rinnakkainolo.
Georgian nykyjohto on vakuutellut vakuuttamasta päästyään toiveestaan päästä Natoon ja (mahdollisesti myöhemmin) EU:hun. Kun Nato on puolustusliitto (eikä hyökkäys- tai laajentumaan pyrkivä liitto), sen jäseneltä välttämättömästi täytyy edellyttää sitä, ettei kyseinen valtio hankkiudu aiheettomiin sotiin, joiden käyminen ei ole liiton muiden jäsenten edun mukaisia. Valtion sisäisille kapinoitsijoille maan on pyrittävä turvaamaan vapaus etnisestä sorrosta tai suomaan etuja tinkien enemmistökansallisuuden kansalliskiihkosta tai -mielisyydestä aina tarpeen mukaan.
Kapinoitsijat voivat saada tukea rajojen ulkopuolella asuvilta veljeskansoilta, joten kapinoiden tukahduttaminen voi johtaa veljeskansojen lisäntyvään osallistumiseen. Kaukasuksen alueella kysymyksessä on kieleen, kulttuuriin ja sivilisaatioon tai geopoliitisiin etuihin liittyvä veljeys. Esimerkiksi georgialaisen kansallisvaltion painottaminen ei ole viisasta politiikkaa alueilla, jotka väestöllisesti ovat niin moniaineksisia kuin Kaukasia.
Kaukasian kansallisuuksien ja etnisten ryhmien kirjavuus huomioonotettavana asiana
Etu-Kaukasian kansan tai vähemmistökansallisuudet voidaan jakaa turkinsukuisiin, joita ovat karashait (Karashia-Tsherkessian suurin kansallisuus), balkaarit (Kabardi-Balkarian vasta kolmanneksi suurin väestöryhmä) ja tataarit; luoteiskaukaasialaisiin, joita ovat adygeit (Venäjään kuuluvassa Adygeian tasavallassa toisella suuruusijalla), alatsherkessiä puhuvat tsherkessit (kolmannella suuruussijalla Karassaia-Tsherkessiassa) ja ylätsherkessiä puhuvat kabardit (suurin väestötyhmä Kabardi-Balkaarian tasavallassa) sekä tsherkessinsukuiset abhaasit (Georgian itselleen tavoittelemassa ja Venäjän tuella itsenäisyytensä tunnustusta tavoittelevassa Abhasiassa); kolmas kansallisuusryhmä ovat iraninsukuiset (tai arjalaiset), joita ovat alaanien jälkeläisinä itseään pitävät osseetit (omakielisesti: irit); mainitut asuvat sekä Venäjällä (Pohjois-Ossetia-Alaniassa) ja Georgian itselleen vaatimassa Etelä-Ossetiassa.
Karashaia-Tsherkessian suurin väestöryhmä karashai-tataarit ovat Kabardi-Balkarian balkaariväestön kielisukuklaisia. Kaukasuksen tataarit tai turkkilais-tataarit ovat Volgan ja Krimin tataarien ohella Venäjän kolmas tataariryhmä. Tataari nimitys lienee alkuaan merkinnyt mongoliheimoa, mutta myöhemmin laajentunut tarkoittamaan niitä turkinsukuisten kielten puhujia, jotka ovat kuuluneet mongolivaltakuntaan ja palvelleet sitä sotilaina. Mongolivaltakunta oli monkansallinen imperimi, jonka ylin johto oli mongoliperäinen, mutta jonka hallintoon osallistuivat monien kansojen ja kanslalisuuksien (etnisten ryhmien) edustajat ja jonka hovi- ja hallintokielenä oli persia. Aiemmin mainitut tsherkessit ja muutkin pohjoiskaukasuksen entiset asukkaat ovat olleet Egyptin, Syyrian kalifikunnissa ja myöhemmin Osmannin (Turkin) sulttaanikunnassa sotilaskastia, johon he nousivat oltuaan ensin eliittiorjia. Mamelukkeina juuri he kykenivät estämään mongolivallan leviämisen Lähi-itään 1200-luvulla. Pääosin tsherkesseistä, mutta myös muista Kaukasian väestöstä polveutuvat mamelukit ovat janishaarien (siis Osmannien valtakunnan Balkanilta kerätyn lapsiveron tuoton) tapaan orjia lähtöasemaltaan, mutta suhteessa kalifin tai sulttaanin muihin alamaisiin ehdottomia valtioita. Tutkijoiden kesken käydään keskustelua siitä, olivatko mamelukit (arab. ”omistetut”) orjia muutoin kuin lähtöasemaltaan.
Siksi Lähi-idässä (Jordaniassa ja Syyriassa) ja eritoten Turkissa elää mamelukkien jälkeläisä ja muita tserkessejä sekä Kaukasian turkkilais-tataareja toivoen paluuta ja kentise osa palanneena kotimaihinsa Kaukasiaan siksi, että arabinationalismi ja turkkilaisnationalismi ovat omiaan entisestään vahvistumaan heidän kustannuksellaan. Turkin tukea Georgin sotilaalliselle vahvistamiselle on haitannut Turkin kaukasialaisväestön vastustus.
Iraanisiin kansallisuuksiin kuuluvat myös taatit (Bakun öljykenttien tuntumassa Aserbaitzshanissa) ja muut kaspianmerelliset iraanisten kielten puhujat sekä niin ikään iraaniset kurdit Venäjään kuuluvassa Kaukasiassa. Iraanisiin kansoihin tulee lukea myös Taka-Kaukasiassa asuvat persianiranilaiset. Koilliskaukaasialaisia kieliä puhuvia ovat inguusit (Venäjään tasavaltana kuuluvassa Inguusiassa), edellisen sukuiset tshetssenit (Venäjään tasavaltana kuluvassa ja asevoiminkin eroon emämaastaan pyrkineessä Tshetseeniassa) ja samansukuiset dagestanilaiset, erityisesti avaarit, (Venäjään tasavaltana kuuluvassa Dagestanissa). Taka-Kaukasia koostuu Venäjästä itsenäisyneestä Georgiasta, Armeniasta ja Azerbaidzanista. Georgiassa elää samoja väestöjä kuin naapurimaissaan, siis armenialaisia, Venäjän tasavalloissa eläviä pohjoiskaukaasialaisia (siis luoteis- ja koilliskaukaasialaisten kielten puhujia) ja osseeteja. Georgianosseettien murre kuuluu alamurteena toiseen osseettien kahdesta päämurteesta eli iroon, mutta eroaa olennaisesti tästä. Ero on niin merkittävä, että georgianosseetteja on katsottava hyvin varhain Georgiaan kotiutuneiksi. http://circassianworld.blogspot.com/2008/08/abkhazia-and-south-ossetia-heart-of.html
Taka-Kaukasian valtioista vain Armeiassa väestö on yhtenäisin. Azerbaidzanissa asuu sen pääväestön lisäksi armenialaisia, iraanisia kansoja ja varsinaisia persialaisia. Lisäksi azerbaidzanilaisia asuu Georgiassa joissakin paikoin jopa alueellisena enemmistönä.
Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä Kaukasian kansoissa heräsi kansallistunne ja etnonationalismi. Se ilmenee heikommin tai jyrkemmin venäjänvastaisena. Tässä yhteydessä on osuvampaa puhua “venäjänvastaisuudesta” kuin “venäläisvastaisuudesta”. Kysymyksessä ei ole mainitun kansallisuuden, vaan Venäjän imperiumin pyrkimysten vastaisuus. Kun otetaan huomioon etukaukaasialaisten kansojen huomiota herättävä pienuus, ei ole ihmettelyn aihetta siinä, että niiden joukossa esiintyy pan-nationalismia. Niiden kaukaasialaisten, joiden kielistä muodostuu kielikunta, on luontevaa olla kielikuntanationalisteja. Esimerkiksi tsherkessinsukuiset kansat, kuten abhaasit, varsinaiset tsherkessit ja kabardeja ovat) korostavat yhteenkuuluvuuttaan.
Kreikkalais-katolilaisuutta voidaan pitää pan-nationalismin perustana (esimerkiksi venäläiset ja osseetit). Alueen slaavit ovat olleet perinteisesti kasakoita, joiden piiriin on syntynyt kasakkanationalismia. Islaminuskon tunnustaminen yhdistää puolestaan tsherkessinsukuisia kabardeja ja turkinsukuisia karasheja ja kalkaareja toisiinsa (kahta jälkimmäistä kansallisuutta yhdistää lisäksi se, että kielet ovat sukua). Inguuseja ja tshetseenejä yhdistää kielisukulaisuus, mutta myös islaminuskoisuus, joka kielisukulaisuuden lisäksi yhdistää noita molempia puolestaan dagestanilaisiin, eritoten avaareihin.
Kaukasonationalismin erityispiirteenä on myös myös Venäjän kansanmurha ja pakkomuuttopolitiikan synnyttämä kaukasialaisperäinen pakolaisväestö Turkissa ja Lähi-idässä. Kansallisaktivisteja ja -vapaustaistelijoita asuu Kaukasian ulkopuolella ja tekevät kaikkensa saadakseen asuinaissaan tukea pyrkimyksilleen päästä takaisin kaukasialaiseen kotimaahansa. He pyrkivät palauttamaan Kaukasiaan sellaiset valtiot, joiden syntymistä he toivovat sinne. Kaukasialaisten kansallisten aktivistien osallistuminen omien heimokansojensa puolustamiseen keskusvaltoja vastaan Georgiassa tai Venäjällä, kun kieli- tai kielikuntasukuisia uhmisiä noissa maissa vainotaan, tuo mukaan uuden Georgiasta tai Venäjästä riippumattoman tekijän, kun nuo valtiot pyrkivät hyötymään kansallisvapaustaistelijoista siinä geopoliittisessa pelissä, joka on ollut ja on yhä käynnissä Kaukasiassa.
Individualistinen vuoristolaisislam
Historiasta tunnemme imaami Shamilin (1797?– 1871), sufi-uskoisen vapaussankarin ja islaminuskon puolustajan. Monien islaminuskoisten pääsuuntiin, sunnalaisiin ja shiialaisiin, kuuluvien katsomuksen mukaan sufilaisuus ei edusta aidosti islamia. Uskonnonhistoriallisesti se palautuu platonismiin ja erityisesti uusplatonismmin, joten se ei siis pohjaudu alkuperäiseen islamiin. Tämä on uskonnosta riippumattomasti useimpien mystisten virtausten tausta. Suufilaisuus syntyi 700-luvulla, erkaantui shiaalaisuudesta ja omaksui Intaissa vaikutteita sekä buddhalaisudesta ja hindulaisuudesta. Pakistanissa ja Intiassa (jotka kuuluivat ennen itsenäistymistään yhteen) sufilaisuus helpotti islamilaisuuden ja hindulaisuuden rinnakkaiseloa ja johti uskontojen toisiinsa sulattamispyrkimyksiin. Kehitys johti kuitenkin sellaisiin virtauksiin, jotka eivät olleet sen enempää islamia kuin hindulaisuuttakaan. Intiassa niistä merkittävin on sikhien uskontokunta.
Persiassa suufilaisuus vaikutti mm. bahai-uskon syntyyn. Sufilaisuuden erityisyys oli/0n siinä, että se on islamin ja joidenkin hindulaisten filosofioiden tapaan monoteistista, mutta se kääntyi opin kaavoja vastaan. Yhteiskunnallisesti sufilaisuuteen on liittynyt anarkistisia piirteitä. Kaukasus-vuoriston, Afganistanin ja Balkanin alueilla on oltu hyvin vastaanottavaisia sufilaisuutta kohtaan. Painottaessaan islamin individualistista puolta, jonka ummahia eli islamin uskonyhteisöä ja keskinäistä yhteenkuuluvuutta painottaneet suunnat ovat torjuneen, usein jopa hyvinkin jyrkästi, sufilaisuus mystiikkana ja filosofiana on vedonnut vuoristolaisiin ja aavikkoheimoihin. Nämä ovat suosineet enemmän vapautta (arab. hurriyya; pers. azadi) kuin mitkään muut muslimit.
Merkittävä arabiankielinen islamilaisfilosofi Ibn al-Arab (1165- 1240) on tunnettu lausumastaan, että vapaus (hurriyya) on vapautta kaikista ihmisen säätämistä laeista ja tavoista islamissa, joka on täydellistä alistumista ainoastaan yhden jumalan tahtoon. Hänen katsomuksensa tulee parhaiten ymmärretyksi, kun muistetaan, että sufilaisuiuden mukaan jumalan tahdosta, jolle pitää alistua, päästään perille vain haltioitumisessa, jossa uskoja tulee lähes jumalan kaltaiseksi. Vuoristolainen azadi- tai hurriyyat-henkisyys eli yksilönvapauden kaipuu sai ilmauksensa sufilaisuudessa, joka vaikutti lisäksi islamilaiseen persiankieliseen runouteen. Islamin kulttuuripiirissä arabia oli suuremmassa määrin tieteen ja filosofian harjoituksen kieli kuin islamilaisen ajan persia, joka puolestaan oli sufilaisväritteisen taiderunouden kieli. Unohtaa ei pidä myöskään sitä, että persia oli mongolivaltakunnan hovi- ja virkakieli ja että turkinsukuisten hallitsijoiden hoveissa persiä oli hovikielenä Intian muslimiruhtinaskuntia myöten.
Vuoristolaisten vapaudenkaipuuta ilmentävä kolonialisminvastainen sufilaisuuskin nojasi persialaiseen ja arabien korkekulttuuriin. Vuoristolaisseutujen islam oli laintulkinnallisesti maltillisimmasta päästä. Vaikka sufilaisuuden juuret olivatkin shiialaisuudessa, se levisi myöskin sunnalaisesti ajatteleviin piireihin, joita vuoristolaiset enimmillään olivat. Opillisten kaavojen vastaisuus teki sufilaisuudesta altista omaksumaan maltillisen kannan lain soveltamiseen.
Sufilaisuus on toiminut vaikeapääsyisten ja -kulkuisten seutujen vapaudenkaipuun tulkkina sisältämänsä individualismin vuoksi. Seutujen ihmisten tavoin se on ollut keskusvallan vastaista. Tästä syystä sufilaisuutta on ollut vaikeaa yhdistää modernien valtioiden keskittämis- ja tehostamispyrkimykseen. Suuntauksen tragediana on sitoutuminen sellaiseen vapauteen, jonka suhde yhteenkuuluvuutta painottavan yhteisön kanssa on jännitteisintä mahdollista.
Vaikeakulkuisten, vaikeasti vallattavien tai vaikeasti pidettävien alueiden ekologisten ehtojen alaisten seutujen valitsemista elinympäristöksi ei ole pidettävä vain ekologisena sopeutumisena ympäristöön, vaan myös tai jopa ennen kaikkea poliittisena valintana, jonka tekevät sellaiset, jotka tahtovat elää vapaina valvonnasta, joka on kuulunut hierarkisten talonpoikais- ja laajojen kaupunkiyhteiskuntien elämäntapaan. Persiansukuisten kielten sana “azadi” tai arabian kielen sana “hurriyya”, kun se on liittynyt aavikko-, aro- tai vuoristoseutujen elämäntapaan ja elinkeinoihin (hevos- ja muu paimentolaisuus tai metsästys jne.), on viitannut yksilön poliittiseen vapauteen.
Turkinkielinen sanavastine edellä tarkoitetulle vapaudelle on persiasta lainattu sana serbestiyet, joka tarkoittaa sanamukaisesti “rajoittamattomuutta” eli negatiivista vapautta. Turkkilainen ajattelija Sadik Rifat Pasa (1807-1856) otti käyttöön kyseisen termin. Hurriyya sai Egyptissa 1800-luvun mittaan negatiivista vapautta ilmaisevan merkityksen. Ranskalaiset olivat Napoleonin Egyptin retken aikaan kääntäneet ihmisoikeuksien julistuksen vapaus-termin juuri tuon sanan avulla. Turkkiin sana lainattiin nuorottomaanien liikkeessä, ja se sai muodon hürriyet. Lutfi al-Sayyid (1872-1963) on ensimmäinen varsinainen vapauden itsearvoisuutta painottanut liberaali islamin piirissä: hän oli egyptiläinen John S. Millin ajattelun kehittäjä.
Kaukaasialainen pan-etnonationalismi ja yhteisen vihollisen merkitys sen tiivistymiseen ja Naton hankala rooli
Luoteis- ja koilliskaukaasialaisa voi yhdistää myös yhteinen vihollinen. Jouduttuaan vastakkain maansa etnisten vähemmistöjen kanssa Georgian keskushallituksesta tulee helposti vähemmistöjensä ja näiden kielisukulaisten tai/ja uskonveljien yhteinen vihollinen. Veljeys voi olla myös geopoliittista, kuten esimerkiksi armenialaisten veljeys Iranin islaminuskoisten persialaisten ja kreikkalais-katolilaisten venäläisten kanssa, joskin myös armenialaiset ovat kristittyjä, tosin kuuluvat omaan maailman vanhimpaan kristilliseen kansalliseen kirkkoonsa.
Naton jäsenmalla toisia Naton jäsenmaita kohtaan velvollisuuksia, joiden vuoksi Natoa ei tule saattaa mukaan niihin alueellisiin kiistoihin, joissa on kysymys sivilisaatioiden välisistä ristiriidoista, esimerkiksi uskontojen, kuten kristittyjen ja islaminuskoisten; kulttuurien, kuten persialaisten ja turkkilaisten kulttuurialueiden; valtakuntien rakentamisen, esimerkiksi suurten valtioiden etupiiripyrkimysten ja pienten kansojen vapauteen ja itsenäisyyteen kohdistuvan pyrkimyksen välillä. Niin kauan kuin Georgia ei saa kansalliskiihkotaipumustaan aisoihin, se ei ole selvästikään kypsä tulemaan EU:n jäseneksi. Naton tavoitteena pitää ensi sijassa olla turvallisuustakeiden antaminen, mutta ei missään nimessä avun antaminen valloitushankkeille.
Georgian Nato-jäsenyyttä sietää siis harkita, samoin kuin myös Turkin EU-jäsenyyttä (kun se on aikanaan päästetty ehkä harkitsemattomasti Natoon). Väestöllisen yhtenäisyytensä vuoksi Armenia sen sijaan olisi sopivampi Natoon kuin väestöllisesti turhan epäyhtenäisen Georgia, mutta jäsenyyden esteenä ovat Armeninan pyrkimykset koota rajojensa sisäpuolelle sekä Turkin historiallinen armenialaisalue Ararat-vuoristossa että Georgian ja Azerbaidzhanin armenialaisenemmistöiset alueet yhteyteensä. Georgian tulisi luopua yhden kansallisuuden ylivaltaa edistävästä politiikasta kypsyäkseen kelpoisuuteen tulla Naton-jäsenmaaksi.
Natossa oleva Turkki, jonka johto kiistää armenialaisiin kohdistuneen todella tapahtuneen kansanmurhan, käyttää Naton tukea vastoin sitä, minkä armenialaiset näkevät edukseen. Samoin kuin Turkki ja tässä maassa asuvat pohjoiskaukasuslaiset tukivat tshetseenien Venäjästä eroon pyrkivään vapaustaisteluun ja myös osallistuivat siihen, ne (tai maan pohjoiskaukasialaiset asukkaat) myös tukivat alun perin Abhaasiassa harjoitettua Georgian keskusvallan vastaista vapauskamppailua ja kaiken kukkuraksi osallistuivat siihen.
Abhaasien Georgian hallituksen vastainen liike on ollut ja edeelleenkin on Turkista tulleen tuen ja taistelijoiden osalta riippumatonta Venäjästä, jonka piirissä tukea ja taistelijoita antavat piirit ovat toisinaan myös samoja, jotka Pohjois-Kaukasuksella olivat myös vastustaneet Venäjän valtion yhtenäisyyspyrkimyksiä. Georgian keskusvaltaa vastaan taistelevien joukossa Venäjään samastuvien (esimerkiksi kasakoiden) lisäksi on myös niitä, joiden pyrkimykset ovat ainoastaan Venäjän kanssa tilapäisesti samansuuntaisia ja jotka tähtäävät pitemmällä aikavälillä siihenkin, että Venäjän pohjoiskaukasialaiset osatasavallat irrottautuisivat tavalla tai toisella Venäjästä.
Irronneista tasavalloista tulisi uudestaan perustettavan vuoristolaiskansojen liittotasavallan osia. Venäjän suurvaltaeduista riippumattomat pienten kansojen ja etnisten ryhmien omaan etuunsa tähtäävät pyrkimykset ovat riitasontuja Venäjän pyrkimyksissä. Näidenhän kohteena tunnetusti on pyrkimys hyötyä Georgian kyvyttömyydestä rakentaa alueestaan valtiollista ja erityisesti yksilönvapautta ja ihmisoikeuksia suosivaa demokratiaa.
Imperium valtiona
Imperiumiksi on totuttu sanomaan monikulttuurista ja -etnistä valtiota (ja valtakuntaa), jossa tavallisesti yksi kansakunta (vanhempina aikoina tavallisimmin kaupunkivaltio) on se poliittinen yksikkö, joka katsoo valtiokoneiston omakseen ja hallitsee alamaisinaan muiden kansallisuuksien ja etnisen ryhmien jäseniä. Vanhimpina aikoina (esimerkiksi Rooman imperiumissa) jälkimmäisiin kuuluneet eivät olleet edes kansalaisia. Heidän tehtävänään oli maksaa veroja valtiaskansalle; kunhan he eivät kieltäytyneet tuosta tehtävästään, he nauttivat ihmisinä ajatuksen-, sanan- ja katsomuksenvapautta, kun he tunnustivat imperiumin poliittisen vallan julkisissa asioissa. Usein imperium oli tyrannia, jossa tyranni saattoi sekaantua, mutta yhtä lailla pidättyä sekaantumisesta harkintansa mukaan veroalamaisten asioihin, kun puuttuminen ei ollut imperiumin edun mukaista. Kansallisuuden puuttuessa alamaisilta puuttui kuitenkin poliittinen vapaus, jonka oli mahdollista olla vain poliitisen eliitin jäsenillä ja joka sallittiin vain osallistumisoikeuden kylkiäisenä. Kansalaisuudeksi on myöhemmin sanottu sitä normatiivisten kykyjen kokonaisuutta, joka kehittyi asteittain ihmisille täydennykseksi heidän vapaudelleen, joka oli ainoastaan sitä, ettei heitä estetty toimimasta oman valintansa mukaisesti. Myös imperiumien alamaisille kehittyi modernisoitumisen myötä juuri tuollainen kansalaisuus, jota ei ollut sidottu mihinkään kansallisuuteen.
Osmannin valtakunnassa valtion johdossa oliva sulttaani oli peräisin hallitsevasta dynastiasta ja hallitsi useista kansallisuuksia olevia alamaisiaan tarkoitusta varten hankkimiensa eliittiorjien avulla. Orjien elämää, saati vapautta, ei suojattu sulttaania tai valtiota vastaan, mutta viranomaistehtävässään heillä oli hallitsijansa ja omistajansa suoma valta tehdä alamaisille kaiken, minkä sulttaani salli omaksi ja omistamansa valtion eduksi. Mitkään muodolliset rajoitusket eivät kaventaneet eliittiorjien valtaa alamaisiin, jotka orjista poiketen eivät olleet kenenkään muun kuin itsensä omaisuutta. Myöhempiin Itävalta-Unkarin kaksoisvaltakunnan tapaisiin imperiumeihin, joissa alamaisilla oli vapautensa lisäksi myös kansallisuus, ero valtiaskansan ja alamaiskansan välillä säilyi entisellään. Itävallan-puoleisessa valtakunnassa saksalaiset ja Unkarin-puoleisessa valtakunnassa unkarilaiset uskoivat olevansa muita kansallisuuksia vahvemmin niitä, joille valtakunnanpuolisko kuului ja jotka olivat siitä vastuussa, kuin Itävallan puolella tshekit tai Unkarin puolella slovakit.
Keisarillisella Venäjällä ja Stalinin kansllisbolshevistisessa Neuvostoliitossa taas isovenäläiset olivat kaikkein tärkein valtiaskansoista, johin kuuluivat vähäarvosempina myös ukrainalaiset ja valkovenäiset ja Kaukasuksen osalta georgialaiset sekä jossakin näärin myös armenialaiset. Imperiumille tyypillisellä tavalla kansat oli järjestetty hierarkisesti alistussuhteisiin.
Venäjän valtion ja (iso)venäläisen kansallisuuden epäsuhtaisuus, ehkä vastakkaisuuskin
Venäjästä ei ymmärretä sitä, ettei se ole koskaan ollut eikä vieläkään tullut miksikään kansallisvaltioksi. Sen kansalaisilla on sekä etninen identiteetti että valtakunta-identiteetti. Esimerkiksi Ruotsin valtakunnassa 1600-luvun suomenkieliset suomalaiset olivat etnisesti suomalaisia, mutta valtakunta-identiteettiltään ruotsalaisia. Nykyäänkin Venäjän lukuisten kansallisuuksien edustajat voivat etnisesti kuulua ainakin yhteen etniseen ryhmään (ukrainalaiseen, isovenäläiseen, udmurtilaiseen, tataariseen jne.), mutta pitää itseään kuitenkin Venäjän kansalaisena.
Puhuttaessa “venäläisuudestä” voidaan tarkoittaa valtakuntavenäläisyyttä eikä suinkaan etnistä venäläisyyttä, siis isovenäisyyttä tai edes slaavilaisuutta. Poliittinen nationalismi tarkoittaa ja tarkoitti jo Neuvostoliiton aikoina esimerkiksi ukrainalaisen tai georgialaisen pyrkimystä vaihtaa valtakuntavenäläisyytensä sellaiseen valtakuntaidentiteettiin, joka vastaa hänen etnistä identiteettiä.
Venäjän demokratisoituminen on tarkoittanut myös oman etnisen kansallisuuden mukaisen valtioidentiteetin omaksumista. Ukrainalainen, georgialainen tai tsherkessi (abhaasi) siis omaksuu ukrainalaisen, georgialaisen tai abhaasilaisen valtioidentiteetin. Uuden omaksuminen tarkoittaa taas sitä, että kukin heistä alkaa vaalia kansallista itsemääräämisoikeuttaan alueella, jota hän pitää omalle etniselle ryhmälle kuuluvana. Eri etnisen valtioidentiteetin omaksuneet saattavat vaatia samaa aluetta omalle kansallisvaltiolle. Abhaasien, muiden tsherkessien tai osseettien kaltaisten pienten kansalallisuuksien kannattaa muodostaa liittovaltiota, jossa niiden määrittelemät kansat ovat osavaltiokansoja.
Itsenäiseksi julistautuneessa ja vain Venäjän ja Nigaraguan itsenäiseksi tunnustamassa uudessa valtiossa, joka ei ole suostunut kuulumaan Georgiaan tämän emämaan sotilaallisesta ja kansainvälisen yhteisön muunlaisesta painostuksesta huolimatta, on useita kansallisuuksia, joten ”abhaaseina” viitataan maan nimenmukaisen valtioidentiteetin omaksuneisiin, joista varsinaisia etnisiä tsherkessinsukuisia abhaaseja on noin. 100 000. Jos therkessien ja tshetseenien kaikkien pohjoiskaukaasialaisten pienten kansallisuuksien liittovaltio toteutuu joskus, niin sen kansalaiset ovat monen kansallisuuden edustajia.
Venäjän osuus Etelä- ja Pohjois-Kaukasuksen nykyisessä kriisissä
Venäjän edustajat ovat puhuneet kansanmurhan estämisestä viitaten liiotelluin sanoin Georgian hallituksen omaksi vahingokseen harjottamaan kansalliseen sortoon, joka on päässyt ajoittain kaiketi myös joukkotuhonnan asteelle. Venäjä on esittänyt välintulon humanitaariseksi interventioksi tai ainakin naamioinut muut pyrkimyksensä humanitaarisuuden kaapuun. Se on kuitenkin historiallisesti ja nykyäänkin imperiumi, jonka politiikkaan ei voi kuulu kansallisesti tai etnisesti rakentuneiden valtioiden luominen. Sen politiikkaan voi silti kuulua kansallisesti ja etnisesti rakentuneiden valtioiden tukeminen tai luominen, jos tämä palvelee sitä tarkoitusta, että edellä mainitulla politiikalla hajotetaan kilpailevaa imperiumia. Pohjois-Kaukasus, joka oli historiallisesti keskeinen alue keisarillisen Venäjän imperiumin rakentamisessa, on jälleen tullut kahden uuden imperiumin kiistakapulaksi.
Toinen imperiumi on maailmanpoliittisesti merkittävä Venäjä ja toinen on paikalliseksi imperiumiksi pyrkivä Georgia, jota tukevat Yhdysvallat, Nato ja EU (siihen sisältyen myös me). 1920 luvulle tultaessa oli syntynyt ja vakiintunyt Neuvostoliitto Ensimmäisen maailmansodan lopuksi hajonneen Keisari-Venäjän tilalle ja seuraajaksi. Neuvostoliitto oli saanut alkunsa kahden valtion, bolshevikki-Venäjän ja bolshevikki-Ukrainan, yhtymisestä noiden voitettua sodassa Venäjän keisarillisen imperiumin palauttamiseen pyrkineet valkoiset ja omaa sosialismiaan toteuttamaan pyrkineen Ukrainan kansantasavallan, jota johti maan kansallissankariksi myöhemmin kohotettu urkainalainen sosialisti Simon Petljura. Georgiassa oli omat vuodesta 1917 Transkaukasian demokraattista federatiivista tasavaltaa hallinneet kansallismielisyyttä painottaneet sosialistit, joiden valtiota etniset georgialaiset pitävät oman valtionsa edeltäjänä samoin kuin etniset (ei-venäläiset itäslaavit) pitävät Petjuran valtiota nykyisen valtion edeltäjänä.
Georgian ensimmäisen itsenäisyyden aika malliesimerkkinä pienen valtion kiihkoisasta imperialismista
Georgiassa viertaillut englantilainen huomioitsija Carl Eric Bechhofen kirjoitti maan 1920 luvun Menshevikkihallituksen kansallisuusaatteesta seuraavaa:
‘The free and independent Social-Democratic government of Georgia will ever remain in my memory as a classical example of an imperialistic minor nationality both in relation to its seizure of territory to within its own borders and in relation to the bureaucratic tyranny inside the state. Its chauvinism exceeds the highest limits’ (‘In Denikin’s Russia and the Caucasus, 1919-1920′, London 1921).
Georgian politiikka oli huomiotisijan mukaan pienen kansakunnan imperialismia, jota hallituksen edustajat ja puolustajat ajoivat etnisten vähemmistöjen alistamiseksi ja vahingoksi Abhaasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Nationalismissaan Georgian menshevikit (Venäjän sosiaalidemokraateissa bolshevikkien kanssa kilpaileva ryhmä) ennakoi politikkaa, jota Josef Stalin ja Laurentia Berja toteuttivat vuodesta 1937:stä alkaen Georgiaan nyt liitetyillä Abhaasien ja Etelä-Ossetian alueilla, kun kyseinen politikka kuului olennaisena osana stalinistien “sosialismi yhdessä maassa”-politiikkaan. Jälkimmäistä linjaa on osuvasti sanottu kansallisbolshevismiksi erotukseksi kansainvälisbolsevismista ja on jatkoa Georgiassa 1920-luvulla harjoitettuun kansallismenshevistiseen politiikkaan. Kansallismenshevismi ja -bolshevismi olivat etnisille vähemmistöille vahingillisia tai tuhoisia suuntauksia Venäjän (ja Georgian) sosiaalidemokratiassa ja myöhemmin kommunismissa. Tätä todistelua on esittänyt esimerkiksi yhdysvaltalainen David L. Philips.
http://www.adygaunion.com/eng/?q=node/47
1800-luvun suurin joukkomurha ja -karkoitus kriisin kaukaisimpana taustana
Keisarillisen Venäjän aiempi siirtomaavalta sai alkunsa 1700-luvun lopulta, josta 1870-luvulle asti se taisteli Pohjois-Kaukasuksen kansojen tehokasta vastarintaa vastaan. Keisarillisen Venäjän ja koko 1800-luvun suurimpana ja myös modernin maailman ensimmäisenä etnisenä puhdistuksena ja kansanmurhana on aiheellista pitää Venäjän armeijan vuonna 1864 toteuttamaa ja tsherkesseihin kohdistamaa kansantuhontaa. Krimin sodassa kokemansa sotilaallisen tappion ja nöyryytyksen Venäjä kosti tsherkesseille ja muille Kaukasuksen vuoristokansoille. Karkoitetuksi tai maanpakoon joutui yli 400.000. Surmansa sai kansanmurhassa ainakin sama määrä, joidenkin arvioiden mukaan kuolonuhreja olisi ollut jopa 1,5 miljoonaa, siis absoluuttisesti saman verran kuin Turkin toteuttamassa tunnetummassa armenialaisten kansanmurhassa. 1700-luvulta alkaen tsherkessit olivat, samoin kuin meille tutummat tshetseenit samoihin aikoihin ja vielä Krimin sodan jälkeenkin, olivat taistelleen vapaudestaan tshaarinvaltaa vastaan, joka pyrki saattamaan täydelliseen valvontaansa Pohjois- ja Etelä-Kaukasuksen alueen ja liittämään sen osaksi Venäjän keisarillista imperiumia.
Lopulta Pohjois-Kaukasuksen ja Abhaasian kaikkia vastarinnan muodot murtanut Venäjän armeijan harjoittama valtioterrori johti yli miljoonan ihmisen joukkopakoon. Suurin osa tsaarinajan Venäjän kansanmurhia paenneista krimintataareista, tsherkesseistä, adzhaareista, tshetsheeneistä ja monista muista Mustanmeren alueen ja Kaukasian kansoista päätyi Osmannin valtakunnan alueelle, ja sieltä edelleen niinkin etäisiin paikkoihin kuin Bosniaan, Egyptiin ja Irakiin. Arabimaista Syyriassa ja varsinkin Jordaniassa on yhä edelleen elinvoimaiset tsherkessiyhteisöt. Ne saivat alkunsa keisarillisen Venäjän aiheuttamasta joukkopaosta tai -karkoituksesta, joka oli suurempaa kuin Stalinin 1940-luvulla Siperiaan pakkosiirrättämä ainakin puolen miljoonan vuoristolaisen ihmisjoukko. 1860-luvun tsherkessien kansanmurha ja karkoitukset aloittivat Kaukasuksella ja Balkanilla jatkuneen väkivaltaisen koston kierteen, jonka takia Turkki joutui perustamaan aikanaan pakolaisvirastonkin.
Vaikka suurin osa tsherkesseistä Lähi-idässä lieneekin peräisin juuri keisarillisen Venäjän kansanmurhista, osa yhteisöstä voidaan jäljittää keskiajalla Lähi-idän osia hallinneeseen Egyptin mamelukkien imperiumiin. Mamelukit olivat sotilaskastisten orjien jälkeläisiä, joista suuri osa tsherkessejä ja muita kaukasialaisia, mutta myös turkinsukuisia kansoja. Mamelukit muodostivat Egyptiin ja Syyriaan vahvan islamilaisen dynastian. Eteläkaukasialaisten ja pääosin juuri tsherkessien joukosta Lähi-itään, Egyptiin ja Syyriaan, hankittiin 1300- ja 1400-luvuilla maiden armeijassa valiosotilaina palvelleet eliittiorjat ja kauneimmat haaremiorjattaret. Tsherkessien kansanmurha voi tulla jossakin viaheessa julkisuuteenkin: Kansainvälinen Olympiakomitea KOK on myöntänyt kokouksessaan heinäkuussa 2007 vuoden 2014 talviolympialaiset Sotshin kaupungille Mustan Meren rannalla. Urheilujuhla aiotaan pitää paikassa, joka on ollut tsherkessien kansanmurhan näyttämönä ja johon on arveltu haudatun lähes 1½ miljoonaa ihmistä, jotka ovat antaneet tahtonsa vastaisesti uhrin Venäjän kolonialismin alttarilla.
Pohjois-Kaukasian luoteiskaukaasialaiseen kielikuntaan kuuluvia kieliä ovat tsherkessin kieli (300 000), jonka puhujien kirjakielenä on tsherkessi tai kapardi asumansa hallintoalueen mukaan; adyge (95 000), abhaasi (80 000) ja abaza (24 000) ja ubykhi (sammunut Turkissa). Tsherkessikielet ovat konsonanttivoittoisia, ja niissä on vastaavasti vähimpiä mahdollisia määriä vokaaleja.
Samoin kuin diasporassa olleet juutalaiset ja armenialaiset pyrkivät perustamaan ja perustivatkin oman valtion, myös tsherkessitkin haluavat palata kotimaihinsa nykyisessä Georgiassa ja Venäjän federaatioon kuuluvalla Pohjois-Kaukasuksella. Lyhyellä tähtäimellä Venäjän kannattaa tukea abhaasien paluuta Abhaasiaan ja pyrkimyksiä rakentaa omaa valtiota sinne, koska tuolla alueella etnisten georgialaisten ja siellä asuvien ja sinne palaavien tsherkessisukuisten abhaasien välillä on kiista siitä, kummalla etnisellä ryhmällä on kansallinen itsemääräämisoikeus Abhaasien alueeseen.
Etniset georgialaiset uskottelevat olevansa Abhaasian alkuperäisväkestöä tsherkessisukuisten abhaasien sijaan, jotka ovat joutuneet venäläisten ja georgialaisten harjoittaman sorron ja joukkotuhoamisen kohteiksi. Tsherkessisukuiset abhaasit odottavat itselleen itsenäistä valtiota korvaukseksi sorrosta, vainosta ja joukkotuhosta, jota Venäjä, Georgia ja kummatkin Neuvostoliiton osina kohdistivat heihin.
Kielitieteiljän onnela
Kielitieteilijät ovat olleet kiinnostuneita Kaukasuksen alueesta sen vuoksi, että alueella on säilynyt historiallisesti vanhoja kieliä, ja erityisesti Pohjois-Kaukasuksesta sen vuoksi, että Kaukasuksen ylämaalla kielelliset olot muistuttavat tilannetta, joka on vallinnut aikanaan kaikkialla: suuri määrä kielikuntia, joiden keskinäistä sukulaisuutta ei ole voitu todentaa, on rinnakkain samalla alueella, jolla eri kielten puhujia yhdistää sama ylämaalainen kulttuuri. Ihmisen puhuma kieli on usein paras tapa osoittaa hänen kuulumisensa johonkin alueen monista etnisistä ryhmistä. Kieli näyttää toimineen puhujiensa identiteetin turvaajana, kun he ovat joutuneet etnisesti sorretuiksi ja vainotuiksi vapaudenkaipuunsa vuoksi.
Pohjois-Kaukaseuksella kansainvälisesti suuntautuneet bolshevikit (ajaen myöhemmälle neuvostolaiselle kansalliselle bolshevismille vastakkaista asiaa) ottaessaan jo tuolloin internationalisteina ohjelmaansa julman valtioterrorin kuitenkin lähestyivät etnisiä vähemmistökansoja ja kehittivät myös näiden lukutaitoa ja kansallista kulttuuria tukien kansallisen kirja- ja yleiskielen kehittämistä.
Anders Johan Sjögren ja George Hewitt
Suomessa ja Ossetiassa kansallinen herätys alkoi samaan aikaan ja jopa samojen henkilöidenkin pyrkimyksistä 1800-luvulla (Sjögren), kun taas Tsherkessiassa tuohon aikaan keisarillinen Venäjä pani toimeen 1800-luvun suurimman yksittäisen minkään valtion toimeenpaneman kansanmurhan tsherkessien joukossa. Anders Johan Sjögren oli Suomen kansallisia herättäjiä ja suomalaiskansallisen kieli- ja kansatieteen harjoittaja ja kehittäjä sekä 1800-luvun alkupuolen ja erityisesti keskivaiheen suurin suomalsissyntyinen kieli- ja kansatieteilijä, Venäjän alamaisuudessa olevien monien pienten ja vähemmistöä olevien kansojen löytäjä ja niiden etujen ajaja. Osseetit kuuluvat kansoihin, joille hän kehitti oman kirja- ja yleiskielen käyttäen kyrillistä kirjaimistoa.
Sjögreniä innoittivat saksalaisen Johann Gottfried von Herderin ajatukset kansallisuudesta kieleen pohjautuvana ja kansallisten ryhmien oikeudesta itsemääräämiseen. Osseettien vielä nykyäänkin käyttämä kirjakieli perustuu Sjögrenin tutkimustyöhön. Hän oli syntynyt Iitin kunnassa Suomessa Itä-Uudellamaalla syntynyt ja ollessaan Venäjän tiedeakatemian jäsen hän erikoistui tutkimaan Venäjän pienten kansallisuuksien ja etnisten ryhmien, eritoten uralilaisten, kieltä ja kansankulttuuria, ja mm. osseetin kielioppia ja sanakirjaa laatiessaan hän käytti kyrillistä kirjaimistoa. Osseetti on muinaisen alaanin suku- ja seuraajakieli. Alaania on kirjoitettu kreikkalaisella kirjaimistolla. Osseettia kirjoitettiin 1920-luvulla latinalaisin kirjaimin.
Romanttisoiva kulttuurikansallisuusaate 1800-luvulta
Kulttuurikansallisuusaatteen edustajina Herder ja Sjögren eivät olleet valtionationalisteja, vaan paremminkin he puolustivat kansojen, kansakuntien ja etnisten ryhmien jäsenten valtiosta riippumatonta oikeutta harjoittaa omaan kieleensä pohjautuvaa kansallista erityisluonnettaan vapaasti, siis kenenkään toisen, henkilön tai hallituksen edustajan, sitä mitenkään estämättä. Kansallisuuden tuli olla valtion muodostumisen perusta ainoastaan siinä määrin, kuin valtio oli tarpeen kansallisen itsemäräämisen ja -ilmaisun turvana. Karl Popperin puolustama kosmopoliittinen, stoalaisuuteen asti jäljiterttävä liberalismi sopii oivallisesti yhteen tämän suomalaiseenkin kansalliseen herätykseen liittyneen kansojen erityisyyttä korostavan ajatusmallin kanssa, vaikka se onkin kansallisesti liberalistinen.
Liberalismia on se, että kansallisvaltiohankkeiden tulee sopia yhteen sen pyrkimyksen kanssa, että ihmisyksilöt ovat vapaita omaksumaan tai jättämään omaksumatta kielelliseen, kansalliseen tai historialliseen perintöön sisältyviä arvoja, ilman että heitä pakotetaan noihin arvoihin tai estetään heitä omaksumasta joitakin tai kaikkia noista arvoista. Valtio ei saa osoittautua kyseisten arvojen vastaiseksi eikä myöskään saa pakkosyöttää omia arvoja tai vaatia niiden toteuttamista pakon avulla.
Professori George Hewitt, Lontoon yliopiston Aasian ja Afrikan kielten laitokselta, on tutkinut georian ja erityisesti tsherkessien (ja niin ikään abhaasien kieltä). Hän on ottanut ainakin parin vuoden aikana osaa keskusteluun Georgian tulevaisuudesta ja esittänyt varteenotettavia ehdotuksia ongelmien ratkaisemiseksi. Hänen mukaansa Georgian historia olisi pitänyt ottaa huomioon ja tehdä järkeviä uudistuksia, joita kuuluu se, että otetaan vakavasti huomioon Mingrelian, Adzharian, armenialaisenemmistöisen Dzhavakhetin ja Tbilisin eteläpuolisen azerbaidzhanilaisenemmistöisen Marteuli-Dmanisin alueellisten enemmistöväestöjen vaatimukset ja tunnustetaan liitovaltion perustamisen tarve.
http://www.opendemocracy.net/democracy-caucasus/article_1611.jsp
Neuvostoliiton perintönä ja suurvallan hajoamisen yhteydessä syntyneestä diktatorisesta presidentinvallasta tulisi myös päästä eroon. Etelä-Ossetian ja Abhasian kriiseihin Hewitt toivoi rauhanomaista ratkaisua. Puhjenneen ja käydyn sodan jälkeen noiden alueiden valtiollinen itsenäisyys näyttäytyy mahdollisesti ainoana tai ainakin parhaana ratkaisuvaihtoehtona. Abhaasian itsenäisyyttä hän puolustaa seuraavasti.
http://www.eurasiacritic.com/june/june_hewitt.html
Liittovaltiomuoto (Sveitsissä, Kanadassa ja Yhdysvalloissa sekä Intiassa mainitakseni joitakin esimerkkejä) on osoittautunut kansallisen ja etnisen moniarvoisuuden paremmin huomioon ottavaksi kuin yhtenäisvaltioon nojaavat ratkaisut.
Hewitt esittää vakuuttavasti, että Etelä-Osseettian osseettien murre eroaa Pohjois-Ossetia-Alanian murheesta niin paljon, että murre-eron, joka syntyi osseettien saapuessa Etelä-Ossetiaan jo ennen kuin kristinusko saapui alueelle.
http://circassianworld.blogspot.com/2008/08/abkhazia-and-south-ossetia-heart-of.html
Tämän tiedon varassa voidaan kumota se Suomen lehdistössä esitetty eittämättä erheellinen väittämä, että osseetit olisi siirretty Etelä-Ossetiaan vasta 1800-luvulla tai vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Alaanien ja goottien valtakunnat hunnien hyökkäyksen aikana
Varhaisempina aikoina alaanien valtakunta on valvonut Kaukasuksella silkkitietä ja ollut vuorsiton pohjoispuolisilla aroilla itägoottien valtakunnan naapurina. Hunnien hyökkäys jakoivat alaanien iranilaisten kansanheimojen liittokunnan kahtia: he alistivat osan alaaneista valtaansa, ennen kuin tekivät saman itägooteille; Kaukasuksella vuoristolaisen elämäntavan omaksuneet alaanit pysyivät itsenäisinä. Pohjoisemmat alaanit vetäytyivät yhdessä Hermankarin itägoottien valtakunnan rippeiden kanssa Eurooppaan. Espanjan Katalonia sai nimensä gooteista ja alaaneista. Hunnikuningas Attilan alistamat alaanit ja gootit taistelivät hunnien rivissä Länsi-Rooman armeijaa vastaan, jossa puoleastaan hunneja vastaan taistelivat Länsi-Eurooppaan siirtyneet alaanit ja gootit.
Attilan hävittyä sodan ja tultuaan surmatuksi hunnien joukossa taistelleet alaanit ja itägootit nousuvat kapinaan ja vapautuivat hunnien vallasta. Osseetin kielen kieli- ja kansatietellinen merkitys on siinä, että se on ainoa elossa säilynyt itä-iraanisperäisten eli arjalaisten alaanien kielten sukukieli. Alaanit olivat iraanisten ja kenties muidenkin arokansojen liittokunta. Pohjois-Kaukasuksen muitakin kansoja on voinut olla mukana alaanien liitokunnassa. Arokansojen liitoissa näet saattoi mukana myös muitakin kuin iraanisia kansoja.
Iranistiikan (iraanisten eli arjalaisten kielten ja kansojen tutkimuksen) piirissä osseetteja pidetään edellä mainittujen alaanien iraanisten heimojen liiton jäseninä. Sanojen ”Iran” ja “arja” kanssa sukua on osseettein omakielinen ir, kielen nimi ironau ja maan nimi iränä.
Kriisin muita historiallisia juuria
Keisari-Venäjän hajottua Pohjois-Kaukasukselle entisestä Venäjästä itsenäistyi Pohjois-Kaukasian vuoristolaisten liittotasavalta. Bolshevikkien noustua valtaan Pietarissa Terekin kasakat olivat valmiita yhteistyöhön Neuvosto-Venäjän bolshevikkien kanssa. Osa tshetseeneistä hakeutui yhteustyöhön Venäjän valkoisten kenraalien kanssa. Neljä päivää ennen Suomen itsenäiseksi julistautumista kuitenkin perustettiin Pohjois-Kaukasian liittovaltio 2. joulukuuta 1917. Uuden valtion tavoitteena oli yhdistää kaikki itsenäisyysmieliset Pohjois-Kaukasian kansat liittovaltioon, jossa mukana olisivat tsherkessit, osseetit, tshetssenit ja avaarit sekä muut Dagestanin kansallisuudet ja lisäksi Etelä-Kaukasukselta abhaasit, toisin sanoen Kaspianmereltä Mustallemerelle.
Samaa päämäärää on pyritty nykyään elvyttämään. Tšetšeniassa radikaali Šamil Basajev on ollut tämän tavoitteen takana. Sen sijaan Tšetšenian itsenäisyysmieliset johtajat Džohar Dudajev ja Aslan Mashadov eivät ole vaatineet koko Pohjois-Kaukasian liittämistä yhdeksi liittovaltioksi – hyväksyihän Dudajev aikoinaan Tšetšenian osana olleen Ingušiankin eron. Pohjois-Kaukasian liittovaltion tavoitteet olivat aluksi maltillisia – ei vaadittu enempää kuin vasta autonomiaa osana Venäjää. Bolshevikkivallan odotetiin kaatuvan, mutta kun Bolševikit pysyivät vallassa toista kuukautta, alettiin haluta täyttä itsenäisyyttä, mm. siksi Suomi oli julistautunut itsenäiseksi ja sen esimerkki innosti. Niinpä Pohjois-Kaukasian liittovaltio ilmoitti eroavansa Venäjästä 21. joulukuuta 1917. Uuden itsenäisen valtion hallitus toimi aluksi nykyisessä Pohjois-Ossetian pääkaupungissa Vladikavkazissa, mutta siirtyi sieltä sitten nykyiseen Ingušian pääkaupunkiin Nazraniin. Bolševikit tunnustivat maaliskuussa Pohjois-Kaukasian oikeuden itsenäisyyteen hyväksymättä kuitenkaan sen ”porvarillista” hallitusta.
Venäjän valkoisten kenraalien hyökkäys vasta itsenäistyneeseen Pohjois-Kaukasian tasavaltaan. Pettymys siihen, etteivät Venäjän valkoiset hyväksyneet vähemmistökansojen itsenäistymista ja osittain siksi, että Terekin kasakat vaihtoivat puolta bolshevikeistä valkoisiin, sai osan inguusheista ja tshetseeneistä siirtymään bolshevikkien puolelle ja perustamaan Terekin neuvostotasavallan, jonka julisti itsenäiseksi Pjatigorskissa ja jota myös johti nuori tshetseenibolshevikki Aslanbek Sheripov. Sama itsenäisyysmielisten pettymys Venäjän valkoisiin toistui myös Suomen ja Viron rintamalla. Pohjois-Kaukasian Vuoristolaistasavalta esitti virallisen itsenäisyysjulistuksensa 11. toukokuuta 1918. Tuota sekulaaria valtiota olivat muodostamassa kaikki Pohjois-Kaukasian kansat sekä myös kasakat. Paria viikkoa myöhemmin julistautuivat itsenäisiksi myös transkaukasian valtiot Georgia, Azerbaidžan ja Armenia. Pohjois-Kaukasian liittovaltion pääministerinä toimi tšetšeeni, Groznyissä öljyllä vaurastunut eversti Abdulmadžid Tapa Tšermojev, ja ulkoministerinä turkinsukuisen kansan jäsen, kumykki Haidar Bammat. Turkki, Saksa ja Ranska ehtivät de facto tunnustaa uuden valtion.
Itsenäiseksi julistautuneen vuoristolaistasavallan murskasi valkoisen venäläisen kenraalin Denikinin armeija, mutta syyskuussa 1919 sen sijaan syntyi šeikki Uzun Hadžin johtama selvästi uskonnollisempi ”Pohjois-Kaukasian emiirikunta”, jonka puolestaan murskasi Trotskin Puna-armeija helmikuussa 1920. Turkki tuki pyrkimyksiä yhdistää pieniä itsenäiseksi julistettuja yrityksiä, kuten Terekin tasavaltaa ja Vuoristolaistasavaltaa Azerbaidžaniin. Myös Euroopan valtiot kannattivat laajemman Kaukasian kokonaisuuden muodostamista. Kaukasian maiden delegaatiot olivat edustettuina Pariisin konferensseissa (18.1.1919-21.1.1920), Lontoossa (helmi-maaliskuussa 1920) ja San Remossa (19.-26.4.1920).
Taistelut bolševikkien ja kaukasialaisten välillä jatkuivat tällä välin Dagestanissa, jossa Azerbaidžanista pohjoiseen marssinut Turkin armeija tuki dagestanilaisia. Joulukuussa 1918 Pohjois-Kaukasian hallitus vaihtui ja uusi Pšemaho Kotsevin hallitus teki sopimuksen valkoisen Venäjän ja kasakoiden kanssa. Valkoisten ylimielisyys ja töykeä käytös ei-venäläisiä kohtaan samoin kuin kieltäytyminen sitoutumasta kunnioittamaan mahdollisten liittolaisten itsenäisyyttä kostautui valkoisille venäläisille niin pohjoisessa, lännessä kuin Kaukasiassakin, lisäten bolševikkien kannatusta ei-venäläisten keskuudessa Ukrainassa, Krimillä ja Kaukasiassa. Bolševikit sentään lupailivat kansoille vapautta liittyä tai olla liittymättä heidän perustamaansa uuteen liittovaltioon, jos kohta lupausten katteesta ei ollut varmuutta.
Sir Halford Mackinder, geopoliitisen ajattelun uranuurtaja ja Britanian lähettiläs kenraali Denekinin muodostamassa Venäjän valkoisten valtiossa suositeli sitä, että britit pyrkisivät liittoon Kaukasuksen alueen bolshevikkeja vastustavien “reunavaltioiden” kanssa ja tukisivat samalla niiden itsenäistymistä. Tämä olisi tarkoittanut tuen lopettamista kenraali Denekinin pyrkimyksille rakentaa yhtenäinen Venäjä, jonka alaisuuteen kaukasuksen kansat kuuluisivat mukisematta. Tähän politiikan vaihtamiseen Lloyd Georgen hallitus ei ollut valmis, vaan se jatkoi Denikinin tukemista, eikä siis pitänyt kaukasialaisille antamiaan lupauksia heidän maidensa itsenäisyydestä. Britit kehottivat kaukasialaisia tukenmaan Denekinin valkoista hallitusta, jotta Venäjä “pelastettaisiin epäjärjestykseltä”. Denekinin valkoinen armeija taisteli ensin Kaukasuksen kansallismielisiä vastaan, kukisti heidät Tšetšeniassa kolmessa kuukaudessa. Tshetseeniassa bolshevikit jatkoivat heidän jälkeensä taistalua, kunnes heidän johtajansa tshetseeni Šeripov kaatui 11. syyskuuta 1919, vasta 22-vuotiaana.
Vuoristolaistasavaltaan kuulumattomien alueiden etniset ryhmät ja kansat yhtyivät Transkaukaasian demokraattiseksi federatiiviseksi tasavallaksi, johon nykyisistä valtioista kuuluivat Georgia, Armenia ja Aserbeitszhan sekä erillisen valtiosopimusjärjestelun kautta itsenäiseksi nykyään pyrkivä Abhaasia. Transkaukaasian alueen merkittävin poliitinen voima oli sosialismiin pyrkivä Georgian sosiaalidemokrattinen puolue, jonka jäsenet kuuluivat Venäjän menshevikki-sosiaalidemokraattihin. Transkaukasian liittotasavallan hajottua vuonna 1918 syntyivät Georgian menshevikkien (sosiaali)demokraattinen tasavalta sekä Armenian ja Aserbeitzhanin tasavallat. Armenian rajat Yhdysvaltojen presidentti Wodrow Wilson oli innokas takaamaan 1920-luvun kansallisen itsemääräämisoikeuden politiikan hengessä.
Kiihkokansallisesti värittyneet Georgian sosialistit ajautuivat sisällissotaan maassaan. Heidän ei onnnistunut pitää Trans-Kaukasiaa hallussaan voimakeinoin, joten Armenia ja Aserbeitdzhan itsenäisyivät koko Transkaukaasian käsittäneestä valtiosta. Myös Abhaasit irrottautuivat kyseisestä yhtenäisvaltiosta.
Osmannin valtakunnan raunoille syntyneessä Turkin tasavallassa murhattiin 1,5 miljoonaa armenialaista kansanmurhassa. Yhdysvaltojen presidentti, kuuluisa kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaja, Wodrow Wilson kiirehti turvaamaan Armenian rajat, mutta Kemal Ataturkin johtama Turkki ja Neuvosto-Venäjä estivät lopulta Armenian itsenäistymisen. Georgiassa kansalliset ja etniset vähemmistöt, osseetit ja abhaasit, nousivat alueillaan kapinaan kansallisen sosialistisen Georgiaan keskusvaltaa vastaan. Pohjois-Kaukaasian vuoristolaistasavalta oli joutunut keisarillisen Venäjän valkoisten hyökkäyksen kohteeksi ja jakautunut sufilaismystiikan motivoimaan Emiirikuntaan ja Terekin neuvostotasavaltaan, joka liittoutui Neuvosto-Venäjän kanssa.
1100-luvulla Osmannin valtakunnan ja muiden muslimivaltioiden hyökättyä Kaukasukselle Georgian kuningaskunnat yhdistyivät torjumaan hyökkäystä. Niiden liittolaisina olivat noin 4. jaa. Kaukasukselle saapuneet oseetit (eli alaanit), joiden ruhtinaiden kanssa Georgian kuninkaat olivat avioliittosuhteissa. 1100-luvun lopulla kuningatar Tamarin (hallitsi vuosina 1184—1207) aikana, joka oli äidin puolelta osseetti ja avioliitossa osseettiruhtinas David Soslanin kanssa, tämän kuningattaren puolison johtama Georgian armeija, jossa oli mukana osseetteja, voitti turkkilaiset. Osseettien sitoutuminen kristinuskon puolustamiseen oli tehnyt heistä Georgialaisten ja myöhemmin venäläisten liittolaisia sodissa muslimeja vastaan. Osseetit olivat selvästi jo 1100-luvulla osa Georgian kuningaskuntaa, joka oli tuolloin yhtenäinen ja itsenäinen eikä, kuten tavallista, Armenian ja Persian alaisuudessa tai hajonneena useaksi kuningaskunnaksi.
Bolshevikit Pohjois-Kaukasuksella
Neuvosto-Venäjä oli Wladimir U. Leninin ja ennen muuta Lev Trotskin johtama maailmanvallankumoukseen sitoutunut ja liittovaltioon pyrkinyt valtio. Venäjän imperiumin myöhempänä elvyttäjänä kunnostautuneella Josef Stalinilla ei ollut vaikutusta Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Jälkimmäisen poliitikon linjan vastaisesti entisen Keisari-Venäjän etnisten vähemmistökansoja houkuteltiin kannattamaan bolshevistisesti tulkittua marxismia. Tässä yhteydessä ilman omia kirjakieliä ja omakielistä lukutaitoa vailla olleille kansoille ja etnisille ryhmille bolshevikit loivat 1920-luvun kuluessa oma kansallisen kielen ja oman kulttuurin. Osseettia, jolla oli jo entuudestaan 1800-luvulta kyrillisesti kirjoitettu kieli, kirjoitettiin 1920-luvulla latinalaisin kirjaimin. Tämä päti muihinkin Neuvosto-Venäjän vähemmistökieliin, koska bolshevikkien silloinen linja oli Trotskin ja muiden internationalistien puolustama. Vielä ei harjoitettu Josef Stalinin “sosialismi yhdessä massa”-politiikkaa, joka sisälsi kyrillisten kirjaimien palauttamisen.
Neuvostoimperialismiin liittyi ajatus, että valtakunnan itäslaavilaiset kansallisuudet, joiden hierarkiassa isovenäläiset olivat keskeisimmät ja “vähävenäiset” ukrainalaiset ja valkovenäläiset vähäarvoisemmat, pitäisivät herrakansana koossa monia muita kansallisuuksia ja etnisiä ryhmiä. Stalinistisen kansallisbolshevismin mukaan vähemmistöille ei haluttu antaa ainakaan pitkälle menevää autonomiaa. Pohjoiskaukasialaisten kansallisia pyrkimyksiä tuettiin vielä Leninin ja Trotsin “punaisen keisarikunnan” aikana, mutta Stalinin kansallisbolshevismin hegessä ainakin puolimiljoonaa pohjois-kaukasialaista siirrettiin Siperiaan.
Georgian tapahtumat ja sen valtiollisen hajoamisen todellinen uhka
Seuratessamme Georgian tapahtumia (jotka muistuttavat Tsekkoslovakian tapausta Venäjän toimiessa Natsi-Saksan tavoin ja abhaasien, osseettien ja muiden etsnisten vähemmistöjen toimiessa slovakkien ja saksalaisten tavoin) meiltä ei helposti jää huomaamatta tiettyjä yhtäläisyyksiä Tshekkoslovakien ja Georgian välillä. Georgia muistuttaa Itävallan imperiumin Unkarin muodostamaa puoliskoa, koska maassa asuvat vähemmistökansat ovat enemmistöasemassa tietyillä alueilla, jotka mainitaan edellä (George Hewitt). Slovakit oli alistettu Unkarin kuninkaalle. Georgiassa tsherkessinsukuiset (abhaasit), osseetit ja muut vähemmistöt olivat alistettu georgialaisvaltaan ja -terroriin Neuvostoliitossa, jossa Venäjän federaatiossa vastaavasti vähemmistöryhmät olivat venäläisille alistettu. Vähemmistöryhmiä georgialaistettiin Georgiassa juuri samoin kuin niitä venäläistettiin Venäjän federaatiossa. Georgian virhe on yhä vielä siinä, että se suosii etnisesti georgialaista väestöä. Tämä virhe tai paremminkin vääryys on lisättävä tähän mennessä mainittuihin, joita oli mm. se, ettei yleisiä ihmis- tai kansalaisoikeuksia ole turvattu Georgian kaikille kansalaisille.
Siinäkin tapauksessa, ettei Venäjä käyttäisi hyväkseen tilannetta, väestöryhmien ristiriidat saattaisivat johtaa valtion hajoamiseen siten kuin Tsekkoslovakia lopulta hajosi. Juuri Tsekkoslovakian tai Georgian tapaisten maiden kohtalo riippuu ratkaisevasti siitä, kuinka etniset vähemmistöt saadaan samastumaan valtioon. Kaukasuksella on monin verroin enemmän kansallisuuksia kuin Tsekkoslovakiassa oli, kun jälkimmäisessä oli vain kaksi pääkansallisuutta ja saksalaiset. Intian tapauksessa hinduismi ja islam olivat suurimmat vedenjakajat toisiinsa nähden. Intiaa voidaan pitää toisena esimerkkinä itsenäistyneestä valtiosta, joka hajosi Intiaan ja Pakistaniin heti saatuaan itsenäisyyden.
Terveisin Timo Andersson
Otsikon vaatimukset esitettiin tämän vuoden (2010) YK:n ihmisoikeuksien päivänä 10. 12. 2010 Kiinan suurlähestystön edessä. Kiinan hallitukselle tulisi vihdoinkin saada perille se viesti, että kansainvälinen avautuminen edellyttää myös myös avointa yhteiskuntaa Kiinaan. Ellei Kiina ole halukas toteuttamaan myös yhteiskunnassaan avoimmutta, niin kuinka voimme pitkällä tähtäimellä olla missään tekemisissä Kiinan kanssa?
