Tiedepoliittinen keskustelu aiheesta: ETENEEKÖ YHDENVERTAISUUS JA SUKUPUOLTEN TASA-ARVO YLIOPISTOISSA?

Helsingin tutkijanaiset järjesti yhdessä Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen oppiaineen kanssa 13.3.2024 keskustelutilaisuuden yhdenvertaisuudesta ja sukupuolten tasa-arvosta yliopistomaailmassa. Puheenjohtaja Eija Tuominen ja professori Marjut Jyrkinen avasivat tilaisuuden nostamalla esiin muun muassa muutamia numeroita. Esimerkiksi professorikunta on edelleen miesvoittoista, vaikka muutosta tasaisempaan sukupuolijakoon on tapahtunut.

Helsingin yliopiston päärakennuksen vastaremontoiduissa tiloissa teologisen tiedekuntasali oli täynnä osanottajia. Keskustelijoiksi olivat lupautuneet professori Liisa Husu, jolla on vuosikymmenten vankka kokemus aihepiiristä, Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblom, Suomen Akatemiasta johtaja Katja Majamaa ja johtava tiedeasiantuntija Milja Saari sekä opetusneuvos Saara Vihko opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Viimeksi mainittu joutui viime hetkellä perumaan tulonsa, mutta hän toimitti ystävällisesti materiaalinsa meille tutustuttavaksi.

Liisa Husu nosti esiin OKMn teettämän selvityksen KOTAMOn tuloksia ja suosituksia. Täältä löytyy lisätietoa selvityksestä. Osanottajien toiveena on, että suositukset otetaan vakavasti ja niihin pyritään reagoimaan käytännön toimissa jatkuvasti. Tässä esimerkki ensimmäisestä suosituksesta, jonka toteutus lienee tällä hetkellä epävarma:

Suositus 1: Opetus- ja kulttuuriministeriö kutsuu koolle ja rahoittaa korkeakoulukentän tasa-arvotyötä tukevan itsenäisen, poikkihallinnollisen yhteistyöryhmän

Katja Majamaa ja Milja Saari toivat esiin useita konkreettisia tapoja, joilla sukupuolten välistä tasa-arvoa pyritään edistämään esimerkiksi tutkimushankkeiden ohjeistuksen ja periaatteiden avulla. Käytännössä tällä on ollut valtava vaikutus. Useat alat, jotka ovat perinteisesti olleet hyvin “yksisukupuolisia” ovat alkaneet ottaa monipuolisemman otteen todesta. Miljan ja Katjan esittämät kalvot löytyvät täältä SA.

Keskustelussa nousi esiin, että Suomen Akatemia tilastoi jatkuvasti erittäin hyvin monia tasa-arvoon ja sukupuoleen liittyviä seikkoja, tässä voidaan tosin edelleen tulla monipuolisemmiksi. Itse ajattelin, että on upeaa että meillä on erittäin asiantuntevia henkilöitä töissä Suomen Akatemiassa ja heille tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyvät asiat eivät ole välttämättömyyksiä, vaan pikemminkin itsestään selvyyksiä. Tämä ei ole tila kaikilla hallinnon aloilla.

Rehtori Sari Lindblom kertoi miten hän on entisestään pyrkinyt vahvistamaan ammattimaista ja läpinäkyvää johtamista Helsingin yliopistossa. Tiedolla johtaminen oli yksi keskeisistä periaatteista. Monella osanottajalla oli mielessä vielä kriittisiä kohtia, joihin ei päästä käsiksi esimerkiksi professorien palkkaamisessa. Rekrytointiryhmien valinta sekä dekaanin rooli on tasapuolisen rekrytoinnin kannalta äärettömän tärkeää. Muistan jonkun rehtorin sanoneen, että dekaanin tärkeimmät kolme tehtävää ovat rekrytointi, rekrytointi ja rekrytointi. Ajatuksena oli, että kullakin dekaanilla on parhaiten tietämys ja visio siitä, mihin suuntaan tiedekuntaa tulisi kehittää. Valmisteluasiakirjat ovat nykyään korkealaatuisia ja monipuolisia, rehtori totesi.

Osanottajilla olisi ollut kysymyksiä Saara Vihkolle, ehkä saamme hänet toiseen tilaisuuteen mukaan. Tässä kuitenkin Saaran kalvot, joista löytyy perustietoja ja -periaatteita opetus- ja kulttuuriministeriön linjoista. OKM_Vihko

Keskustelussa muistutettiin yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon olevan paljon muutakin kuin sukupuolten välinen asia. KOTAMO-hankkeessa otettiin vahvasti huomioon myös muun muassa ulkomaalaistaustaisten tutkijoiden asema ja urakehitys. Itse olin mukana parissa workshopissa KOTAMO-hankkeeseen liittyen ja mieleeni jäi Suomeen muuttaneen tutkijan toive: puhukaa meille suomea, jotta saamme kielen paremmin haltuumme ja sen myötä urakehitys paranee.

Keskustelussa nousi esiin myös yksinkertaiselta kuulostavat käytännön asiat. Seksuaalinen häirintä ei suinkaan ole suitsittua, vaan sitä esiintyy yhä. Yksinkertainen anonyymi ilmoituskanava olisi tarpeen yliopistoissa, nyt ne joita häiritään jättävät ilmoitukset usein tekemättä. Syynä on usein haavoittuva asema, esimerkiksi pitkäaikainen pätkätyöläisyys. Toinen tärkeä teema joka pilkahti keskustelussa on opiskelijoiden rooli tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyössä. Jälkipuinnissa pilkahti esiin tärkeä seikka: he ovat tulevaisuuden päättäjiä ja opettajien työn yksi tärkeimmistä tehtävistä on pitää huoli, että opiskelijoista kasvaa eettisesti ja kriittisesti korkeatasoisia ajattelijoita ja toimijoita. Helsingin ylipiston opettajien akatemiaan on juuri perustettu tasa-arvo ja yhdenvertaisuus työryhmä. Yksi sen tavoite on pitää tätä seikkaa esillä opetuksen ja oppimisen yhteyksissä.

Itselleni jäi päällimmäiseksi mieleen seuraavat asiat:

KOTAMO-hankkeen suositusten seuranta ja toteutuminen ovat tärkeitä, opetus- ja kulttuuriministeriö, korkeakoulut ja tutkimusrahoittajat ovat avainpaikoilla. Jokainen voi eri yhteyksissä pyrkiä pitämään tästä huolen. Tässä vielä tiivistetysti suositukset: KOTAMO suositukset

Toiseksi nousi esiin itsestään selvältä kuulostava ajatus, että yliopistossa olisi vallalla ammattimainen ote — on sitten kyse opetuksesta tai tutkimuksesta. Tämä liittyy johtamiseen ja yleensä ihmisten kohtaamiseen. On yksinkertaisesti epäammattimaista esimerkiksi käyttää asemaansa väärin ja ahdistella verbaalisesti tai fyysisesti opiskelijoita tai hierarkiassa alemmalla tasolla olevia työntekijöitä. Sama koskee toki vertaisiakin.

Kolmas seikka liittyy kommunikaatioon hyvin laajassa merkityksessä. Kommunikaation selkeys, saavutettavuus, monipuolisuus, erilaisten kommunikaatioväylien kehittäminen ovat elintärkeitä toimivalle yhteisölle. Tähän liittyy myös tavoite mahdollisimman toimivasta ja läpinäkyvästä johtamisesta.

Lopuksi tekee mieli muistuttaa, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pinta on vielä erittäin ohut ja se kuluu nopeasti pois. Näistä asioista huolenpitäminen vaatii jatkuvaa seurantaa ja valppautta.

Yhdenvertaisuusblogi: Tunteita katsomossa

Se toinen helsinkiläinen jääkiekkojoukkue on luonut nahkansa, ja olen tehnyt toistaiseksi yksittäisluonteisen paluun katsomoon parin vuosikymmenen melkein täydellisen tauon jälkeen. Fiilikset ovat ristiriitaiset: en ole kokenut missään katsomossa sellaista hurmosta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin kausikorttivuosinani 90-luvulla, toisaalta jääkiekon ja lajikulttuurissa on ikäviä piirteitä, joista tällä hetkellä keskustellaan monilla kanavilla, eikä sarjajärjestelmän urheilullisuuskaan ole mielestäni vakuuttavimmasta päästä. Pitäisikö unohtaako rasittavat arvopohdinnat, ja koettaa heittäytyä taas faniuden vietäväksi?

Faniaikoina koin katsomon eräänlaisena leikkikehänä, jossa voi vihata, ihailla ja pettyä täysillä, mutta turvallisissa rajoissa- kunhan ne rajat muistetaan. Syksyn mittaan on puhuttanut muun muassa tapaus, jossa pelaaja solvasi toista pelaajaa käyttäen kirosanan ja seksuaalivähemmistöä kuvaavan sanan yhdistelmää haukkumistarkoituksessa, ja sai tuomarilta rangaistuksen syrjivästä käytöksestä. Mitä päässäni tapahtuu, jos kuulen esimeriksi oman joukkueen fanikatsomon huutavan vastustajan pelaajalle ’hame päälle’, ’ämmä’ tai ’neiti’? Ovatko huutajat sitten enää omaa väkeä? Tulisiko tällaisesta pelaajalle rangaistus? Entä kun joltakulta vaaditaan ’äijämäistä’ peliä? Entä jos käytöksen väitetään olevan ’akkamaista’?

Musiikkimaun laajentamispyrkimyksissä päädyin keikalle, jossa soittajat näyttivät ilmeettömiltä, yrmeiltä elleivät peräti vihamielisiltä. Keskittyivätkö he musiikin tuottamiseen vai ovatko ilmeet harkittu valinta, teatteria, jolla pyritään samaan yleisö tietyn tunnelman valtaan? Keskimäärin ihmiset tuntevat olonsa epämukaviksi ollessaan tekemisissään ilmeettömien kuulijoiden tai keskustelukumppanien kanssa, tätä käytetään muun muassa psykologisissa testeissä stressin tuottamiseen. Kokemukseni mukaan ilmeettömät kasvot ovat epämukavammat kuin naamiot. Mietin vaikuttaako muusikkojen sukupuoli siihen, miten eleet ja ilmeet koen: ovatko yrmeät miesoletetut yrmeitä naisoletettuja epämukavampia tai vaikuttavampia vai onko päinvastoin?  Ensireaktioni oli, että miksi maksan siitä, että katselen tylyn näköisiä, mielestäni itsetietoisuutta huokuvia ihmisyksilöitä, kyllä niitä piisaa ihmeteltäväksi ilmaiseksikin. Sitten tajusin, mitä olin mennyt keikalle tekemään: vihaamaan kaikkea sitä mitä ilmeet – tai niiden puute – minussa herättää.  Välillä suljin silmät annostellakseni vihan määrää, äänimaailmanhan kuulin silti. Keikan loputtua olin hämmentynyt: edustavatko nämä muusikot sellaista ihmiskäsitystä, jota en halua kannattaa, jossa tylyys lisää uskottavuutta, vai onko tämä ollut jonkinlainen terapeuttinen istunto, jossa he taitavasti sytyttivät vihan, jonka sain antaa palaa heidän luomassaan leikkikehässä.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

The equality blog: Feelings in the audience

That ‘other’ ice-hockey team from Helsinki has shed its skin, and so far, I have made a one-off return to the stands after a couple of decades of nearly complete absence. I have mixed feelings: I’ve never experienced the same exultation and feeling of belonging in an audience as I did in my season-ticket years in the ‘90s, but on the other hand, there are some disagreeable features in ice hockey and its culture, which are discussed in many channels at the moment, nor do I think the fairness of the Finnish league system is very convincing. Should I forget these suspicions about values, and just throw myself to the fandom again?

As a fan, I saw the stands as a sort of playpen, where you could hate, admire, and feel disappointed to the bottom of your soul, within safe limits – as long as no one forgot those limits.  This autumn, a case has been discussed where a player combined a swear word with a word describing a person from a sexual minority in order to insult another player, and received a penalty from the referee for discriminating behaviour. What happens in my head if I hear the fans of my team shouting at a player in the other team, ‘put on a dress,’ ‘bitch,’ or ‘missus,’ for example? Are the shouters still ‘my people’? Would a player be penalised for this? How about if someone is told to ‘play like a man’? Or if they’re told they play like an old woman?

In my attempts to extend my musical tastes I ended up at a gig where the players looked expressionless, surly, even borderline aggressive. Were they concentrating on creating music or were their expressions a deliberate choice an act to put the audience in a certain mood? In general, people feel uncomfortable if they are dealing with expressionless listeners or conversation partners, this is used in psychological tests to induce stress, for example. In my experience, expressionless faces are more disturbing than masks. I wondered if the gender of the musicians affected how I feel about their gestures and faces; are surly men more disturbing or impressive than surly women, or vice versa?  My first reaction was to wonder why I should pay for watching harsh-looking individuals who seemed to me to exude self-importance, I get enough of those for free. Then I realised what I had gone to the gig for: to hate everything that the expressions – or the lack them – raise in me.  Sometimes I closed my eyes to ration the amount of hatred, of  course I could still hear the music. After the end of the gig, I was confused: do these musicians represent an idea of humankind that I do not want to embrace, where harshness improves credibility, or was this some kind of therapeutic session where they cleverly lighted my hatred, which I could safely let burn in the playpen they had created?

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Tulos tai ulos?

Eräskin työryhmä on rankingissa sijalla 28 ja häviää suorana kisana pidettävissä olevalla mittarilla toiselle työryhmälle, joka on samassa rankingissa sijalla 11. Edessä kangastaa mahdollisuus, että ensin mainittu ryhmä ei sijoitu 24 parhaan joukkoon, jota perustellusta syystä pidetään maagisena onnistumisen rajana. Onko tämä tuloksen tekemistä, vai pitäisikö ryhmänjohtajalle ja mahdollisesti osalle ryhmäläisistä sanoa ’ulos’? Kuinka suurta osaa työryhmän jäsenistä motivoi se, jos onnistumisena pidetään vain voittoja selvästi korkeammalla tasolla olevista kilpakumppaneista? Miten tavoitteet pitäisi asettaa, jotta saataisiin mahdollisimman hedelmällinen suhde onnistumiskokemusten ja vielä paremman tuloksen tavoittelun välille?

Osa porukasta kokee, että vaikka heidät on valittu ryhmään, he eivät ehkä oikeasti kuulu joukkoon, koska sen korostetaan olevan alansa huipulla. Tämä johtuu siitä, että he kokevat olevansa aika tavallisia puurtajia, eivät mitään huippulahjakkuuksia tai neroja. He eivät kuitenkaan kehtaa tätä tunnustaa, koska se vain pahentaisi asiaa, kun ilmenisi että heidän asenteensakaan ei ole riittävän voitontahtoinen. Ryhmäkokouksissa heitä vaivaa huonommuuden tunne, ja he kokevat, että ahdistuksesta seuraa jonkinlaista kyvyttömyyttä ajatella ja ilmaista itseään selkeästi. Koskaan ei selviä, kuinka suuri osa ryhmästä kokee näin. Osa jäsenistä lähtee ryhmästä omasta tahdostaan. Menetettiinkö siinä tulevaisuuden toivoja, vai päästiinkö eroon niistä, joilla ei ole mitään merkittävää annettavaa tällä alalla?

Onko tason pitäminen tulosta, vai pitääkö tähdätä koko ajan ylemmäs? Onko tasaisesti tulosta tekevän ryhmän johtaja menettänyt uusiutumiskykynsä, onko ryhmä ainakin joissakin suhteissa kaavoihinsa kangistunut, vaikka sen jäsenet vaihtuvatkin? Onko johtaja vain yksinkertaisesti johtanut tällaista ryhmää liian kauan, olisiko hänet syytä vaihtaa ihan vain vaihtamisen vuoksi? Maailma muuttuu, ja alan tuulet sen mukana, ehkä vanha koira ei voi oppia johtamaan voittoon uusilla keinoilla? Onko johtaja itse leipääntynyt ratkaisemaan samanlaisia johtamisen ongelmia yhä uusien ja uusien kohorttien kohdalla?

Onko reilua vai jalustalle nostamista, jos johtajan annetaan jäädä lepäämään laakereilleen, menneiden voittojen tähden, vaikka tulos on nykyään vain hyvää keskitasoa? Jos hänen on siirryttävä sivuun, mikä olisi hänelle sopiva tehtävä tämän jälkeen? Missä hänen kokemustaan ja osaamistaan voitaisiin käyttää mielekkäällä tavalla hyväksi? Miten häntä pitäisi arvottaa?

Tämä blogi on täynnä kysymyksiä, joihin en osaa vastata edes Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen ja sen päävalmentajan kohdalla, joista yllä puhutaan. Jalkapallossa sentään on aika helposti määriteltävissä, mikä on voitto, ja uskon, että sen alan rankinglistat melko hyvin kuvaavat todennäköisyyttä saavuttaa näitä voittoja. Akateemisen maailman osalta asia on vielä paljon monimutkaisempi – ja toki vastaukset voivat olla erilaisia.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

The equality blog: get a result or a sack?

One team that ranks at 28 loses in a more or less fair direct competition to another team ranking 11 on the same list. This means that there is high a chance the first team will not end up among the 24 best, which is justifiably considered the magical limit for success . Does this constitute failure, should the team leader and maybe some of the members be sacked? How many of the team members feel motivated if only winning over competitors at a considerably higher level is considered a success? How should the team set their goals to reach the most fruitful relationship between feelings of success and striving for even better results?

Some of the team members, although selected by the team leader, feel that they do not really belong there, since the team boasts to be at top of its field. They consider themselves ordinary plodders, not top talents or geniuses. However, they don’t have the nerve to confess this, since it would only make things worse, as it would reveal that even their attitudes aren’t competitive enough. At team meetings, they suffer from a feeling of inferiority, and they feel that related anxiety causes a kind of inability to think or express themselves clearly. It never becomes clear how many in the team feel like this. Some of the members leave the team voluntarily. Did we lose some future stars or did we get rid of the ones who would not have had anything special to give in this field anyway?

Is it a good result to maintain a certain level, or should we always aim higher? Has the leader of a team consistently producing results lost their ability to renew themself, has the team become stale in some way, despite the members gradually changing? Has the leader simply led the team for too long, should the leader be changed just for the sake of change? The world is changing and so are the trends in our field, maybe an old dog cannot learn to lead us into success requiring new tricks? Has the leader lost motivation while trying to solve the same problems of management repeatedly?

Is it fair or is it idolatry if we let the leader rest on their laurels because of past successes, even though the results only reach a fair to middling level these days? If they have to move aside, what would be a suitable post for them now? Can their experience and skills still be used in a sensible way somewhere? How should they be valued?

This blog is full of questions that I cannot answer, even when it comes to the head coach of the Finnish national men’s football team, whom I was referring to above. It is quite easy to define what constitutes a win in football, and I think their ranking lists are pretty accurate in predicting which team will win. For academia, it is much more complicated – and the answers may be different.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuusblogi: Kanssaihmisen univormussa?

Vaikka jo uskoin, ettei niin tapahdu koskaan, tuli päivä, jolloin kävelen juhlissa tuntemattomien miesolettujen kollegojen rinkiä kohti. Rinki avautuu ja minut otetaan mukaan aivan kuin olisin yksi heistä. Minulta kysellään todellisen työnkuvani kannalta relevantteja kuulumisia, ja jaetaan siihen liittyviä harmeja. Minulta ei kysellä kenen sihteeri tai opiskelija olen. Ei kysellä, missä on joku minua vanhempi kollega, jonka kanssa he ilmeisesti mieluummin seurustelisivat.

Osa mukaan otetuksi tulemisen tunteesta voi olla sitä, että koean asiat eri tavalla kuin tavallisesti: päälläni oleva frakki auttaa minua siirtymään rooliin, jossa on helpompi luovia jutustelemassa tuntemattomien kanssa. Minulla on takanani pitkä taival toiseuden kokemuksia, joten uskon, että osaksi kyse on kuitenkin siitä, että kun näytän yhdeltä heistä, hekin kokevat minut yhdeksi heistä. Voimme jakaa pukukoodiin liittyviä pulmia ja ratkaisuja sekä auttaa asusteiden korjailussa. Seuraavana päivä kohtaan yhden heistä sattumalta pesulassa, toisissa vaatteissa, mutta vielä pukukoodin yhdistäminä samalla asialla, vertaisina.

Kuuntelin Yle Areenan Nylon Suomi -ääniohjelmasarjan [https://areena.yle.fi/podcastit/1-62695930]. Maija Vilkkumaa puhuu sarjan toisessa jaksossa miesoletetuista esikuvista. Hän kertoo, että pystyi näkemään itsensä laulajan paikalla sukupuolierosta huolimatta  ja koki musiikin puhuvan hänestä. Vilkkumaa puhuu myös ulkopuolisuuden tunteesta, joka kuitenkin vaivaa naisia vielä nykyäänkin rock-kuvioissa. Ohjelmassa kerrottiin omalta kannaltani kiinnostavan asia: Rockissa on  Vilkkumaan kokemuksen mukaan erityisen miehisiä alueita kuten laukkakompin sekä hirviö ja soturi-tematiikan Iron Maidenin ympärille luoma kehä, jonne Vilkkumaan kokemuksen mukaan ei nainen pääse.

Jäin miettimään: olenko sisällä Iron Maiden -heimossa vai koenko vain olevani? Jos olen, mikä sen teki mahdolliseksi? Luultavasti ainakin varhaisteini-ikä, jona maidenismini sai alkunsa. Ehkä siinä ajassa ja iässä en vielä ymmärtänyt mihin voin kuulua ja mihin en. Ovat lopulliset vastaukset näihin kysymyksiin sitten mitä tahansa, kun puen päälleni paidan, jossa lukee yleensä punaisella tutulla fontilla bändin nimi, koen olevani osa heimoa. Voin pyytää toista heimolaista pitämään paikkaa tai vahtimaan kamoja. Voin naisoletettuna jutella tuntemattomille, vaikka vieraan kaupungin yössä. Jalkavaivaista tai pienten lasten kanssa keikalle tulevaa jelpitään. Maiden-paitaan sonnustautuneena on helpompi unohtaa ikä, sukupuoli ja muut riesat, puolin ja toisin.

Dresdenin sotamuseossa pohdin univormujen symboliikkaa ja tarpeellisuutta. Me vastaan muut? Kuka on ylempi, kuka alempi? Kuka kuuluu joukkoon enemmän ja kuka vähemmän? Koulupukuja on perusteltu yhdenvertaisuudella, mutta toisaalta niiden koetaan rajoittavan yksilönvapautta. Univormuja vastaan kapinoidaan erilaisilla kekseliäillä sääntöjen kiertämisillä. Urheilutapahtumissa tuttujakaan seurakavereita ei tunnista, mikäli heillä ei ole oman seuran kamppeita.

Mitkä ovat ne aineettomat univormut, pienet merkit, joista luemme, kuka on samanhenkinen ja kuka ei? Osaammeko olla avoimia ja päästää piiriin kaikki, jotka sinne kuuluisivat ja haluaisivat, vai onko meillä turhia kategorisia suodattimia? Voisimmeko me kaikki aloittaa muiden tunnusmerkkien ohella kanssaihmisen univormun käyttämisen? Jotain joka viestisi meidän kaikkien olevan samassa veneessä, monenlaisista eroistamme huolimatta?

Hyvää ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta kasvattavaa kesää!

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

In the uniform of a fellow human being?

I hadn’t thought it could ever happen, but the day came when I walked towards a group of unknown male-looking colleagues at a party. The group opened and included me as if I was one of them. I was asked questions about things relevant to my job description and we commiserated about work problems. No one asked me whose secretary or student I was. No one asked for a senior colleague, whom they’d have rather socialised with.

Partially, the feeling of being included may have been due to me experiencing things differently than usual; the tailcoat I was wearing helped me transfer to a role where it was easier to navigate a conversation with strangers. I have a long trail of outsider experiences behind me, so I think part of what happened is that since I looked like one of them, they felt that I’m one of them. We could share problems with the dress code and help each other adjust our accessories. By chance, I met one of them again next day in the laundry, in other clothes, but we were still connected by the same dress code, making us equal.

I listened to the programme series Nylon Suomi on Yle Areena [https://areena.yle.fi/podcastit/1-62695930].In the second episode, Maija Vilkkumaa spoke about male role models. She said that she could see herself in the place of the singers in spite of their gender, and felt the music was about her. Vilkkumaa also spoke about the feeling of being an outsider, which still haunts women in rock music in present days. The programme described something interesting to me: In Vilkkumaa’s experience, there are especially masculine areas within rock music, like a galloping rhythm and monster and warrior themes, a wall built around, for example, Iron Maiden where women cannot enter.

I started to wonder if I was inside the Iron Maiden tribe or do I just feel like I am? If I am, what made it possible? Probably my early teens, which is when my Maidenism started. Maybe, at that time and age, I didn’t understand where I could belong and where I couldn’t. Whatever the answers to these questions, when I put on a shirt with the band’s name, usually in red and the familiar font, I feel a part of the tribe. I can ask another member of the tribe to keep my seat or watch my things. As a woman, I can talk to strangers, even in the middle of the night in a strange city. A person with a gammy leg or small children is helped at a gig. Wearing a Maiden shirt, it is easier to forget age, gender, and other nuisances all around.

At the war museum in Dresden, I was contemplating the symbolism and necessity of uniforms. Us against them? Who is higher, who lowlier? Who belongs more than another? Equality has been used as the argument for school uniforms, but on the other hand they are seen to limit individual freedom. The wearers rebel against uniforms by ingeniously circumventing the rules. At sporting events, I don’t even recognise familiar people from my club if they’re not wearing the club’s gear.

What are the immaterial uniforms, small signs that we interpret to know who is like-minded and who isn’t?Can we be open and include everyone who belongs and would like to be included, or do we have too many categorical filters? Could we all start to use the uniform of a fellow human being, in addition to our other badges? Something that would send the message that we are all in the same boat in spite of our many differences?

Have a good and inclusive summer!

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuusblogi: Maailma paremmaksi pienin liittolaisteoin

In English below

Liittolainen on henkilö, joka sitoutuu toimimaan syrjintää vastaan kuulumatta itse kyseistä syrjintää kohtaavaan ryhmään; kyse on tuen osoittamisesta ihmiselle tai ihmisryhmälle, joka on jossakin asiassa tai useista näkökulmista vähemmän etuoikeutettu kuin liittolainen itse. Katselin hiukan erilaisten liittolaiskampanjoiden materiaaleja netistä, enkä kokenut niitä omaan maailmankuvaani sopiviksi. Kampanjoissa peräänkuulutettiin täydellistä omistautumista ja sitoutumista liittolaisuuteen. Reippaana vaikka rekkojen alle sinun puolestasi? No, eihän sellaiseen moni uskalla lähteä, eikä edes tiedä, minkä rekan alle heittäytyminen auttaisi eniten.

Esa Saarisen ”lite bättre” filosofialla lähden meitä kaikkia kuitenkin liittolaisiksi kannustamaan. Pyydän kertomaan minulle arjen pikkuesimerkkejä siitä, miten sinua on tuettu, miten sinä olet tukenut tai millaista liittolaisuutta olet seurannut vierestä. Keräsin tähän alkuun omasta muistista ja lähipiiristä esimerkkejä liittolaisuudesta, jotta saan teidänkin aivonne raksuttamaan. Olen näissä omissa esimerkeissäni tunnistamattomuuden säilyttämiseksi kirjoittanut itseni tuettavan asemaan.

Olet ollut liittolaiseni  kun…

  • Sanoit ”hei, se sanoi ei”, kun keskusteluissa siitä, kuka jonkin homman tai vastuun voisi ottaa hoitaakseen, olin sanonut ei. Asia oli kaikunut kuuroille korville. Toisessa versiossa sanoit jälkeenpäin ”miten ne ei tajunnut, kun sä sanoit ihan selvästi ei”. Tämä vahvisti uskoani siihen, että minulla on oikeus sanoa ei, ja osaan puhua.
  • Kokouksessa, jossa olen ehdottanut ratkaisua, mihin kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota, olet toistanut sen ja sanonut ”kuten Hanna ehdotti” – etkä rivien välissä ominut ideaa omaksesi. Muunnelmassa olet palauttanut kokouksen käsittelemään ehdottamaani aihetta, kun muu osallistujajoukko on sen sivuuttanut.
  • Kun tapaamisessa alettiin ihmetellä, miksi en ole tehnyt tiettyä työtehtävää, muistutit, että eihän tätä työtä sovittukaan Hannan tehtäväksi.
  • Olet kannustanut minua neuvottelemaan palkkaani ylöspäin, kun olen saanut uusia vastuita tai kannuksia.
  • Olet luonnostellut puolestani ne lähes tabu-tasoiset vaikeat lauseet, joilla perustella hakemuksessa omaa osaamistani eli sitä, että olen huippututkija.
  • Sanoit ”mä voin opastaa miten tämä menee, ja voit aina kysyä multa lisää” kun pääsin ensimmäistä kertaa kustoksen roolin tai johonkin muuhun paljon perinteitä kantavaan vastuuseen.
  • Jätit ehdottamatta minua helpon nakkihomman tekijäksi, vaikka ajattelit, että se olisi helpoin tie, koska minä sen kuitenkin hoitaisin tunnollisesti.
  • Et katsonut muualle tai lähtenyt kiusaantuneena pois, kun aloin kaljalla ollessamme itkeä, koska vanhempi tieteenharjoittaja arvosteli tapaani olla olemassa ja väitti sen olevan uralleni vahingollista. Sinä jäit tuekseni ja vaihdoit kaljapaikkaa yhdessä kanssani.
  • Toimit pyynnöstäni suunnitelmani äänitorvena silloin, kun minusta tuntui, että naisoletetun ja nuoren henkilön tekemä ehdotus ei kanna, mutta sinun sanomanasi se voi johtaa toivottuun tulokseen.
  • Et olettanut, etten halua tai voi tehdä jotain sukupuoleni tai kulttuuritaustani vuoksi, vaan ehdotit rohkeasti ja lisäsit ”myös ei on ok vastaus”.
  • Jaoit kanssani jotain haavoittuvuudestasi: sanoit, että sinua jännittää tai sinä tunnet itsesi epävarmaksi.

Liekö nyt sitten kevättä rinnassa vai mikä minua riivaa, kun kiitollisuus kaikkia liittolaisia kohtaan täyttää sielun. Vielä kiitollisempi olen, kun sinä kommentoimalla tätä blogia tai lähettämällä minulle sähköpostia tai viestiä muuta kautta, kerrot lisää esimerkkejä kohtaamisistasi liittolaisteoista – niistä pienimmistäkin.

​​​​​​
Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


 

A better world with the help of allies

An ally is a person who is committed to opposing discrimination though not themselves a part of the group being discriminated against; it is about showing support for an individual or group with less privileges in one or many aspects than the ally themselves. I had a look at some material from various ally campaigns on the web, but I didn’t feel that they quite fit my world views. The campaigns called for total dedication and commitment to being an ally. Let us all throw ourselves under the wheels of a lorry for you? Well, there aren’t many who would have the courage to do that, and we don’t know which lorry casualty would help us the most.

Still, I would like to encourage all of us to become allies along the lines of Esa Saarinen’s philosophy ”lite bättre” (a little better). I’d like you to tell me about little everyday examples of how you have been supported, how you have supported others, or how you have seen someone being an ally to someone else. I collected some examples from my own memory and people around me to set the cogs of your brains rolling. In order to maintain anonymity, I have put myself into the role of being supported in my own examples.

You have been my ally when…

  • You said, ”hey, she said no”, after I’d said no when discussing who would be taking on a job or responsibility. It fell on deaf ears. In another version, you said afterwards ”how couldn’t they get it when you clearly said no”. This confirmed my belief that I have the right to say no, and that I can speak.
  • At a meeting where I suggested a solution that no one paid any attention to, you repeated it and said, ”as Hanna suggested” – so you did not act as if it was your idea. In another case, you have returned the meeting to the issue I suggested after the rest of the meeting had ignored it.
  • When others wondered why I hadn’t completed a certain task, you reminded them that it hadn’t been allocated to Hanna in the first place.
  • You have encouraged me to negotiate a pay rise when I’ve received new responsibilities or merits.
  • You have sketched out for me the almost taboo and difficult sentences that I can use to describe my own skills in applications, to say that I am a top researcher.
  • You said, ”I can show you how to do this, and you can always ask me for more help” when I had the role of custos for the first time, or other responsibilities, especially those that come with a lot of historical traditions.
  • You refrained from suggesting that I take on an easy routine job, though you thought that it would be the easiest solution, because I would carry it out conscientiously.
  • You did not look away or leave in embarrassment when I burst out crying when we went out for a beer, because a senior scientist had criticised my way of being and said it would harm my career. You stayed and supported me, and went to another bar with me.
  • When I asked you, you acted as my mouthpiece when I felt that a suggestion from a female and a young person would not fly, but if you said it, it would lead to the desired result.
  • You never assumed that I wouldn’t be able to do something because of my gender or cultural background, but you boldly suggested things while adding, ”it’s also OK to say no”.
  • You shared some of you vulnerability with me; you said you were nervous or you felt uncertain.

It may be spring taking over, but my gratitude towards all allies is filling my heart and soul. I’ll be even more grateful if you will comment on this blog or send me an email or message me with more examples of your experiences of being an ally – even the smallest deeds.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus blogi: Nainen ja fyysikko yhtä aikaa? – kiitos Madis!

In English below

Miespuolinen ystäväni, jonka yleensä tapaan lähinnä ulkoilmaolosuhteissa yhteisen harrastuksen tiimoilta, avasi tänä keväänä eräällä ravitsemusliikkeeseenkin suuntautuneella reissulla minulle oven usean kerran peräkkäin. Ensimmäisestä kerrasta vielä selvisin sekoilematta, ja muistin kai sanoa kiitoskin. Toisella ja kolmannella ovella häkellyin ja aloin kömpelöhtiä ja punastella, kun tajusin mitä tapahtuu. En minä ole tottunut tuollaiseen menoon. Kuvatun kaltainen kohteliaisuus on kahden kauppa. Homma menee hankalaksi toisellekin osapuolelle, jos minä en osaa omaa rooliani.

Tästä lähtivät sitten muistot laukkaamaan. Tullessani opiskelemaan fysiikkaa miesoletetut opiskelukaverini sanoittivat tilanteen ihan suoraan niin, että voin valita haluanko tulla kohdelluksi naisena tai fyysikkona. No, minä valitsin fyysikon kohtelun, minusta tuli wanna be hyvä jätkä. Valitettavan tyypillisesti kuplauduin fyysikoiden porukkaan, mistä seurasi se, että perinteiset kohteliasuuskuviot sulkeutuivat lähes kokonaan pois kokemuspiiristäni. Kaikesta huolimatta olen yhteiskunnan tuote, joten luopuminen palasta naiseutta oli surullista. Toisaalta oli hyvin kiusallista, kun erilaisista kulttuureista tulevat kollegat myöhemmin halusivat ostaa kaikki illan juomat, vain koska olen naisoletettu.

No mitä minä sitten oikein haluan? Tasa-arvoa tietysti, mutta eihän siihen kuulu miesten ovien availut naisille. Vai olisiko mahdotonta yhdistää tiettyjä vanhoja kohteliaisuuden muotoja uuteen parempaan maailmaan? Onko näillä vanhoilla tavoilla edes mitään arvoa? Olisiko paras ratkaisu, että kaikki availisivat ovia toisilleen useammin sukupuolesta riippumatta? Millaisen kombon olisin valinnut, jos tilaa olisi ollut enemmän? En vieläkään tiedä mitä oikeastaan haluan. Sen tiedän, että tasa-arvoa ei ole se, että monet naiset joutuvat päin näköä tilanteeseen, jossa heidän pitää valita vaihtoehtoisesti sosiaalisesti joko sukupuolen mukainen tai fyysikon rooli, mutta miesten ei. Tämä asetelma sopii laajemmin myös tieteentekijöihin ja tutkijoihin.

Tämän blogin omistankin niille ihmisille, jotka ovat tarjonneet välähdyksiä toisenlaisesta maailmasta. Siellä minunkaan ei olisi tarvinnut tehdä niin selkeää valintaa. Tänä keväänä vihitään filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi minulle itsenäisen tutkijanurani alkuvuosien tärkeä kollega. Hän ansaitsee yliopistomme kunniatohtorin arvon ennen kaikkea sen panoksen johdosta, joka hänellä oli minun tieteelliseen ajatteluuni ja metodivalikoimaani tutkimusryhmäni muodostumisen aikoina. Kun jouduin ristiriitaisten fiilisten myrskyyn ystäväni avatessa minulle taannoin ovia, mieleeni välähti opiskelun alkuaikojen lisäksi myös muistoja  siltä ajalta kun teimme tiivistä yhteistyötä tuoreen kunniatohtorin kanssa. Muistin, kuinka minua opetettiin ottamaan vastaan ’vanhanaikaiset’ kohteliaisuudet, kuten ovien avaaminen ja tuolin tarjoaminen. Tutkani mukaan tämä tehtiin tinkimättä siitä käsityksestä, että minä olen erittäin tolkullinen tieteellisenä yhteistyökumppanina.  Yhteistyömme vuosina opinkin hiukan tätä peliä pelaamaan, mutta osa on jo unohtunut, kuten nyt kävi ilmi. En enää aina rynninyt oville ja tietämättäni pakottanut kollegaa juoksemaan. Ymmärsin, että minun on istuuduttava, muuten kollegani seisoo maailman tappiin asti, ja minä jään ihmettelemään miksi. Naurakaa, jos haluatte, mutta jollain merkillisellä tavalla tunsin itseni välähdyksittäin hiukan kokonaisemmaksi, enemmän naiseksi ja fyysikoksi yhtä aikaa.

Sinulle Madis olen kiitollinen kaikesta, mitä olet minulle opettanut. Vastauksia vaikeisiin kysymyksiin ei vieläkään ole, mutta olet opastanut minua tiellä niitä etsimään.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


Woman and physicist at the same time? ­ – thanks, Madis!

A male friend of mine, whom I usually meet at our shared outdoor hobby, held the door open for me several times in a row during an outing that included a visit to a restaurant. I managed to handle the first time without confusion, and I think I even thanked him. At the second and third door I was getting flustered and clumsy and blushing as I realised what was happening. I’m not used to that sort of thing. This kind of politeness takes two. It turns difficult for the other side if I don’t know how to play my role.

This set my memories a-galloping. When I started studying physics, my male co-students dictated how it would be; I could choose to either be treated as a woman or a physicist. Well, I chose to be treated as a physicist, and became a wannabe good lad. Typically, and deplorably, I settled into a physicists’ bubble, which lead to traditional acts of politeness being almost completely shut out of the range of my experience. I am anyhow a product of this society, so it was sad to lose a part of my femininity. On the other hand, it was very embarrassing when some colleagues from other cultures later wanted to pay for all the drinks of an evening out, just because I’m a woman.

So what do I actually want? Equality, naturally, but that doesn’t include men opening doors for women, does it? Or would it be impossible to combine some old forms of politeness with a new and better world? Do these old traditions even have any value? Maybe it would be the best solution if everyone would open doors for everyone else, regardless of gender. Which combination would you have chosen with more room for choice? I still don’t know what I actually want. I do know that equality does not entail women having to face situations where they must choose between the role of their social gender or of a physicist, but men don’t. This setup also applies in a wider scientific and research context.

I want to dedicate this blog to the people who have offered me a glimpse of a different kind of world. In it, I am not forced to make such a clear-cut choice. This spring, a colleague, who was very important to me during the first years of my independent research career, will be promoted to honorary doctor at the Faculty of Philosophy. He deserves the degree of honorary doctor at our university, primarily for the input he had on my scientific thinking and method choices during the formation of my research group. As I was assailed by a storm of mixed feelings when my friend opened doors for me recently, memories of not only the first study years, but also of  the period of intensive collaboration with this brand new honorary doctor came to my mind. I was being taught to accept such ‘old-fashioned’ politeness as opened doors and offered seats. According to my radar, it happened without compromising my worth as a sensible scientific collaborator.  During our collaboration, I learned a little about this game, but I seem to have forgotten some of it. I stopped rushing towards the door, and unwittingly making my colleague run for it. I understood that I have to sit down, or my colleague will be standing there till the end of times, and I’ll be left wondering why. Laugh if you will, but in some strange way I occasionally felt a flash of wholeness, more like a woman and a physicist at the same time.

I am thankful to you Madis, for everything you taught me. I still don’t have the answers to the hard questions, but you have shown me ways to look for them.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Tasa-arvoa saunassa?

In English below

Suomi on kuuluisa saunakulttuuristaan. Haluamme esitellä sitä ulkomaisille vierailijoille, ja monet heistä haluavat ihan oma-aloitteisestikin tämän saunaelämyksen kokea.

Hiljattain BBC teki jutun siitä, kuinka Suomen Lontoon-suurlähetystö levittää saunan tasa-arvoistavaa ilosanomaa myös Britanniaan. Nimittäin saunominen kuulemma mahdollistaa rennot keskustelut, hierarkioiden unohtamisen ja tiiviiden verkostojen muodostamisen. Samassa jutussa korostetaan siveyden tiellä pysymistä, sillä miehet ja naiset saunovat erikseen, ja saunassa keho verhotaan pyyhkeeseen tai uimapukuun. No, tämä nyt ei kuulosta minusta kovin tasa-arvoiselta meiningiltä.

Olin opiskelijajäsenenä aikanaan ainoa naisoletettu tiedekunnan arviointiryhmässä. Ulkomaalaisten arvioitsijoiden vierailun viimeisenä iltana kokoonnuimme saunomaan ja samalla tekemään yhteenvetoa arvioinnista. Mitä minun oletettiin tekevän? Pysyvän keskustelujen ulkopuolella keittiön puolella yksin? Myöhemmin samantapainen tilanne toistui useaan kertaan erilaisissa workshopeissa, joissa olin ainoa tai lähes ainoa nainen – tosin näissä tilaisuuksissa pääsin useimmiten saunaan, mutta yksin. Kun naisia tuli ja jäi alalle enenevässä määrin, en enää ollut naisten saunassa yksin, mutta en verkostoitunut ammatillisesti vertaisteni saati ylempieni kanssa. Useimmiten vallasta ja siihen liittyvästä tiedosta on edelleen paljon suurempi osa miesten kuin naisten saunassa, siksi valtaan ja siihen liittyvään tietoonkin kiinni pääseminen on saunoville tulokasmiehille helpompaa kuin naisille.

Minun ratkaisuni varsinkin urani alkupuolella oli mennä miesten kanssa saunaan, koska se tapa sopi minulle. Saunominen ei aina sujunut ilman lieveilmiöitä, enkä missään tapauksessa pidä kohtuullisena sitä, että saunominen miesten kanssa olisi urakehityksen edellytys. Kaikille uimapuku päälle tai pyyhe ympärille, siinä olisi ratkaisu osaan ongelmista.

Pyhää suomalaista saunakokemusta ei kuitenkaan haluta pilata, saunassa kuuluu olla alasti, muuten se ei ole oikea saunakokemus! Keskusteluja on käyty siitä, että saunaan ei saa tulla uimapuvussa, jos muut haluavat olla alasti, koska se ei ole reilua. Se, että ei halua nähdä muita alasti, ei ollut mikään argumentti. Ehkä oli vielä ymmärrettävää, ettei halua tulla nähdyksi alasti. Minulla ei ole varaa puritaaniseen perinteiden vaalimiseen, koska sillä logiikalla en sukupuoleni takia kuuluisi koko yliopistolle. Minusta sauna on sauna myös uimapuvussa tai pyyhkeessä. Nykyään minulla on uimapuku, jota käytän vain saunassa, joten siitä ei haihdu uimahallin vedenpuhdistuskemikaalien jäämiä löylyhuoneen ilmaan – olen sentään jonkin sortin aerosolifyysikko.

Varsinkin yhä monikulttuurisemmassa työympäristössä on muistettava se, että sukupuoliakseli ei ole ollenkaan ainoa ongelma saunan ja yhdenvertaisuuden yhteensovittamisessa. Kaikki eivät halua saunaan edes uimapuvussa saman sukupuolen edustajien kesken. Jotkut eivät halua saunaan ollenkaan, eivät yksin tai kenenkään toisen kanssa. Saunassa voi alkaa esimerkiksi pyörryttämään.

Pitäisikö meidän sitten luopua työkuvioissa kulttuurimme kruununjalokivestä? Ei, mutta miettikää aina huolella missä sosiaalinen kanssakäyminen pääosin tapahtuu. Usein on järjestettävissä niin, että tapahtumapaikalla voivat vaivatta kohdata eri sukupuolet, saunojat ja saunomattomat. Kaljat ja muut virvokkeet takkahuoneeseen, ja vallanpitäjät viettämään aikaa pääasiassa sinne. Tutkimusalamme keskeisellä kenttämittausasemalla on rakennettu kahden saunarakennuksen väliin kota, jossa saunaillanvietot tapahtuvat. Kodasta halukkaat voivat piipahtaa löylyissä ja pesulla, mutta kaikki pääsevät tunnelmaan mukaan. Ratkaisuja löytyy, kun on hyviä tyyppejä suunnittelemassa ja päättämässä.

BBC News julkaisi suomalaista saunakulttuuria käsittelevän artikkelin 19.1.2023 Will the UK warm to Finland’s naked sauna diplomacy?

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


 

Equality in the sauna?

Finland is renowned for sauna traditions. We want to introduce sauna to our foreign guests, and many of them even take the initiative to discover the sauna experience.

Recently, the BBC had an item about how the Finnish embassy in London is spreading the word about the equalising effects of sauna to the UK. The claim is that sauna enables relaxed conversations, forgetting all hierarchies, and forming close-knit networks. The same report emphasises staying on the path of chastity as men and women  go to sauna separately, and you wear a towel or bathing suit in the sauna. Well, this doesn’t sound very equal to me.

In my time as a student, I was the only female member in the faculty assessment committee. On the last night of the visit of a group of foreign assessors we gathered for a sauna evening, and  the plan was to make a summary of the assessment process at the same time. What was I expected to do? To remain alone in the kitchen and outside the discussions? Later, the same kind of situation was repeated many times during various workshops where I was the only or nearly only woman – though in these cases I mostly had access to a sauna, as long as I bathed alone. As more and more women entered and stayed in the field, I wasn’t alone in the women’s sauna any longer, but I couldn’t network with my professional peers, not to mention my superiors. In most cases, a much larger part of power and knowledge related to  it is to be found in the men’s sauna rather than the women’s sauna, making it easier for male newcomers in the field to gain access to ‘the circles’.

My solution, especially in the early stages of my career, was to go to sauna with the men, as it was fine with me. This sometimes had its unwanted side effects, and I definitely don’t think women should be required to go to sauna with men in order to advance their careers. If everyone wore bathing suits or towels, it would solve part of the problem.

But we don’t want to destroy the holy Finnish sauna experience, you’re supposed to bathe naked, or it’s not the real sauna experience! It has been debated that people cannot wear a bathing suit in the sauna if the others want to be naked, because it’s unfair. Not wanting to see others naked has never become a talking point. Maybe it was more understandable that some people don’t want to be seen naked. I cannot afford to protect such traditions puritanically because that logic would shut me out of the whole academic world. To me, the sauna is the sauna, even with bathing suit or towel. These days, I have a bathing suit that I only use in the sauna, so it doesn’t emit traces of the water-purifying chemicals from the swimming pool into the sauna air – after all, I am some kind of aerosol physicist.

Especially in this increasingly multi-cultural work environment, we must keep in mind that the gender axis is not the only problem when combining sauna with  inclusivity. Not everyone wants to take a sauna, even with bathing suit and people of the same sex. Some people do not want to go to sauna  at all, not alone or with anyone else. They may get dizzy in the sauna, for example.

So, should we give up the crown jewel of our culture in the work environment?  No, but please consider carefully where the main socialising will happen. It is often possible to arrange the event area so that people can meet effortlessly, regardless of sex and sauna preferences. Put the beer and other refreshments in the lounge and make sure the powerful spend most of their time there. At a central measurement station of our field, we have two saunas with a kota, a campfire hut, in between, where the social time is spent. Those who want to take a sauna can slip away for a while, but everyone can take part in the main event. There are solutions to be found with good planning and wise decision-makers.

BBC News 19.1.2023: Will the UK warm to Finland’s naked sauna diplomacy?

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Suunnistetaan sanoilla

In English below

Vuoden ensimmäisinä päivinä huomasin, että marraskuussa käymäni kurssin perusteella minulle on kirjattu Suomen Suunnistusliiton järjestelmään toisen luokan ratamestarin pätevyys. Taas saan tuntea suorittamisen iloa! Tyytyväisyyteen sekoittuu kuitenkin hämmennystä: suunnistus on ollut pääasiallinen liikuntaharrastukseni kymmenvuotiaasta asti, toisin sanoen vuodesta 1980. Olen laatinut ratoja kuntorasteille jo teini-ikäisestä lähtien. Miten ihmeessä onkin päässyt käymään niin, että menin ratamestarikurssille vasta nyt? Olen melko koulutusmyönteinen, esimerkiksi nuoruuden poikaystävään liittyneen purjehdusharrastuksen tueksi kävin muun muassa navigaatiokurssit avomerilaivuriin asti.

Miten tämä ratamestarikoulutus on jäänyt käymättä? Taidanpa tietää ainakin osittaisen vastauksen. Terminä ratamestari kuulostaa vanhalta, arvovaltaiselta ja viisaalta MIEHELTÄ. Roolimallien puute ja tiedostamattomat ennakkoluulot ovat estäneet minua näkemästä itseäni mestarina – en ole päässyt edes siihen asti, että olisin ajatellut, ettei minusta ole ratamestariksi. Olen ollut sokea koko mahdollisuudelle. Luulisi, että minutkin on keitetty jo riittävän väkevässä liemessä murtamaan tällaisia muureja, mutta ilmeisesti mestarissa menee raja, laivuri on vielä ok.

Suunnistuskansa pitää lajiamme tasa-arvoisena ja niin pidän minäkin pääosin. Olen törmännyt vain pari kertaa koko suunnistusurani aikana naisia kommentoiviin ilmitörttöyksiin: ”Toivottavasti sattuu lähtöaika jonkun hyväpakaraisen naisen kanssa samaan aikaan, perässä juoksemisesta saa virtaa” ja ”Miksei meidän bussissa voi olla minun ilokseni ketään nuorta kovaa suunnistajanaista, joka olisi vielä hyvänköinen”.

Molemmilla kerroilla asialla olivat melko ikääntyneet miesoletetut. Jäin harmittelemaan, miksi en koettanut selittää näille hahmoille, että nuo jutut kannattaisi pitää mahassaan. Osaatko sinä sen sanoittaa?

Selkeitä kummallisuuksiakin löytyy, kun tutustuu ratamestarin ohjeisiin: miksi kilpailuratojen laadinnassa käytetyt kärjen tavoiteajat ovat lyhyemmät naisille kuin miehille? Kilometrit kyllä ovat vähäisemmät, sen ymmärrän, mutta miksi suoritusajat? Tätä ovat jotkut huippusuunnistajanaiset vahvasti kritisoineet. Miksi naisten taitotason oletetaan lähtevän laskuun kun he täyttävät 45 vuotta, mutta miesten vasta kun he täyttävät 60? Mikään kerätty data ei tue tätä. Onneksi miesoletettu kouluttaja ja kaikki ääntä pitäneet ratamestarikurssin parikymmentä osallistujaa, joista neljäsosa oli naisia, ärisivät näille ohjeistuksille yksissä tuumin. Joukon hiljaisten mielipiteistähän ei koskaan tiedä.

Sitten on niitä tavallisia käytäntöjä, joita ei edes huomaa, ennen kuin niille herkistyy: miksi esimerkiksi kyytiporukat jakautuvat usein sukupuolirajojen mukaan? Entä jos iso osa omanhenkisistä tyypeistä onkin rajan takana? Miksi selostaja sanoo, että tässä nyt mennään tätä naisten kisaa, mutta sitten nähdään todellista rohkeutta ja sitkeyttä painaa pusikossa kun miehet lähtee? Jaha, minulla ja muilla naisilla on kyllä rohkeutta ja sitkeyttä, jotka ovat henkisiä ominaisuuksia, fyysisissä ominaisuuksissa voi olla eroa miehiin – juu.

Onko joku asia sinun mahdollisuushorisonttisi ulkopuolella, koska sanat yhdistettynä sukupuolirooleihin estävät sinua näkemästä muurin yli? Venyttely? Johtaminen? Tunteista puhuminen? Ura? Itkeminen? Voima? Terapia? Voittaja?

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

The equality blog: Word orienteering

At the beginning of the year, I discovered that I’d been registered in the system of the Finnish Orienteering Federation as a second class route planner (Finnish ratamestari = “course master”), based on a class I’d taken in November. Yet again, I can feel the joy of accomplishment! However, my satisfaction is mingled with confusion; orienteering has been my main sports hobby since I was ten, i.e. since 1980. I’ve been planning courses for recreational orienteering events since I was a teenager. How is it possible that I didn’t take this route-planner (“course master”) class until now? I’m quite keen on educating myself, like when I took navigation classes up to the degree of offshore skipper when taking part in the sailing hobby of a boyfriend in my youth.

How had I skipped this route-planner class? I think I know at least part of the answer. The term “course master” sounds like an older, authoritative, and wise MAN. The lack of role models and the subconscious prejudices have stopped me from seeing myself as a master – I haven’t even reached the point where I would have entertained the thought that I can’t be a course master. I was blind to the whole possibility. You would think I’d been hardened enough to break ceilings like this, but apparently my limit is drawn at a master, though a skipper is still OK.

Orienteering folks think there is no inequality in our sport, and so do I mostly. I’ve only experienced a couple of blatant examples of men commenting on females during all my career in orienteering. “I hope I get to start along with a woman with a good set of butt-cheeks, that will give me energy for the chase” and “Why can’t there be some young female orienteering ace on my bus to cheer me up? She ought to be good-looking as well.”

Both times, the words were uttered by elderly men. I’ve regretted that I didn’t try to explain to these characters that they should keep this kind of thoughts to themselves. Could you have put words to it?

There are some obvious peculiarities in the instructions for route planners: why are the target times used in planning the route for the top five women shorter than those for men? I understand that there are fewer kilometres, but why the target times are shorter? Some top female orienteering champions have strongly criticised this. Why is the skill level of women expected to start declining at age 45, but that of men not until they turn 60? There is no data to support this. Luckily, both the male instructor and all who expressed an opinion during the route-planner class thrashed these instructions as one. The class was attended by twenty-something students, one fourth of which were women. We can never know what the silent ones were thinking.

Then we have the ordinary practices that you don’t even notice until you develop a sensitivity to them: why are the car sharing groups often divided along the gender line, for example? What if a large part of your like-minded people are on the other side of the divide? Why does the commentator say that this is now the women’s competition, but then when the men set out, we will be witnessing true courage and tenacity as they soldier on through the terrain? Pardon me, I and the other women also have courage and tenacity, which are mental faculties, though we may have different physical features compared to men.

Is there something that is outside your horizon of opportunities because some word connects to gender roles in a way that stops you from looking over that wall? Stretching? Leading? Speaking about feelings? Career? Crying? Power? Therapy? Winner?

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Havaintoja hakemusten arvioinnista

Varadekaani Hanna Vehkamäki pohtii blogissaan, miten ihmismielen tiedostamattomat asenteet voivat vaikuttavaa päätöksentekoomme.

Yhdellä hakijalla on kaksi julkaisua enemmän kuin toisella, julkaisut ovat samantasoisissa lehdissä ja viittauksia on suunnilleen sama määrä. Samoin hakijoiden ansioluettelot ovat hyvin samankaltaiset. Toinen hakija on selvästi pätevä professoriksi, toinen ei lähelläkään.

Hakijan julkaisujen ja niihin tulleiden viittausten määrä on kääntynyt viimeisten vuosien aikana jyrkkään nousuun. Johtopäätöksiä: hakija on käyttänyt luomispotentiaalinsa, eikä häntä kannata palkata. Toinen hakija, jonka julkaisumetriikka näyttää suht samalta, osoittaa suurta kyvykkyyttä tulevaisuuden suurtekoihin ja hänet pitää ehdottomasti palkata.

Hakija lupailee hakemustekstissään aivan selvästi mahdottomia ja suhtautuu vähättelevästi ympärillään olevan tiedeyhteisön tekemisiin. Häntä pidetään itsevarmana ja kunniahimoisena tyyppinä. Seuraava hakijan kohdalla sama tyyli tulkitaan ylimieliseksi ja leuhkaksi. Hakija esittää monitieteistä hanketta, jossa käytetään monipuolisesti erilaisia menetelmiä. Todetaan, että hakijan ei tarvitse olla ekspertti kaikessa. Hänen roolinaan on johtaa erikoisasiantuntijoita, jotka osaavat kyllä asiansa. Toisen hakijan kohdalla johtopäätös on, että homma ei pysy hakijan hanskassa, koska hän ei millään voi elinaikanaankaan saavuttaa syvätietämystä kaikessa tarvittavassa.

Hakijalla on puoliso ja pieniä lapsia, joten häntä ei haluta laittaa hankalaan tilanteeseen, jossa joutuu tasapainottelemaan vaativan työtehtävän ja muiden roolien välillä. Toisen hakijan perhetilanteesta ei keskustella, koska se ei kiinnosta ketään. Yksi hakija on julkaissut lähes yksinomaan ohjaajansa kanssa, toisen julkaisuista on puolet sellaisia, joiden kirjoittajalistalla ei ole ohjaajaa. Edellinen tunnetaan, ja tiedetään, että hän on itsenäinen tyyppi, jolla on omia ideoita. Ohjaajan rooli katsotaan hänen työssään pieneksi. Toisen hakijan kuvioita ei tunneta tarkasti, mutta todetaan, että suuri määrä ohjaajan kanssa tehtyjä julkaisuja viittaa siihen, että tieteellistä itsenäistymistä ei ole tapahtunut.

Mitä ihmettä näissä esimerkeissä oikein tapahtuu? Tiedostamattomat ennakkoluulot jylläävät. Jok’ikistä näistä esimerkeistä olen ollut itse todistamassa, tällä vuosikymmenellä, länsimaissa. Aina kyse on ollut sukupuolierosta siten, että nainen on arvioitu vähemmän päteväksi tai muuten epäsopivaksi mieheen verrattuna – sukupuolen ohella maailma on väärällään monia muitakin taustatekijöitä tiedostamattomiin ennakkoluuloihin.

Kuulostaako uskomattamalta? Suututtaako omasta tai tiedeyhteisön puolesta tällaiset väitteet?  Älä suutu: kukaan ei ole välttämättä tietoisesti päättänyt syrjiä ketään. On ainakin mahdollista, että kaikki ajattelevat tieteen ja/tai organisaation parasta. Se, mikä menee vikaan, on vähäinen ymmärrys oman mielen toiminnasta. Se ei ole objektiviinen päätöskone, vaan nopeisiin ratkaisuihin perstuntumalla pyrkivä yksinkertaistaja. Minunkin mieleni on, eikä asialle ole muuta tehtävissä kuin tulla siitä tietoiseksi. Varminta on tehdä päätöksiä kirjavassa porukassa, jossa uskalletaan olla avoimia omista fiiliksistä, ja kykeneviä kuuntelemaan ja kunnioittamaan toisten mielipiteitä.

Vuoden vaihteen lähestymisen kunniaksi päätän tämän blogin Eino LeinonHymyilevän  Apollon sanoihin, siinä toivossa, että he joiden perinteisiin tämän runon kuunteleminen kuuluu, muistaisivat yhdenvertaisuudenkin asiaa vuoden vaihtuessa:

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista.

Miks emme me kaikki yhtyä vois?
​​​​​​​Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Lue aiemmin julkaistut blogikirjoitukset Yhteisöllisyys ja hyvinvointi -sivulta.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

The equality blog: Observations on the assessment of applications

The mind is not an objective decision-making machine, but a simplifier that tries to make quick decisions based on intuition. My mind works like that, too, and there’s nothing to do about it except be aware of it. The best thing is to make decisions in a motley group, where you are not afraid to express your feelings, and everyone knows how to listen and respect each other’s opinions.

One applicant has two more publications than another one, the articles have been published in journals of the same status and have been cited similar numbers of times. Both applicants have very similar CVs. One applicant is obviously competent for a professorship, while the other one is not even close.

The number of publications by one applicant and citations to them have increased steeply during the past few years. Conclusions: the applicant has used up their creative potential and is not fit to be hired. Another applicant, who has about the same publication metrics, is showing great promise for future great deeds and they should definitely be hired.

In their application, an applicant is clearly promising to do impossible things and has a dismissive attitude to the science community around them. They are seen as a confident and ambitious type. For the next applicant, the same style is interpreted as arrogant and conceited. The applicant proposes a multi-discipline project using many different approaches. The verdict is that the applicant does not need to be an expert at everything. Their role is to manage the specialists, who surely know what they are doing. For the other applicant, the conclusion is that the applicant will not be able to handle the project, since they could never during their lifetime gain all the in-depth knowledge necessary for the job.

One applicant is married and has small children, so we do not want to put them in a difficult situation where they would need to balance between a demanding job and other roles. Another applicant’s family situation is not discussed, since it does not interest anyone. One applicant has mostly published in collaboration with their supervisor, half of the other applicant’s publications do not include the supervisor in the list of authors. The former is known by the employers, and it is known that this is an independent person with their own ideas. The role of the supervisor in their work is considered to have been small. The other applicant is not known very well, but the committee decides that the large number of publications in collaboration with the supervisor indicates that the applicant has not reached scientific independence.

What on earth is happening in these examples? Our subconscious prejudices are on the loose. I have witnessed each and every one of these examples myself, during this decade, in the Western world. It has always been a question of gender: women have been assessed as less competent or otherwise unsuitable compared to men – besides gender, there are numerous other background factors in the world that give rise to subconscious prejudices.

Does it sound incredible? Do such statements make you angry for yourself or for the science community?  Don’t get angry, no one has necessarily decided to discriminate against anyone. It is possible that everyone is considering what’s best for science and/or the organisation. What has gone wrong is the lack of  understanding of our own minds. The mind is not an objective decision-making machine, but a simplifier that tries to make quick decisions based on intuition. My mind works like that, too, and there’s nothing to do about it except be aware of it. The best thing is to make decisions in a motley group, where you are not afraid to express your feelings, and everyone knows how to listen and respect each other’s opinions.

As the end of the year is approaching, I will end this blog with the words from Eino Leino’s poem Hymyilevä Apollo (the smiling Apollo, translation by Rupert Moretum) in the hopes that people who traditionally listen to this poem during the new year will remember the cause of equality

You’ll never really find a wicked man;
one feebler than other there’s ever.
Good’s abundance in people accords with plan,
flickers light sporadic, however.

Why can’t we division’s bulwarks breach?
Each other support, the little ones teach.
Oh honour the other, hatred withstand!
Great, thus, great thus is our land.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of equality issues, will discuss stories relating to that topic in her blog. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilinguality, so the blog may touch on those subjects, as well.

Yhdenvertaisuus-blogi: Millainen on minun ja yhteisöni suhde kilpailuun?

Tällaisia pohdin akateemisen yhteisön jäsenenä ja vanhempana, joka kuulee toistuvia tarinoita siitä, kuinka omat ja muiden lapset lopettavat harrastuksen, kun homma menee liian totiseksi. Keväällä osastomme työhyvinvointipäivässä pohdimme näitä teemoja yhdessä Suomen Palloliiton edustajien kanssa. Fiilikseksi jäi, että akateemisessa yhteisössä kilpailu kaihertaa enemmän kuin urheilussa: urheilussa, kilpailun olemassaolo on kaikille alusta asti selvää, ja voittamisen säännötkin jollain tavalla tiedossa. Voisiko liikunta olla eri asia? Akateemisilla urilla keskimäärin kipuillaan enemmän sen kanssa kuuluuko kilpailu yleensäkään ottaen ideaalisen tieteentekemisen kuvaan vai onko se vain poliittisten ja markkinavoimien aiheuttama ulkopuolinen paha. Kriteeristökin arveluttaa: tarvitaanko akateemisilla kentillä voittoon lähinnä suosintaa, tsägää ja röyhkeyttä?

Kysyessäni olen saanut vastaukseksi kilpailun olevan meilläkin ok, jos vain säännöt olisivat selvät. Yksikäsitteinen mittari – tai niiden yhdistelmä – olisi hyvä. Mittaustuloksen pitäisi mieluiten olla numeerinen, koska luvut voi Excelöidä ja vastauksen saada käyttämättä sitä niin kipeän ahdistavaa harkintaa.

Minun on melko helppoa, vaikkei toki kivutonta, vuodesta toiseen hyväksyä sijoitukseni suunnistuskisojen tuloslistan häntäpäässä. Luvut kertovat vastaansanomattamasti, että sinne minä kuulun. Mittari alkaa kuitenkin tuottaa sen optimoimiseen keskittyneitä menestyjiä. Tuottavatko nämä menestyjät parasta tiedettä ja opetusta? Pelaavatko he edes parasta jalkapalloa, erityisesti joukkueena?

Kuka voittaa, jos pelataan turvallista peliä etukäteen asetettujen voittamiskaavojen mukaan, virheet minimoidaan ja jokainen tietää roolinsa eikä yritä mitään yllättävää? Jalkapallossa ei ainakaan Suomi eikä meidän hommissa ainakaan tiede. Venyminen uusiin ulottuvuuksiin tapahtuu olosuhteissa, joissa tuntee olevansa turvassa ja hyväksytty virheitä tehdessäänkin. Näissä olosuhteissa on samalla motivoitunut tähtäämään korkealle tai oudoillekin poluille. Suunnistuksessakin kannattaa, varsinkin viesteissä, koettaa riskillä erikoista reitinvalintaa, jos tietää ettei juoksemalla pääse kärjen ohi samalla reitillä.

Pelkkä luova häröilykään ei toki ole tuloksekasta, eikä arvaamaton poukkoilu luo työhyvinvointia. Laadukkaaseen toimintaan tarvitaan aimo annos kurinalaisuutta, järjestelmällisyyttä sekä tylsien hommien sietoa. Näitä työnteon peruspalikoita meillä tieteentekijöillä on hallussa roppakaupalla. Sivujuonteena ehdotan, että voisimme yhteisesti päättää lopettaa termin ’oikeat työt’ käyttämisen akateemisen uran ulkopuolisista sektoreista.

Minusta kilpailu kuuluu akateemiseen maailmaan, ideaalitapauksessakin, vähän samaan tapaan kuin jalkapalloon. Junioritoiminnassa tai perusopinnoissa suunnilleen ’kaikki pelaavat’, mutta maajoukkueeseen ja vakipaikkoihin tähdättäessä on selvää, että paikoista kilpaillaan.

Kysyn kuitenkin,  ohjaako nykytilanteen pärjäämiskriteeristö, päätöksenteko ja kilpailun sävy optimaalista joukkoa ihmisiä kehittymään optimaalisella tavalla tieteen päämäärää ajatellen? Minun ideaaliyliopistoni tärkein tehtävä on rakentaa kurinalainen perusta uskaltavalle, yhteistyötä hyödyntävälle ongelmanratkaisulle. Ja joo, kisoissa haluan, että joku taputtaa selkään ja ymmärtää, että minulla meni hyvin silloin kun olen toiseksi viimeinen – se on aina silloin tällöin totta.

Yhdenvertaisuudesta vastaava matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan varadekaani Hanna Vehkamäki käsittelee alunperin Helsingin yliopiston intranetissä julkaisitussa blogissaan teemaan liittyviä tarinoita. Varadekaanin vastuualueita ovat myös kestävä kehitys, kansainvälisyys, hyvinvointi, tilankäyttöperiaatteet ja kaksikielisyys, joten saattavat kirjoitukset sivuta niitäkin.


In English:

What’s the attitude of me and this community to competition?

This is what I wonder both as a member of the academic community and as a parent who is constantly hearing about how my own and other children quit their hobbies when the atmosphere gets too serious. Last spring at our department’s wellbeing-at-work event, we discussed these themes with representatives of the Football Association of Finland. I was left with the feeling that competitiveness is more of a nuisance in academia than in sports; in sports, the competitiveness is a given from the start and everyone is aware of the rules of winning. Should exercising as a hobby, however, have a different vibe than sport? In our academic careers, we are more concerned with pondering whether competitiveness has any place in our idealistic image of research in the first place, or it is just an external evil caused by politics and market forces. The set of criteria is also dubious: to win in the academic fields, do we need favouritism, luck, and shamelessness?

When I’ve asked about it, I’ve received comments that competitiveness would be OK in academia, if only the rules were clear. An unequivocal gauge – or a combination of several – would be good. They should yield numerical measurements, because they can be entered into a spreadsheet to get an answer without the agonising need for reflection.

It is fairly easy for me, though definitely not painless, to accept my placement at the bottom end of the scoresheet at orienteering competitions year after year. The numbers cannot be denied, that is where I belong. But any gauge will inevitably start producing high achievers concentrating on optimising it. Will these achievers produce the best research and teaching? Will they even play the best football, especially as part of a team?

Who wins if we play a safe game according to pre-set winning formulae, minimising errors and with everybody in their predetermined role not trying anything new? In football, not Finland, and in our work, not science. Stretching into new dimensions can only happen in circumstances where we feel safe and accepted even if we make mistakes. At the same time, circumstances should motivate us to aim high or take unfamiliar paths. In orienteering, and especially relay competitions, it’s also worth trying an unusual route if you know you won’t be able to pass the ones ahead of you on the same route.

Of course, mere creative muddling around isn’t productive, nor does unpredictable bouncing here and there produce wellbeing at work. For high-standard work, we need a big dose of discipline, organisation, and the ability to put up with boring chores. We scientists possess loads of these basic building blocks for the working life. As a side thread, I suggest we could all agree to stop using the phrase ‘real work’ about sectors outside academia.

I believe competitiveness belongs in the academic world, even in an ideal case, like it does in football. In junior coaching or undergraduate studies ‘everybody gets to play,’ but when aiming for the national team or tenure, it’s evident that there will be competition.

However, I want to ask whether the current criteria for success, decision-making, and atmosphere promote the optimal group of people to develop in their optimal way with the aims of science in mind? The main duty of my ideal university is to build a rigorous basis for daring and collaboration-minded problem-solving. And yes, in an orienteering competition I want someone to pat my back and acknowledge that I did well when I came second-to-last – that is sometimes true.

The vice-dean of the Faculty of Science, Hanna Vehkamäki, who is in charge of diversity issues, will discuss stories relating to that topic in her blog originally published in the intranet go University of Helsinki. The vice-dean is also in charge of sustainable development, international issues, wellbeing, principles for facility allocation, and bilingualism, so the blog may touch on those subjects, as well.