Mistä aikaa pohjoismaiselle yhteistyölle?

Vietin päivän Oslossa, jossa osallistuin tutkimusyhteistyötä pohtivaan seminaariin. Luulin lähteneeni kokoustamaan aiheesta yleisemmin, mutta paikalla selvisi, että kyse on tyystin siitä, miten eri Pohjoismaat ovat pärjänneet EU-hauissa ja miten on saatu kansainvälistä yhteistyötä aikaan. Aiheesta oli teetetty brittiläisellä konsultilla peräti kolmeosainen selvitys. Selvitys raportoitiin ja sen päälle kommentoitiin maakohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Suomen näkökulmaa toi esiin Jan-Ola Östman varsin napakalla ja hyvällä puheenvuorolla.
Yllättävintä koko jutussa oli se, että suomalaiset tekevät eniten yhteistyötä ruotsalaisten kanssa ja vastaavasti islantilaiset norjalaisten. Pohjoismaat ovat mukana noin joka kolmannessa EU:n puiteohjelman hankkeessa jollain tavalla. Tarjousten osumistarkkuuden ja osallistumisaktiivisuuden suhteen ollaan ihan kohtalaisella tasolla. Silti suomalainen tutkimusosapuoli tekee useammassa hankkeessa kreikkalaisten kanssa yhteistyötä kuin norjalaisten. Norja tietty ei ole EU-maa, mutta maksaa silti ihan kiltisti osallistumisestaan – Kreikan rahojen osalta taas… no, mitähän niistä tohtisi sanoa.
Keskustelua leimasi voittopuolisesti se, että koitettiin miettiä tapoja, joilla saada enemmän rahoitusta EU:sta. Tietysti hyödyntämisen ja tieteen tason välisen tasapainon osalta käytiin paljon keskustelua. Yliopistot tietysti haluavat enemmän painopistettä tieteen tason pohjalta rahoitettavaan tutkimukseen ja vähemmän painopistettä hyödynnettävyydelle. Onneksi tilaisuudessa esitettiin dataa sen pohjaksi, että tutkimuksen relevanssi markkinoiden kannalta ei korreloi positiivisesti sen kanssa, että tutkimus olisi tieteelliseltä tasoltaan huonoa. Brittikonsultti käytti moisesta väärästä käsityksestä termiä ”total crap”, mikä on kohtuullisen vahva ilmaus kyseisen kulttuurin edustajalta.
Hämmästelin koko tilaisuuden ajan sitä, että keskustelu oli noin vahvasti puiteohjelmien rahan perään. Ikään kuin tätä ei ihan tarpeeksi mietittäisi EU-tasolla muutenkin. Pohjoismainen dimensio tähän jäi valitettavan laihaksi tällä kertaa, vaikkakin kommenteissa peräänkuulutettiin yhteisten alustojen luomista ja tarkemmin harkittujen yhteisten konsortioiden – siis pohjoismaisten – luomista. Sinänsä oiva ajatus meillekin, kun tuntuu, että yleisimmin Suomi-Neidon tutkimusresurssi lähtee mukaan, kun etelän poika vain tarpeeksi nätisti kysyy – sen sijaan, että Suomen leijona karjaisisi kaapin paikan.
Eniten toivoin tilaisuuden jälkeen, että pohjoismainen yhteistyö löytäisi lisäarvonsa ja osaisi sen tuoda myös esiin. Mielestäni osaamisemme ja käytännönläheinen sekä tuloshakuinen toimintatapamme Pohjolassa on arvokasta. Niin arvokasta, että sille pitäisi kyetä uhraamaan riittävästi aikaa.

Kansainvälistymismantraa

Istuessamme strategiaseminaarissa tutkimuksesta vastaavan vararehtorin kanssa, pohdimme kovasti sitä, että yhdessä sun toisessa tilaisuudessa on peräänkuulutettu suomalaisen akateemisten organisaatioiden ja tutkijoiden aktivoitumista kansainvälistymisessä. Kansainvälistyminen nähdään ainoana tapana nostaa Suomen notkahtanutta tutkimuslaatua. Halutaan lisää tutkija- ja opettajaliikkuvuutta, kansainvälisiä hankkeita, erityisesti globaalisti tunnettujen huippujen kanssa. Sen sijaan harva pysähtyy miettimään, miten jatkaa suomalaisten nuorten upeasta koulutaustasta yliopiston kautta kohti tutkimuksen huippua. Varsinkin Euroopan yhteisön rahoituksen hakemiseen pyritään kannustamaan kaikin tavoin. Monikulttuurisen toimintaympäristön perään huudetaan, samoin kuin ulkomaisten huippujen rekrytointia. Ei tietysti olisi paha, jos voisimme myös näyttää relevanssimme ja vaikuttavuutemme aidosti globaalien haasteiden ratkaisemisessa.
Meistä olisi aika lopettaa ylimalkaisen ja kaikenkattavan kansainvälistymisen perään huutaminen. Yliopistohan on jo lähtökohdiltaan kansainvälinen ja erityisesti emme pidä käsitteestä ”suomalainen tiede”, koska tiede on lähtökohtaisesti universaalia. Tiedeyhteisö on aina kansainvälinen ja sen jäsenet muodostavat globaaleja verkostoja eri tieteenaloilla. Kun suomalaiset tekevät hyvää tiedettä, siitä tietysti tulee olla syystäkin ylpeä. Sen sijaan, että pitäisi vain yleisesti kansainvälistyä, olisi tarkennettava, mitä asioita halutaan tehdä kansainvälisessä toimintaympäristössä ulkomaisten toimijoiden kanssa ja mitä siitä pitäisi seurata. Oikeastaan toivomme, että Euroopan yhteisöä ei vast’edes laskettaisi edes kansainväliseksi toimintaympäristöksi – sehän on oikeastaan Helsingin yliopiston kokoiselle toimijalle kotimarkkina.
Toimenpiteitä pohdittaessa kannattaa tarkkaan miettiä syitä ja vetovoimia liikkuvuudelle. Yleisesti väitetään, että Suomeen tullaan vastakkaisen sukupuolen vetämänä, mutta vetovoima muodostuu todellisuudessa kilpailukykyisistä tutkimusympäristöistä ja infrastruktuureista. Voidaan perustellusti kysyä, miten Suomi hoitaa tutkimuksen infrastruktuurejansa – vai onko se jättämässä niitä vaille hoitoa. Nyt näyttää siltä, että ei tehdä vaikeita valintoja, paikkaillaan ja korjaillaan siellä, missä eniten vuotaa ja toiminta on reaktiivista.
Yhteisöllämme on jo näyttääkin, että se on kansainvälisesti vetovoimainen. On siis aika luopua turhasta vaatimattomuudesta. Tietysti tutkimusyhteisöllämme on vielä tekemistä siinä, että saadaan aidosti rekrytoituja parhaita kykyjä globaalisti. Uskomme, että yliopisto jos mikä on jo nyt sellainen organisaatio, jossa kansainvälisyyden perään erikseen ei tarvitse haikailla. Sen sijaan konkreettisia toimenpiteitä toki pitää vaatia esimerkiksi englanninkielisten toimintaohjeiden saatavuuden osalta tai osumistarkkuuden parantamiseksi kansainvälisten hakujen osalta.
Keskustelussa olisi siis syytä nostaa rimaa ja varsinkin luovuttava vertailusta kotimaisten toimijoiden kesken. Yliopistojen rankingilistojen olemassaolo tarkoittaa sitä, että maailman yliopistot kilpailevat keskenään. ”Suomen paras” ei kerro Helsingin Yliopistosta alkuunkaan riittävästi, joten eiköhän aleta kaivaa benchmarkkeja muualta.

Tutkimuspolitiikkaa, osa 2

Tekesin uusi strategia lanseerattiin maaliskuun alussa. Vastaavasti uudistuvat rahoitusmekanismitkin. Uusista tavoista rahoittaa tutkimusta ja innovaatiotoimintaa järjestettiin jokunen päivä sitten meille asiakkaille tarkoitettu keskustelutilaisuus, jossa kyseltiin näkemyksiä siihen mitä pitäisi rahoittaa ja miten.

 Mieleen tilaisuudesta jäi se, että linjaukset ja periaatteet rahoituksen uusimisessa tuntuvat rohkeilta, hyödyntämistä aidosti hakevilta ja uuteen liiketoimintaan tähtääviltä. Tutkimuslaitosten kannalta uusia hanketyyppejä on tarkoitus lanseerata kolme:

1. Hankkeet, joissa tähdätään tutkimusideoista hyödyntämiseen. Erityisesti halutaan synnyttää uusia tutkimuslähtöisiä yrityksiä tai ainakin edellytyksiä niille. Hankkeissa lähtökohtaisesti on oleellista relevanssin osoittaminen tulevan tai mahdollisen liiketoiminnan kannalta.

2. Verkottuneen tutkimuksen hankkeet, joissa painottuu yhteistyö elinkeinoelämän kanssa.

3. Ennakoivat strategiset avaukset, joissa haetaan sekä ”pieniä” avauksia, että hyvin radikaaleja, teollisia rakenteita murtavia avauksia.

Edellisen lisäksi panostetaan lisäksi ohjelmatoimintaan ja huippuosaamisen keskittymiin. Varsin radikaalia on, että malleista poistuisi ns. vapaa haku, jossa omaa aihettaan voi ehdottaa rahoitettavaksi.

Eri rahoitusmalleissa painotettiin erityisesti hyödyntämistä, monialaisuutta, tarvelähtöisyyttä, kansainvälisyyttä ja varsinkin fokusoimista. Keskusteluissa etsittiin keinoja kannustaa hyödyntämiseen tähtäävää toimintaa. Kuitenkin montaa asiaa leimasi vielä keskeneräisyys – kuten tässä kohti harjoituksia voisi olettaakin. Paljon on vielä tehtävä, jotta hyvä tahtotila muuttuu jämäköiksi kriteereiksi ja sellaiseksi läpinäkyvyydeksi, joka soveltuu useille aloille ja erilaisten mahdollisuuksien hyödyntämiseen.

Keskustelu tilaisuudessa oli lievästi sanoen monimuotoista. Esimerkiksi hyödyntämiseen yhdeksi lääkkeeksi tarjoiltiin kauppatieteen tutkimuksen lisäämistä erilaisissa hankkeissa. Itse uskoisin, että hyödyntäminen ei välttämättä etene kauppatieteitä tutkimalla vaan hyödyntämistä ja kaupallista tekemällä – eli yrittämällä ja erehtymällä. Varsin selväksi tuli se, että Tekes ei mittaa tuloksia edelleenkään tieteellisten julkaisujen määrällä.

Yliopiston minusta kannattaa ottaa vakavasti se, miten Tekes tulee muuttamaan rahoitusmekanismejaan. Vaikka Tekes on vain yksi rahoittaja, sen liikehdinnällä on merkitystä ja aktiivisuutta kaivataan tutkijoidenkin suunnasta. Tekesin edustajien kanssa käytävästä keskustelusta voi  pikkuhiljaa syntyä relevantimpia hakuja, joiden myötä onnistumisen todennäköisyys sekä rahoituksen että lopputuloksen osalta kasvaa merkittävästi. Hyviä caseja kannattaa pohtia hakuihin jo nyt, vaikka kriteeristöt olisivatkin vielä hakusessa.