Liian demokraattista?

Jos käytössäsi olisi kymmenen miljoonaa jaettavaksi tutkimushankkeille, joiden haluaisit olevan mahdollisimman suurella todennäköisyydellä maailmanluokkaa, johtavan julkaisemiseen parhaissa tieteellisissä lehdissä ja tuovan Suomeen kovan tason osaamista, jakaisitko rahat 4 vuodelle mieluummin
a) kymmenen hakijan kesken, jotta riittävän moni hakija saisi kohtuullisen sopivasti, vai
b) viiden hakijan kesken, jotta tutkimuksen vetäjillä olisi kullakin kerrankin tarpeeksi?
Kysymys muistuttaa oikeaa, todellista akuuttia tilannetta – joskin tietysti yksinkertaistettuna. Tässä ihan oikeassa tapauksessa rahaa hakeneet johdateltiin etukäteen asetettujen pelisääntöjen puitteissa siihen uskoon, että vaihtoehto b pätisi ja että hakemuksen laatu ratkaisisi. Rahoittaja valitsi – vieläpä jälkikäteen – vaihtoehdon a, mitä ilmeisimmin, jotta monta hanketta saataisiin käyntiin ja monelle riittäisi. Olen vuosien varrella kokenut itsekin hakijana moisen tilanteen ja nyt myös saanut myötäelää lahjakkaiden ja meritoituneiden hakijoiden tuskaa.
Siinä, että monelle jaetaan, on varmasti demokraattiselta ja tasapuoliselta vaikuttava tapa saada monet tyytyväiseksi. Väitän kuitenkin, että tieteen tekemiselle tällainen tasapuolistava “demokraattisuus” on vain haitaksi.
Ensinnäkin se viestii huipulle pyrkiville tutkijoille sen, että laadusta halutaan tinkiä ja määrää painottaa. Koska näin tehdään, se ei motivoi parhaimpia hakemaan rahoitusta, joka ei aidosti seulo jyviä akanoista. Rahoittaja ampuu siis itseään jalkaan jakamalla niukkuutta mahdollisimman monelle. Rahoitusmuodon tai instrumentin status perustuu valintaan, ja mitä tiukempi seula, sen kovempi status. Ja mitä kovempi status, sen kovemmat hakijat.
Rahoittaja sahaa omaa oksaansa, koska mitä useammalle jakaa, sen enemmän aikaa hankkeiden tekemisen sijaan kuluu lisärahoituksen hakemiseen. Lisää rahaa tietysti pitää jossain vaiheessa hakea joka tapauksessa, mutta kun rahoituksen käyttöäkin pitäisi valvoa edes jollain tavalla, joudutaan valvontatoiminnossa myös jakamaan resurssit useiden, vähemmillä rahoilla kärvistelevien hankkeiden kesken, ei tarvitse kovasti ihmetellä, miksi byrokratiakierre on valmis mahdollistamisen sijaan.
Ehdotan, että suomalainen julkinen tiede- ja teknologiarahoitus ottaa päämääräkseen hankkeiden koon tuplaamisen ja määrän puolittamisen seuraavan neljän vuoden aikana. Ja tällä tarkoitan nyt aitoa karsintaa enkä keinotekoista näpräämistä hankkeiden näennäisellä niputtamisella. Liika ja väärin ymmärretty demokratia on jo nähty ja olisi jo korkea aika nostaa rimaa ja toimia kuten kansainvälinen kilpailu edellyttää.